sanomme sen hänelle, mutta me emme mene häntä hakemaan".
"Jumalan nimeen!" sanoi neito.
Hän jätti paimenet hyvästi ja lähti pois.
Nyt lauletaan:
Kirkassilmä tyttönen
lähtee luota paimenten,
lähtee tietä astumaan.
Metsään synkkään, mahtavaan
sammaltunut polku johtaa.
Tyttö siellä paikan kohtaa,
missä näki seitsemän
polkutietä yhtyvän.
Muistaa silloin armahansa,
valat hänen vannomansa, --
tokko varmaa, totta nuo?
Liljan kukkia hän tuo,
kanervista varret taittaa,
niistä lehtimajan laittaa,
jok' ei löytäis vertojaan!
Neito vannoo puolestaan:
Jos ei armas astellessaan,
majan pienen kohdatessaan,
siinä hiukan levähtäisi,
lemmen vuoks' sen varjoon jäisi,
ei hän lemmi tyttöään
eikä impi ikänään
lähdekään hälle!
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Nicolette oli sommitellut sievän ja siron majan, niinkuin olette
kuulleet ja käsittäneet, ja koristanut sen ulkoa ja sisältä kukilla ja
ruohonkorsilla. Hän kätkeytyi sitten sen luo tiheään pensaikkoon
saadakseen tietää, mitä Aucassin tekisi. Ja huuto ja huhu kulki kautta
maan ja valtakunnan, että Nicolette oli kadonnut. Toiset sanoivat, että
hän oli paennut, ja toiset, että kreivi Garin oli ottanut hänet
päiviltä. Iloitsipa siitä kuka hyvänsä, ei ainakaan Aucassin
riemastunut. Ja hänen isänsä, kreivi Garin, päästi hänet pois
vankilasta, ja kutsui maan ritarit ja ylhäiset naiset suureen juhlaan,
koska hän siten luuli ilahduttavansa poikaansa Aucassinia. Mutta vaikka
juhla-ilo oli korkeimmillaan, seisoi Aucassin vain surullisena ja
sangen murheellisena korokkeeseen nojaten. Ja vaikka kuinka
riemuittiin, ei Aucassin saattanut ottaa siihen osaa, koska hän ei
nähnyt vilahdustakaan siitä, jota hän rakasti. Eräs ritari huomasi
hänet, tuli hänen luokseen ja alkoi haastaa.
"Aucassin", sanoi hän, "samanlaista tautia kuin te olen minäkin
potenut. Minä annan teille hyvän neuvon, jos tahdotte uskoa minua."
"Hyvä herra", vastasi Aucassin, "paljon kiitoksia! Minä pidän arvossa
hyvää neuvoa."
"Nouskaa satulaan", kehoitti toinen, "ratsastakaa huviksenne metsälle.
Siellä näette kukkia ja ruohoja ja kuulette lintujen laulua. Ehkäpä
kuulette sellaisia sanojakin, jotka hyvin sopivat teille."
"Hyvä herra", sanoi Aucassin, "kiitän teitä! Niin minä teenkin."
Hän lähti salista, laskeutui portaita alas ja tuli talliin, missä
hänen hevosensa oli. Hän satuloitsi ja suitsitti sen, pani jalkansa
jalustimeen, nousi selkään ja lähti linnasta. Sitten kulki hän kunnes
tuli metsään ja ratsasti edelleen lähteelle asti ja tapasi paimenpojat
juuri päivän yhdeksännellä hetkellä. He olivat levittäneet viitan
ruohokkoon, söivät leipäänsä ja pitivät hyvin suurta iloa.
Nyt lauletaan:
Koolla oli paimenet,
Esmeres ja Martinet,
Fruélin ja Johanes,
Robecon ja Aubries.
Arvel' yksi: "Tarkatkaamme,
nuorta herraa auttaa saamme
sekä tuota tyttölasta,
sinisilmää, keltahasta.
Hän toi meille kolikoita,
joilla ostan omenoita,
veitsiä ja kukkaroita,
pillit, joilla soitellaan,
jotta kaikuu kautta maan.
Onnea hälle!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Aucassin kuuli paimenten puheet, muistui hänen mieleensä Nicolette,
hänen suloinen armaansa, jota hän suuresti rakasti, ja hän ajatteli,
että neito oli ehkä ollut siellä. Ja hän iski hevosta kannuksillaan ja
tuli paimenten luo.
"Lapsi kullat, suojelkoon teitä Jumala!"
"Jumala teitäkin siunatkoon!" sanoi se, joka oli muita puheliaampi.
"Lapsi kullat", sanoi Aucassin, "kerratkaapa vielä tuo laulu, jota
äsken lauloitte".
"Emme laula", sanoi se, joka oli toisia puheliaampi. "Kirottu se, joka
teille sen laulaa, armon herra!"
"Lapsi-kullat", kysyi Aucassin, "ettekö tunne minua?"
"Kyllä! Me tiedämme hyvin, että te olette Aucassin, meidän nuori
herramme, mutta te ette ole meidän isäntämme, vaan kreivi on."
"Lapsi-kullat, laulakaa toki, minä pyydän."
"Ei, vaikka mikä olisi!" epäsi poika. "Miksikä minä laulaisin teille,
kun minun ei sovi? Onko tässä maassa kreivi Garinia lukuunottamatta
niin rikasta miestä, että hän, jos tapaisi minun lehmäni ja lampaani
niityllään tai vainiollaan, uskaltaisi ajaa ne pois, saamatta silmiään
päästä revityiksi, -- ja miksi laulaisin minä siis teille, kun minun ei
sovi?"
"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat, laulakaa toki! Kas tässä
kymmenen lanttia, jotka minulla on kukkarossani."
"Rahat me otamme, herra. Mutta minä en sittenkään laula, sillä minä
olen sen vannonut. Mutta minä kerron teille kaiken, jos tahdotte."
"Jumalan tähden", sanoi Aucassin, "onhan kertomuskin tyhjää parempi".
"Armon herra, me olimme täällä toisen ja kolmannen tunnin välillä, ja
söimme leipäämme tämän lähteen luona, niinkuin nytkin. Ja tänne tuli
tyttö, kauniimpi kuin mikään maailmassa, niin että me luulimme häntä
keijukaiseksi, ja että hän kirkasti koko metsän. Hän antoi meille niin
paljon omistaan, että me lupasimme, jos te tulisitte tänne, sanoa
teille, että teidän pitäisi tulla metsästämään tälle salolle. Sillä
täällä on sellainen elävä, että jos te voisitte pyytää sen, ette te
antaisi siitä jäsentäkään viidestä sadasta hopeanaulasta, ettekä
mistään aarteista. Sillä elävällä on sellaista lääkettä, että jos te
sitä nautitte, paranette te vaivastanne. Ja kolmessa päivässä tulee
teidän pyytää se, ja jos ette sitä saisi, ette sitä koskaan enää
näkisikään. Pyytäkää se siis, jos tahdotte, -- tai jos tahdotte,
antakaa sen olla. Nyt olen minä toimittanut hänen asiansa."
"Lapsi kulta", virkkoi Aucassin, "kylliksi olet sanonut, ja suokoon,
Jumala, että sen löytäisin!"
Nyt lauletaan:
Arvas pikku armahan
näillä mailla kulkevan.
Sanat täytti sydämen,
paimenille nyökäten
nousi jälleen satulaan,
lähti korpeen painumaan
täyttä laukkaa kuni tuuli;
miehen puheet metsä kuuli:
"Valkovarsi armahain,
tänne tähtes tulla sain, --
ei mua johda hirven juoksu,
eikä kukkain sulotuoksu.
Silmäs hohde, vartes hieno,
naurus sointu, äänes vieno
pitävät mua polullas.
Isä taivaan laupias,
auta mua armostas
rakkahan luokse!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin poikkeili metsässä polulta toiselle, ja ratsu kantoi häntä
vinhasti eteenpäin. Älkää luulko, että risut ja okaat säästivät häntä.
Ei suinkaan! Ne repivät hänen vaatteensa niin, että tuskin ehyintäkään
olisi voinut paikata, ja niin että veri vuoti hänen käsivarsistaan,
kyljistään ja jaloistaan kolmesta- tai neljästäkymmenestä paikasta, ja
nuorukaisen jälkiä olisi voinut seurata veripisaroiden mukaan, joita
tipahteli ruohikkoon. Mutta niin oli hän syventynyt ajattelemaan
Nicoletteä, suloista armastaan, ettei hän tuntenut tuskaa eikä kipua,
ja niin harhaili hän koko päivän metsässä, kuulematta Nicolettestä
mitään. Ja kun hän sitten näki, että ilta alkoi lähestyä, sortui hän
itkemään siksi, ettei löytänyt neitoa.
Kun hän juuri ratsasti vanhaa, nurmettunutta tietä pitkin, näki hän
keskellä tietä sellaisen miehen kuin minä teille sanon: Hän oli huikean
kookas, ja ruma ja kömpelö. Hänellä oli tuuhea pörrötukka, mustempi
kuin hiilen tomu, ja hänen silmänsä olivat enemmän kuin kämmenen
leveyden päässä toisistaan. Ja hänellä oli hyvin paksut posket,
äärettömän iso tylppänenä ja latteat, laajat sieramet ja paksut huulet,
jotka olivat punaisemmat kuin paahtoliha, ja jyhkeät, keltaiset ja
rumat hampaat. Jalassa oli hänellä härännahkaiset, polveen saakka
niinellä köytetyt housut ja säärystimet, ja verhottu oli hän avaraan
kaksiliepeiseen viittaan, ja hän nojasi vankkaan nuijaan. Kun Aucassin
äkkiä sattui miestä vastaan, peljästyi hän suuresti hänet nähdessään.
"Suojelkoon sinua Jumala, rakas veli!"
"Jumala teitä siunatkoon!" vastasi mies.
"Mitä, Jumalan nimessä, teet sinä täällä?"
"Mitä se teitä liikuttaa?" vastasi mies.
"Ei mitään", virkkoi Aucassin, "kysyin vain hyvässä mielessä".
"Mutta miksi te itkette?" tiedusti toinen. "Ja pidätte suurta surua?
Jos minä, jumal'avita, olisin niin rikas kuin te, ei koko maailma saisi
minua kyyneliin."
"Kas, tunnetteko minut?" kysyi Aucassin.
"Kyllä. Minä tiedän, että te olette Aucassin, kreivin poika, ja jos te
sanotte minulle miksi itkette, sanon minä teille mitä täällä teen."
"Kyllä", mukausi Aucassin, "sanon sen teille varsin mielelläni. Tulin
tänä aamuna tänne metsästämään, ja minulla oli valkoinen vinttikoira,
kaikkein kaunein maailmassa. Minä kadotin sen, ja siksi itken."
"Mitä!" sanoi mies. "Sen sydämen nimessä, joka Herrallamme on
rinnassaan, -- itkettekö te haisevan koiran takia? Kirous sille, joka
teitä milloin kiittää! Onko maassa niin rikasta miestä, ettei hän,
jos teidän isänne pyytäisi kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentäkin
koiraa, antaisi niitä hyvin mielellään ja olisi siitä hyvin iloinen!
Mutta minulla puolestani on syytä itkeä ja pitää murhetta."
"Mitä syytä, veli?"
"Sanon sen teille, herra. Olin päivätyöläisenä varakkaalla
talonpojalla ja ajoin hänen auraansa, jota neljä härkää veti. Kolme
päivää sitten tapahtui minulle suuri onnettomuus, sillä minä kadotin
paraan härjistäni, Rogetin, parhaan valjakostani, ja nyt kuljeksin
minä sitä etsimässä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä juonut, ja
nyt en minä tohdi palata kaupunkiin pelosta, että minut pantaisiin
vankeuteen, sillä minulla ei ole millä maksaisin härän. Kaiken maailman
rikkauksista ei minulla ole muuta kuin ryysyt ylläni. Minulla on vanha
äiti, jolla ei ollut muuta omaa kuin pahainen patja; sekin temmattiin
pois hänen selkänsä alta, niin että hän nyt makaa paljailla oljilla, ja
hänen vuoksensa on oloni raskaampaa kuin itseni tähden. Sillä omaisuus
tulee ja menee. Sen, mitä tänään olen menettänyt, saatan minä toiste
ansaita takaisin, ja minä maksaisin härän, kun voisin. Minä en itke
tällaisenkaan ahdingon tähden, ja te surette kelvotonta koiraa. Kirous
sille, joka teitä milloin kiittää!"
"Totta tosiaan sinä lohdutat minua, hyvä veli. Jumala sinua siunatkoon!
Ja minkä arvoinen on sinun härkäsi?"
"Kahtakymmentä ropoa pyydettiin siitä minulta, herra. Eikä minulla ole
maksaa siitä hiventäkään."
"Kas, ota nuo kaksikymmentä, jotka minulla on kukkarossani, ja maksa
härkäsi", sanoi Aucassin.
"Suuri kiitos, herra", toivotti mies, "ja suokoon Jumala, että
löytäisitte haettavanne!"
Mies lähti pois, ja Aucassin ratsasti edelleen. Yö oli kaunis ja
tyyni, ja hän harhaili kunnes tuli sille paikalle, missä seitsemän
polkutietä haarautui. Siellä näki hän edessään lehtimajan, jonka te
tiedätte Nicoletten tehneen. Ja lehtimaja oli sisältä ja ulkoa, edestä
ja takaa kukilla koristettu ja niin siro, ettei sirompaa voinut olla.
Kun Aucassin huomasi sen, pysähtyi hän äkkiä, ja kuun säteet paistoivat
majan sisään.
"Ah, Jumala!" sanoi Aucassin. "Täällä on Nicolette, minun suloinen
armaani, ollut, ja tämän on hän tehnyt kauneilla käsillään. Hänen
hellyytensä ja rakkautensa tähden astun satulasta ja lepään täällä koko
yön."
Hän irroitti jalkansa jalustimesta, laskeutuakseen alas, mutta
hevonen oli iso ja korkea. Hän oli niin syvästi vaipunut ajattelemaan
Nicoletteä, suloista armastaan, että hän langeten raskaasti kivelle
nyrjäytti olkapäänsä sijoiltaan. Hän tunsi loukkautuneensa ankarasti,
mutta hän ponnisteli niin hyvin kuin saattoi ja sitoi hevosensa
toisella kädellään oksaan ja kieri maassa kunnes vaipui seljälleen
lehtimajaan. Ja hän katseli majan katon reiästä ja näki tähdet
taivaalla. Hän näki siellä yhden muita kirkkaamman ja alkoi sanella:
Nyt lauletaan:
"Siellä loistat, tähtönen,
yössä kuuta seuraten,
luonas pikku armas on,
kultakutri verraton:
luulen, että Jumala
hänet otti luoksensa,
ett' ois ilta valkeampi,
taivas kahta kirkkahampi.
Sinne mielin luoksesi,
pieni kultatähteni.
Viis, kuink' alas kupsahtaisin,
kunhan luonas olla saisin,
ensin suukon painaltaisin!
Oisinhan kuin kuningas,
aarteen ainoon valtias,
armahin sisko!"[14]
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Nicolette kuuli Aucassinin haastavan, tuli hän nuorukaisen luo,
sillä hän ei ollut kaukana.
Hän astui lehtimajaan, kietoi kätensä Aucassinin kaulaan ja suuteli ja
hyväili häntä.
"Kaunis, rakas ystävä, ole hyvin löydetty!"
"Ole hyvin löydetty sinäkin, kaunis, rakas kulta!"
He suutelivat ja syleilivät toisiaan, ja ihanaa oli se ilo.
"Voi, suloinen armas", sanoi Aucassin, "loukkasin juuri olkapääni, ja
nyt minä en tunne tuskaa enkä kipua, nyt kun olen saanut sinut".
Nicolette tunnusteli häntä ja huomasi, että olkapää oli sijoiltaan. Hän
hieroi sitä kauan valkeilla käsillään eikä lakannut, ennen kuin hän
Jumalan avulla, joka lempiviä rakastaa, oli saanut sen paikoilleen.
Sitten otti hän kukkia ja tuoretta ruohoa ja vihreitä lehtiä ja sitoi
ne paikalleen paitansa palasella, ja Aucassin tuli aivan terveeksi.
"Aucassin". sanoi tyttö, "kaunis, rakas ystävä, neuvotelkaamme mitä
tekisimme. Jos sinun isäsi huomenna etsittää metsän ja minut löydetään,
surmataan minut, kävi sinun kuinka hyvänsä."
"Varmasti olisin aivan onneton, kaunis, sulo armas, mutta jos minä
jotakin mahdan, eivät he koskaan saa sinua."
Nuorukainen nousi ratsunsa selkään ja otti armaan eteensä suudellen ja
hyväillen, ja niin saapuivat he avaralle kentälle.
Nyt lauletaan:
Sorja, kaunis nuorukainen,
lemmessänsä riutuvainen,
jättää metsän pimennon.
Edessänsä armas on,
satulassa sylissään;
hänen sinisilmiään
suutelee ja huuliansa,
virkkaa tyttö huolissansa:
"Aucassin, mun ystäväin,
minne käypi matka näin?"
"Kuinka tietäisinkään sen?
Sama kunne päätynen,
kaupunkiin tai salomaille,
kun en ystävääni vaille
vain en enää koskaan jää."
Ratsu raisu lennättää. --
Taakse jättäin maisemat,
meren rantaan saapuvat,
siellä hietarannikolle
astuvat he autiolle
vierellä vetten.
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin oli armaineen astunut hevosen selästä niinkuin olette kuulleet
ja käsittäneet. Hän piteli hevosta suitsista ja armastaan kädestä, ja
he alkoivat samota rantaa pitkin. Aucassin näki laivan kulkevan, ja
siinä kauppiaita purjehtimassa aivan lähellä rantaa. Hän teki heille
merkin, he tulivat hänen luoksensa ja Aucassin neuvotteli heidän
kanssaan, kunnes he ottivat hänet laivaansa. Kun he tulivat aavalle
merelle, nousi suuri ja ankara myrsky, joka kuljetti heitä ulapalta
toiselle, niin että he lopulta joutuivat vieraaseen valtakuntaan ja
laskivat Toreloren[15] linnan satamaan. Sitten kysyivät he kenen maassa
he olivat, ja heille sanottiin, että he olivat Toreloren kuninkaan
valtakunnassa. Sitten tiedusti Aucassin minkälainen mies hän oli, ja
oliko sotaa maassa, ja hänelle vastattiin:
"On kyllä, ja suuri onkin!"
Aucassin sanoi hyvästi kauppiaille, ja he jättivät hänet Jumalan
haltuun. Hän nousi ratsulleen miekka vyöllä, armas edessään, ja antoi
matkansa johtaa linnan luo. Hän kysyi missä kuningas oli, ja hänelle
vastattiin, että kuningas makasi lapsivuoteessa.[16]
"No missäs hänen vaimonsa on?"
Aucassinille sanottiin, että kuningatar oli sodassa, ja että hän oli
vienyt sinne kaikki maan asukkaat. Kun Aucassin sen kuuli, ihmetytti
se häntä suuresti, ja hän meni palatsiin ja nousi ratsultaan armaansa
kanssa. Nicolette jäi pitelemään hevosta, ja Aucassin astui palatsiin
miekka vyöllä ja vaelsi siihen huoneeseen asti, missä kuningas lepäsi.
Nyt lauletaan:
Nopsa, nuori Aucassin,
astuu linnan salihin,
saapuu viimein sinne missä
kuningas on käärehissä.
Astuu vuoteen luokse aivan,
uskomatta syytä vaivan:
"Etkö, hupsu, suotta loju?"
"Enhän, -- tässä syntyy poju;
ja kun täyttyy aika mulla,
terveheks kun ehdin tulla,
menen messuun niinkuin ennen
tiedän isieni menneen,
sitten taistoon taas ma lähden,
huidon pelkän huvin tähden,
siitä en luovu!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Aucassin kuuli kuninkaan noin puhuvan, otti hän kaikki peitteet,
mitä hänen yllään oli, ja heitti ne huoneen permannolle. Hän näki
sauvan takanaan. Hän otti sen, kääntyi ja peittosi ja pieksi kuningasta
niin, että tämä luuli henkensä menevän.
"Voi hyvä herra!" huusi kuningas. "Mitä te minusta tahdotte? Oletteko
menettänyt järkenne, kun pieksätte minua omassa huoneessani?"
"Herran sydämen nimessä!" huusi Aucassin; "porton poika, tapan teidät,
jollette lupaa, ettei mies teidän maassanne enää koskaan makaa
lapsivuoteessa".
Kuningas lupaa sen, ja hänen siten sitouduttuansa sanoo Aucassin:
"Viekää minut sinne, herra, missä teidän vaimonne on taistelemassa."
"Mielelläni, herra", sanoo kuningas.
Hän nousi hevosen selkään, Aucassin nousi myöskin ratsulleen,
ja Nicolette jäi kuningattaren huoneisiin. Kuningas ja Aucassin
ratsastivat kunnes tulivat sinne, missä kuningatar oli, ja huomasivat,
että juuri käytiin taistelua paistetuilla metsäomenilla, munilla ja
tuoreilla juustoilla.[17] Aucassin alkoi katsella tuota ja ihmetteli
hyvin suuresti.
Nyt lauletaan:
Aucassin jo ihmeissänsä
unta luuli näkevänsä,
temmellystä katsellen,
urheimpia rohkaisten.
Paljon oli pantu paistoon
omenoita outoon taistoon,
sienet koottu, juustokerät
viuhui niinkuin säilänterät!
Pahimmin ken vastustajan
tahrii päättyessä ajan,
se saa suurta kunniaa.
Nuorukaista naurattaa
taistelo tuima.
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Aucassin näki tuon kumman, lähestyi hän kuningasta ja sanoi
hänelle:
"Herra, ovatko nuo teidän vihollisianne?"
"Ovat, herra", vastasi kuningas.
"Ja tahdotteko, että kostan puolestanne?"
"Kyllä, mielelläni", vastasi hän.
Ja Aucassin otti miekan käteensä, hyökkäsi heidän keskeensä ja alkoi
lyödä oikealle ja vasemmalle, surmaten heistä monta. Mutta kun kuningas
näki, että hän surmasi heitä, tarttui hän Aucassinin hevosen suitsiin
ja sanoi:
"Voi, hyvä herra, älkää surmatko heitä noin suorastaan!"
"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö haluakaan, että kostan puolestanne?"
"Herra", sanoi kuningas, "sen te olette tehnyt jo liian kanssa. Täällä
ei ole tapana, että me tapamme toisiamme."
Viholliset kääntyivät pakosalle, ja kuningas ja Aucassin palasivat
Toreloren linnaan. Ja valtakunnan asukkaat sanoivat kuninkaalle, että
hänen pitäisi ajaa Aucassin pois valtakunnastaan ja pidättää Nicolette
pojalleen, sillä tyttö näytti hyvin korkeasukuiselta. Kun Nicolette sen
kuuli, ei hän tullut ollenkaan iloiseksi, vaan puhkesi puhumaan.
Nyt lauletaan:
"Toreloren kuningas,
onko luulo kansallas,
että, raukka, hullu oisin,
kullallen kun suukon soisin!
Kun hän mua syleillen
tuntee varren pehmoisen,
riemastun niin silloin siitä,
ettei laulut, tanssit riitä --
viulut, harpun soinnutkaan --
mulle koskaan korvaamaan
riemua tuota."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin eli Toreloren linnassa hyvillä mielin ja iloissaan, sillä
hänellä oli mukanaan Nicolette, suloinen armaansa, jota hän suuresti
rakasti. Mutta juuri tämän hyvän mielen ja ilon ollessa parhaimmillaan
saapui mereltä saraseenien laivue, piiritti linnan ja valloitti sen
väkirynnäköllä. Viholliset ryöstivät kaiken omaisuuden ja veivät miehet
ja naiset vangeiksi. He ottivat Aucassinin ja Nicolettenkin, sitoivat
nuorelta urholta kädet ja jalat, heittivät hänet laivaan ja Nicoletten
toiseen.
Nousipa merellä myrsky, joka erotti heidät. Laiva, jossa Aucassin oli,
kulki määrättä merellä niin, että se ajautui Beaucairen linnan luo.
Maan asukkaat tulivat sinne korjaamaan tavarat rantaoikeutensa[18]
nojalla, tapasivat Aucassinin ja tunsivat hänet. Kun Beaucairen ihmiset
näkivät nuoren herransa, tulivat he hyvin iloisiksi, sillä Aucassin oli
oleskellut Toreloren linnassa ainakin kolme vuotta, ja hänen äitinsä
ja isänsä olivat kuolleet. He saattoivat hänet Beaucairen linnaan ja
kunnioittivat häntä herranaan, ja hän säilytti rauhan maassansa.
Nyt lauletaan:
Beaucairessa, linnassaan,
Aucassin pääs kunniaan,
rauhaa nauttii kreivin lääni,
napinan ei nouse ääni.
Nicoletten sulokuva
vain on kaiho uudistuva --
vaikka koko suku kuoli,
suuremp' armahast' on huoli.
"Kultaseni rakkahin,
mistä aarteen arvaisin?
Etsimäst'. en toki heitä,
vaikka lensit tuulen teitä; --
maitten ääriin, merten taa,
mua matka johtaa saa,
jotta sun löydän."
Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Jättäkäämme nyt Aucassin ja puhukaamme Nicolettestä. Laiva, jossa
Nicolette oli, kuului Kartagon kuninkaalle,[19] joka oli hänen isänsä.
Ja niin oli neidolla kaksitoista veljeä, kaikki prinssejä tai
kuninkaita. Kun he näkivät, kuinka kaunis Nicolette oli, osoittivat he
hänelle suurta kunniaa, juhlivat häntä ja kyselivät kuka hän oli, sillä
hän näytti hyvin ylhäiseltä ja suurisukuiselta naiselta. Mutta
Nicolette ei tiennyt sanoa heille kuka hän oli, sillä hänet oli
ryöstetty aivan pienenä lapsena. He purjehtivat kunnes tulivat Kartagon
kaupungin edustalle. Ja kun Nicolette näki linnan muurit ja seudun,
muisti hän, että hän oli siellä kasvatettu ja sieltä pienenä lapsena
ryöstetty. Mutta niin pieni ei hän silloinkaan ollut, ettei hän nyt
hyvin olisi tiennyt olleensa Kartagon kuninkaan tytär, ja että hän oli
kaupungissa kasvatettu.
Nyt lauletaan:
Viisas, reipas impi astui
rannalle, ja silmä kastui
katsellessaan loistavaa
linnaa sekä maisemaa.
Silloin huokas tyttönen
käsiänsä väännellen:
"Vaikka oonkin lapsi hovin,
mainen loisto häilyy kovin:
tyttärenä kuninkaan
löytölapseks jouduin vaan.
Uljas, nopsa Aucassin,
ain' oot mulle armahin,
vaikka tieni kulkis kunne.
tuskaa mulle tuo se tunne.
Suokoon Herra armias,
että vältät vaarojas, --
että löytäis merten yli
minut sulhon hellä syli,
että sais hän suudelmani.
Kutsu ainoot' armastani,
taivahan Herra!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Kartagon kuningas kuuli Nicoletten niin puhuvan, kietoi hän kätensä
hänen kaulaansa.
"Rakas, armas ystävä", sanoi hän, "virkkakaa minulle kuka te olette,
älkääkä arastelko minua".
"Herra", sanoi neito, "minä olen Kartagon kuninkaan tytär, ja minut
ryöstettiin pahaisena lapsena, piankin jo viisitoista vuotta sitten".
Kun kartagolaiset kuulivat hänen puheensa, tiesivät he kyllä, että hän
haastoi totta. Ja he valmistivat valtavan juhlan ja veivät Nicoletten
palatsiin suurin kunnianosoituksin kuin kuninkaan tyttären konsanaan.
Siellä oli hän ainakin kolme tai neljä vuotta, siksi kunnes tahdottiin
naittaa hänet eräälle rikkaalle pakanakuninkaalle, mutta Nicoletten
mieli ei taipunutkaan siihen liittoon. Hän mietti, minkä tekosyyn
nojalla pääsisi etsimään Aucassinia. Hän pyysi viulun ja opetteli sitä
soittamaan. Ja hän lähti pois eräänä yönä, tuli merisatamaan ja sai
asunnon erään köyhän vaimon luona rannikolla. Hän otti väriruohoa ja
voiteli sillä päänsä ja kasvonsa, niin että hän tuli aivan tummaksi ja
täplikkääksi. Ja hän teetätti itselleen takin ja viitan, paidan ja
housut ja pukeutui niin kiertävän soittajan vaatteihin. Sitten otti hän
viulun, meni erään merimiehen luo ja neuvotteli hänen kanssaan kunnes
tämä otti tytön laivaansa. He levittivät purjeensa ja viilettivät aavaa
merta aina Provencen rantaan asti saapuen. Ja Nicolette nousi laivasta
ja kulki viulua soitellen maita ja mantereita, tullen lopulta
Beaucairen linnaan, missä Aucassin oli.
Nyt lauletaan: