kamalaa ääntä pitävän poikalapsen, oli se vallesmannin ja monen muunkin
laillista järjestystä rakastavan pitäjäläisen mielestä vähän niinkuin
liian aikaista, eikä vallesmanni malttanut olla siitä huomauttamatta
vanhalle metsänhoitajalle.
"Enkös sanonut sitä, veli", sanoi hän neljännen lasin jälkeen, "jotain
täytyi olla alla... Man luxar inte en gammal... heh..."
"Tjaah, mutta se oli vain hyglisesti tehty Evertiltä", väitti vanha
metsäherra, "helkkarin kauniisti ja miehekkäästi tehty, aivan kuin
sinulta viisitoista vuotta sitten..."
"Jaa, mutta sehän nyt ei kuulu asiaan..."
"Suuria gentlemanneja olette te molemmat Herran edessä, suuria
gentlemanneja", hoki vanha metsäherra, "ei muuta kuin pitää hyvänään
vaan. Skool! Sellaista voi tapahtua itsekullekin..."
"Kun on tunteet... heh! Skool!"
* * * * *
Seuraavana keväänä muutti nuori metsäherra rouvineen valkoiseen
puustelliin joen rannalle hyväkeuhkoisen poikansa kanssa, sillä
nuoresta metsäherrasta oli nyt tullut oikein vakituinen vosmestari
hoitoalueeseen. Kerrottiin, että rouvan isä samana keväänä kävi
alhaalla ottamassa pankista kymmenentuhatta markkaa. Tietysti nuorta
paria -- ketä sitten muuta -- varten.
"Hätäkös niitten on elää", sanottiin, "varallisuutta, hyvä asema ja
hyvä palkka..."
Ja sitten kului vuosi ja kului toinenkin, talvet ja kesät tulivat ja
nuoresta vosmestarista alkoi vähitellen tulla vanha vosmestari, ja
pitäjäläiset lakkasivat sanomasta vosmestarin rouvaa Elsaksi ja
puhuttelivat häntä vosmestarinnaksi, ja naiset niiasivat ja miehet
nostivat lakkia, kun tulivat häntä vastaan maantiellä tai polulla.
Lapsiakin oli jo kolme.
Vosmestarinna oli iso ja leveä ja käskevä meiningeissään, ylpeäkin hän
oli ja harvasanainen, mutta eihän se kumma ollutkaan. Harva talontytär
sitä vaan vosmestarinnaksi pääsee. Mutta herra vosmestari itse pysyi
hintelänä ja kulki aina niinkuin murheen painamana ja viihtyi
mieluummin metsissä ja nimismiehellä.
Ihmeellinen vetovoima sillä olikin vallesmannille. Mutta se taisi
johtua siitä, että molemmat olivat pitäjän vanhimpia virkamiehiä, papit
ja toiset metsäherrat olivat muuttuneet senkin seitsemän kertaa,
tulleet ja taas menneet paremmille maille. Vosmestari vain ei liikkunut
minnekään valkoisesta puustellistaan joen rannalta; sanoivat, että
rouvakin oli muuttoa vastaan, ja kaipa yksi metsäherranvirka oli yhtä
hyvä kuin toinenkin.
Eikähän se syrjäisiä liikuttanut. Puustellista ei koskaan kuulunut
mitään, ei hyvää eikä pahaa, ja niin kuluivat vuodet, eikä vosmestarin
perheestä pahinkaan juorukello olisi tiennyt muuta, kuin että kaikki
ovat terveitä ja hyvissä voimissa.
Ainoa, mistä osa ehkä voitiin lukea vosmestarin ansioksi, oli se, että
kun hän alkoi kulkea vallesmannilla, heitti vallesmanni ryyppäämisen
vähän vähemmäksi ja tuli rouvaansa kohtaan paremmaksi, niin että
pitäjäläisten juorupuheet hiljalleen lakkasivat.
"On siinä miestä", tunnustettiin vosmestarista.
Niillä olikin merkillinen tapa istua ja "maistella", herra
vallesmannilla ja herra vosmestarilla.
Illansuussa, kun alkoi hämärtää, ilmestyi metsäherra nimismiehen
huoneeseen, pani lakkinsa naulakkoon, tervehti ja kävi istumaan. Jos
nimismiehellä sattui olemaan jotain tekemistä teki hän ensin työnsä
loppuun, muussa tapauksessa hän astui vastaan ja tervehti metsäherraa
kädestä pitäen.
Nimismiehen piika oli kylällä kertonut, että vosmestari ja vallesmanni
sitten tervehdyksen jälkeen istuessaan harvoin vaihtoivat halaistua
sanaa, ja kyläläisten mielestä oli hyvin kummallista, että kaksi
täysijärkistä miestä sillä tavoin saattoi istua ja "mulkoilla"
toisiaan, niinkuin he sanoivat. Näin he saattoivat istua tunnin tai
pari, kunnes viimein nimismies varmoin askelin marssi kaapilleen, otti
sieltä esille tinakaulaisen pullon ja loi tavaksitulleen, kysyvän
katseen metsäherraan. "Mitä mieltä sinä olet? Olisikohan tarpeellista
meidän ottaa yksi napaus?"
Silloin metsäherra tavallisesti vähän vilkastui, siveli huulipartaansa
ja vastasi:
"Jaa... minkähän tuo tekisi..."
Tämän myönnytyksen saatuaan nimismies täytti pikarit, pullo asetettiin
pöydälle ja molemmat miehet istahtivat toisiansa vastapäätä, kumpikin
tavalliselle puolellensa pöytää.
"Terve!"
"Terve!"
"Tjaah!"
"Hm..."
Nimismies sytyttää savukkeen.
"Miltäs nyt on tuntunut?" kysyy hän.
"No jaa, erinomaiselta. Mikäpäs tässä oikeastaan olisikaan. Vaikka
ainahan sitä sattuu erinäisiä lapsellisia ajatuksia..."
Nyt metsäherrakin sytyttää savukkeen ja pikarit täytetään toistamiseen.
"Niin, mistä ajatuksista veli puhuikaan?" tiedustelee nimismies ja
täyttää lasit kolmannen kerran.
"Niin, ajatuksista! Sattuu aina tulemaan mieleen yhtä ja toista...
Tapahtuuhan elämässä aina jotain, josta saa loppuiäkseen miettimisen
aihetta..."
"Aivan oikein!"
"Kun on nuori ja kokematon, tulee tehneeksi kaikenlaisia tyhmyyksiä,
joita sitten saa parsia... Mutta pysyä gentlemannina viimeiseen asti --
siinä hyvä periaate."
Nimismies tyhjentää lasinsa.
"Minäkin tahdoin nuorempana olla niin äkkipikainen luonteeltani", sanoi
hän, "enkä oikein ymmärtänyt asemaani virkamiehenä... hm... ja
aviomiehenä..."
"Pitää aina muistaa, ettei syytön joudu kärsimään. Tuntuu minustakin
toisinaan hiukan ontolta ja yksinäiseltä... Ka terve! Minulta taisi
äsken jäädä lasi koskematta... Mutta ajattelen, että hyvä on niinkuin
on... Mutta joskus odottaisi saavansa vähän enemmän ymmärtämystä
osakseen, ja kun Elsa sitten sanoa paukauttaa oikein kenraalityperyyden
ja minä kiitän Herraani, ettei kukaan vieras ole kuulemassa, niin
tahtoo väkisinkin tulla lausutuksi karvas sana..."
"Sepä se minuakin alkuaikoina riivasi, veli hyvä", keskeyttää nimismies
ja kaataa taas laseihin, tällä kertaa puolilleen. "Mutta sinä et
kuitenkaan lausu sitä karvasta sanaa?"
"En. Miksi minä sen lausuisin? Omahan on vikani. Ja minä rupean sitten
miettimään sitä kesää, ennenkuin mentiin naimisiin -- ei sitä siihen
aikaan paljon ajatellut kulttuurieroa eikä muutakaan..."
"Eipä totisesti. Terve sitten taas!"
"Ja sitten tulen sellaiseen mielentilaan, ettei tee mieli mitään eikä
minnekään... Jos sanoisin yhdenkään ymmärtämättömän sanan, niin sitä
seuraisi..."
"Mikä?"
"Maallinen helvetti. Minne me toisistamme pääsemme? Paras lunastaa
vekselinsä ja olla ajattelematta..."
Metsäherran kasvoille nousee puna, ja hänen silmissään saattaa huomata
pienen, ehkä veitikkamaisen kimmellyksen.
"Mutta joskus sitä kernaasti ajatteleekin", jatkaa hän, "ja silloinkin
tulee siihen johtopäätökseen, että paras on niinkuin on. Olisi näet
voinut saada sellaisenkin, joka pyrkisi pistämään nenänsä sellaisiin
asioihin, joita hän ei parhaimmalla sivistykselläänkään kykene
ymmärtämään, ja siitä tulisi tietysti kalabaliikki..."
"Sehän minuakin nykyisin lohduttaa", huokaa nimismies ja tipauttaa
vähän kummankin lasin pohjalle, sulkee huolellisesti pullon ja vie sen
kaappiin.
"Kyllä Elsa on paras, minkä olen voinut saada", päättää metsänhoitaja,
"ja sitä paitsi -- oma vika... Kah, onpa se aika taas kulunut. No
näkemiin."
Ja hän ottaa lakkinsa ja katoaa yhtä hiljaa kuin on tullutkin.
Puustellista vilkkuvat vielä tulet ja rouva tulee miestään portaille
vastaan.
"Kauanpa siellä taas oltiin!"
Metsäherra naurahtaa.
"Tietysti niitä elämän suuria kysymyksiä", naurahtaa rouvakin.
"No niitä..."
"Eiköhän tässä jo ala olla elämänkysymykset selvillä, kun on koti,
perhe ja virka huollettavanaan..."
Rouva astuu miehensä edellä sisälle ja sytyttää lampun.
"Ruokasalissa on illallista..."
Mies toivottaa vaimolleen hyvää yötä suutelemalla häntä poskelle. Niin
on hän tehnyt aina. Ja rouva tuntee nenässään konjakin hajua, mutt'ei
ole sitä huomaavinaan. Tarvitseehan nimismieskin jotain seuraa.
Mies istuutuu pöydän ääreen. Hänen ollennossaan on jotain raskasta ja
alakuloista, ja häntä luulisi kymmentä vuotta vanhemmaksi kuin hän itse
asiassa on. Hän ei ole onnellinen, ellei ole onnetonkaan, hän on vain
väsähtänyt ennen aikojaan, harrastusten puutteessa, jota ei kukaan ole
kyennyt virittämään.
Syystaivaalla vilkkuvat tähdet. Mies sammuttaa lampun ja katselee niitä
kauan ja hartaasti. Sitten hän huokaa ja käy levolle.
Elämän ratas kulkee tasaisesti ja säännöllisesti. Ulkoapäin ei sitä
mikään ole kovertanut.