ERÄMAAN KANSAA
Kuvauksia pohjan periltä
Kirj.
JUHO KOSKIMAA
Otava, Helsinki, 1917.
Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Viimeinen rahtikuorma.
Kimmeltävää kultaa.
Kymmenen minuuttia.
Viimeinen puu.
Iankaikkisuuden kynnyksellä.
Hyvitys.
Uutistalokkaan tytär.
Erakko.
Harha-askelia.
Viimeinen rahtikuorma.
Kuudentena päivänä lähtönsä jälkeen Aleksi Ovaskainen huomasi, että
hänen hevosensa alkoi kompastella ja että sen käynti oli kuin lamassa
olevan kaakkurin. Ensiksi Aleksi Ovaskainen luonnollisesti kiroili,
niin että erämaa kajahteli, mutta sitten hän rupesi ajattelemaan ja
vaikeni.
Ajatteleminen, järkevä punnitseminen, ei ylimalkaan ollut Aleksi
Ovaskaisen vahvimpia puolia. Etupäässä hän antoi muiden ajatella
omastakin puolestaan ja oli iloinen, kun sai yhden päivän kerrallaan
onnellisesti kulumaan loppuun.
Kolmisen päivää sitten oli Aleksi Ovaskainen yritellyt ensi kerran
ajatella. Se tapahtui majapirtissä.
"Minut saa viedä riivattu", oli hän huutanut ja lyönyt nyrkkinsä
pöytään, jotta kahvikupit ja lautaset olivat tanssineet, "minut saa
viedä riivattu, jos tämän jälkeen kuljetan enää ainuttakaan kuormaa,
vaikka saisin kruunun kilolta ja kilometriltä."
Tupanen oli ollut täynnä hikeä, erilaisia höyryjä ja hevosenhajua --
hevosten tallihan oli seinän toisella puolella -- ja Aleksi Ovaskaisen
valtava ääni oli hukkunut muitten rahtimiesten meluun, niin ettei
kukaan ollut häntä vastustanut ja hän sai panna päätöksensä täytäntöön
tai olla panematta.
Mutta, tarkemmin ajatellen, mikäpä mestari hän, Aleksi Ovaskainen, oli
muiden rinnalla. Olihan kymmeniä muitakin, joilla oli talo ja
kunnioitettava kuudennestoista manttaalinsa ja silti ikänsä elivät
rahtimiehinä, sillä välin kuin kotona pellonojat kasvoivat umpeen ja
kotiniitty metsittyi. Mikä muille kelpasi, se sai kelvata hänellekin.
Aleksi Ovaskainen oli siis tilannut kolmannen kupin kuumaa, kermatonta
kahvia, joka nykyisin maksoi kymmenen penniä kuppi, ja ryhtynyt
tarkistamaan päätöstänsä. Kun kahvin asemesta olisi ollut edes naukku
viinaa, niin ajatukset olisivat vähän kirkastuneet, mutta sitäpä juuri
ei nyt ollutkaan.
"Täälläpäin on kansa kovin kehittymätöntä", oli Aleksi Ovaskainen
viimein vierustoverilleen sanonut.
"No?" oli vierustoveri kysynyt hämmästyneenä Aleksin äkillisestä
neronleimauksesta, joka sai hänet moittimaan oman kotipuolensa kansaa.
"Siellä etelän puolessa ne osaavat edes tehdä sitä kotitekoista
korpirojua, tai mitä tuo nyt lienee, mutta täällä ei ole vielä kehitys
niin pitkälle ehtinyt", lausui Aleksi vakaumuksenaan.
"Niinpä kyllä", myönsi toinen, "mutta kuinka sinä nyt sitä tulit
ajatelleeksi?"
"Minä kun aion heittää hiiteen koko tämän rahtihomman."
"Senkö viinanpuutteen vuoksi?"
"Ei, mutta muutenkin."
"No mikäs sen viisaampaa on. Kun ei miellytä, niin heittää hiiteen koko
souvin."
Ja sitten oli toveri taas jäänyt katselemaan kortinlyöjiä ja
kellonvaihtajia, jättäen Aleksin oman arvostelukykynsä varaan.
Yhä sakeammaksi oli savu käynyt mustassa pirtissä, jota räiskyvä
takkavalkea valaisi, yhä suuremmaksi melu, kunnes toinen toisensa
jälkeen kömpi lavereille käydäkseen levolle. Aleksikin oli pistäytynyt
katsomassa juhtaansa, asettanut vällyt sen selkään ja palannut sitten
tupaan. Hetkisen oli hän istuskellut mietiskellen ja piippuaan
imeskellen, kunnes oli vuorostaan hänkin kiivennyt laverille, pannut
laukkunsa päänalaiseksi, kietonut parhaimpansa mukaan lammasnahkaturkin
ympärilleen ja sitten nukahtanut autuaaseen uneen.
Tästä hetkestä oli nyt kulunut kolme päivää, ja kuusi päivää oli
kulunut siitä, kun Aleksi Ovaskainen kuormineen oli kirkolta liikkeelle
lähtenyt. Hänellä oli siis -- niinkuin hän laskemalla sai selville --
neljän tai viiden päivän taival edessä.
Koko taipaleella ei hän ollut kolmeen päivään nähnyt ainoatakaan elävää
ihmistä. Kun hän viimeisessä asutussa majapaikassa oli herännyt, olivat
hänen matkakumppaninsa jo jättäneet hänet, ja osoittautui mahdottomaksi
enää heitä tavoittaa. Muutaman tunnin kuluttua oli häntä vastaan tullut
tyhjien rekien kanssa palaavia rahtimiehiä, jotka kertoivat, että hänen
toverinsa olivat noin peninkulman hänestä edellä. Siitä asti Aleksi oli
heittänyt toiveensa. Hän oli nukkunut pari tuntia yli määrän -- liekö
se ajattelemisen yritys siihen vaikuttanut --, mutta kun hänet oli
jätetty kuin koira, niin jättäkööt. Hän tulee kyllä toimeen ominkin
avuin.
Yksin hän oli hommaillut autiotuvissa, itse itselleen kahvit keittänyt
ja ruuat lämmittänyt ja yksin kai hän kuormineen perille saapuisi.
Alussa hän oli toivonut, että edes joku oli suuresta roikasta
jäljellejäänyt, mutta niin ei ollut tapahtunut. Ehkäpä hänen kiusakseen
niin yhdessä sakissa pysyttelivät.
Aleksi Ovaskaista vilutti.
Läpitunkevaa kylmää eivät voineet estää lammasnahkaturkit ja
poronnahkakintaat eivätkä paulakenkien päälle vedetyt suunnattomat
huopatossut. Se oli alkanut jo eilen, metsässä, ja nyt se yhä otti
yltyäkseen.
Hevonenkin oli ruvennut kompuroimaan ja kompastelemaan, ja Aleksi oli
sille asianmukaisesti noitunut ja kiroillut. Mutta tästä ei koni ollut
hyvillään; se värisi kauttaaltaan, luimisteli korvillaan ja hirnahteli.
"Älähän nyt ole milläsikään", puheli Aleksi, muuttaen ääntä kellossaan.
"Onhan sitä ennenkin tällaisessa pakkasessa yksissä oltu ja hyvin
toimeen tultu. Taipaleen päässä on talo, ja jos kunnollisesti kuljet,
saat illalla lämpimät sijat ollaksesi ja kunnolliset appeet
syödäksesi."
Näytti kuin hevonen olisi ymmärtänyt isäntänsä hyvänsuovan puheen,
ainakin se joudutti askeleitaan ripeämpään kulkuun ja koetti voimiensa
mukaan kinnata raskasta kuormaa. Aleksi sen sijaan marssi kuormansa
perässä, voimalla takoen käsiään yhteen ja yrittäen hyräillä
laulunpätkää, jonka hän joskus oli oppinut.
Aamupäivä oli vasta kulumassa, ja pakkanen otti vain yltyäkseen.
Aleksin nenänpäätä kipristi ja sormien nokat olivat turtana.
"Onpa nyt oikein riivatunlainen pakkanen", tuumi hän itsekseen,
"ainakin kolmisenkymmentä astetta. Mutta onpahan ennenkin sellaisia
ilmoja kestetty ja pian taival laukeaa."
Ei tuulenhenkikään kulkenut valkoisen jängän yli -- se vielä olisikin
puuttunut. Näkymättömänä, äänettömänä pakkanen verhosi kaikki; sen
läsnäolon voi vain tuntea.
Aleksi Ovaskainen otti pieniä hyppyaskelelta, ne tuntuivat vähän
niinkuin lämmittävän ja virkistävän. Lumi naukui, ulvoi ja narskui reen
jalasten ja hevosen kavioitten alla; se oli ainoa ääni, jonka Aleksi
kuuli äärettömässä, toivottomassa kiveliössä. Pieniä, harmaita
usvapilviä kohosi tuon tuostakin hevosen yltä, leijailivat sekunnin
eläimen yläpuolella ja katosivat sitten siniseen avaruuteen -- se oli
ainoa liike, jonka hän näki, lukuunottamatta omaa hengitystään ja
vaivalloisesti kompuroivaa juhtaansa.
Kaukana aavan laidassa häämöttivät tummat, lumenpeittämät metsät, ja
metsien takana siinsivät valkoiset, lumiset tunturit, joiden huippuja,
niitä ympäröivän usvan takia, ei silmä kyennyt erottamaan.
Äkkiä Aleksia värisytti koko olemukseltaan pari -- kilometriä kestäisi
vielä valkoista, toivottoman tasaista aavaa, sitten alkaisi nousu
tunturinrinnettä ylös. Tuossa se oli kuin hänen edessään, käden
ulottuvissa, ikäänkuin sanoen: "Nouskaapa nyt, veikkoset!"
"Jouduppas nyt, Liinoo", puheli Aleksi hevoselleen. "Kun tuon yli
onnellisesti päästään, ollaankin talossa."
Mutta elukka pysähtyi. Hirnahti, käänsi päätään ja tapaili
olkapäätänsä. Se ikäänkuin kokosi voimia ja lähti sitten taas
kärsivällisesti kulettamaan kuormaa.
"Kyllä totisesti heitän tämän homman", mutisi Aleksi, "kun vain
onnellisesti kirkolle päädyn. Palttua annan heidän sotatarpeilleen." Ja
hevoselleen hän ääneen lausui: "Tämä onkin viimeinen reisu, Liinoo. Kun
kotiin taas tullaan, pääset eläinlääkärillä käymään ja sitten saat
levähtää."
Hevonen ei ottanut kuullakseen Aleksin puheita, vaan kulki tyynesti
eteenpäin, ja Aleksilla oli taas aikaa verrata tukin- ja rahdinajoa,
tietysti edellisen eduksi.
"Jos minä jonnekin menen", päätti hän, "niin tukinajoon lähden. Siellä
saa edes järjestää hommat jotakuinkin oman mielensä mukaan, mutta
palaapa täällä taipaleelta takaisin..."
"Näin iankaikkisen pitkät matkat vielä", jatkoi hän tovin kuluttua ja
aikoi sytäyttää piippuaan, mutta huomasi samassa, etteihän sitä
muutaman savun takia kannata palelluttaa käpäliään.
Sitten alkoi hän taas heilutella käsiään ja ottaa hyppyaskelia, ja
ennenkuin hän oikein älysikään, painui tie metsikköön. Pakkanen tuntui
nyt, metsikössä, vähän heltiävän, ilma tuntui käyvän lauhkeammaksi ja
Aleksi tunsi jotain ilon tapaista. Hevosenkin askeleet kävivät
nopsemmiksi kuin äsken.
Mutta edessä oli nyt tunturin pitkä, ikuiselta näyttävä rinne; näin
läheltä ei kyennyt enää edes erottamaan lakea. Se oli jossakin tuon
loppumattoman rinteen takana.
Aleksi seisahtui ja alkoi katsella taivaan merkkejä. Taivas oli kirkas,
pilvenhattaraakaan ei näkynyt missään. Pyryä ei siis ollut tulossa, sen
takia uskalsi kyllä tunturille, mutta yksi oli, joka peloitti: tunturin
erottamaton, ikuinen, jäytävä viima.
Liinookin oli pysähtynyt ja korskahteli. Sitäkin peloitti tuima,
talvinen tunturi. Se oli rahtikuormiin väsynyt, sitä myöskin vilutti.
"No, menehän nyt, loska, niinkuin venäläinen sanoo", kehoitti Aleksi ja
siveli rohkaisevasti elukkansa lautasia.
"Vastahan söit", sanoi Aleksi taas hetken kuluttua, "et ruokaa ainakaan
tarvinne".
Vihdoin hevonen otti kävelläkseen, kun Aleksi vähän kovemmin oli sitä
lyönyt kämmenellään lautaselle.
Peloittavalta tuntunut tunturille nousu alkoi. Pureva viima viilsi
Aleksin kasvoja, hevonen pysähtyi ensimmäisessä vastanteessa. Edessä
toljotti suuri, valkoinen alastomuus.
Hetkeksi Aleksiin meni voimakkaana kumma ajatus: purkaa kuorma
tiepuoleen ja tyhjällä reellä ajaa karauttaa tunturin tuolla puolen
olevaan taloon. Se ajatus valtasi hänet niin voimakkaana, yllättävänä
ja käskevänä, että hän hetkeksi pysähtyi, pannaksensa aikeensa
täytäntöön, mutta sitten hän hymähti, kokosi mielenlujuutensa ja
hopitti hevostaan käyntiin.
Elukka huohotti, mutta ei liikahtanutkaan.
"No, joko nyt taas!" murahti Aleksi, otti reen perältä tukevan kangen
ja vipusi sillä kuormaa eteenpäin. Eläin ymmärsi hyvässä tarkoituksessa
annetun avun ja alkoi taas käydä omasta aloitteestaan.
Näin kiivettiin yhä korkeammalle, hevosen ottaessa askeleen kerrallaan
ja miehen joka askeleella vivutessa kuormaa.
Kuta korkeammalle tultiin, sitä purevammaksi kävi kirpeä pakkanen, sitä
vaikeammaksi hengittää. Joka hengenvedolla tuntui kuin sierainten
seinämät jäätyisivät yhteen. Aleksi huohotti väsymyksestä, mutta yhä
eteenpäin hän ponnisteli, kunnes huomasi, että hänen polvissaan ja
varpaissaan oli kamala kipu. Ja tuskin oltiin vielä alangossa olevien
puiden tasalla.
Mutta Aleksi ei hellittänyt. Yhä tarmokkaammin pakotti hän itseään ja
eläintään, kyynärä kyynärältä, syli syleltä noustiin yhä ylemmäksi.
Toisinaan hevonen kompastui, reki vierähti metrin taaksepäin, mutta
seuraavalla otteella valloitettiin menetetty ala takaisin.
Tuo kompastelu se eniten peloitti Aleksia. Koskaan ennen ei Liinoo
ollut sellaisia oireita osoittanut, ja Aleksi älysi, etteivät ne olleet
hyväksi.
Yhä hitaammaksi kävi kuitenkin kulku, yhä useammin täytyi huohottavan
eläimen seisahtua ja Aleksin panna kankensa pönkäksi estämään reen
luisumista, yhä kirpeämmäksi tuntui pakkanen käyvän ja yhä
polttavammaksi tuska Aleksin polvissa ja varpaissa. Hänen kulmansa,
partansa ja silmäripsensä olivat paksussa huurteessa ja usein hänen oli
pakko epäillä oman näkönsä tarkkuutta. Kun päästäisiin tunturin laelle,
olisivat pahimmat esteet voitetut, mutta nyt hänen täytyi epäillä,
pääsisikö hän milloinkaan sinnekään asti.
Vihdoin hevonen pysähtyi. Aleksi koetti saada sitä käyntiin, mutta se
ei enää välittänyt hänen hoputuksestaan, ravisteli vain itseään ja
pysyi itsepintaisesti paikallaan.
"Levähtäköön, kylläpähän lähtee", ajatteli Aleksi, suoristi itseään ja
alkoi tehdä liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.
Hän oli noussut ehkä neljänneksen koko tunturin rinteestä, ehkei oikein
sitäkään. Toivottomana hän vilkuili ympärilleen, hänen allaan oli vain
ääretön, valkea aapa, reunustanaan tummat metsät. Aapojen ja metsien
takana oli valkoisia tuntureita, kenties yhtä kauheita kuin nämäkin, ja
kaiken yläpuolella kaareutui kylmänkalsea, teräksensininen taivas,
jolle jo tähdet alkoivat syttyä.
"No, Liinoo, mennäänpäs nyt taas vähäsen!" kehoitti Aleksi, jota
kammottava valkeus alkoi peloittaa ja vistottaa.
Liinoo koetti liikahtaa, vaan ei voinut. Sen jalat pettivät, se vaipui
kontalleen. Aleksi auttoi sitä pystyyn, se nousikin, mutta vapisi ja
värisi koko ruumiiltaan pahemmin kuin äsken.
"Jokohan sen nyt tauti tappaa", ajatteli Aleksi tuskastuneena, ja häntä
itseäänkin alkoi puistattaa.
Päivä kallistui illaksi. Tähdet kävivät kirkkaammiksi, taivaankansi
tummeni silmissä. Pakkanen yltyi, jos se enää voi yltyä.
"Noh, Liinoo!" yritti Aleksi tuskissaan ja levitti vällyt hevosensa
yli. "Menehän nyt, muuten kuolemme molemmat."
Liinoo ei enää liikahtanutkaan. Sen hengitys korisi vain ankarammin, ja
joka hetki näytti siltä, kuin saisi se suonenvedon.
Aleksi alkoi nopeasti päästellä elukkaansa valjaista -- nyt sai kuorma
hänen puolestaan toistaiseksi jäädä minne tahtoi. Kylläpähän korjaaja
tulee jäljestäpäin.
"Nyt lähdetään, Liinoo!"
Aleksi oli nyt saanut hevosen valjaista ja yritti taluttaa sitä
suitsista. Hevonen otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten
paikalleen ja alkoi pureksia kuolaimiaan. Lopuksi se heittäytyi
pitkäkseen lumiselle tielle.
"Liinoo! Liinoo... oh!"
Liinoo ei enää noussut. Se piehtaroi vain tiellä, ja sen kaviot
potkivat irti lumimöhkäleitä ja jääkappaleita.
Aleksille tuli itku kurkkuun nähdessään hevosensa tekevän loppuaan; hän
kumartui sen puoleen ja koetti väkivoimalla saada sitä pystyyn, mutta
peräytyi nähdessään veripilkkuja tiellä.
"Tulkaa apuun!" huusi hän minkä keuhkoista lähti, mutta kukaan ei
vastannut hänen huutoonsa. Ainoastaan kolkko erämaa, kaukaiset
tunturit, aavat ja metsänrannat vastasivat yksitoikkoisena, kaukaisena
kaikuna: "apuun..."
"Kun joku lappalainen ajaisi ohi, niin ottaisi minut pulkkaansa",
ajatteli Aleksi, mutta mitään lappalaista ei osunut hänen
lähettyvilleen, Liinoo vain potkaisi viimeisen kerran eikä sitten enää
liikahtanut.
"Hei! Hee-ei!" huusi Aleksi vielä kerran, -- saattoihan joku olla
lähettyvillä. Mutta nytkin vastasi vain kaiku hänen huutoonsa.
Äänettömänä hän kumartui hevosensa ylitse ja koetti vierittää sitä
tiensyrjään, mutta yhä polttavammaksi kävi tuska hänen omassa
ruumiissaan.
"Nyt ei ainakaan sinua enää valjasteta rahtikuorman eteen", sanoi hän
surullisena katsellen hevosensa raatoa, "mitenkähän minun sitten
käynee..."
Hän kävi vielä reestään hakemassa kirveen aseekseen, pisti
lihakimpaleen turkkinsa taskuun ja alkoi sitten vaelluksensa.
Hetkisen hän mietti mennäkö takaisin vai jatkaako samalle suunalle,
jonne matka oli ollutkin, muisti samassa, että tunturin tuolla puolen
on talo ja alkoi kiivetä tunturin rinnettä ylöspäin.
Minuutti minuutilta tuli hämärämpi, mutta nopea kävely tuntui Aleksia
virkistävän, ja nopein askelin hän hoippui eteenpäin. Häntä eivät
peloittaneet sudet -- olihan hänellä kirveensä. Hän tahtoi hinnalla
millä tahansa päästä tunturin toisella puolella olevaan uutistaloon,
jossa häntä odotti lämpö ja ruoka. Kylläpähän siellä aina joku neuvo
kuorman suhteen keksitään. Se olikin viimeinen kuorma, josta hän
vastasi.
Kun hän oli saavuttamaisillaan pimeässä häämöttävän aukean, jota hän
arveli laeksi, valtasi hänet kaamea raukeus. Liialliset ponnistukset
olivat hänen lopen uuvuttaneet.
"Ei ole kummakaan", ajatteli hän, "parempaakin miestä tässä
väsyttäisi".
Mutta hän laahusti yhä eteenpäin, arvaillen, mitähän ne siellä kotona
sanoisivat, kun kuulisivat, että Liinoo onkin kuollut, ja millä
ilveellä hän siitä vakuutusmaksun saa irti. Kotona kai ne juuri
istuskelivat valkean ympärillä ennen makuullepanoaikaa ja odottavat
häntä kotiin vasta ensi viikon lopulla. Siellä niillä on yllin kyllin
lämpöä.
Viimein hän arvasi saavuttaneensa laen, sillä nousua ei enää tuntunut.
Hirvittävä kylmyys kohtasi hänen kasvojansa, ja vaistomaisesti hän
nosti kätensä suojatakseen nenäänsä ja poskiansa. Siellä täällä erotti
hän harmaita kivimöhkäleitä, ja toisin paikoin osui hänen silmiinsä
harmaja paasi, josta tuuli oli pyyhkäissyt lumen pois.
Mutta yhä vaativampana valtasi hänet syvä uupumus, joka tuntui valavan
raskasta lyijyä jäseniin.
"Kyllä kannattaakin istahtaa hetkiseksi", arveli hän itsekseen,
poikkesi syrjään tiestä ja istahti luminietokseen selällään nojaten
kivipaateen.
Istuuduttuaan hän huokasi helpotuksesta. Kaikki väsymys oli kuin pois
puhallettu, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella yksinomaan iloisissa
asioissa, eikä hän lainkaan tuntenut hiipivää, painavaa raukeutta.
Harrastuksella, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, hän
katseli tuikkivia tähtiä ja kirkasta linnunrataa sekä revontulia, jotka
alkoivat säihkyvän, salaperäisen leikkinsä. Vihdoin hänelle hämärästi
selvisi, ettei hänessä enää ollut miestä nousemaan, vaikka tahtoisikin,
mutta se oli hänen mielestään samantekevää ja hän antautui unelle, kun
kerran kaikki tuntui niin lämpimältä ja suloiselta.
Mutta yön tullen pakkanen tulistui, paukutteli kuusia alangossa ja
kivipaasia tunturin laella, ja revontulet säihkyivät, valaisten Aleksi
Ovaskaisen valkoista vuodetta. Jos joku olisi vienyt tunturin laelle
lämpömittarin, olisi se osoittanut 50 asteen pakkasta.
Kahden päivän kuluttua löydettiin ensin Aleksi Ovaskaisen tielle jäänyt
kuorma ja kuollut hevonen ja vihdoin niiden isäntä kuoliaaksi
jäätyneenä, autuas hymy huulilla ja osaksi lumen peittämänä.
Kimmeltävää kultaa.
Erkki Petkula iski raskaan kuokkansa hartiain takaa rannan hiekkaan,
niin että pikku kivet säkenöivät, ja nosti raskaan maamöhkäleen
huuhdemaljakkoonsa, "vaskooliinsa".
Paahtava kesäaurinko poltti hänen selkäänsä, ihoa kirveli, hiestyneet
vaatteet takertuivat kiinni hänen pakottaviin jäseniinsä, mutta
sellaiseen hänellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Kun sääskien
puremat alkoivat käydä liian kutkuttaviksi ja tuskallisiksi, siveli hän
kasvoilleen uuden annoksen väkevätuoksuista pikiöljyä ja jatkoi taas
taukoamatonta, yksitoikkoista työtään.
Erkki Petkula oli vielä sillä kannalla, että hän uskoi.
Saatuaan maamöhkäleen vaskooliinsa hän siirtyi ojanreunalle, kumartui
ja alkoi huuhdella. Mutta hänen polviaan vavisutti ja pakotti ja hänen
täytyi polvistua. Maa väheni maljasta sitä mukaa kuin hän huuhteli;
hänen kiiluvat silmänsä seurasivat tarkkaavasti ja jännityksellä
hiekkamurujen ja veden vähenemistä maljasta. Viimein oli jäljellä vain
pieniä kiviä, mutta -- keltaista, himmeästi kimmeltävää jyvästä niiden
joukossa ei ollut.
Erkki Petkula huoahti, nousi, siirtyi ylemmäksi ja iski taas hartiain
takaa kuokkansa hiekkaperäiseen kankaaseen...
"Ellei tänään satu, sattuu huomenna, ja ellei huomenna, niin
ylihuomenna..."
Hangasojan kirkas, läpikuultava vesi kimaltelee ja välkkyilee
auringonpaisteessa, ja Erkki Petkulasta tuntuu, kuin nuo veitikkamaiset
välkähdykset merkitsisivät ystävällistä, kehoittavaa silmäniskua
hänelle.
"Yritä vaan, Erkki Petkula, kyllä tästä vielä hyvä tulee..."
Nahkapussi, johon löydetyt kultajyväset piti pantaman, heilahtelee
velttona hänen vyöllään; vain muuan orpo jyvänen, viikkojen varrella
löydetty, on sen pohjassa. Mutta Erkki Petkula yrittää, ja jokaiseen
huuhteluun liittyy sanaton rukous, jokaiseen kuokaniskuun selittämätön
toivo.
Silloin tällöin vilkaisee hän ympärilleen. Hän ei ole ainoa
kullanhuuhtoja Inarin Hangasojan varrella, hän katselee, miten muut
ovat onnistuneet. Mutta nämä iskevät kuokkansa maahan vakava ilme
kasvoillaan niinkuin hänkin tai matavat ja polvistuvat ojan rannalla
niinkuin hänkin, löytääkseen keltaisen, himotun kultasuomun. Mitään
ilonhuudahdusta tai tyytyväistä murinaa, joka merkitsisi lumotun
metallin löytöä, ei kuulu, ja Erkki Petkulan rinnan täyttää
jonkunlainen vahingoniloinen tyytyväisyys.
"Jos on lujassa minulla, niin lujassa on muillakin..."
Mutta jos joku toinen löytäisi suuren kultamöhkäleen ja ilosta
huudahtaen katselisi sitä auringonvalossa -- suivautuisiko siitä Erkki
Petkula ja lähtisi nyreissään tiehensä? Ei, vaan yhä pitemmiksi hän
venyttäisi jo muutenkin venyneet työpäivänsä.
"Jos hän, niin miksen minäkin..."
Tai jos hänelle itselleen sellainen menestys sattuisi, että hän
vaskoolinsa pohjalta löytäisi nyrkin kokoisen kultakimpaleen, tuntisiko
hän itseään silloin tyytyväiseksi, kokoaisi kompeensa ja lähtisi
kotiinsa? Ei, vieläkin kiinteämmin hän työhön käsiksi kävisi.
"Onnistaa se vielä toisenkin kerran..."
Olihan täällä ennenkin onnistuttu -- tai ainakin otaksuttu onnistuvan.
Mitä tietäisikään kertoa valkoinen jäkäläkangas, joka näytti hymyilevän
auringonpaisteessa hänen ympärillään, tai kankaalla kasvavat kuuset,
jos niillä olisi suu puhua? Tai mitä olisikaan nähnyt tunturi, jonka
laki kohosi tuolla Laanilan ja sääskisen notkelman takana? Ne
kertoisivat niistä ajoista -- jolloin suuri ja mahtava yhtiö
perustettiin etsimään Lapin kätkettyä kultaa. Silloin nousi keskelle
erämaata kuin noidan iskusta suuria ja mahtavia rakennuksia, joita
ympäristöllä asuvat lappalaiset ihmetellen tulivat katsomaan,
ratsuteitä rakennettiin, syviä kaivoksia kaivettiin, uskottiin,
toivottiin ja odotettiin, liike ja elämä kaikui ennen autiossa ja
tyhjässä kiveliössä. Mutta ne kertoisivat muutakin: työmiesjoukot
poistuivat, rakennukset jäivät autioiksi, ja entinen suuri, koskematon
rauha vallitsi erämaassa. Rakennukset rappeutuivat, tuuli kiskoi irti
kattopäälliset ja löi ruudut sisään, seinät harmaantuivat ja
rapistuivat, ja vain kuljeksivat poromiehet talvisin sekä kulkijat ja
kullanetsijät kesäisin käyttivät niitä asuinsijoinaan. Ammottavat
kaivosaukot, risteilevät tiet, polut ja tienviitat osoittivat
ainoastaan, miten erämaassa oli eletty ja mellastettu. Erämaa oli
pitänyt keltaisen, jalon metallinsa, ja yhtiö oli kärsinyt suuria
tappioita.
"Kaivosteollisuus ei kannata", pääteltiin, "kultaa saadaan täällä vain
joista huuhtomalla".
Ja sitä saatiinkin, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta saatiin
joka tapauksessa niin paljon, että toivo enemmän löytämisestä säilyi.
Erkki Petkula kuului, kuten mainittiin, niihin, jotka uskoivat.
"Onnistaa se vielä, toisenkin kerran..."
Hän ryömi taas polvillaan pitkin ojan reunaa huljutellen maljakkoansa
vedessä, ja tulos oli pieniä kiviä.
"Lujallepa ottaa..."
Hän nousi täyteen pituuteensa, oikoi selkäänsä ja kangistuneita
jäseniään, sylkäisi ja pani tupakan. Johan kannattikin.
"Saitko mitään?" kuului ääni hänen takanaan.
Eräs, joka oli huomannut hänen herkeävän työstä, oli uteliaana tullut
lähemmäksi.
"E-en", vastasi Erkki Petkula päätään kääntämättä.
"Mopen kaulalle näkyy menevän koko homma."
"Niin näkyy", vastasi Erkki yksikantaan ja istuutui tupruuttamaan
piippuaan.
Hän ei tällä hetkellä ollut ollenkaan seuran puutteessa, jos ei
muulloinkaan. Mutta toinen ei näyttänyt myöskään pitävän erikoista
kiirettä työnsä jatkamiseen, vaan voiteli naamansa pikiöljyllä,
saadakseen haastella sääskiltä rauhassa, sytytti piippunsa ja istuutui
Erkkiä vastapäätä.
"Heinäaikakin se alkaa olla käsissä", aloitti hän keskustelua,
vedettyään muutamia henkisavuja.
"Alkaa", vastasi Erkki, vaikkei ollut koko asiaa ajatellut.
"Aiotko mennä kotiin heinäntekoon?"
"Enpä tiedä..."
Vedettyään muutamia savuja ja ajettuaan sääsket pois kasvoiltaan jatkoi
hän ikäänkuin selitykseksi:
"Kaipa nuo saavat ne korjatuksi ilman minuakin..."
"Niinpä kyllä... mikä siinä olisi..."
Toisella oli nähtävästi jotain sanomista Erkille, koskapa hän tuon
tuostakin avasi suunsa puhuakseen, mutta luopui aikomuksestaan ja
veteli savuja aivan kuin tarkemmin miettiäkseen sanottavaansa.
"Niin, kolmisen viikkoahan sitä on taas ryömitty Hangasojan partaita",
aloitti hän vihdoin ja katsahti Erkkiin kuin kysyäkseen, oliko
oikeassa.
Mutta Erkki ei vastannut mitään, imi vain piippuansa ja katseli valkeaa
kangasta, josta sieltä täältä, pieninä tilkkuina, punakeltainen hiekka
paistoi esiin.
"Montako grammaa sinä olet saanut?" kysyi toinen viimein suoraan,
nähtyään, ettei Erkkiä saa puheen alkuun.
Erkki sylkäisi perusteellisen syljen ja mietti hetkisen ennenkuin
vastasi.
"Kymmenisen..." virkkoi hän sitten.
"Ja minä vaivaiset kahdeksan. Ei tämä kannata. Tuskin päivän ruokaa
ansaitsee..."
"Olisihan voinut sattua paremminkin", virkahti Erkki epävarmasti, ja
näytti siltä, kuin hän heräisi mietteistään.
"Sattua! Sattumisen varassa on koko tämä homma. Kymmenen grammaa ja
kolme viikkoa -- -- se on... odotahan nyt,... nykyisen kullanhinnan
mukaan kolmekymmentäneljä markkaa viisikymmentä penniä. Puulaakin
töissäkin olisi tällä ajalla ansainnut vähimmässä laskussa satasen
markkaa, ja se olisi ollut varmaa tuloa... Tässä olisi voinut jäädä
vieläkin vähemmälle kuin kahdeksan grammaa, niinkuin minä..."
"Tai saada sata grammaa", keskeytti Erkki välähdys silmissään.
"Sata grammaa kultaa kahdessa tai kolmessa viikossa", jatkoi hän
sitten, melkein innostuen. "On sellaista sattunut monastikin."
"Miksipäs ei. Mutta saman arvon minä panen koko tälle huuhtomiselle
kuin korttipelille..."
"No jos siinäkin voittaa", naurahti Erkki, "niin mikäpäs on ollakseen."
"Ei", sanoi toinen tuokion kuluttua päättäväisesti, "pois minä
lähden..."
"Eihän kukaan sinua siitä estä, omassa vallassasihan se on. Kun ei
huvita, niin paras on ottaa ja lähteä."
Toinen istui vielä hetkisen ja näytti hautovan jotakin mielessään,
mutta kopisti sitten piippunsa kengänkorkoon, nousi ja poistui omalle
valtaukselleen.
"Saahan tuota vielä yrittää tämän illan", sanoi hän mennessään.
"Parastahan on koettaa viimeiseen asti", murahti Erkki
katsahtamattakaan poistuvaan.
Itse hän ei vielä siirtynyt paikkaansa ojan reunalle. Jäseniä ei toki
pakottanut, mutta tuntui muuten niin onnettomasti raukaisevan. Ensi
kertaahan hän nyt koko aikana keskellä työpäivää piti pienen
lomahetken.
Auringonpolte alkoi hiukan helpottaa, puiden varjot käydä pitemmiksi,
mutta yhä istui Erkki Petkula paikallaan milloin eteensä tuijottaen,
milloin katsellen ympärilleen. Harhaileva porotokka tömähti esille
metsiköstä, pysähtyi ja katseli suurin silmin nähdessään ihmisiä ja
katosi sitten äkkiä toiselle suunnalle, kuin mistä oli tullut. Joen
rannalla, hänen edessään ja hänen takanaan nousivat ja laskivat kuokat
ja hakkurit säännöllisesti kuin koneet, siniset puserot näyttivät
kiiltelevän ja välkähtelevän auringonpaisteessa, jotkut ryömivät
polvillaan ojan reunalla, niinkuin rukoillen kullan edessä. Sama ajatus
elähdytti heitä kaikkia...
"Enemmän kultaa, enemmän kultaa..."
Tällä ajalla, kolmessa viikossa, olisi hän, Erkki Petkula, jo hyvin
ennättänyt raivata Niittyvuopajan koivikon, ja siitä olisi lähtenyt
heiniä moniksi vuosiksi. Karjaakin olisi ehkä voinut lisätä...
Erkki Petkula säpsähti. Vai alkoivat ajatukset kääntyä siihen suuntaan.
"Mutta olisihan voinut tällä ajalla löytää kultaa sata ellei kaksikin
sataa grammaa", lohdutti hän itseään...
Eipä ollut löytynyt täyteen kymmentäkään grammaa. Mutta saattaisihan
vielä löytyä... Niin saattaisikin... Ja kyllähän sen Niittyvuopajan
vähemmälläkin kiireellä ennättää raivata, eihän siitä kuitenkaan tänä
vuonna enää mitään lähde. Kesä se on ensi kesänäkin.
Erkki Petkula ei muistanut, että hän näin oli ajatellut joka kesä jo
viisi vuotta, mutta aina oli hänessä kullankaivaja voittanut
niitynraivaajan.
"Saattaa hyvinkin lykästää, niin että löytää parinsadan gramman
möhkäleen yhdellä kertaa, ja sen voimallahan sitten raivauttaa vaikka
kaksi Niittyvuopajaa..."
Mutta Niittyvuopajan koivikko oli edelleen raivaamatta, Petkula
harmaantui ja rappeutui, aidat olivat vinossa tai kerrassaan kaatuneet,
mutta sitä suurta kultamöhkälettä ei löytynyt.
Hänkin, Erkki Petkula, oli ruvennut kullanhuuhtojaksi puhdetöikseen --
pitihän jotakin hommata silloinkin, kun ei talo työmiestä tarvinnut --
ja vähitellen oli kulta hänet lumonnut. Hänellä ei ollut niinkuin
monella hänen tovereistaan, jotka tuolla nyt kyykkivät, hakkasivat,
kuokkivat, ryömivät ja konttasivat ojan reunalla, voimaa riistäytyä
irti kullan lumosta silloin kun talo vaati, vaan yhä hän uneksi siitä
löytämättömästä kultakimpaleesta, suuresta ja kiiltävästä. Olihan ennen
löydetty, miksei siis nytkin.
Mutta mitäpä hyödytti järkeillä, kylläpähän selviytyy niinkuin on
selviytynyt tähänkin asti.
Erkki sammutti piippunsa, polki visusti porot jäkälistöön, ojenteli
vähän jäseniään ja kävi sitten työhön käsiksi.
Ilta oli jo myöhä ja sääskien surina vaisumpi, kun Erkki Petkula
väsyneenä palasi yhteen noista autioista taloista, jotka suuri yhtiö
aikoinaan oli muistoksi erämaahan jättänyt ja jotka nyt olivat
kullanetsijäin ja kulkijain tilapäisenä asuntona. Aurinko paistoi
polttamatta, viikkokauteen se ei vielä laskisi.
Hiljainen tuli tuikutti avaran pirtin liedellä, ja ummehtunut,
koivuntuoksuu ja ruuanhajun sekainen ilma hulmahti häntä vastaan, kun
hän astui sisään. Miehillä oli tapana kerran viikossa tai useammin
kantaa koivunoksia vuoteitten alustaksi.
"Kauanpa kuukit!" kuului joku murahtavan.
Erkki ei vastannut, heitti vain vehkeensä nurkkaan ja haki
eväslaukkunsa esille. Jonkun teepannu oli vielä hiilloksella -- kaipa
hän siitä teetä saisi, ettei tarvitseisi enää palata ojalle, kun ei
ollut huomannut tuoda vettä mukanaan.
"Onko siinä enää mitään?" kysyi hän, nostaen pannua koetellakseen.
"Kyllä siinä sinulle asti on."
Kukaan ei ollut vielä nukahtanut, venyivät silmät auki makuulavoilla ja
polttelivat, odottaen, että joku alkaisi puhua. Mutta kenelläkään ei
tuntunut olevan haastelemisen halua, kellään ei ollut edes varastossa
juttuja ja historioita.
Mies, joka oli käynyt Erkkiä puhuttelemassa, istui penkillä pöydän
ääressä ja nojasi päätään käsiinsä.
"Ostaako kukaan kultaa?" kysyi hän, kun hiljaisuutta, jota vain
sylkemisen läiske ja piipun kopina, kun sitä puhdistettiin, oli
keskeyttänyt, oli pitkän ajan kestänyt.
"Paljonko sinulla sitä olisi?" kuului kotvan takaa perälaverin
yläkerrasta.
"Mitä lienee kahdeksan yhdeksän grammaa..."
Kysyjä nousi lynkäpäilleen, vääntäytyi viimein ähkien alas ja käveli
laukkunsa luo, josta otti esille omatekoisen tasapaino-vaa'an. Sitten
hän asetti kahdeksan kahdenkymmenenviidenpennin hopearahaa toiseen
vaakakuppiin.
"Anna tänne se kultasi, niin punnitaan!"
Toinen avasi vyöllään riippuvan nahkapussin ja sormieli sen pohjasta
kultahiekkaset.
Kullan vaakakuppi painui.
"Enemmän tässä on kuin kahdeksan grammaa", puheli ostaja lisäten
viisikolmattapennisen. "Yhdeksän grammaa täsmälleen, niinkuin itse
näet. Katso nyt: yhdeksän grammaa. Paljonko sinä tahtoisit?"
"No sen tavallisen..."
Toinen laski hetkisen päässään.
"Se olisi kolmekymmentä ja seitsemänkymmentä. Anna kolmellakymmenellä
niin ostan."
"Olkoon", vastasi omistaja välinpitämättömästi.
"Saat kolmekymmentäyksi!" huusi joku laverista.
"Ei tämä mikään huutokauppa ole", tiuskaisi ostaja. "Annatko
kolmellakymmenellä?"
"Johan minä sanoin, että olkoon."
"No siin' on rahasi!"
"Siin' on sitten kolmen viikon työn palkka", naurahti myyjä
katkeransekaisesti ja pisti rahat kukkaroonsa.
"Hyvästi sitten, pojat!"
Hän nosti laukun selkäänsä ja astui ovea kohden.
"Nytkö sinä aiot mennä!" huudahti joku makuusijoilta.
"Nyt. Ei tämä lyö leiville. Paremmille ansiomaille lähden."
Hän ei edes kääntänyt päätänsä, pelosta, että joku ehkä kiusaisi häntä
jäämään, vaan painui suoraa päätä ovesta kankaalle.
"Parempi sisu sillä pitää olla, joka tänne aikoo tulla", tuumivat
jäljellejääneet.
"Olisi nyt edes aamua odottanut. Lähteä tuolla tavoin marssimaan yön
selkään..."
"On siinäkin ajatuksen pölähdystä!"
Vähitellen vääntäytyivät miehet levolle, ja siellä täällä alkoi kuulua
kuorsausta. Toiset imeskelivät vielä piippuansa ja tuijottelivat kattoa
tai seurasivat huoneeseen eksyneiden sääskien lentoa, mutta yksi
toisensa jälkeen laski piippunsa päänalaisen viereen ja ummisti
silmänsä.
Erkki Petkula yksinään valvoi ja tuijotti tuleen, joka hetki hetkeltä
hiipui hehkuvaksi hiillokseksi, tuijotti ja jyrsiskeli kuivattua
poronlihaa.
"Niittyvuopajan koivikko on vielä raivaamatta, aidat lahoskelevat ja
heinänteko-aika alkaa olla käsissä..."
"Eikä sitä onnea tuottavaa kultamöhkälettä ole vielä löytynyt..."
Hän ryyppäsi pitkän kulauksen kylmää teetä selventääkseen kiiruhtavia
ajatuksiaan.
"Kotona ne tietysti kysyvät, että missäs se sinun kullanpaljoutesi on.
Ei taida olla nyt enempää kuin ennenkään..."
Erkki Petkulan valtasi toivottomuus. Kun ei ole tähän asti löytynyt,
niin ei taida löytyä vastakaan.
"Ja se Niittyvuopajan koivikko..."
Hän nousi ja katseli ympärilleen epätietoisena siitä, mitä tehdä. Äkkiä
hän havahtui, rupesi kokoamaan vähiä tavaroitaan, kiinnitti kuokan
laukun kielen alle, sälytti laukun selkäänsä ja vaskoolin kupeelleen ja
painui ovesta ulos.
Ellei hän lähtisi, ei hän lähtisi viikkokausiin.
Ja sitten hän alkoi katkaista kymmenpeninkulmaista taivalta, joka
erotti hänet kodistaan.
Hakekoot muut sen suuren kultamöhkäleen.
Kymmenen minuuttia.
Poliisikostaapeli Jaakko Juusperi, jonka erikoiseksi tehtäväksi oli
asetettu viinan salamyynnin valvominen ja ehkäiseminen, oli joutunut
vaikeaan, vieläpä epätoivoiseen asemaan.
Tästä häntä ei voisi pelastaa muu kuin se, että hän loppuikänsä kävisi
pelkurin ja akan kirjoissa ja että kaikki viinakauppiaat nauraisivat ja
pitäisivät iloa hänen kustannuksellaan. Ja sellaista ei Juusperin
koeteltu sisu sietänyt, ei vaikka kaula katkaistaisiin.
Niinkuin kymmenen minuutin kuluttua voi kirjaimellisesti tapahtuakin.
Kymmenen minuuttia oli nimittäin Juusperille annettu aikaa valita
häpeällisen elämän ja kunniallisen kuoleman välillä. Mutta Juusperi ei
olisi hetkeksikään heittäytynyt valitsemaan, ellei eräs seikka olisi
siihen pakottanut: jälkeenjäävä vaimo ja kolme lasta sekä tyhjä
kukkaro. Perhe ei mitenkään tulisi toimeen hänen mentyään, kun lapset
vielä olivat pieniä ja saamattomia.
Niin Juusperi-paran asema oli todellakin sangen tukala.
Hän makasi poikkiteloin iljanteisella maantiellä, hevosen takajalkain
ja kärrynpyöräin välissä, niin että jälkimmäinen melkein kosketti hänen
paljasta kaulaansa. Hevosmiehen pienimmästäkin viittauksesta lähtisi
hevonen liikkeelle, satojen kilojen painoinen kuorma vierähtäisi hänen
kaulansa yli, ja -- hyvästi silloin Juusperi ja sinun maallinen
vaelluksesi.
Tämä kaikki oli Juusperin omaa syytä. Päivällä hän jo oli saanut vihiä
siitä, että Joki-Pekan Lauri, Pohjolan suurin ja viranomaisten eniten
pelkäämä viinakauppias, yön seutuvissa saapuisi kuormineen kirkolle,
ollakseen jo ajoissa ennen juhlia "poissa jaloista", niinkuin
sanotaan. Tämän arvokkaan tiedon oli Juusperi napannut muutamasta
hokmannintipoilta löyhkäävästä miesjoukosta ja oitis oli hän hypännyt
pyörän selkään, vaikka kohta maa olikin iljanteella ja viima oli
pureva, ja ajanut puoliväliin talotonta taivalta Joki-Pekan Lauria
vastaan. Siinä oli sitten Juusperi istunut tienposkessa -- Herra tiesi,
miten kauan -- ja väijynyt Lauria. Kuinka hän siinä sitten lieneekään
kangistunut ja kontistunut -- kun Joki-Pekan Lauri viimein oli tullut
siinä vähää ennen puolta-yötä ja Juusperi oli rynnännyt esiin ja käynyt
häneen käsiksi, oli hän joutunut tappiolle.
Ja siinä hän nyt makasi, kaula melkein kärrynpyörän alla Joki-Pekan
Laurin rauhallisesti sytyttäessä piippuaan.
"Minä tiedän sinut sanasipitäväksi mieheksi, Juusperi", oli Joki-Pekan
Lauri sanonut. "Vanno minulle, ettet ikinä enää häiritse minun
ammattiani, tai minä annan hurahtaa ylitsesi. Saat miettiä kymmenen
minuuttia; ellet siksi ole valmis, annan mennä ylitsesi."
Juusperi ei ollut vastannut mitään. Kymmenen minuuttia on sentään aikaa
sekin, ja nyt se toiselta puolen tuntui melkein iankaikkisuudelta, kun
se taas toiselta puolen tuntui kuluvan kuin siivillä. Hän ei hetkeäkään
epäillyt, ettei Joki-Pekan Lauri panisi uhkaustaan täytäntöön. Riivatun
hyvä ja tottelevainen hevonenkin sillä oli, seisoi paikallaan niinkuin
naulittu käskettäessä ja meni sen tulista laukkaa kehoitettaessa. Mutta
viinakauppiaillahan olikin Perä-Pohjolassa parhaimmat hevoset.
"Onko sinusta sitten kovin hauskaa istua loppuikäsi linnassa murhasta?"
kysyi Juusperi viimein.
Joki-Pekan Lauri naurahti lyhyesti ja kuivasti.
"Linnassa!" toisti hän. "Nythän on yö, miekkonen! Kuka voi todistaa
muuta kuin että Juusperin raato löydettiin eräänä aamuna maantiellä
yliajettuna! Ei kukaan edes tiedä, kenen yliajamana."
Juusperia värisytti, vaikka hän ei vähistä vavahdellut. Mutta hän ei
vastannut mitään, tuijotti vain tähtitaivasta ja seurasi otavan
kiertoa.
Joki-Pekan Lauri painautui lähemmäksi uhriaan.
"Jos yrität paikaltasikaan värähtää", sanoi hän, "tai jos kuuluu kärryn
kolinaa, annan heti mennä ylitsesi."
Juusperi arvasi sen sanomattakin. Hänen päässään pyöri vain kaksi
asiaa: perheensä ja kysymys siitä, onko lainrikkojalle annettu sana
pidettävä. Olisihan helppoa antaa Joki-Pekan Laurin vaatima lupaus ja
heti päästyä kärryn alta vangita hänet. Nyt Juusperi tunsi itsellään
olevan siihen voimia, äskeinen häviö oli vain johtunut tilapäisestä
jäsenten kontistumisesta.
Vaadittu lause pyöri jo hänen huulillaan. Mutta nytkin, viime hetkessä,
Juusperi malttoi mielensä ja vaikeni. Olihan hän ennen kaikkea mies. Ja
tehköön Joki-Pekan Lauri yhteiskunnalle miten paljon vahinkoa tahansa,
rehellinen piti toki olla häntäkin kohtaan.
"Lupaa, ettet ikinä enää käy meidän pitäjässä, niin minä annan sinun
mennä kuorminesi", sanoi hän vihdoin.
Taas Joki-Pekan Lauri naurahti. "Eihän tässä ole kysymys minun
lupauksestani, vaan sinun", vastasi hän. "Eihän mikään estäisi minua
vaikka paikalla ajamasta ylitsesi, mutta minä tiedän sinut sanasi
mittaiseksi mieheksi."
"Sinun ammattisikin on inhottavaa", jatkoi Juusperi, "kuljet ympäri
maailmaa myrkyttämässä ihmisiä ja saamassa aikaan murhia ja
tappeluksia."
"Tuohon tapaan sinä et puhunut nuorempana, Juusperi. Viina kelpasi
sinulle niinkuin muillekin."
"Nytpä siis tiedän, mihin se vie."
"En pakota ketään ostamaan tavaraani", sanoi Joki-Pekan Lauri
röyhkeästi. "Laita niin, ettei läänissä ole yhtään ostajaa, niin en
minäkään pyöri siellä vastuksinasi."
Juusperi ei taaskaan huolinut vastata.
"Sinulla on vielä viisi minuuttia aikaa järkeilläksesi", virkahti
viinakauppias tuokion kuluttua, raapaisten tulitikkua ja katsoen
kelloaan. "Etkö jo ala olla valmis? Katso, hevonenkin käy jo
kärsimättömäksi, eikä se tiedä koskaan hyvää."
Hevonen tosiaankin höristi korviaan ja tömähdytti jalkaansa, ja läpi
Juusperin ruumiin kävi kylmä väristys, joka ei johtunut siitä, että hän
takkisillaan makasi vasten iljanteista maata.
Juusperin ajatukset siirtyivät kotiin, jonne hän ei ollut lähdöstään
mitään ilmoittanut ja jossa häntä aamulla ehkä turhaan saatiin odottaa.
Sitten hän alkoi ajatella iankaikkisuuden asiaa, mihin ajatuksiin hänet
väkisinkin johti hänen yläpuolellaan välkkyilevä tähtitarha. Ja vihdoin
hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja tekoja, jotka olivat vielä
sovittamatta, ja koko ajan tuntuivat tähdet katsovan häntä kylmästi ja
pilkallisesti ikäänkuin sanoakseen:
"Siinä sinä nyt makaat, Juusperi, sinä, joka niin monessa olet
herättänyt pelkoa ja kauhistusta."
Mutta samassa hetkessä Juusperista tuntui, ikäänkuin sieltä tähtien
takaa Isä Jumala olisi ystävällisesti vilkuttanut hänelle silmää,
sanoen: "kyllä sinä nyt, Juusperi, olet oikealla asialla", ja silloin
Juusperista katosi kaikki pelko, vaikka hän tiesi, että hänellä oli
vain muutamia minuutteja elämän aikaa.
"Sano minulle, Isä Jumala", ajatteli Juusperi, "tulevatko syntini
suuremmiksi, jos annan tuolle miehelle väärän lupauksen, pääsen pois
pinteestä ja nujerran miehen myrkkylasteineen päivineen? Siunaustahan
siitä vain on."
Juusperi kavahti kuitenkin, ennenkuin oli saanut kysymyksensä
onnellisesti loppuunsakaan.
"Kaikkea minä tässä hupsinkin", virkahti hän itsekseen. "Väärää
peliä -- ei koskaan!"
"Mitä sinä sanot?" kysyi Joki-Pekan Lauri, kuullessaan Juusperin
äännähtävän.
"Sanon vain itsekseni, ettei sinuakaan vastaan viitsi väärää peliä
käyttää, vaikka voisin", vastasi Juusperi rauhallisesti. "Mikä minua
estäisi antamasta sinulle pyytämääsi lupausta ja sitten nujertamasta
sinua lasteinesi päivinesi."
"Ei mikään", myönsi Joki-Pekan Lauri melkein lämpimästi. "Sanoinhan
sinut jo sanasi mittaiseksi mieheksi, enkä muille armon aikaa
antaisikaan. Mutta jouduhan jo!"
Joki-Pekan Lauri, Pohjolan mainehikkain viinatrokari, raapaisi taas
tulitikkua ja katsoi kelloaan.
"Kolme minuuttia on vielä aikaa", kirkasti hän sitten.
Mutta Juusperi oli nyt voittanut takaisin peloittavan
kylmäverisyytensä, ja hänen aivonsa, jotka tähän saakka olivat olleet
melkein turruksissa, hänen itsensä voimatta niiden ajatussuuntaa
ohjata, alkoivat kuumeisesti toimia.
Tulitikun valossa hän oli ehtinyt tarkemmin havaita asemansa.
Kärrynpyörä kosketti hänen kaulaansa hevosen vähänkään liikahtaessa.
Kun saisi päänsä vähänkään syrjään, että voisi ruumiin painolla
vyörähdyttää itsensä kärryn ulkopuolelle, olisi asema pelastettu, mutta
Joki-Pekan Lauri vartioi jokaista hänen pienintäkin liikettään.
Mutta olihan toinenkin keino, tosin paljon vaarallisempi, mutta keino,
jota ei viinakauppias niinkään pian huomaisi.
Juusperia melkein rupesi naurattamaan, kun hän tämän keinon huomasi, ja
hänen rohkeutensa lisääntyi yhä, kun hän muisti, että hänellä
taskussaan oli ladattu revolveri, ase, jollaista ei Joki-Pekan Lauri
hänen tietääkseen, varovaisuussyistä, koskaan kuljettanut mukanaan. Kun
vain saisi Laurin hetkeksikään kääntämään huomionsa hänestä pois, olisi
asia sitä myöten valmis.
"Etkö sinä suostu pidentämään miettimisaikaa muutamalla minuutilla?"
kysyi Juusperi nöyrästi. "Minulla olisi vielä yksiä ja toisia
punnittavia asioita."
Kysymyksen seuraus oli juuri se, mitä Juusperi oli toivonutkin. Lauri
kaivoi ensiksi esille tulitikkulaatikon ja rupesi sitten hakemaan
kelloaan. Ja kun Lauri raapaisi valkeaa, käytti Juusperi tilaisuutta
hyväkseen ja nytkäytti äärimmäisen hiljaa ja huomaamattomasti
ruumistaan niin, että kärrynpyörä, joka juuri oli ollut hänen kaulansa
kohdalla, oli nyt melkein hänen rintansa kohdalla. "Eipä taida
kannattaa uhrata vaarallista aikaa sinun itsepäisyytesi takia", virkkoi
viinakauppias harvakseen, katsellen kelloaan. "Kaksi minuuttia on vielä
aikaa, olkoon yksi lisää... Mutta mitä perk...!"
Hirvittävä kirosana kajahti mustaan yöhön. Hevonen nykäisihe ja lähti
laukkaamaan, ja Joki-Pekan Lauri pudotti tulitikkunsa ja tarttui
kärrynlaitaan lähtien juoksemaan perässä.
Juuri kun viinakauppias oli kelloonsa katsoen pitänyt esitelmäänsä
ajasta, oli Juusperi ponnistaen voimansa äärimmilleen vetänyt polvensa
koukkuun ja pyörähdyttänyt itsensä kärrynpyörien väliin. Pyörähdyksessä
olivat hänen jalkansa satuttaneet hevosta ja tämä oli säikähtänyt
karkuun, Juusperin jäädessä koreasti kärrynpyörien väliin vähääkään
vahingoittumatta.
Uhkaavat kymmenen minuuttia olivat loppuneet jo ennen aikaansa.
Mutta pian oli Juusperikin jalkeilla ja kiiruhti tienposkessa olevan
pyöränsä luo. Kärryjen kumea kolina eteni yhä nopeammin iljanteisella
tiellä kirkonkylää kohden, ja Juusperi vetäisi revolverinsa esille,
hyppäsi ajopelinsä satulaan ja painautui huimaavaa vauhtia perässä.
"Nyt puhellaan hiukan toista kieltä, Joki-Pekan Lauri", ajatteli hän
poikiessaan voimainsa takaa. Joki-Pekan Lauri näytti myöskin tietävän,
mistä oli kysymys, sillä kuta enemmän häntä ajava musta haamu läheni,
sitä hurjempaa vauhtia hän koetti kiihdyttää kuulua juoksijaansa
säästämättä sanoja tai ruoskaa.
Mutta kun ensimmäinen laukaus kajahti, ymmärsi Lauri, että hän tällä
kerralla oli pelin hävinnyt, ja pysähdytti hevosensa, odottaen, että
Juusperi pääsisi aivan hänen äärilleen.
Mutta tämä astuikin maahan muutaman askeleen päässä Laurista.
"Ajahan vain kirkkoa kohden", kehoitti Juusperi.
"Anna minun miettiä", vastasi Lauri, "annoinhan minäkin sinulle äsken
armonaikaa."
"Turhaa puhetta", tiuskaisi Juusperi kärsimättömästi. "Aja eteenpäin
vaan, nimismiehen pihalle, tai minä ammun."
"Kaadan kaiken viinan maahan ja lupaan, etten enää koskaan tänne tule,
jos vaan annat minun mennä", vakuutti Joki-Pekan Lauri hätääntyneenä.
Juusperi mietti kotvan.
"En usko sinua enää, kolme vuotta sitten lupasit juuri samaa", sanoi
hän sitten.
Joki-Pekan Laurilla ei ollut enää sanaa suuhun tulevaa.
"Ajahan vaan eteenpäin!" käski Juusperi ja sanojensa vahvistukseksi hän
laukaisi ilmaan.
Hevonen pillastui ja juoksi jonkun matkaa, mutta pysähtyi tuokion
kuluttua.
"Juusperi", virkkoi Joki-Pekan Lauri nöyrästi, "anna minun mennä,
vannon, etten tule enää sinun piiriisi!"
"Uskoin sinua kerran, nyt en enää usko", murahti Juusperi kuivasti.
"Astuhan alas kuormaltasi!"
Hiukan vastahakoisesti Joki-Pekan Lauri heitti ohjakset ja läheni
Juusperia.
"Ja nyt juokse Lauri, henkesi edestä!"
Juusperi oli asettanut itsensä hevosen ja Laurin väliin revolveri yhä
suunnattuna Lauria kohden ja laukaisi ilmaan. Taas hevonen vimmastui ja
laukkasi tulista vauhtia, ohjakset valtoimina, kirkonkylää kohden,
mutta Joki-Pekan Lauri peräytyi. Siinä silmänräpäyksessä Juusperi taas
oli pyöränsä selässä ja painalsi hevosen jäljessä.
"Tule hakemaan hevonen nimismieheltä, jos uskallat", huusi hän Laurille
jäähyväisiksi, tämän vastatessa hänelle kauheilla kirosanoilla.
Jonkun ajan kuluttua tavoitti Juusperi hevosen ja ohjasi sen keskellä
yötä kuormineen nimismiehen pihaan.
Siihen loppuivat Joki-Pekan Laurin sankarityöt Pohjanperillä.
Kuormansa, hevosensa ja ajopelinsä menettämisestä hän oli kärsinyt niin
suuren vahingon, ettei hän koskaan siitä toipunut. Jotkut tiesivät
kertoa, että Joki-Pekan Lauri myöhemmin oli nähty ansaitsemassa
rehellisellä työllä elatuksensa jossakin Ruotsin puolen sahalla, toiset
väittivät, että hän vain ansaitsi uutta liike-pääomaa, kun taas
kolmannet olivat varmalta taholta saaneet kuulla, että hän oli "tullut
uskoon". Oli miten oli -- Juusperin piirissä häntä ei sen jälkeen
nähty.
Seuraavana pääsiäisenä sai nimismies kunniamerkin, ja jo aikaisemmin
kirjoitettiin lehdissä hänen suuresta valppaudestaan ja tarmostaan
viinarikosten syytteeseensaattamisessa, mitä m.m. osoitti se, kuinka
hän ajoissa osasi lähettää konstaapelin vangitsemaan Pohjolan
kuuluisinta viinankuljettajaa ja kuinka mainiosti tämä oli onnistunut.