luona korkeen pilarin
kerran neuvosherroineen
istuu alla parvekkeen.
Kukkiin puhkee ruohot, puut,
laulaa linnut riemusuut.
Silloin miehen sieluun salaa
lemmen kaiho, kaipuu palaa,
muistuu mieleen sulokukka,
Nicolette, kultatukka,
silmä kostuu kyyneleistä. --
Pienen matkan päässä heistä
Nicolette viuluaan
soittaa, puhkee laulamaan.
"Hyvät herrat, kuunnelkaa
kummallista tarinaa,
kuinka uljas Aucassin
kiintyi lemmen pauloihin,
kuinka Nicoletten vuoksi
syvän metsän syliin juoksi,
kuinka hurjat pakanat
heidät vangiks' ottivat.
Nicolette onneton,
joutui maille Kartagon:
vanhempansa löysi sieltä, --
isä vastoin tytön mieltä
tahtoi ylhäisesti naittaa,
pakanoitten maalle laittaa.
Eipä suostu neitonen
vuoksi vanhan sulhasen,
Aucassinin, -- tahtoo luottaa
taivaan armoon, häntä vuottaa
eikä mennä miehelään
ilmoisena ikänään,
ellei hän löydy."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Aucassin kuuli Nicoletten laulun, tuli hän hyvin iloiseksi, vei
hänet syrjään ja kysyi:
"Kaunis, rakas ystävä! Tiedätkö jotakin Nicolettestä, josta lauloit?"
"Kyllä, herra, Minä tiedän hänet uskollisimmaksi, suloisimmaksi ja
älykkäimmäksi olennoksi, mitä konsaan on syntynyt. Hänen isänsä on
Kartagon kuningas, jonka väki otti hänet vangiksi siellä, missä
Aucassinkin vangittiin, ja vei hänet Kartagoon. Ja kun kuningas sai
selville, että Nicolette oli hänen tyttärensä, vietti hän suurta
juhlaa. Minä päivänä hyvänsä hän olisi antanut tyttärelleen puolisoksi
Espanjan kuninkaista suurimman, mutta Nicolette olisi mieluummin
antanut hirttää tai polttaa itsensä kuin ottanut miehekseen ketään, jos
kuinkakin rikasta."
"Oi, rakas hyvä ystävä!" virkkoi kreivi Aucassin. "Tahtoisitko palata
tuohon maahan ja sanoa hänelle, että hän tulisi minua tapaamaan. Minä
antaisin sinulle rikkauksistani enemmän kuin suinkin rohkenisit pyytää
tai ottaa. Ja sano hänelle, että rakkauteni tähden en minäkään tahdo
ottaa vaimoa, kuinka korkeasukuista hyvänsä, vaan odotan ja otan vain
hänet vaimokseni. Ja jos olisin tiennyt, mistä hänet löytäisin, olisin
jo ammoin hakenut hänet."
"Herra", sanoi soittaja, "jos se on tahtonne, menen minä hakemaan häntä
sekä teidän että hänen tähtensä, jota minä suuresti rakastan".
Aucassin sopi hänen kanssansa ja käski antaa hänelle kaksikymmentä
kultarahaa. Nicolette jätti hyvästi, jolloin Aucassin heltyi kyyneliin
armaansa sulouden tähden. Kun tyttö näki hänen itkevän, sanoi hän:
"Herra, älkää murehtiko! Aivan pienen ajan kuluttua olen tuonut hänet
tähän kaupunkiin, niin että saatte nähdä hänet."
Kun Aucassin kuuli sen, tuli hän hyvin iloiseksi. Nicolette lähti
hänen luotansa ja meni kaupungille, varakreivittären taloon, sillä
varakreivi, hänen kumminsa, oli kuollut. Sinne asettui Nicolette
asumaan, puhui vapaasti kreivittären kanssa ja uskoi hänelle asiansa
niin, että varakreivitär tunsi ja huomasi hänet Nicoletteksi, jota hän
oli hoitanut. Hän pesetti ja kylvetti neidon ja antoi hänen levätä koko
viikon. Sitten otti Nicolette ruohoa, jonka nimi oli keltano, hieroi
sillä hipiänsä ja tuli taas yhtä kauniiksi kuin hän entispäivinäkin
oli ollut. Sitten pukeutui hän komeihin silkkivaatteisiin, joita
varakreivittärellä oli hyvin paljon, istuutui huoneeseen täyteläälle
kirjosilkki-patjalle ja pyysi varakreivitärtä noutamaan hänen
sulhasensa Aucassinin. Hän tekikin sen. Palatsiin tullessaan tapasi hän
siellä Aucassinin itkemässä ja Nicolette-ystäväänsä kaipaamassa, siksi
että hän viipyi niin kauan. Ja varakreivitär kutsui häntä ja sanoi
hänelle:
"Aucassin, älkää surko enää, vaan tulkaa mukanani, ja minä näytän
teille sen, mistä te enimmin pidätte tässä maailmassa. Ja se on
Nicolette, teidän suloinen armaanne, joka on tullut kaukaisesta maasta
teitä etsimään."
Ja Aucassin riemastui.
Nyi lauletaan:
Kun saa kuulla Aucassin,
että armas kallehin
nyt jo astuu näillä mailla,
vertojaan on riemu vailla.
Kreivittären kanssa näin
läksi käymään linnaan päin,
saapui saliin kiireisesti,
kiihtymystään tuskin kesti
silloin myöskään immen rinta,
kun hän katsoi rakkahinta,
riensi joutuin ylkää vastaan,
ojentaen ainoastaan
kädet, -- sortui sanat hukkaan.
Tämä suulle, otsaan, tukkaan
suuteli, ja sylityksin
aamuhun he jäivät yksin.
Vaimoksensa Aucassin
armaan oitis ottikin,
maansa ruhtinattareksi,
elämänsä aarteheksi.
Niin he sitten viettivät
monet vuodet viehkeät
riemussansa rauhaisessa,
onnen, lemmen autuudessa.
Ja nyt satu lopun sai,
mult' ei kertomatta kai
paljoa jäänyt.
Selityksiä.
[1] Tässä esiintyy vanha käsitys laulun ja soiton parantavasta
vaikutuksesta; sen tapaamme jo Raamatussa, Saulin ja Davidin
kohtauksessa, Kalevalassa (Väinämöisen soitto) ja Kantelettaressa,
tutuimmat esimerkit mainitaksemme. Kuljeksivat lauluniekat saivatkin
usein soittaa sairaille heidän tuskiensa lievitykseksi. -- Muuten
oli heillä usein tapana ennen esityksen alkua kehua runoansa tai
tarinaansa, ja jos he huomasivat, ettei esitys kuulijoita miellyttänyt,
siirtyivät he toiseen, kunnes löysivät kelpaavan.
[2] Valence ja Beaucaire ovat eteläranskalaisia kaupunkeja. Ainakaan
Beaucairessa ei ole koskaan ollut kreivejä.
[3] Vaaleat, kiharat hiukset kuuluivat keskiaikaiseen
kauneusihanteeseen. Kaikki senaikuiset satusankarit ovat vaaleaverisiä
ja kiharatukkaisia, niin naiset kuin miehetkin. Tässä suhteessa on
huomattavaa, mitä tekijä myöhemmin sanoo Nicoletten valkeudesta.
[4] "Kaikki voittava rakkaus" on hyvin tavallinen puheenparsi keskiajan
kirjallisuudessa. Tapaamme sen alituiseen Danten ja Boccaccionkin
teoksissa.
[5] Varakreivi, muinaisransk. visquens, nyk. vicomte, oli
aikaisemmin kreivin sijainen, sitte pikkukaupungin tuomari; nykyään
aatelis-arvonimi. Tässä kai tuomari.
[6] Tällainen ajatusjuoksu, joka näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa
ajan yleisten uskonnollisten käsitysten kanssa, on kuitenkin
verrattain tavallinen. Siitä on esimerkkejä niin pohjois- kuin
etelämaisessakin kansanrunoudessa, ja pistääpä se kuvana esiin vielä
nykyaikaisessakin runoudessa, jossa taivaan riemut jäävät halvoiksi
rakastetun omistamisen rinnalla. Sekä Wilhelm Herz että Hermann Suchier
mainitsevat monenlaisia esimerkkejä sellaisesta käsitystavasta jo
arabialaisessa runoudessa, euroopalaisesta puhumattakaan.
Paljain jaloin ja säärin kulki keskiaikana enimmäkseen köyhä väki,
mutta tämä tapa esiintyi porvarillisissa, jopa ritarillisissakin
piireissä. Vielä niinkin myöhään kuin 1506 kielletään Baselin
porvareita saapumasta raadin kokouksiin housuttomina, paitsi pitkässä
takissa. Ja jo aikaisemmin kieltävät provencelaiset hovisäännöt
ritareita esittäytymästä housuttomina naisseurassa.
[7] Suloinen olento, douce creature, on tavallinen puhetapa, joka
tarkoittaa Kristusta.
[8] Nenänsuojus (nasal) oli rautahatun alireunasta lähtevä tanko, joka
sittemmin laajeni koko kasvot peittäväksi (visier), Nenänsuojukseen
tarttui voittaja lyödäkseen viholliselta pään poikki tai viedäkseen
hänet vangittuna mukaansa.
[9] Nuoruuden työt (enfances) ovat paraasta päästä kuviteltuja
urotöitä, joita kerrotaan kuuluisien ritarien -- kuten Herkuleen ja
Rolandin -- tehneen lapsuudessansa.
[10] Sodassa tai turnajaisissa vangiksi jäänyt ritari saattoi yleisen
tavan mukaan päästä vapaaksi lunnailla tai lupaamalla täyttää
vastustajan määräämän tehtävän.
[11] Tässä kuvattuun kauneuden ihanteeseen on verrattavissa
suorasanaisen "Tristanin" kuvaus Isoldesta, -- kuvaus, jota
pidettiin erittäin onnistuneena:
"Hänen hiuksensa ovat kiiltävämmät kuin kultarihma. Hänen otsansa
voittaa liljankukat valkeudessa. Hänen tummat kulmakarvansa kaartuvat
kuin sateenkaaret. Ne erottaa pieni linnunrata, joka kulkee suoraan
nenäviivaa pitkin, ollen niin tarkoin rajoitettu, ettei siinä ole
mitään liikaa eikä mitään vaille. Hänen vivahdusrikkaat silmänsä, jotka
loistossa voittavat smaragditkin, välkkyvät hänen otsallaan kuin kaksi
tähteä. Hänen kasvonsa muistuttavat aamun kauneutta, sillä niissä
sekaantuu punainen ja valkoinen niin, että kumpikin väri säilyttää
viehättävän kuulautensa. Hänellä on suloinen suu, paisuvat, pyöreät,
kaunisväriset huulet, jotka punertavat kuin kaksi kirsikkaa, hampaat
helmiäkin valkeammat, tasasuhtaisessa järjestyksessä. Mutta ei kevään,
ei pantterin [pantteri oli keskiaikaisen käsityksen mukaan erittäin
hyvänhajuinen eläin. Vert. Danten 'Helvetin' 1 laulua], ei minkään
mausteen tuoksua voi verrata hänen suunsa perin suloiseen hengitykseen.
Hänen leukansa on paljoa sileämpi kuin norsunluu. Maito antaa värin
hänen suloiselle niskalleen ja välkkyvä kristalli hänen kauniille,
tasaiselle kaulalleen. Hänen tasaisista olkapäistään erkenee kaksi
hoikkaa, pitkää käsivartta ja valkoiset kädet, joiden liha on
pehmoista, hentoa. Hänellä on suuret, pitkähköt, pyöreät sormet, joiden
päissä välkkyy hänen kynsiensä kauneus. Hänen kauneista kaunein povensa
on koristettu kahdella paratiisiomenalla, jotka ovat kuin lumi. Ja
vartaloltaan on hän niin hoikka, että kaksi hentoa kättä helposti
ulottuu hänen ympärilleen. Mutta muista, sisäisistä osista
en tahdo puhua, sillä niistä tietää sydän paremmin kuin kieli."
[12] Tällainen käsitys miehen ja naisen rakkaudesta oli hyvin
tavallinen kaikkialla. Meilläkin tapaa siitä esimerkkejä ainakin
piirilauluissa:
Tytöt ne riiaa silmillä,
mutt' pojat sydämellä.
[13] Kertomus kuvailee liioitellen tavallista maaorjuudessa elävää
talonpoikaa Nicoletten ja Aucassinin vastakohtana. Talonpoika esiintyy
harvoin ritarirunoudessa ja silloinkin joko halpana, ala-arvoisena
olentona tai muuten irvitettynä.
[14] Runon sisällyksessä kuvastuu Suchierin mukaan vanha kansanluulo,
jonka mukaan Venus-tahti voittaessaan kirkkaudessa kuun saattaa viedä
yhteen toisistaan erotetut rakastavaiset. Ikävöiminen yön tyyneydessä
johtaa helposti ajatukseen, että säteilevä tähti, jota kaipaava
rakastaja katselee, näkyy samaan aikaan rakastetullekin, ollen siten
yhdyssiteenä heidän välillään. Tästä uskomuksesta mainitsee Suchier
monta esimerkkiä.
[15] Nimen Torelore johtavat julkaisijat leikkilaulujen kertosäkeistä
(Suomessa esim. ritiratirallaa y.m.) Saduissa tarkoitettiin sillä
nurinkurista maailmaa, missä miehet tekivät naisten työt ja päin
vastoin. Julkaisijat arvelevat, että Torelore tässä tarkoittaa
Aiguemortes'in seutua Pohjois-Ranskassa, josta leikillä kerrotaan,
että ihmiset ansaitsevat leipänsä takaperin astumalla = nuottaa
vetämällä; mitä enemmän siellä sataa, sitä kovemmaksi tulee maa =
hiekkainen maaperä kovettuu sateessa; tuulet kuljettavat vuoria =
lentohiekka-kummut siirtyvät tuulen mukaan; mitä kuumemmin päivä
paistaa, sitä enemmän pakastaa = suola kiteytyy lammikkoihin
auringonpaisteessa y.m.
[16] Luulisi, että tässä olisi kysymys vain tuon sadunomaisen,
nurinkurisen maan tavoista. Mutta sekä Suchier että Herz osoittavat,
että pohjalla piilee vanha kansantapa, la coupade, joka vielä on
voimassa muutamien luonnonkansojen keskuudessa. M.m. on muutamien
Etelä-Ameriikan intiaaniheimojen tapana, että miehen täytyy noudattaa
synnyttäjäin ruokajärjestystä ja olla työtä tekemättä. Herzin mukaan on
sama tapa vielä säilynyt, Korsikassa.
Siitä, että mies yksin makaa lapsivuoteessa, mainitsee Herz myöskin
monenlaisia esimerkkejä sekä muista maanosista että Euroopasta, ja
se on hänen mukaansa vielä säilynyt Espanjan baskilais-maakunnissa,
jopa Ranskassakin Pyreneitten tällä puolen, Béarnissa. Nämä tapaukset
tuntuvat hänestä kuitenkin epäilyttäviltä, ja ne voitaneen muutoinkin
selittää.
Kirjallisuudessa se verrattain usein tavataan omituisena tai
hullunkurisena piirteenä. Euroopaan tuli kai tieto tällaisista
tapauksista itämaisten tarinain mukana ja matkakertomuksissa, ja
herätti luonnollisesti paljon naurua. Huvittaakseen kuulijoitansa
on kai tämänkin tarinan tuntematon tekijä ottanut sen mukaan, niin
väljähtyvää kuin tuonlaatuinen huumori onkin vuosisatojen vieriessä.
Kts. muuten _Schurtz_, "Kulttuurin alkuhistoria" s. 207.
[17] Tällaisia sotia käytiin hölmöläistarinoissa.
[18] Droit de lagun on barbaarinen oikeus jonka nojalla rannikon
asukkaat anastivat haaksirikkoutuneen laivan lastineen ja veivät
miehistön orjuuteen. Keskiaikana koetti hallitus ja kirkko kyllä
vastustaa sitä, mutta pikku ruhtinailla oli tuosta oikeudesta suuret
tulot. Vielä 1600-luvullakin kehui Leonin piispa, että hänellä oli
maailman arvokkain kivi, tarkoittaen sillä erästä karia, joka tuotti
hänelle 10,000 sou'ta vuodessa.
[19] Kartagon kuningas on saduissa hyvin tavallinen mahtimies.