kuitenkin, kun sai olla rauhassa. Tahtoi toisinaan ottaa rintaan niin
kipeästi, venekin oli raskas ja Antti tahtoi itkeskellä, kun sääsket
pistelivät. Mutta Annalla oli hyvät keinot pitää häntä hyvällä
tuulella. Hän oli, puolittain salaa, tehnyt juuston, josta tarjosi
Antille makupalan aina kun tämän yritti paha mieli vallata, ja kun hän
osoitti rannalla seisovaa poroa tai katkaisi puun, joka sitten lähti
kovaa vauhtia viilettämään myötävirtaa, niin se sai Antin nauramaan ja
ihastuneena taputtamaan käsiään.
Viikon kuluttua oli joki perkattu niin hyvin kuin Anna heikoilla
voimillaan sen saattoi tehdä, ja erilaista oli nyt perämelassa laskea
kotia kohti, kun joki oli esteistä vapaa eikä tarvinnut taistella
puolilahonneiden puunrunkojen ja juurakoitten kanssa. Annan isä ei
kuitenkaan jaksanut ymmärtää sellaista järjenjuoksua, joka pani muitten
hyväksi työtä tekemään -- olihan tuosta puropahasesta toki ennenkin
päästy kulkemaan -- ja lisäksi ilman palkkaa. Sitä paitsi hänen terävä
silmänsä oli huomannut, että vene oli joenperkkausmatkalla turmeltunut
(mikäli siinä enää oli turmeltumisen varaa ollut), ja koettelemalla
kävi hänelle selväksi, että myöskin kirveen terä oli tylsistynyt. Tästä
hän äkämystyi ja sydäntyi.
"Sinut vie piru, ellet laita niitä kuntoon jälleen", ennusti hän
mahtipontisesti, ja hänen rakas vaimonsa säesti puoliääneen:
"Turmelee vielä talon tavarat joutilaitten souveissa. Kuka ne lopuksi
maksaa!"
Mutta maksu tuli ennenkuin sitä kukaan osasi aavistaakaan.
* * * * *
"Iso" itse, yhtiön suurin herra, hän joka istui kaukana kauppalassa
valkoisessa kaksikerroksisessa talossaan ja hallitsi koko
yhtiötä, oli pomojensa ja kätyriensä kautta saanut kuulla Annan
joenperkkaushommista. Ja tuon valtavan miehen järeät kasvot rupesivat
loistamaan niinkuin aurinko ukonilman jälkeen, hän kohautti
hartioitaan, asteli konttoriin ja kuiskasi jotain lähimmälle
miehellensä, joka heti nyökäytti ymmärtäneen näköisenä päätänsä. Tästä
oli seurauksena se, että Mutenian postimies, joka kerran kuukaudessa
kulki Räiskön Matin uutistalon sivu, ensi kerran ohikulkiessaan tärkeän
ja juhlallisen näköisenä astui sisälle ja sanoi:
"Täällä olisi Anna Räiskölle yksi kuitattava kirje."
Sitten hän vielä yhtä tärkeän näköisenä silmäili suurta ja juhlallista
kirjekuorta.
"Joo, Annalle se on", päätti hän, "ja näkyy olevan puulaakin
konttorista."
Äänettömyys vallitsi sillä hetkellä Räiskön Matin pirtissä, nuorin
lapsikin unohti parkumisensa. Ainoastaan Annan poskille nousivat
tummanpunaiset täplät, kun hän ujosti katseli postimiehen kädessä
olevaa suurta kirjettä, tietämättä lainkaan sen sisällyksestä.
Viimein Räiskön Matti, joka viime päivät oli viettänyt piippua
imeskellen selällään sängyssä, haukkuen talon huonoa komentoa, mutta
postin astuessa sisään verkalleen noussut istumaan, tointui sen verran,
että sai sanotuksi:
"Annahan tänne se kirje!"
Mutta postimies ei antanut.
"Se on Annalle osoitettu ja Annan täytyy se kuitata", vastasi hän.
"Niin sanoo asetus."
"Vai sanoo asetus niin", toisti Matti mietteissään. Sitten hän kääntyi
Annaan ja karjaisi:
"Joudu siitä vetelehtimästä. Ei kai sinua voida koko päivää odottaa."
"No kyllähän tässä ehditään", lohdutti postimies sävyisästi ja otti
esille kuittauskirjansa.
* * * * *
Jos "Iso" hyväntahtoisuudessaan olisi tiennyt, mikä seuraus hänen
kirjeellään tulisi olemaan, niin varmaan hän olisi toista tietä
toimittanut sen asianomaiselle. Kun posti oli poistunut ja isä näki
kirjeestä kolme sadanmarkan seteliä vedettävän esille, selvisi hänelle,
ettei Anna ollut millään tavalla rahoja ansainnut, repi kirjeen häneltä
pois ja yltyi pieksämään, kun Anna alkoi itkeä. Sinä iltana kuului
Räiskön Matin pirtistä vain itkua ja kiroilua ja valitusta, ja sen
jälkeen alkoi Anna yskiä verta.
Anna-raukka! Hän olisi vain toimittanut Antti-veljensä kirkonkylään
lääkärille ja sitä varten pyytänyt yhtä noista suurista, komeista
rahoista. Olisipahan saanut Antti edes hiukan katsella ympärilleen, ja
sitä paitsi hän olisi kernaasti ostanut maitokamarin ikkunaan uutimet
ja uuden vuodepeitteen. Mutta tätä ei hänen sallittu tehdä omilla
rahoillaan.
Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin posti oli pistäytynyt Räiskön Matin
uutistalossa, kaatui Anna tuvan lattialle eikä enää kyennyt nousemaan.
Silloin äiti päätteli, että Anna oli sairas, ja esitti isälle, että
samalla kun tämä käypi viinannounnissa kirkolla, puhuisi asiasta herra
tohtorin kanssa.
"Saattaahan tuosta puhua", arveli Räiskön Matti. "Etenkin kun se sillä
joenperkkauksella sai rahaa, että on varaa hoitonsa maksaa. Vaikka
joutavia se taitaa tuskitella."
Tietysti Räiskön Matti unohti käydä lääkärin luona, ja niin sai Anna
virua tuvan loukossa, tietämättä edes syytä sairauteensa ja miten,
voisi itseään hoitaa, jos olisi siihen tilaisuutta. Turhaan hän myös
yritti päästä jalkeille. Joka kerran kun yritti, pettivät jalat ja hän
lysähti siihen paikkaan. Lopuksi alkoivat vanhemmat melkein uskoa, että
Annan sairaus ei ollut laiskuutta.
* * * * *
Kun lehdet alkoivat jo kellastua ja ilmat käydä koleiksi, saapui
kirkonkylän metsäherra miehineen, ollessaan matkalla leimaustöihin.
"Missä Anna nyt on?" kysyi hän.
Viipyi kauan aikaa, ennenkuin hän sai vastausta.
"Tuollahan tuo venyy loukossa", kuului viimein vastaus. "Sanoo olevansa
kipeä."
Ja siellä hän tosiaankin makasi, niinkuin viikkokausia tätä ennenkin,
riekaleihin käärittynä ja likainen maitoastia päänalaisen vieressä.
Antti istui tapansa mukaan hänen vieressään ja koetti palmikoida hänen
takkuisia hiuksiaan. Tuon tuostakin kumartui hän sisarensa puoleen ja
nuoleskeli hänen kasvojaan. Se kai oli olevinaan suutelemista.
Syvä sääli valtasi karskin ja kopean metsäherran.
"Anna raukka", kuiskasi hän silittäen tytön hiuksia.
Sattumalta löysi hän taskustaan makeisrasian.
"Syö edes näitä!" kehoitti hän. "Ehkäpä se vähän lievittäisi yskää."
Sitten hän kääntyi isän puoleen, joka istui penkillä tupakkaa
hienontaen.
"Kyllä tyttö olisi ansainnut edes puhtaamman vuoteen kuin tuollaisen
läävän", sanoi hän.
"Mistäpä sen täällä laittaa."
Metsäherran huulilla pyörähti kirosana, mutta sairaan vuoksi se jäi
sanomatta.
"Oletteko edes viitsineet käydä lääkärin puheilla?"
"Eipä tahdo olla aikaa joka värsyn välissä hypätä kirkollakaan",
murahti Matti nostamatta edes katsettaan työstään.
Metsäherra naurahti katkerasti.
"Mitähän tekin, raukka, yhteiskunnassa oikein toimitatte!"
Räiskön Matin käsi herkesi työstä ja hänen silmänvalkuaisensa
muljahtivat, muttei sanonut sanaakaan.
"Kävittehän pari viikkoa sitten meilläkin", veresti metsäherra Matin
muistia. "Samalla olisi voinut pistäytyä lääkärilläkin."
"Eipä tullut tehdyksi. Ja rahaa se sellainen maksaa."
"Mutta onhan tyttärenne hiljakkoin saanut kolmesataa markkaa", sanoi
metsänhoitaja kotvan kuluttua. "Ettekö ole edes niistä käyttäneet
mitään hänen hyväkseen?"
"Lienee niille muitakin reikiä, ja on tuo sen edestä syönytkin."
"Vai niin."
Metsänhoitaja istui hammasta purren, mutta ei jatkanut keskustelua.
Sitten hän rupesi puhumaan Annalle hiljaisella äänellä.
"Jaksaisitko olla veneessä, jos veisin sinut kirkolle?" kysyi hän.
"Viettekö Antinkin?" kysyi Anna takaisin vienolla ja hiljaisella
äänellä.
"Vien."
"Kyllä minä sitten..."
Hetkisen perästä Anna puhui taas.
"Älkää olko isälle vihainen. Ei se ole niin paha kuin miltä se
näyttää..."
Herra metsänhoitaja käänsi kasvonsa pois, ja Anna alkoi taasen
ankarasti yskiä.
Isäntä sai viimeinkin tupakkansa hienonnetuksi ja rupesi piippu
hampaissa mittelemään pirtin lattiaa.
"Luuleeko herra hosmestari, että siitä tulee eläjää?" kysyi hän
viimein, sylkäisten pitkän ruskean syljen.
"Eläjää!" kertasi metsäherra vihaisesti. "Kyllä tämä teidän hoitonne on
pitänyt huolen siitä, ettei hänestä enää eläjää tule, jospa muuten
olisi tullutkin."
Isä luimautti vihaisen katseen vuoteeseen.
"Kauan se on jo venynytkin", jatkoi hän sitten puhettaan. "Kuudetta
viikkoa. Jos minä olisin noin helvetin sairas, niin kyllä minä
tietäisin, missä tässä talossa köydenpätkä on, ja se kyllä auttaisi
pois kärsimyksistä ja toisten vastuksista."
"Siunaa nyt itsesi, mies!"
Metsäherra oli karannut seisoalleen, samoin hänen työmiehensä ja
hetkisen näytti siltä, kuin saisi Räiskön Matti kalliisti maksaa
sanansa. Mutta viime hetkessä sai Anna heidät hillityksi.
"Ei isä tarkoita mitä hän sanoo", voihki hän. "Vaikeaksihan käy kenelle
tahansa, kun on sairas varottavana."
Metsäherra ei vastannut mitään, vaan istuutui taas jakkaralle
äänettömänä ja synkkänä. Vähitellen palautui pirttiin painostava
hiljaisuus, emäntä toimitteli viimeisiä ilta-askareita tuon tuostakin
puoliääneen sähähtäen lapsille, ja isäntä istahti rahille nojaten
päätään nyrkkeihinsä. Silloin tällöin vaihtoivat metsäherran työmiehet
jonkun tyytymättömän sanan keskenänsä. Vihdoin kaikki kävivät levolle,
työmiehet pirtin lattialle heitetyille porontaljoille, talonväestä mikä
porstuakamariin, mikä ulkohuoneiden ylisille. Ainoastaan metsäherra ei
liikahtanut paikaltaan sairaan tytön vierestä, ja Antti-veli nukahti
sisarensa vuoteen jalkopäähän.
Pian kuului pirtistä vain tasainen, tahdikas kuorsaus, johon silloin
tällöin sekaantui sairaan vaisu valitus.
Yön hämärä laskeutui yli seudun, yli metsien, vuorten ja soitten ja yli
vuolaasti virtailevan Luiron.
* * * * *
Metsäherra oli torkahtanut ja havahtui, kun kostea käsi kosketti hänen
kättään. Hän ei muistanut, missä oli, ja hieroi kotvan silmiänsä.
Taivaanranta ruskotti veripunaisena, kuvastuen jokeen, joka näytti
virtaavan eteenpäin kuin tulivirta.
Vihdoin hän kuuli heikon äänen mainitsevan nimeään, ja silloin hän
heräsi todellisuuteen.
"Anna, lapseni, mitä sinä tahdot?" kuiskasi hän kumartuen sairaan
vuoteen yli.
Häntä kohtasi vain kuoleman tuskissa olevan tyttö-raukan polttava katse
ja hänen kuuma, läähättävä hengityksensä, ja kaksi kylmänkosteaa kättä
tarttui hänen käteensä.
"Te ette saa olla isälle vihainen", kuiskasi Anna, katsoen häntä syvään
silmiin ikäänkuin vannottaakseen. "Ettehän ole... ettehän? Hän ei
oikeastaan ole paha, hän on vain sellainen..."
"Kyllä minä ymmärrän, lapsiraukka..."
Kuoleva ei näyttänyt kuulevan hänen viimeisiä sanojaan, hänen katseensa
herpautui ja tuli rauhalliseksi ja kaukaa tähtääväksi, vaikka kädet yhä
pysyivät otteessaan.
"Antti-raukka, hänen ei tule hyvä olla, tämä ei ole oikea paikka
kipeille", jatkoi Anna hetken kuluttua rauhallisemmin.
"Älä sure, tyttöseni", keskeytti metsäherra, "kyllä minä huolehdin
Antista..."
Kuolevan katseessa kuvastui sanomaton ilo ja kiitollisuus.
"Sitten minun on hyvä olla", kuiskasi hän hiljaa.
Kädet irtaantuivat otteestaan ja pää painui hiljaa vuoteelle. Hengitys
kävi yhä heikommaksi, kunnes sitä ei lopuksi enää kuulunut ollenkaan.
Juuri silloin nousi aurinko yli vaaran, levittäen säteensä joelle, joka
nyt näytti virtaavan vilkkaammin ja iloisemmin.
Metsäherralta vaipui pää käsien varaan, ja näin hän jäi odottamaan
ihmisten ylösnousua.
* * * * *
Aamulla Antti koetti saada sairasta hereille, mutta kun ei siinä
onnistunut, parahti hän sydäntä vihlovaan, onttoon itkuun, joka ei
tahtonut ottaa heretäkseen. Viimein hän kuitenkin vaikeni ja jäi
suurin, ihmettelevin silmin katselemaan sisarvainajaansa, joka siinä
makasi valkeana, silmät puoliummessa ja suu hymyyn vetäytyneenä.
"Katsohan, Annan on hyvä olla", lohdutteli metsänhoitaja. "Me viemme
Annan kirkkomaalle, ja sinä jäät minun tyköni."
Antti ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, vaan pisti sormen suuhunsa ja
katseli vuoroin metsäherraa, vuoroin kuollutta sisartaan.
Yhtä ymmärtämättöminä, sormi suussa ja sanattomina katselivat toisiaan
toiset sisarukset. Heistä oli käsittämätöntä, että heidän vanhin
sisarensa nyt oli ikuisesti poissa. Vähitellen alkoivat he kuiskailla
keskenään, ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Emäntä alkoi
liikuskella askareillaan tuon tuostakin tukahduttaen nyyhkytyksiään.
Viimein vääntäytyi sisälle isäntäkin ja istahti penkille, ruveten
täyttämään piippuaan, huomaamatta mitä oli tapahtunut.
Metsäherra havaitsi velvollisuudekseen sopivalla tavalla tehdä se
tiettäväksi.
"Täällä ei tarvittukaan mitään köysiä", lausui hän juontaen äänensä
pehmeäksi ja rauhalliseksi. "Anna pääsi pois ilman kenenkään apua."
Oli kuin käärme olisi pistänyt Räiskön Mattia, piippu jäi lataamatta,
ja sanattomaksi jääneenä meni hän ovesta ulos.
Hän aikoi mennä kotaan, mutta pysähtyi ovelle. Ovea vasten pystyssä
seisoi Annan entinen heinäharava. Matti hätkähti ja peräytyi askeleen,
mutta astui sitten lähemmäksi ja siveli haravanvartta hellästi ja
varoen, aivan kuin olisi pelännyt, että se särkyy.
"Annan harava!" kuiskasi hän, ja hänen leukansa värähti.
Minne hän vain katsoi -- kaikki kertoi hänestä, joka kuolleena makasi
pirtin loukossa: aita pihamaan ympärillä, hakatut puut vajassa, heinät
ladossa.
Matin tuli paha olla. Häntä itketti, mutta oli kuin olisi kurkussa
ollut jokin este. Hän ei voinut itkeä. Viimein hän kulkeutui Angeljoen
rantaan. Suuri purolohi meloutui juuri rantaa kohden kirkkaassa
vedessä, mutta Matin nähdessään se nopeasti kääntyi ympäri ja katosi.
"Murhaaja!" näytti se sanovan, sukeltautuessaan syvyyteen.
Silloin Matin mieleen muistui joenperkkaus ja kolme kaunista sadan
markan seteliä, jotka nyt olivat viinanmyyjäin hallussa. Hän lysähti
mättäälle, ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä.
Kun hän viimein illansuussa palasi tupaansa, kalpeana kuin ruumis,
vallitsi siellä outo hiljaisuus. Annan ruumis, pikku Antti ja
metsäherra seurueineen oli poissa. Oli kuin koko talon yli olisi
levännyt äänetön kirous.
"Kirkolle vei Annan", selitti viimein emäntä itkunsekaisella äänellä,
"ja parasta olikin, että saa edes kunniallisen hautauksen. Antin sanoi
pitävän omanaan... Anna oli yöllä siihen tapaan puhunut..."
Matti katseli raivostuneena, mielipuolen tavoin ympärilleen. Sitten hän
löi päähänsä ja huusi:
"Perkele!"
Ja purskahti pienen lapsen hillittömään itkuun.
* * * * *
Joulun alusviikolla Matti yritti hirttää itsensä, mutta vaimo sai sen
estetyksi. Nyt he molemmat ovat hartaita uskovaisia, vaikkei talonpito
silti tahdo olla sen parempaa.
Mutta metsäherra ei matkoillaan koskaan poikkea Räiskön Matin
uutistaloon.
Erakko.
Metsänhoitaja Carl Eneas Brovall, filosofian maisteri, löi nyrkkinsä
pöytään niin että koko puustelli tuntui tärähtävän, pöydällä olevat
lasit hypähtivät ja kissa, jonka Manta, taloudenhoitajatar, tietysti
metsäherran kiusaksi oli hankkinut, nopeasti loikkasi työhuoneesta
salin puolelle.
"Rakkautta!" huudahti hän ja veti suunsa ylenkatseelliseen, musertavaan
hymyyn.
Koko hänen mielenrauhansa näytti menneen, hänen harmajat, verestävät
silmänsä säkenöivät, ja hänen ohimosuonensa pullistuivat uhkaavasti.
"Rakkautta!" toisti hän vielä kerran murhaavan ivallisella
äänenpainolla ja joi lasinsa pohjaan. "Älä sinä tule minulle puhumaan
rakkaudesta tai -- minä näytän sinulle rakkautta. Kyllä minä tiedän,
mitä se on."
Sivumennen sanottu leikkipuhe oli saanut vastauksensa.
"Avustamaan" määrätty metsäkonduktööri Santeri Saarikoski, joka oli
saanut ammattisivistyksensä Aleksanterin yliopistossa ja kuului siis
vähän huonompaan rotuun kuin nuo tavallisesti hienosukuiset
"evolaiset", loi esimieheensä vilpitöntä ihmettelyä ja hienoa pelkoa
osoittavan katseen.
"En tiennyt, että setä tosiaankin..." aloitti hän.
Brovall teki torjuvan liikkeen kädellään. "Et tiennyt!" keskeytti hän.
"Kaunista muistamattomuutta! Sinä et tule edistymään virkauralla, jos
pysyt noin hatarapäisenä. -- Kun keväällä tulit tänne, pidin sinulle
pienen puheen. Muistatko sen?"
"Muistan", vastasi Saarikoski painaen päänsä alas.
"Mikset sitten pitänyt sitä mielessäsi?"
Santeri Saarikoski ei enää tahtonut pahentaa asiaa puolustelemalla
itseään. Metsänhoitaja Brovallin puhe oli todellakin ollut hyvin
helposti tajuttava: "Te saatte joka ilta juoda itsenne humalaan, jos
teitä haluttaa, ja lyödä vaikka päänne seinään, jos sellaisesta olette
huvitettu, mutta sanaa 'rakkaus' älkää minun kuulteni millään kielellä
lausuko älkääkä juosko kuutamossa pappilan mamsellin kanssa pitkin
tuntureita niinkuin tuo viheliäinen Häggqvist, joka minun sen takia
täytyi toimittaa täältä pois etelään, -- hän oli edeltäjänne. Joudun
suunniltani sellaisesta. Olkaa muuten tervetullut, herra
metsäkonduktööri!"
Puhe, joka aluksi oli tuntunut hiukan omituisen, vanhan herran
leikkipuheelta, olikin vakaisinta, seurattavaksi aiottua totuutta.
Tosin Saarikoski olikin pitkin aikaa kartellut Brovallille arkaa
puheenaihetta, eikä pappilan mamsellikaan, huolimatta siitä, että hän
oli pitäjän ainoa sivistystä saanut neitonen, ollut Saarikoskeen
erikoisesti vaikuttanut, mutta miten lieneekin hän tänä iltana
unhottanut itsensä...
Santeri Saarikoski oli puolen vuoden kuluessa oppinut, vaikka hyvin
vähän, ymmärtämään esimiestänsä. Ja hän sääli Brovallia vilpittömästi.
"Tuollaiseksi käy hienoinkin mies", oli hän usein ajatellut
katsellessaan esimiestään, "kun elää kolmatta vuosikymmentä poissa
ihmisten ilmoilta ainoana seuranaan suurisuinen ja riehakka
emännöitsijä ja kesäisin leimaustyössä olevat raakaluontoiset
sutkit..."
Hän olisi kernaasti esittänyt jonkun anteeksipyynnön, lausunut jonkun
sanan selitykseksi, mutta hän ei tohtinut häiritä päämiehensä
nähtävästi synkkiä mietteitä. Ja kuta kauemmin hän Brovallia katseli,
sitä selvemmin hän tuli huomaamaan, ettei pitkällinen yksinäisyys, karu
ympäristö ja yksitoikkoiset ihmiset olleet voineet hioa hänestä pois
hänen perinnöllistä hienouttaan ja että hänessä sittenkin oli jotain
jäljellä kanslianeuvoksen pojasta ja piispan pojanpojasta ja entisestä
suuresta kavaljeerista.
* * * * *
Ulkona raivosi myrsky. Tuuli puhalteli tunturinsolasta suoraan
järvelle, ja lumipilvet möyrysivät ilmassa. Silloin tällöin tärähtivät
ikkunaruudut oudosti ja kaameasti, ja pihalta kuului, miten vihuri
paiskeli auki jääneitä ovia. Kukaan ei ollut enää liikkeessä, ei edes
yksinäinen lappalainen tolvauttanut poroaan ohi yksinäisen puustellin
ja häirinnyt talossa vallitsevaa hiljaisuutta. Manta, emännöitsijä, oli
ehkä jo mennyt levolle, jätettyään työhuoneen pesään viritetyn valkean
hoitamisen herrain huoleksi.
Santeri Saarikoskea alkoi vähitellen vistottaa. Jo ennenkuin hän oli
Brovallia edes nähnytkään, oli hän toveriensa kuullut kertovan hänestä
enemmän tai vähemmän uskottavia historioita, hänen sivistyneiden
ihmisten pelostaan, hänen raivokohtauksistaan, kun hän suuttui, ja
siitä ylenkatseesta, jota hän tunsi naisia -- ja varsinkin nuoria
naisia -- kohtaan. Santeri Saarikosken mielikuvitus alkoi työskennellä,
ja hänet valtasi selittämätön, tuskallinen kammo.
Brovall ei muuttanut asentoaan. Hän täytti lasinsa ja tyhjensi sen ja
heitti tuon tuostakin läpitunkevan katseen toveriinsa.
Vihdoin hän katkaisi hiljaisuuden, ja Saarikoskesta tuntui, kuin raskas
paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.
"Sano minulle", kysyi hän, "eivätkö ihmiset pidä minua vähän
hullunsekaisena? Ei tosin aivan pähkähulluna, mutta kuitenkin
sellaisena, jolla ei jokainen kaira ole oikein paikoillaan."
Saarikosken oli vaikea vastata kysymykseen. Hän ei tiennyt, mikä hänen
vastauksestaan voisi olla seurauksena.
"Sano vain totuus", tiukkasi Brovall. "Totuudenrakkaus kaunistaa
nuorisoa."
Saarikoski yskäisi, ennenkuin puhui.
"Kyllähän setää moni pitää hiukan omituisena", vastasi hän sitten.
Brovall naurahti kuivasti ja katkerasti.
"Arvasin sen", sanoi hän. "Mutta sanohan vielä, eikö hoitoalueeni
ole kukkatarhan tavoin hoidettu ja eikö arkistoni ole niitä
ihanteellisimpia? Minä tunnen hoitoalueeni jokaisen puun.
Persoonallisesti, poikaseni, persoonallisesti, enkä metsänvartijan
kautta. Perhana, luulen, että kruunu saa suurennuslasi kädessä hakea
virkamiestä, joka on niin hanakka virkatehtävissään kuin juuri minä,
Carl Eneas Brovall."
"Se täytyy jokaisen tunnustaa", myönsi Saarikoski innokkaasti.
"Miksi en hae pois täältä, etelään, paremmille maille?" jatkoi Brovall
enemmän itsekseen kuin toverilleen. "Ei huvita enää, vanhaa miestä.
Viiteentoista vuoteen en ole käynyt edes Oulussakaan. Inhottaa koko
kaupunki. Mennä sinne, olla pari päivää tukkihuutokaupassa
tarkoituksella juoda koko vuoden säästö huutokaupan loputtua. Fy fan!"
Brovall teki inhoa osoittavan eleen kädellään ja täytti sitten oman ja
toverinsa lasit.
"Olenko minä sinun mielestäsi auttamaton juoppo, sieni?"
Taaskin Santeri Saarikoski joutui sanattomaksi.
"Kuulitko, mitä kysyin?" kysyi Brovall uudelleen.
"Kuulin."
"No mikset suvaitse vastata?"
"Minä mietin."
Brovall huokasi ja loi nuorempaan toveriinsa tuskastuneen katseen.
"No mieti sitten", sanoi hän. "Se onkin lahja ihmisen, ett' ensin
miettii mielessään, mittaa järjen miettehellä, kuten suuri Schiller
sanoo. Mutta mitä tulee kysymykseen, onko metsänhoitaja ja filosofian
maisteri Carl Eneas Brovall juoppo eli viinaan menevä, täytyy siihen
kaiken järjen nimessä vastata kieltävästi. Jos hän kerran tai pari
kuukaudessa ottaa pienen täräyksen, kuten kuluvalla hetkellä, itselleen
virkistykseksi ja ylösrakennukseksi, annettakoon se hänelle anteeksi,
erittäinkin kun hänellä on siihen psykologiset syynsä -- huomaa se,
virkaveli! -- ja kun hän muuten on virkansa toimituksessa nuhteeton ja
moitteeton."
"Psykologiset syynsä!" huudahti Saarikoski hämmästyen.
Brovall hätkähti vasten tahtoansa, hän huomasi tulleensa liian
puheliaaksi ja muutti puheenainetta.
"Miltä sinusta tuntuu tämä maa?" kysyi hän. "Tämä köyhä ja vaivainen
Lappi. Eikö totta, että erinomaiselta?"
"Totta", myönsi Saarikoski. "Tämä on todellakin ihmeellinen maa."
"Niin juuri", toisti Brovall innostuen ja melkein hartaasti,
"ihmeellinen maa! Olisinpa muuttanut tänne varhaisimmassa
nuoruudessani, niin olisin nyt suuri runoilija -- vaikkeihän se
vieläkään ole myöhäistä. Minulla on hiukan taipumusta sellaiseen, ja
alkuaikoina täällä ollessani panin kokoon joukon koreita värssyjä.
Kaikki sivistyneet muuttuvat täällä runoilijoiksi: tuomari kirjoittaa
korvia hiveleviä runoja tuomiokirjansa ääressä, pastori sepittää ihania
kertomuksia, joku metsämies, jolla ei ole jumalallista kipinää,
kirjoittaa, ellei muuta, ainakin korkeasti oppineen väitöskirjan, joku
toinen taas rustailee mielenkiintoisia tutkielmia... Ja kaikkea tätä
maassa, mistä kaikki kulttuuri puuttuu. Ihmeellistä, Saarikoski! -- Ja
mistä tämä johtuu? Mene ja tiedä! Mutta hanki itsellesi kokemuksia,
hanki itsellesi joku muisto, kaunis tai vähemmän kaunis, miellyttävä
tai epämieluinen ja muuta sitten tänne sitä vuosikausiksi vaalimaan.
Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta käyvät muistosi sinulle joko
rakkaammiksi tai selvemmiksi, mikään ei niitä himmennä eikä koeta
niihin vaikuttaa, ja vuosi vuodelta käy rauhasi yhä suuremmaksi.
Korpien kuuset kuiskuttelevat sinulle, valkea koivu kertoo sinulle
muistoja kotoisilta mailta, tunturit kertovat iankaikkista
kertomustaan, hirvittävä suokin, autiuden ja yksinäisyyden kolkko
vertauskuva, johdattaa sinulle mieleen, kuinka tyhjä voisit olla.
Vähitellen muutut kuin yhdeksi heistä, kuusista, hongista, tuntureista
tai joista, entisen elämäsi ja vähäpätöisyytesi puolueettomaksi,
kriitilliseksi syrjästäkatsojaksi, ja toisinaan pudistat päätäsi
ajatellessasi, kuinka typerä olet voinut olla..."