Se silloinen yö oli kuitenkin sirottanut muutamia hopeahapsia lisää
hänen tukkaansa.
Viimeinen puu.
Lassi Pietarinpoika oli molempien poikiensa kanssa kaatamassa metsää.
Tämä Lassi Pietarinpoika asui kolmannessa polvessa Huutonientä ja oli
siis sen perustajan, Tuomas Jaakonpojan, pojanpoika.
Eihän se suuri ollut, Huutoniemi, mutta kuitenkin niin suuri, että
kolmessa polvessa oli elättänyt omistajansa, kun vain ymmärsi asettaa
elämälleen kohtuulliset vaatimukset. Ei siinä sopinut mennä liiaksi
pröystäilemään eikä levittelemään höyheniään, vaan tuli ottaa jokainen
päivä kuin Jumalan armeliaasta kädestä.
Mutta olipahan sentään tultu toimeen. Melkein sata vuotta oli kulunut
siitä, kun Tuomas Jaakonpoika täällä ensi kerran iski kuokanteränsä
maakamaraan ja kirveensä puunrunkoon, ja siitä asti oli Huutoniemi
omistajansa elättänyt. Eikä viiteenkolmatta vuoteen oltu Huutoniemen
talon hevosilla vedätetty ainoatakaan rahtikuormaa eikä tukkikuormaa
yhtiölle. Alussa oli tosin pitänyt tehdä hiukan rahtitöitäkin puhtaan
rahan saamiseksi, sillä maa vaati paitsi työtä myöskin rahaa.
Ja yhä parempaan kuntoon olisi Huutoniemi saatu, kunhan Lassi
Pietarinpojan molemmat pojat olisivat tarttuneet ohjaksiin, nuoria ja
terveitä kun olivat molemmat. Eipä ollut kaukana, ettei Huutoniemestä
olisi voinut tehdä kaksikin taloa.
Mutta siinäpä se lykkäsikin eteen tiukan paikan.
Lassi Pietarinpoika oksi hartiavoimin, otsansa hiessä, äsken
kaatamaansa puuta ja pyyhkäisi tuon tuostakin hikeä otsaltaan
puseronhihaansa.
Niin. Siinäpä se myrkyn lykkäsikin, ja nyt oli talon paras metsä
menossa!
Työnsä lomassa Lassi Pietarinpoika löi syrjäsilmäyksen molempiin
poikiinsa, jotka äänettöminä ja ähkien puuhasivat kumpikin kulmallansa.
Vanhemman, joka isoisänsä mukaan oli kastettu Pietariksi, liikkeet
olivat hitaanpuoleiset, mutta harkitut ja varmat. Kun hän iski
kirveensä petäjän kylkeen, teki hän sen ikäänkuin syvästä vakaumuksesta
ja periaatteesta, joka ei sietänyt tinkimistä. Hänen iskunsa olivat
harvat, mutta hyvin osatut ja varmat, varmasti kaatavat. Hänestä se
oikea maamies tulisi, Huutoniemen tuleva isäntä, ja maamiestä osoitti
ulkomuotokin. Ei se ollut liiallisella muodon koreudella pilattu, ja
vaikka vasta puolivälissä kolmeakymmentä, olivat hartiat jo hiukan
kumarassa.
Toista oli Eeron, puoltatoista vuotta nuoremman veljen laita. Mies
heilui kuin kuumeessa tai kuin tuli olisi polttanut kantapäitä, kunnes
sitten siihen paikkaan väsyi, eikä pitkään aikaan pystynyt kunnolleen
mihinkään. Ja eri meiningit sillä muutenkin oli kuin vanhemmalla
veljellä. Tuskin oli mies ripiltä päässyt, niin jopahan piti olla
hopeakello tikuttamassa liivin taskussa ja perät roikkalehtimassa
liivin taskun suusta. Ja sitten vielä piti olla kirjava silkki kaulassa
ja ties mitkä simsetit. Eri meiningit, totisesti! Aikaisin oli ruvennut
kyliinkin juoksemaan, ja morsiamiakin oli jo ehtinyt olla useampia,
vaikkei niistäkään sen valmiimpaa kuunaan tullut. Olikin tainnut olla
vain turhaa soidinpeliä. Pietari kun oli aikoinaan sanonut, että nyt
hän ottaa sen Mäkiahon Sannan, niin hän oli sen myös ottanut, eikä
siinä sen pitempiä mutkia ollut ollut.
Kun olisi Eerokin älynnyt ottaa sopivan vaimon, niin olisi tämäkin
hakkuu ehkä säästynyt. Mutta ne sen morsiametkin olivat olleet
puettuina rimpsuihin ja pitseihin -- niinkuin se Ylitalon Olgakin --,
työhön ne olivat liian hienoja, ja kun tunkion näkivät, niin jo
nyrpistivät nokkaansa. Olihan omantunnon velvollisuus sanoa vakaisesti
ja peittelemättä, niinkuin hänkin, Lassi Pietarinpoika, oli sanonut:
-- Heitä pois hyvän ilman aikana, sillä sellaisia miniöitä minä en
kerta kaikkiaan talooni huoli.
Tavallista rajummin ja vähän närkästyneenä Lassi Pietarinpoika katkoi
kaadetun petäjän oksia.
Taisi ollakin Eerolle paras, kun sille tuli se päähänpisto, että nyt
hän ottaa ja lähtee Amerikkaan. Hän olikin, Lassi Pietarinpoika,
ajatellut, että milloinkahan tuo sen keksii. Mutta kun tarkemmin ja
perinpohjaisemmin asiaa ajatteli, niin taisi ollakin hyvä keksintö.
Eero oli kuitenkin sanonut jotain muutakin.
-- Eiköhän olisi parasta, oli hän sanonut, että minut maksettaisiin
talosta irti, niin ei ole sitten enää mitään näykeksimistä.
-- Ennättänetpä saada osasi sittenkin, kun minun pääni on kaatunut,
laillisessa perinnönjaossa, oli Lassi Pietarinpoika vastannut.
-- Kukapa se Amerikasta käsin sellaisia asioita hoitaa?
-- No hautajaisiin jos tullet.
Eero oli punastunut -- oli taitanut sattua vähän kipeään paikkaan.
-- Kaipa Pietari huolen pitää siitä, että omasi tulet saamaan, oli hän,
Lassi Pietarinpoika, lisännyt.
-- Enhän minä sitä epäile, oli Eero vastannut. -- Ajattelin vain, että
olisi minunkin helpompi tulla toimeen, kun ei tiedä, mikä homma eteen
tulee, ja Pietarilla taas olisi vapaammat kädet, kun hän jäisi melkein
kuin ainoaksi pojaksi. Olisihan se selvää peliä.
-- Ehkäpä niinkin. Paljonko sinä sitten arvelisit itsellesi kuuluvan?
-- Ajattelin kahdeksaatuhatta.
-- Kyllä siinä nyt on vähän liikaa.
-- Itsepä sen parhaiten tiedätte.
-- Kuusituhattaviisisataa on aivan kylliksi.
-- Saattaa olla.
-- Joo. Kun sen saat, niin sinulla ei ole sitten enää mitään
vaatimista.
-- Mitäpä minä sitten enää...
Niin oli se asia puhuttu ja päätetty.
Mutta että Eerolle saataisiin päätetty summa, ei auttanut muu kuin
käydä metsään käsiksi. Vähää myöhemmin oli Lassi Pietarinpoika itse
matkustanut kirkolle tehdäkseen kaupat yhtiön konttorissa.
-- No joko Huutoniemeltäkin heltiää metsää myytäväksi? oli häneltä
siellä kysytty.
-- Tarvitaanpahan vähän käteistä.
-- Vai niin, vai sillä tavoin.
Ja hyvin ne kaupanteot olivatkin sujuneet. Metsää oli käyty arvioimassa
ja pilkat isketty kaadettavien puitten kylkiin. Lopuksi oli vielä tehty
sellainen sopimus eli urakka, että Lassi Pietarinpoika itse määräajan
kuluessa kaadattaa leimatut rungot erikoista maksua vastaan.
-- Jäähän tuosta edes vähän käteistä rahaa taloon, sanoi hän, vaikka
sisimmässään olikin sitä mieltä, että työ, jonka hän poikineen oli
ottanut suorittaakseen, oli jotenkin samanarvoista kuin rahdinveto.
-- Mutta onpahan tuo edes omasta metsästä, lohdutti hän itseään.
Nyt oli kaatamistyö melkein lopussa, ja kuusituhattaviisisataa markkaa
odotti Eeroa kaapin laatikossa heti kun työ oli loppunut. Sellainen oli
sopimus. Sitten hän saa mennä minne tahtoo, jos tahtoo. Jäipä edes
metsänhakkuusta saatu palkka taloon.
Samassa tuli Pietari hänen luokseen kirves olalla.
"Työ on nyt melkein kuin lopussa", sanoi hän kummallisesti hymyillen.
Lassi Pietarinpoika tunsi omituisen, repäisevän tunteen sydänalassaan.
"Joko sitä ollaan niin pitkällä?" kysyi hän, mutta kirves teki työtä
hitaammin.
"Joo. Pian Eero nyt saa Amerikanrahansa ja pesäeronsa."
"Jos asia on niinkuin sanot, niin jo tänä iltana, niinkuin sopimus on."
Pietari Laurinpoika istahti lähinnä olevalle kannolle, laski kirveen
viereensä ja sytytti piippunsa.
"Kyllä se niin on, isä", sanoi hän harvakseen. "Eero juuri kaatoi
viimeistä edellisen puun, ja nyt on vain jäljellä tuossa kunnaalla se,
johon koko maailman Valliini hirtti itsensä. Näkyvät siihenkin iskeneen
merkkinsä."
"Koko maailman Valliini" oli maankuulu jätkä, jolla kuuluu olleen
jonkunlaista sivistystäkin. Kerran hän oli ollut Huutoniemessä yötä ja
aamulla poistuessaan hirttäytynyt puheenaolevaan petäjään.
"Olisivatpa saaneet jättää sen leimaamatta", arveli Pietari tovin
kuluttua. "Se on minusta vähän niinkuin pyhä puu, kun se jo on vienyt
ihmishengen."
"Puu kuin puu", sanoi Lassi Pietarinpoika, "vaikka olisi meidän
metsässämme löytynyt tukevampiakin puita. Kaadetaan pois vaan, onpahan
niinkuin jonkunlainen sinetti ja kruunu Eeron edesotoille."
"Köydenpätkäkin siinä vielä roikkuu."
Lassi Pietarinpoika loi katseensa vieressä olevalle kunnaalle.
"Niinpähän näkyy", sanoi hän. "Kumma kun ei kukaan ole vielä korjannut
sitä taskuunsa."
Verkalleen hän lopetti oksimisensa ja sanoi sitten mietteissään:
"Vai jo sitä ollaan niin pitkällä ja -- Eerolla Amerikanrahat melkein
kuin kourassa."
Mutta sitten hän näytti ikäänkuin reipastuvan ja hänen mielensä tulevan
rohkeammaksi.
"Istahtakaahan te pojat", sanoi hän, "kun minä käväisen katkaisemassa
tuon puun. Työn päätös on sama kuin puumerkki nimikirjoituksen alla ja
se kuuluu aina isännälle. Vallankin tällaisen työn."
Eerokin siihen ehätti.
"Isä tahtoo itse kaataa viimeisen puun", selitti Pietari. "Hän sanoo,
että se kuuluu isännälle."
"No jos tahtoo, niin antaa isän saada tahtonsa täytetyksi", nauroi
Eero, "vaikka olisi kai täällä nuorempiakin kaatajia."
"Eipä taida enää kaatomiehiä syntyä, entiset ovat maan raossa ja toiset
ovat sinne menemäisillään. Nuoret kaatajat tahtovat järjestään pyrkiä
paremmille päiville Amerikkaan."
Eeron katse synkistyi, ja hänen kasvoilleen lensi tumma puna.
"Eihän tuolla Amerikassa vielä olla", sanoi hän, "ja kai sieltä poiskin
pääsee. Mutta kun on puhe viimeisen puun kaatamisesta, niin eiköhän se
oikeastaan kuulu minulle. Onpahan samalla kuin viimeinen kirveen isku
kodin hyväksi."
"Olisin minäkin kernaasti lyönyt kirveeni viimeisen kerran puun kylkeen
sinun hyväksesi", virkahti isä. "Mutta tee tahtosi. Tuoss' on saha."
"Ei tarvita", vastasi Eero. "Kirveelläkin tuo tokeneepi."
Pitkin askelin hän harppaili kunnaan nystyrälle, ja Lassi Pietarinpoika
ja hänen poikansa Pietari Laurinpoika istahtivat kaatuneelle rungolle
katsomaan, miten Eero sanoi jäähyväiset kotitalonsa metsälle.
Iskut alkoivat kumahdella puun kylkeen, kaiku vastasi vaaroilta, ja
puun latva tärisi ja horjahteli.
"Kyllä siinä pojassa sitä sisua on, kun vain olisi sitä kestävyyttä",
tuumi isä.
"On", vahvisti poika, mutta hetken kuluttua hän lisäsi: "Olisi se
saanut tuon köydenpätkän ensin pois korjata. Roikkuu ja heilahtelee
niin pahasti."
Yhä enemmän horjahteli latva, yhä kiivaampana kajahti kirveen kalkatus,
viimein kuului ikäänkuin valittava vingunta, joka päättyi ärjäisevään
rysähdykseen, -- eikä petäjänrunko enää horjahdellut ja kallistellut
vaan kaatui yhtä suoraa, vinhaa vauhtia, kuin hornan voimien
paiskaamana.
Isä unohti piippunsa, kurotti kaulaansa, loi kummallisen katseen
vanhempaan poikaansa ja nousi seisomaan.
"Eero!" huusi hän särähtävällä äänellä.
"Eero!" toisti poika kaikuna.
Vastausta ei kuulunut. Molempien kasvot valahtivat lumivalkeiksi.
"Eero!" toisti isä uudelleen.
"Eero!" kertasi poika.
Mutta kukaan ei nytkään vastannut. Silloin isä tunsi polviensa pettävän
ja hän kuiskasi pojallensa:
"Menehän katsomaan..."
"Mennään yhdessä", kuiskasi poika takaisin.
Heidän aavistuksensa oli oikea. Kaatuneen rungon vieressä makasi
verissään Eero, pää haljenneena.
Amerikkaan lähtö oli loppunut alkuunsa.
Iankaikkisuuden kynnyksellä.
Herra inspehtori kiroili.
Hän oli matkalla maanmittarikokoukseen, Riestojoen tuolle puolen,
edustamaan yhtiötänsä. Päivä oli jo kulunut sivu puolen, aurinko
paahtoi tukahduttavan kuumana, ja hänellä oli edessään puolentoista
peninkulman kävelytaival.
Vähemmästä voi jo tavallinenkin ihminen tulla tyytymättömäksi ja ruveta
kiroilemaan saati sitten suuren yhtiön suuri inspehtori, joka on
tottunut kuranssaamaan, komentamaan ja käskemään ja jonka vihaa köyhä
uutistalokas vapisi. Ei siksi, ettei köyhä uutistalokas -- jos niikseen
tuli -- olisi voinut höyhentää vaikka herra inspehtoriakin, vaan sen
vuoksi, että suuret herrat olivat yhtä luuta kuin suden selkä ja
saattoivat hyvinkin laittaa velkautuneen uutistalokkaan maantielle.
Sääsket surisivat herra inspehtorin ympärillä, pistivät joka toinen
sekunti piikkinsä hänen ihoonsa ja imivät itseensä hänen punaista
vertansa, lentäen sitten, punaisina pullottaen tiehensä. Hiki valuu
pitkin herra inspehtorin pulleita, hyvinvoipia kasvoja, vaatteet
liimautuvat kiinni hänen ruumiiseensa, ja karskit kirosanat
singahtelevat hänen suustansa, kun hän ähkien ja puhkien vääntelee
kaksitoistaleiviskäistä persoonaansa läpi sääskisen viidakon.
Askel askeleelta tuntuu päivä käyvän tukahduttavammaksi, ja edessä on
vielä puolen kilometrin korkuinen Nattastunturi, jonka yli on
kiivettävä.
Onnellisesti tunturin juurelle saavuttua, istuutuu herra inspehtori
mättäälle, komentaa laukunkantajaa luokseen ja ottaa pienen "täräyksen"
laukussa olevasta pullostaan. Inspehtori on siitä asti, kun nousi
veneestä, joka puolen tunnin kuluttua ottanut yllämainitunkaltaisen
"täräyksen", koska se teki muka kulun keveämmäksi. Laukunkantaja,
pieni, laiha, synkännäköinen mies, istuu syrjässä huohottaen ja
pyyhkien puseronhihaansa hikeä laihoilta, luisevilta kasvoiltaan.
"Pane pullo laukkuun!" komentaa herra inspehtori tehden nousua. "Pitää
lähteä liikkeelle, vaikka sitten luut katkeaisivat!"
Pieni, laiha, synkännäköinen mies tekee työtä käskettyä, jotain
itsekseen tyytymättömästi mutisten.
"Mitä sinä tolitat?" huutaa herra inspehtori, joka jo on hienosesti
humalassa eikä kärsi vastaansanomista.
Laukkumies vyöttää laukun tunnollisesti kiinni ja kopistaa tuhkaa
piipustaan.
"Minä... tuota... ajattelin", vastaa hän vihdoin, viivähtäen joka
sanalla, "minä... tuota... ajattelin... etteikö odotettaisi vähän,
ennenkuin noustaan tunturille. Minusta tuntuu kuin olisi Herran ilma
tulossa..."
"Herran ilma!" huudahtaa herra inspehtori ja alkaa nauraa hohottaa.
"Niin", vastaa pieni, synkkä mies nöyrästi.
Ilma on tunturin juurellakin tyyni ja painostava, ja tummia, synkkiä
pilviä nousee Posoaavan takaa, metsänrannasta. Mutta herra inspehtori
ei kiinnitä niihin huomiota, hän yltyy kiroilemaan äskeistä kauheammin,
kiroo yksinkertaista kansaa, joka ei ymmärrä sähköä ja luonnonvoimia,
sadattelee paatunutta taikauskoa, joka uskoo Herraan ja Herran
ilmoihin, uhkaa kepillä kurittaa koko Lapin ja sen viheliäisen,
niskoittelevan kansan ja lopuksi hän sanoo, että vaikka taivas
halkeaisi, niin hän sittenkin on katselmuskokouksessa tänä iltana kello
viisi niinkuin määrä on.
"No mennään sitten!" myöntää laukunkantaja hiljaisesti, kumartuu ja
ottaa laukun hartioilleen, mutta hänen laihat, ilmeettömät kasvonsa
värähtävät oudosti.
"Me menemme, me!" päättää herra inspehtori jyrkästi, nousee ja ottaa
sauvansa.
"Äläkä sinä tule vasta tolittamaan viisaammillesi!" jyrähtää hän vielä
kerran pienelle miehelle, niin että tunturiseinä kertaa hänen lujat
sanansa.
"No en... en", hymähtää pieni mies hiljaisesti ja alkaa raskas taakka
selässään painua inspehtorin perässä koivuvyöhykettä kohti.
Jäkälä ja kuivuneet kanervat kahisevat kulkijoiden jalkain alla, kun he
nousevat yhä korkeammalle tunturin loivaa rinnettä. Yhä polttavammaksi
käy auringon paahde ja yhä vihaisemmiksi sääsket. Pienenä,
välkähtelevänä silmänä näkyy Sompiojärven valkoinen pinta, kaukana,
peninkulmien laajuisen Posoaavan takana, siintävät toiset tunturit, ja
niiden huiput peittyvät harmaaseen pilvimereen.
Mutta kulkijoilla ei ole aikaa ihailla luontoa. Hiki otsasta tippuen
painelevat he hartiat koukussa eteenpäin ja ylöspäin, maalinaan
Nattastunturin kalju, kalsea laki. Herra inspehtori miettii, kuinka
sovittaisi sanansa katselmuskokouksessa, ja laukunkantaja ajattelee
sitä hetkeä, jolloin saa vuorokaudeksi laskea laukun permantoon
luisevilta hartioiltaan. Silloin tällöin katkaisee suuren hiljaisuuden
herra inspehtorin voimakas huudahdus, joka tavallisesti päättyy
kirosanaan, kun hän jahtaa verenhimoisia sääskiä kasvoiltaan tai
kompastuu risuun tai paljaaseen juurakkoon.
Vihdoin jää koivuvyöhyke selän taakse, edessä on harmaja, alati
jyrkkenevä tunturin rinne, siellä täällä maata matava vaivaiskoivu tai
käppyräinen katajapensas.
Sääsket häviävät, raitis ilma tuntuu hetkisen virkistävän kulkijain
kuumia kasvoja, mutta vain hetkeksi. Tunturin rinteelläkään ei tunnu
tuulen viima käyvän, helle valtaa kulkijan sielläkin.
"Eiköhän pysähdytä hetkeksi?" ehdottaa laukkumies.
"Pysähdytä!" kiljaisee herra inspehtori. "Mitä perhanaa sinä oikein
meinaat, mies!"
"No, ei, ei sitten", huoahtaa pieni, sitkeä mies. "Mennään vaan,
mennään Herran nimessä."
Yhä lähemmäksi lakea he tulevat, kunnes heidän ympärillään on vain
kivisoraa ja jättiläiskokoisia harmaakivimöhkäleitä.
Helle ei enää haittaa. Aurinko on mennyt pilven taakse, koko tunturi on
ikäänkuin harmaaseen verhottu. Äskeiset synkät pilvet ovat melkein
kohdalla.
Samassa välähtää ensimmäinen, kirkas salama, ja laukkumies peräytyy
askeleen. Lapin rajuilma on tulossa.
"Pelkäätkö?" kysyi inspehtori nauraen ja kääntyi ympäri.
"En", vastaa pieni mies yksikantaan, jatkaen kulkuaan.
Jyrinä kuulostaa vielä tulevan etäältä, vaisuna, mutta kumeana ja
uhkaavana.
Hetken kuluttua herra inspehtori kääntyy taas ympäri.
"Sinä et lainkaan näy osaavan ihailla luonnonvoimia, mies!" sanoo hän
laukunkantajalle koettaen olla leikkisä. "Katseleppas hiukan
ympärillesi!"
"Kyllä minä Herran ilman tunnen", vastaa pieni mies, keskeytymättä
jatkaen kulkuaan.
Salamat risteilevät jo tiheään, tunturin rinne näytti olevan tulessa ja
alati lähempää ja lähempää kuului jyrinä.
"Näkyy, pakana, nousevan päälle", tuumi herra inspehtori. "Vakuutanpa,
että tästä tulee oikein riivatunmoinen luonnonnäytelmä."
"Tulee... tulee", myönsi pieni mies, kylmän hien virtaillessa hänen
otsallaan.
He olivat jo tulleet keskelle tunturin lakea. Ilma oli käynyt
peloittavaksi. Alhaalla häämöittävät metsät näyttivät vapisevan
näkymättömän käden kosketuksesta, koko tunturi tuntui huokailevan
ikäänkuin raskaan painon alla ja taivaankansi romotti mustana ja
kellanpunaisena. Vielä ei ollut sadepisarakaan pudonnut, mutta koko
luonto antoi aavistaa, että jotakin oli tulossa. Ja muutamien
silmänräpäyksien kuluessa olivat tunturin juurella olleet metsät ja
suot kadonneet harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan ja molemmat
matkamiehet olivat kuin pienellä saarella keskellä koko maailman
käsittävää merta.
"Siellä sataa!" kuiskasi pieni mies.
"Sataa, ja sataa vallan perhanasti!" vastasi herra inspehtori,
irvistyksentapaisen, pakotetun hymyn leikkiessä hänen huulillaan.
Tuskin oli hän saanut kunnollisesti lauseen loppuun, kun koko
Nattastunturi tuntui vavahtavan juurillaan, hirmuinen vihurinpuuska
pyyhkäisi sen selkää ja ennenkuin oli täysin oivaltanut, mitä oli
tapahtunut, makasi herra inspehtori suullaan maassa.
"Älkää nousko siitä!" huusi laukunkantaja kimakalla äänellä, heitti
laukkunsa syrjään ja heittäytyi pitkäkseen hänkin.
"Mitä perh...!" älähti herra inspehtori vastaan ja yritti nousta, mutta
uusi tuulenpuuska lennätti hänet taas maahan, ennenkuin hän oli
kunnollisesti päässyt edes käsilleenkään.
"Älkää nousko siitä!" huusi laukkumies uudelleen.
Eikä herra inspehtori enää yrittänyt nousta.
"Tämähän on kerrassaan vietävää!" huusi hän vain toverilleen.
Nyt eivät enää tuulenpuuskat lakaisseet lakea. Oli kuin taivaan voimat
olisivat tahtoneet näyttää mahtiansa, kuin taivaankansi olisi auennut
ja syössyt koko sisältönsä vetenä, tulena ja jyrinänä vaivaiseen
maahan.
Yhtiön suuren herra inspehtorin kasvot kävivät kalpeiksi kuin kuolema,
ja hänen koko olentonsa värisi.
"Tule tänne!" huusi hän toverilleen, mutta toveri ei kuullut. Raivoavan
luonnon ulvonta ja jyrinä voitti hänen äänensä.
"Auta minua!" huusi hän toistamiseen.
Mutta nytkään ei toveri kuullut. Valtava vuori tuntui uumeniaan myöten
vapisevan.
Herra inspehtori kiemurteli tuskissaan kovalla, kivisellä vuoteellaan
ja kouristeli suonenvedontapaisesti kivien raoissa olevaa sammalta. Hän
ei uskaltanut nostaa silmiään. Minne hän yrittikin katsoa, näki hän
vain tulta ja salamoita.
Yhtäkkiä hän tunsi, ikäänkuin salama olisi lyönyt häntä itseään. Hänen
vierellään halkesi harmaakivinen paasi, hän tunsi että joku sattui
hänen ohimoonsa ja että lämmin veri virtasi pitkin hänen kasvojaan.
"Herra Jumala!" pääsi häneltä väkinäisenä huudahduksena.
Mutta Herra Jumala jyrähdytteli vain ukkosta ja singahutteli välkkyviä,
häikäiseviä salamoita herra inspehtorin pään yli ja antoi hänen kurjana
kuin mato kiemurrella kaljulla tunturilaella. Ja suuren herra
inspehtorin, joka oli säikytellyt kymmeniä ja satoja ihmisiä, valtasi
suuri, vastustamaton kuolemanpelko, yhtenä vilahduksena oli hän
näkevinään koko entisen elämänsä, ja hänen äänekäs pelkonsa muuttui
sanattomaksi kauhuksi hänen kieriskellessään karulla kalliolla.
"Auta minua!" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti kahden kaamean jyrähdyksen
välissä.
"Mitä te oikein vikisette!" kuuli hän äänen sanovan vierellään ja joku
tarttui hänen käteensä.
Mutta herra inspehtori ei uskaltanut nostaa katsettaan, vaan makasi
edelleenkin suullaan kivipaadella ja kouristeli sammalia.
"Tulkaa tänne suojaan", kehoitti ääni ja käsi tuntui vetävän häntä
syrjään.
Herra inspehtori mateli niin hyvin kuin voi käden vetämänä muutamia
metrejä, kunnes tunsi olevansa jonkun korkean kalliopaaden suojassa.
"Kylläpä nyt tuli hätä", sanoi taas äskeinen ääni pilkallisesti, ja
herra inspehtori tunsi sen laukkumiehensä ääneksi; itsellään hänellä ei
ollut rohkeutta avata silmiään.
Herra inspehtori ei ehtinyt vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi.
Vielä kerran leimahti huikaiseva salama, jota seurasi vuoren uumenia
järisyttävä jyräys, herra inspehtorin koko olento tuntui tärähtävän,
jähmettyvän, koko maailma oli hänen silmissään yhtenä ainoana
kammottavan punaisena salamana, sitten hän menetti tajuntansa eikä enää
muistanut mitään.
Kun herra inspehtori jälleen avasi silmänsä, loisti aurinko täydeltä
terältä pilvettömällä taivaalla. Raivottuaan ehkä neljännestunnin oli
tunturin rajuilma ohi. Ainoastaan märkä maa ja vertavuotava ohimo
muistuttivat hänelle siitä, että jotakin kauheaa, ennen kokematonta oli
tapahtunut.
Hänen matkatoverinsa istui lähtövalmiina hänen vieressään, eikä
värähdyskään hänen ilmeettömissä kasvoissaan osoittanut, että jotakin
erikoista olisi tapahtunut.
"Jokohan lähdemme?" kysyi hän ainoastaan, nähdessään herra inspehtorin
avaavan silmänsä. "Taitaa rajuilmakin jo olla ohi."
Herra inspehtori tunsi olevansa ikäänkuin pieni lapsi, joka viime
hetkessä on pelastettu jokeen suistumasta. Hän olisi tahtonut itkeä ja
nauraa, mutta pohjalla oli heikkous, henkinen heikkous ja ruumiillinen
heikkous.
"Kylläpä oli koko ilma", huokasi hän vieden käden ohimolleen ja
vaivalla kohottautuen istumaan.
Sitten hän rupesi nenäliinasta laittamaan sidettä ohimolleen, ja kun ei
toveri mitään vastannut hänen huokaukseensa, jatkoi hän hetken
kuluttua:
"Elämässä sattuu kaikenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka
saattavat miehisen miehen muuttumaan ämmämäisen heikoksi ja
naurettavaksi... Tämä esimerkiksi... Tuntuipa minusta äsken kuin olisin
seisonut iankaikkisuuden kynnyksellä..."
"Vai siltä tuntui", äännähti pieni mies, ja omituinen, epämääräinen
hymy värehti hänen verettömillä, ohuilla tupakanruskeilla huulillaan,
"vai siltä tosiaankin pani tuntumaan..."
"Tarkoitan, että tulee ajatelleeksi asioita, joita ei ennen ole
ajatellut."
"No, eihän se haittaa, kun ei sellaisia ajatuksia vaivaksi asti tule",
arveli laukunkantaja, näköjään välinpitämättömästi, kohenteli ja
asetteli laukkuaan ja teki lähtöä.
Näytti siltä, kuin herra inspehtori vieläkin olisi halunnut puhua
kantajansa kanssa, mutta tämä alkoi jo jatkaa katkennutta taivalta ja
herra inspehtori seurasi häntä kalpeana ja vakavana.