suljetuksi ja harvasanaiseksi ja että kiroileminen tykkänään unohtui.
Hyvitys.
Ääretön, suuri hiljaisuus. Ei ääntä, ei värähdystäkään missään, ei
harhailevan porotokan kaparoiden kopsetta, ei pedon ulvontaa, ei
pakkasen pauketta kuusikossa.
Ja kuitenkin oli luihin ja ytimiin käyvä pakkanen, pakkanen, jonka
kylmyyttä ei elohopeamittari olisi kyennyt osoittamaan.
Oli kuin hän olisi seisonut ypöyksinään keskellä maailman kaikkeutta,
hän yksinään suksineen, sauvoineen ja viinapulloineen, synkeät
ajatukset sydämessä ja puhallellen harmajaa höyryä peskinsä kauluksen
raosta kirkkaaseen ilmaan. Jostakin haljakanharmajan taivaan takaa
katseli Herra Jumala häntä ja pudisteli ankarasti päätään.
"Hirveillä teillä kuljet, Kalle Kuikka, renki!"
Vähältä ettei värisyttänyt ja vapisuttanut, ja vähältä ettei heittänyt
viinapulloa hankeen ja mennyt sitä tietä kauas pois, jonnekin Norjan
puolelle, Ruijan kalamiesten luo.
"Joutavia!"
Hän iski sauvansa hankeen ja potkaisi eteenpäin. Oli liiaksi pakkasta,
kulku oli huono, lumi helähteli kuin kylmä teräs.
"Joutavia!"
Hän ei tuntenut pakkasta kuin korkeintaan poskipäissään ja
nenännipukassaan. Hänen sisimmässään kohisi ja kiehui, ja yhä
voimakkaammin hän työnsi sompansa hankeen ja ponnisteli eteenpäin. Ja
samalla hän kuitenkin värisi, ei vilusta eikä pelosta, vaan siitä, mitä
tuleman piti.
"Kuka käski", mutisi hän itsekseen, "kuka käski hänen työntäytyä
tielleni. Odotahan, kun vaan tapaan sinut, Lasse Hiipijä, odotahan..."
Ja hänen sappensa paisui sitä enemmän, kuta enemmän hän ajatteli,
vinhasti hän sukeltihe kuusikkoon ja alkoi vihaisesti ponnistella
vaaran rinnettä ylös.
"Hukka sinut perii, Lasse Hiipijä! Enkö minä ollut sinulle ystävä
verraton, joka puolustin kolttosiasi, kun isäntä sinua haukuskeli, enkö
pelastanut sinua etelän jätkien korttipukarien kynsistä, kun he
olisivat sinulta kynineet vuosipalkkasi ja uhkasivat kirkkain veitsin,
kun yritit heitä vastustaa. Ja mitä teit sinä, Lasse Hiipijä? Varastit
hopeisen ankkurikelloni ja joit sen hinnan kirkolla. Siitä olisin
saanut sinut edesvastuuseen, jos olisin tahtonut. Mutta miksipä olisin
tahtonut, kun myöhemmin sen hinnan minulle sovinnolla suoritit.
Linnassa istuisit, mutta nytpä et pääse edes linnaankaan, -- helvetin
kita sinut nielee, koko miehen, sieluineen, ruumiineen."
Yhä vinhemmin liukui suksi, lumi sujahteli ja narskui.
"Muistatko, Lasse Hiipijä, kuinka viime talvena hiiviskelit Kreetan
lähettyvillä, hiiviskelit, suksuttelit ja supattelit. -- 'Pysy
erilläsi', sanoin minä, 'se on minun morsiameni'. Mutta pysyttelitkö?
Etpä vainkaan, keväällä nähtiin sinut aamusta öin hänen aitastaan
kömpivän. Ja silloin minä ajattelin, että onneksi olkoon. Oma valtansa,
eihän vielä ole edes kihloja annettu, vaikka kuinka on omana pidetty.
Menin kesäksi tukkijoelle ja koetin olla Kreetaa ajattelematta, vaikka
sydäntä karvasteli. Karvastelkoon, ajattelin, kylläpähän herkeää. Eihän
se Kreeta ainoa nainen liene maailmassa..."
Hän ei enää edes poskissaan eikä nenänpäässään tuntenut pakkasta,
päinvastoin kasvot olivat kosteana hiestä.
"Entäpä, ellen tapaakaan Lasse Hiipijää, entäpä jos hän on kiertänyt
tämän paikan tai ei tule ensinkään?"
Hän pysähtyi, kuunteli ja katseli ympärilleen.
"Kyllä tulee", sanoi hän itsekseen, "tulee varmasti, kun kerran on laki
ja oikeus puolellaan ja tänään hänen on tultava, jos mielii ajoissa
perille päästä..."
Hän jatkoi taas kulkuaan, mutta nyt hitaammin ja tuon tuostakin
ympärilleen tähystellen.
"Ja sittenkun palaan tukkijoelta, myöhään syksyllä", jatkoi hän
mietteitään, "on Lasse poissa, mutta Kreeta kulkee maha melkein leukaa
koskettaen..."
Kalle Kuikan silmät välähtivät, ja hän pysähtyi uudelleen, mutta iski
sitten taas sauvansa kovaan hankeen.
"Hyi saatana sentään!" kirosi hän ääneen ja ponnisteli hartiavoimin
eteenpäin.
Kalle Kuikka koetti ajatella muita asioita, sillä hän tunsi, että jos
hän vielä antaisi ajatuksillensa vallan, voisi hän murhata Lasse
Hiipijän, pistää huurteisen, kylmän puukkonsa hänen kylkiluittensa
väliin. Sellaisesta joutuu eliniäkseen linnaan, ja sinne ei Kalle
Kuikka halunnut.
Koston oli Lasse Hiipijä saapa niskaansa, mutta näkymättömän koston,
joka ei rankaisisi kostajaa. Kalle Kuikka oli sitä miettinyt jo kolme
viikkoa, ja kaksi viikkoa hänellä oli ollut päätös valmis.
"Älähän sure, Kreeta", oli hän sanonut entiselle morsiamelleen, "kyllä
Lasse sen vielä kerran tuntee nahassaan".
Merkillistä, ettei hän sittemminkään voinut olla hellästi ajattelematta
Kreetaa, vaikka tämä oli niin rumasti menetellyt. Mutta naisväkihän
tahtoo olla niin heikkoa, ja Lasse Hiipijä oli ollut niin hyvä
turpavärkistään. Olihan siitä aikoinaan tykkäillyt ison Keskitalon
Katrikin, miksei sitten Kreeta.
Herra tiesi, mitä Lasse oli hommaillut sen jälkeen kuin katosi
palveluspaikastaan, mutta pari viikkoa sitten oli Kallen ulottuville
levinnyt huhu, että Lasse tulisi huomisissa välikäräjissä esiintymään
todistajana isäntäänsä vastaan poronvarkausjutussa. Kyllähän koko
kihlakunta tiesi, ettei isäntä tahallaan merkitsisi omakseen toisen
poroa, mutta tässä olivat pahat sormet pelissä, ja Lassen sai rahalla,
mihin sitä vain ilkesi tahtoa. Ja huomisissa käräjissä piti Lassen
esittämän väärä todistuksensa.
Mutta siitä ei tulisi mitään, ei kerrassaan mitään, hukkaan menisivät
Lasselle annetut rahat.
"Että ilkeäisikin vielä, ryönä, tulla Kreetankin näkyviin. Vaikka
miksei se tee mitä tahansa, kun vain saa tarpeeksi rahaa! Eikähän sen
tarvitsisi Kreetaa katsella kuin joku tunti ja sitten taas mennä sinne,
mistä on tullutkin."
Äkkiä hän pysähtyi ja kaikki hänen lihaksensa jännittyivät.
"Jokohan nyt..."
Hänen tottunut korvansa erotti poron tolvan ja ahkion jalaksen sälinän
lunta vasten. Jokohan se viimeinkin olisi Lasse?
Komeastipa se olisi vääränvalantekomatkalle pantu, jos oikein porolla.
Hiihtää sen olisi sopinut kuin muittenkin vertaistensa. Mutta
keljujahan niitä aina onnistaa maailmassa.
Kalle lähti nopeasti hiihtämään ääntä kohti, ettei ajaja kerkeäisi
sivuuttaa, ja pian hän sai kulkijan näköpiiriinsä.
Silmänräpäyksen ajan tuntui Kallesta, kuin kaikki syvyyden pirulliset
voimat saisivat hänet valtaansa, ja toinen käsi tapaili vaistomaisesti
leukun kahvaa, mutta jo seuraavassa hetkessä valtasi hänet viileä
rauhallisuuden tunne. Nyt ei saanut näyttää vihaansa, jos mieli
onnistua.
Lasse Hiipijä tolvautti poroansa pitkin vaaraa ja oli juuri
sujauttamaisillaan rinnettä alas jängälle, kun hän huomasi Kallen.
Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja kauhu, ja hän näytti aikovan
kiirehtiä poroaan ikäänkuin ei olisi Kallea huomannutkaan, mutta Kalle
ehätti hänet.
"Hei -- -- Lasse -- -- hei!"
Lasse Hiipijä heivautti elukkaansa, muttei voinut salata
hätääntymistään.
"Ka, sinäkö se siinä! Terve!"
"Terve, terve", vastasi Kalle tarkastellen, olisiko Lassella vastoin
tapaansa pyssyä mukana.
"No minne sinua viedään?" tiedusteli Lasse Kallen hiihdettyä
lähemmäksi.
"Minua!" naurahti Kalle väkinäisesti. "Minnekäpä muualle kuin..."
Hän löi merkitsevästi poveaan, jossa litran viinapullo hölkähteli.
"Tukkijoella oppii jos jotakin", sanoi hän sitten ikäänkuin
selitykseksi, "eikä se renginvirkakaan tahdo kunnolleen elättää..."
"Eipä taida", hymähti Lasse. "Vai jo heität sinäkin renginviran ja
rupeat kauppiaaksi..."
"Joo", mutisi Kalle yksikantaan.
Hän ei uskaltanut katsoa Lassea silmiin, pelosta, että viha hänet saisi
sellaisiin töihin, joita seuraisi kova edesvastuu.
"Sidohan ajokkaasi kantoon", kehoitti Kalle kotvan odotettuaan Lassen
puhuvan, "niin otetaan yksi pieni..."
"Olisikohan tuota!" empi Lasse, mutta teki äkkiä päätöksensä, ohjasi
hyppelehtivän poronsa syrjään ja nousi reippaasti ahkiosta, alkaen
kiinnittää poroansa puuhun.
"Tulehan sitten tänne sen pullosi kanssa, jos siellä vielä jotain on!"
huusi hän Kallelle. "Täällä on kaatunut runko aivan kuin meitä varten."
"Mitähän sillä oikein on mielessä", ajatteli Kalle hiihtäessään
lähemmäksi, "ja lieneeköhän sillä aseita."
"Siin' on, maista! Ei tarvitse ainetta hävetä!"
Kalle veti pullon monien mutkien kautta poveltaan ja ojensi sen
Lasselle. Mutta juuri kun Lasse oli maistamaisillaan, ottikin hän
pullon huuliltaan ja antoi sen takaisin Kallelle.
"Otahan itse ensin -- isäntä on vieraan veroinen."
"Se pelkää jotain", ajatteli Kalle ja otti pitkän, rehellisen ryypyn.
"Myrkkyäkö luulit olevan?" kysyi hän sitten, kun oli nähnyt Lassen
ryyppäävän aikamoisen kulauksen.
Lasse tuli vähän hämilleen.
"Myrkkyä! Mitä vielä! Ajattelin vain, että isäntä on vieraan veroinen."
"Se on oikein ajateltu. Ota toinen naukku. Kyllä tämä ilma toisenkin
täräyksen sietää."
"Sietää."
"Sinne käräjillekö sinä nyt...?" tiedusteli Kalle, saatuaan pullon
takaisin.
"Sinnehän ne haastoivat."
"Puhuhan suusi puhtaaksi. Olen minäkin nähnyt yhtä ja toista, mutta
eivätpä haastaneet minua."
Lasse loi Kalleen pitkän, kysyvän katseen, mutta Kalle katseli tiukasti
eteensä.
"Vai eivät haastaneet", ihmetteli Lasse istuutuen lumiselle,
kaatuneelle rungolle. "Taisivat pitää sinua liian hiljaisena ja
umpimielisenä..."
"Tai tyhmänä, suoraan sanoen", keskeytti Kalle, istuutuen Lassen
viereen.
Lasse hätkähti.
"Tyhmänä! Mitä vielä", vakuutti hän tarmokkaasti. "Ja sitten olit
isännän kanssa hyvissä väleissä..."
"Sepä siinä taisikin olla. Mutta kun ei isäntäkään haastanut omaksi
todistajakseen."
"Huonosti teki, mutta niinhän se on aina tehnyt..."
"Joo. Siin' on, ota!"
Lasse ei enää ryypännyt, vaan joi. Kalle loi pikaisen syrjäsilmäyksen
Lasseen, kun hän piti pulloa huulillaan, ja hänen silmänsä välähtivät
salaisesti, ja kun hänen oma vuoronsa tuli, piti hän kyllä pulloa
huulillaan, mutta ei maistanut pisaraakaan.
"Se on hyvää ainetta tuo", kehui Lasse, saatuaan taas pullon käsiinsä.
"Mitä sitä maksaa litra?"
"Kymmenen kruunua."
"Onpa hintaakin."
"Pitäähän se arvata sanomattakin."
Lassen silmät alkoivat jo kiilua, ja hänen puheensa kävi kerkeämmäksi.
"Lämmittävää se ryökäle on", kehui hän, ottaen taas pitkän ryypyn. "En
huomaa pakkasta ollenkaan. Rintaa melkein kuumottaa."
"Ota vaan sitä mukaa kuin miellyttää. Kyllä minulla tätä lystiä
riittää."
"Vai riittää!" nauroi Lasse levein suin. "No kiitos sitten. Kyllä
minulle kelpaa, jos sinulla riittää. Mutta hiukaamaan tämä rupeaa...
Käyn hakemassa kuivaa lihaa..."
Lasse meni ahkiollensa ja penkoi siellä jonkun aikaa. Kun hän sitten
palasi takaisin, lihapalaa jyrsien ja lumessa kaalaten, pani Kalle
merkille, että hän pahasti horjahteli.
"Joko kelpaa?" kysyi Kalle, Lassen taasen istuuduttua.
"Kelpaako? Miksei kelpaa, jos sinulla vaan riittää. Ja hyvähän on, että
edes jotain lystiä riittää. Sitä lystiä Kreetan kanssa ei riittänyt
kauan aikaa..."
Veri hulvahti Kallen päähän, hän puri hampaitaan yhteen, ja hänen
valtasi taas himo tarttua Lassea kurkkuun ja kuristaa hänet siihen
paikkaan. Hän kohottautui jo istualtaan, mutta laskeutui taas.
"Ei riittänyt", kirosi hän hampaittensa raosta.
"Eikä kannata surra", lallatteli Lasse edelleen, huomaamatta, mitä
hänen puheensa toiseen vaikutti ja ryypäten pullosta kehoittamatta,
"samanlaisia ne ovat kaikki, ja lintu on Kreetakin..."
"Kyllähän minä sen huomasin ja siksi annoin sen olla alallaan."
Lasse ikäänkuin selveni ja tuli järkiinsä, kuullessaan Kallen äänen.
"Pahaa se kuitenkin taisi tehdä?" kysyi hän.
"Minkä lienee tehnyt", mutisi Kalle katsoen yhä valkoiseen lumeen ja
koettaen salata yltyvää palelemistaan. "Minulla oli jo toinen tyttö
tiedossa."
"Vai oli", innostui Lasse, ottaen taas pitkän ryypyn. "Pahaa se puhui
Kreeta sinusta takaapäin. Liian saamattomaksi moitti."
"Yhtä kaikki, mitä semmoinen puhunee."
"Sitä minäkin. Joko sillä on lapsi?"
"Kuukauden on jo ollut."
"Ei kai se luule, että minä sen nain?"
"Tietäneehän se sen, ettet."
"En koskaan. Se on niin, että jos isäntäsi nyt saadaan poronvarkaaksi,
niin tulee minusta rikas mies. Ja kyllä minä poika osaan puhua niin,
että se istuu kiinni kuin täi tervassa. Sata kruunua antoi Uula, kun
käräjille lähdin, ja lisää lupasi, jos isäntäsi varkaaksi saadaan.
Annahan vielä sitä pulloasi!"
Juotuaan niin paljon kuin yhteen hengenvetoon voi, kumartui Lasse
horjuen ja itseään pidätellen Kallen puoleen ja soperteli
luottavaisesti kuin uskotulleen.
"Niillä on vanhaa riitaa, Uulalla ja isännälläsi, en tiedä oikein
mistä. Kyllähän se Uulakin kälmi mies on, mutta rahaa sillä riittää,
rahaa. Usko pois, että kyllä isäntäsi nyt joutuu varkaaksi..."
"Otahan tuosta!"
"Ka, yhäkö sinä vaan! Mutta se minua peloittaa, että miten minä
Kreetasta selviydyn, jos vaan käräjillä tapaan. Saattaa hyvinkin
annattaa ruokkohaasteen ja miksei annattaisi, pakostahan se on nähdä,
kun kerran siinä talossa palvelee, missä käräjätkin pidetään. Teillähän
ne pidetään?"
"Meillä. Ja isäntä itse syytettynä."
"Ja Kreeta piikana ja sinä renkinä. Ja minä ollut renkinä -- joku
kuukausi taaksepäin..."
"Ota rohkaisuryyppy!"
"Kyllä kannattaakin. Mitä luulet Kreetan sanovan?"
"Ei se mitään sano."
"Tuhannen kun tuntuu rinta palavan."
"Mikä sen selvempää on, kuin että aukaiset rinnuksesi vaikka paitaa
myöten. Takaan, että jäähtyy ja että kestät vielä toisenkin naukun."
"Kyllä minä poika aina kestän siinä, missä joku toinenkin."
Lasse Hiipijä oli jo aivan tolkuton ja koetti näyttää selvyyttään
seisomalla yhdellä jalalla, mutta siitä ei tullut mitään. Hän kellistyi
auttamattomasti hankeen.
"Ei tule mitään", ähki hän, kompuroiden seisoalleen. "Annapas vielä
muuan kulaus, että voimistun."
Lassen juomahimolla ei ollut äärtä ei rajaa eikä hänellä itsellään
arvostelukykyä. Hän joi täysväkevää viinaa kuin vettä.
Talvinen päivä painui illaksi, tähdet syttyivät taivaalla, alkoi
pimetä. Lasse havahtui.
"Ei. Taival on vielä pitkä", änkytti hän. "Täytyy lähteä."
"Pitkä on taipaleesi", myönsi Kalle, "kolmatta peninkulmaa kummallekin
taholle. Aja nopeaan, pakkanen on kauhea. Nokkasi hohtaa valkeana..."
"Älä val..."
"Totta puhun. Koeta itse."
"Jumal'auta, kun et ennen sanonut..."
"Mitä minuun sinun nokkasi koskee..."
Äkkiä Lasseen näytti menevän kamala ajatus, hänen silmänsä pyörivät
hirvittävästi ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, mutta
retkahtivat hervottomina sivuille.
"Sinä olet juottanut tahallasi minut humalaan", ulvoi hän, "sinä olet
murhannut minut..."
"En ole tehnyt sinulle mitään. Mutta mitä olet itse tehnyt, pirun
sikiö...!"
Lassen kädessä välkkyi kirkas puukko ja hän horjui Kallea kohden.
"Varo itseäsi!" hihkui hän.
"Kyllä, kyllä minä varon", vastasi toinen ivallisesti ja nousi
suksilleen. "Menehän nyt sinä vaan tekemään väärää valaasi ja muistele
iloisia öitä viattoman tytön kanssa..."
Lasse pillahti itkuun kuin pahanpäiväinen lapsi, mutta Kalle oli jo
kadonnut hänen näköpiiristään.
Kaukaa vaaran laelta Kalle Kuikka katseli, miten Lasse irroitti
poronsa, horjui ja haparoi ahkioonsa ja miten poro lähti lennättämään
vaaran rinnettä alas Lassen rentona retkottaessa pulkassa. Eräässä
äkkimutkassa näki hän Lassen putoavan pulkasta, mutta poro jatkoi
matkaansa ja tehden ison kaaren kääntyi päinvastaiseen suuntaan,
pohjoiseen. Lasse nousi ylös, seurasi kompuroiden jälkiä, kaatui, nousi
taas ylös, kaatui ja nousi uudelleen, kunnes jängälle päästyään, missä
viimat purevimpina kävivät, taas lankesi eikä siitä enää noussut.
Hetkiseksi Kalleen iskeytyi suuri ajatus mennä auttamaan Lassea, mutta
hän muisti jotain, puri hampaitaan ja tehden suunnattoman kierroksen,
hiihti takaisin kotiinsa päin. Mutta pakkanen otti vain yltyäkseen.
* * * * *
Käräjillä ei käynyt selville mitään, jonka perusteella Kallen isäntä
olisi voitu langettaa syylliseksi poronvarkauteen. Ihmeteltiin, minne
Lasse Hiipijä oli jäänyt käräjiltä, mutta kukaan ei voinut antaa
pienintäkään valaistusta.
"Kai se arasteli tänne tulla", arveltiin ja katsottiin syrjäsilmällä
Kreetaa.
Kreeta puolestaan vilkuili Kallea, mutta Kalle katseli tiukasti
ikkunasta ulos eikä puhunut halaistua sanaa.
* * * * *
Kun lumi jo alkoi sulaa, löydettiin Lasse Hiipijän ruumis vaaran
juurelta ja vähän ylempänä tyhjä viinapullo. Silloin arvattiin, ettei
hän ollut voinut olla toikkeroimatta humalassa matkallakaan, oli
tietysti eksynyt porostaan ja paleltunut kuoliaaksi. Kirkkoherra puhui
perin vakavia ja varoittavia sanoja niille harvoille, jotka olivat
läsnä silloin, kun Lassen ruumis kätkettiin maahan, ottaen puhuvan
esimerkin vainajasta.
"Kyllä siinäkin oli miestä", arvelivat ruumiintuojat Lassesta,
palatessaan hautausmaalta.
"Ruveta nyt soikkarehtimaan päissään keskellä kiveliötä
tulipalopakkasessa", jamasivat toiset, pudistaen halveksivasti päätään.
"Eivät siinä ole ruuvit lujalla."
"No eivät."
Keväämmällä sitten vihittiin Kalle ja Kreeta, ja asiantuntevat
sanoivat, että kyllä se lapsi sittenkin taisi olla Kallen.
Jostakin tuntemattomasta syystä lahjoitti isäntä vastavihitylle
pariskunnalle poromerkin, joka silloin käsitti nelisenkymmentä päätä.
Uutistalokkaan tytär.
Hänen nimensä oli Anna, ja hän oli vanhin kruununuutistalokas Matti
Räiskön kuudesta lapsesta, iältään kuusitoistavuotias. Isän mielestä ei
Annalla ollut muuta tekemistä tässä matoisessa maailmassa kuin yskiä
lakkaamatta, olla toisten tiellä ja hoidella nuorempia sisaruksiaan.
Jos olisi asuttu ihmisten ilmoilla, olisi isä toimittanut Annan
palvelukseen, jos tuo siihen olisi kelvannut, mutta eipä tuo missään
liene oppinut ihmistapoja, kun oli melkein koko ikänsä metsän sydämessä
kasvanut. Matti Räiskön uutistalosta oli nimittäin toista peninkulmaa
lähimpään naapuriin ja kymmenen peninkulmaa jokitietä kirkolle, niin
ettei siellä suurestikaan oltu totuttu vieraaseen seuraan. Joku
ohikulkija silloin tällöin pistäytyi, joku matkoilla oleva yhtiöherra,
metsänhoitaja tai maanmittari, saadakseen lasin maitoa tai kupillisen
kahvia.
Sen sijaan Matti Räiskö itse oli maailmaatunteva mies. Vielä kymmenen
vuotta sitten hän oli ollut yhtiön jätkänä, uittanut tukkeja keväisin
ja oleksinut metsissä talvisin. Ja vaikka Perä-Pohjolassa sanoivatkin,
ettei vanhasta jätkästä ole maanasujaksi, näytti Matti kuitenkin
osaavan pitää hänelle uskotun leiviskän siinä kunnossa, ettei sitä
häneltä pois otettu. Kirkonkylän herra metsänhoitaja tätä tietysti
suuresti ihmetteli, sillä hänen tietonsa mukaan Räiskön Matti
pääasiallisesti oli kulkuteillä, harjoitti viinakauppaa y.m. semmoista,
ei tehnyt työtä talon hyväksi, eikä käyttänyt siihen palkattuakaan
työvoimaa. Siihen hänellä ei muuten olisi ollut varojakaan, sillä hän
joi tunnollisesti kaiken, minkä ansaitsikin, ja noitui ja haukkui, jos
akka kysyi hänen ansioitaan. Kerran oli hän ilahduttanut väkeään
tuomalla tullessaan gramofoonin, jota hän sitten soitatti
juovuspäissään ollessaan, ja kuritti penikoitaan, jos nämä tahtoivat
sitä sormiella. Kun gramofooni oli jonkun ajan talossa ollut, niin
Matti sen kerran juovuspäissään löi seinään. Ja niin oli gramofoonin
tuottama vaihtelu loppunut.
Talo pysyi kuitenkin säädetyssä kunnossa, Herra tiesi sitten, millä
ihmeen voimalla. Emännän pääasiallisin tehtävä rajoittui lasten
torumiseen, ja Anna oli syrjäisen mielestä parhaiten sopiva Takaharjun,
Nummelan tai jonkun muun sentapaisen laitoksen potilaaksi.
Sairausasioita ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella kaukana kiveliössä,
ja sitä paitsi, mistä ne rahat tulisivat sairastamiseen.
Anna oli, kuten sanottu, joutilain olento maan päällä, joka isänsä
mielestä jouti minne tahansa ansaitsemaan leipäänsä, ettei syönyt
köyhää kotiansa. Kirkonkylän herra metsänhoitaja, joka mieheniän oli
viettänyt Lapissa ja siis tarkoin tunsi väkensä, oli kuitenkin
hiljaisuudessa toista mieltä. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään siitä,
vaan käytti jokaista tilaisuutta sättiäkseen Matti Räisköä ja lausui
peittämättä julki, mitä hän hänestä arveli.
-- Sen miehen hommalla ei talo kauaakaan pysyisi kunnossa, sanoi hän,
mutta sitä hän ei sanonut, kenen ansiota talon kunnossa pysyminen oli.
Tottahan oli, että Anna siivosi tuvan useasti päivässä -- mistä
lieneekin saanut sellaisen siisteyden hengen --, että hän hoiti lehmät
ja vaali pienempiään. Erittäinkin kolmi- tai nelivuotias Antti-veli,
jota vaivasi risatauti, jonka jäsenet olivat armottoman väärät ja
hennot ja joka muutenkin oli kalpea kuin ruumis, oli hänen
silmäteränsä. Anna ei juuri puhunut paljoa, mutta jos joku sanoi pahan
sanan Antille, silloin nousivat punaiset täplät hänen poskilleen ja hän
voi yltyä huutamaankin. Antti taas puolestaan oli kiintynyt Annaan,
kulki joka paikassa hänen jäljessään ja turvautui aina ja ainoastaan
häneen.
Voi kuitenkin, ja erikoisesti syyskesän aikaan, sattua, että matkustaja
poikkesi Räiskön Matin uutistaloon eikä nähnyt jälkeäkään Annasta tai
Antista. Tupa sen sijaan oli ylt'yleensä syljen ja lian valtaama,
navetta haisi kuin ketunsyötti, ja maito oli likaista ja rikkaista. Jos
kulkija sitten oli tottunut näkemään Annaa ja kysyi emännältä -- sillä
harvoinhan isäntää näkyi -- missä hän oli, vastasi tämä jotenkin
yrmeästi: "Missä lienee retkillään."
Todellisuus oli kuitenkin siinä, että Anna oli pikkuveljensä kanssa jo
pari viikkoa ollut ulkoniityllä ja tehnyt heinän. Kun hän tuli kotia,
sai hän kuulla, että se oli kestänyt tarpeettoman kauan ja että häntä
olisi kyllä tarvittu kotonakin, äitiään auttamassa.
"Mutta heinä olisi jäänyt tekemättä", sanoi Anna silloin.
Siihen ei vastattu mitään, mutta mulkoiltiin sitä vihaisemmin.
Kotonaan sai hän talvisin vedättää halot ja hakata puut. Se olikin
hänestä hauskaa työtä, sillä hän sai silloin olla rauhassa ja viettää
päivänsä rupattelemalla Antin kanssa. Ikävintä vain oli kotiin tulo,
jos isä oli sattunut käymään savotalla ja joutunut tekemisiin Tornion
Pekan tai muitten viinakauppiaitten kanssa. Silloin hän aina varmasti
manasi ja löi. Parasta oli, että hän joi itsensä niin tukkihumalaan,
ettei kyennyt muuhun kuin nukkumaan.
* * * * *
Eräänä kesänä Anna sai omituisen päähänpiston. Oli pahin sääski-aika,
kuumin ja toimettomin aika kesästä, kun hän varusti itsensä eväillä
viikoksi, otti pikku Antin ja kirveen mukaansa ja alkoi sauvoa itseään
Angeljokea ylös. Se oli kapea ja huonokulkuinen joki, joka laski
Luiroon, ja sitä myöten kuljettiin ulkoniitylle. Ensi kesänä sinne piti
tulla tukinlasku, nelisenkymmentätuhatta puuta piti laskettaman sitä
myöten Luiroon ja Luirosta Kemijokisuulle asti. Yhtiön herrat olivat
käyneet väyliä katselemassa ja Matti Räiskönkin tuvassa puhelleet joen
kulkukelvottomuudesta.
Anna oli yhtiöherrain kanssa täydelleen samaa mieltä. Hän sai joka kesä
tuskitella joen kanssa ja tiesi tarkoin, mitä sillä kulkeminen
merkitsi. Puita oli kaatunut poikki joen, ettei tahtonut alta päästä,
ja jotkut olivat taittuneet ja jääneet poikkiteloin veteen makaamaan,
että vene piti vetää ylitse, jos aikoi eteenpäin päästä.
Nyt, joutilaana aikana, oli kyllin tilaisuutta siivota koko joki, niin
eivät esteet enää olleet vastuksina, ja kun uittokin käy ensi kesänä
nopeammin, niin pääsee pikemmin erilleen uittomiehistäkin, jotka
tietysti juovat ja rähisevät ja pitävät isääkin mukanaan. Tällaista ei
tietystikään kukaan muu kuin yksi niistä yksinkertaisimmista olisi
ajatellut, sillä maamme pohjoisimmissa kihlakunnissa ajatellaan
ylimalkaan vain kuluvaa päivää, eikä kenenkään päähän pälkähtäisikään
ruveta joen siivoukseen ilman erityistä palkkaa, kaikkein vähimmin, kun
siitä olisi muillekin hyötyä. Ja vanhempansa äänekkäät ja repäisevästi
lausutut varoitukset tyynesti kestäen Anna suoriusi työhön.