AUCASSIN JA NICOLETTE
Laulutarina
Muinais-ranskasta suomentanut
Eino Palola
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1918.
Kaikkina aikoina, niin kauas kuin meidän tietomme ihmissuvun vaiheista
ja kohtaloista ulottuvat, ovat ihmiset mielihalulla kuulleet satuja
ja tarinoita kerrottavan ja lauluja laulettavan. Tuolla voimakkaalla,
kirkastetulla elämällä, mikä satuun tai tarinaan keskittyy, olkoon se
sitten kuviteltua tai todellista, on ollut sama elähyttävä vaikutus
kaikkina aikoina -- ja jo varhain on pyritty myöskin huolittelemaan
kerrottavan muotoa kauniiseen asuun, -- jo aikaisin huomataan erotus
"huonosti ja hyvin sanotun" välillä. Se, joka osaa miellyttävimmin,
sievimmin ja havainnollisimmin kertoa, se saa myöskin runsaimman
kuulijakunnan ja suurimman maineen. Kertominen, kirjaileminen kehittyy
vähitellen taiteeksi, sitä korkeammaksi ja tietoisemmaksi, mitä
ylemmällä kulttuuriasteella esittäjä ja yleisö ovat.
Kaikkien euroopalaisten kansojen kirjallisuuden ensimäiset tuotteet
ovat säilyneet meille _runomuodossa_, ja ne on useimmiten esitettykin
laulamalla. Ne ovat paraasta päästä eepillisiä, kuten saksalaisten
jylhä Hildebrandslied ja ranskalaisten mahtava Chanson de Roland
(Roland-laulu). Runous näyttää siis olleen taidemuotona aikaisemmin
tunnustettu kuin suorasanainen kertomus; esim. Ranskassa tämä pääsee
pinnalle vasta XlV:llä vuosisadalla, jolloin vanhoja eepoksia alettiin
uudelleen kertoa proosamuodossa.
Varsinkin _keskiaika_ on meistä kuin suuri tarukammio täynnä mitä
ihmeellisimpiä kertomuksia ja tarinoita. Ja etenkin on Ranska se
keskus, mihin nuo kertoelmat lopulta kokoontuvat saavuttaakseen
muodollisen ja sisällyksellisen viimeistelynsä huipun ja levitäkseen
sieltä taas muualle, enimmiten Saksaan ja Italiaan, uusina käännöksinä
ja muodostelmina.
Ranskassa tapaamme ensin nuo komeat, kansalliset eepokset, joiden
etunenässä kohoaa mahtava Roland-laulu, -- komeudessa ja jylhyydessä,
rakenteen järkkymättömässä tyyneydessä ja sankarikuvien suurenmoisessa
hahmoittelussa antamatta paljoakaan perää itse Homeroksen lauluille.
Kuulemme kumman tarinan _Kaarle Suuren pyhiinvaellusmatkasta_
(Le pélerinage de Charlemagne) merkillisine urotekoinensa ja
voimanäytteineen, joita koko Konstantinopolikin, ihmeitten kaupunki,
suuresti hämmästeli. _Ludvigin kruunaus_ (Le couronnement de Louis),
_Cambrain Raoul, Narbonnen Aimeri_ XII:lta vuosisadalta j.n.e.
kertovat kaikki eläneiden tai kuviteltujen sankarien suurtöistä ja
taisteluista. Läpi kaiken uhkuu sankarillinen henki, loistava kunnian
ja maineen palvelus, jonka rinnalla muu on tyhjää ja turhaa.
Mutta noin XII:lla vuosisadalla alkaa innostus historiallisiin
aiheisiin, sotiin ja taisteluihin vähetä. Toisenlaiset aiheet pyrkivät
esille. Sotaisen sankarin aika on mennyt, _rakkauden_ sankari astuu
sijaan. Nyt tulevat muotiin nuo vanhat brittiläiset tarut, jotka elivät
Bretagnessa ja Cornwallissa: _Kuningas Artus_ pyöreän pöydän
ritareineen, merkillinen taikuri Merlin, keijukaiset ja hengettäret
astuvat näyttämölle. Varsinkin ne tarinat, jotka jollakin lailla
liittyivät kertomuksiin Artus-kuninkaasta, saavuttivat tavattoman
menestyksen, eikä muutamien niiden viehätys ole vielä nytkään
haihtunut, siitä suosiosta päättäen, missä esim. kertomukset
_Tristanista ja Isoldesta_ ja _Parsifalista_ ovat pysyneet aina meidän
päiviimme saakka.
Ne kertovat merkillisistä seikkailuista ja urotöistä, mielen jaloudesta
ja tapojen hienoudesta, onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta,
suurista meristä ja mainioista kansoista. Niiden ihanteena ei enää
ole läänityslaitoksen raaka soturi, vaan sivistynyt ritari, joka
jalostuneemmasta tunne-elämästään huolimatta kykenee minkälaisiin
urotöihin hyvänsä rakastamansa naisen tähden. Ja usein, kuten
Graal-tarinoissa, saa niiden sisällys syvemmän, vertauskuvallisen
merkityksenkin.
Tältä ajalta on meille säilynyt pari nimeäkin, joita siihen aikaan
-- ja osaksi vielä nytkin -- ympäröi kuuluisuuden sädekehä: _Marie
de France_, Euroopan ensimäinen naiskirjailija, ja _Crestien de
Troyes_, trouvèrien kuningas, hieno hovimies ja runoilija. Edellinen
kirjoitti lyhyitä, runomuotoisia tarinoita (laisses), joissa
merkillisen miellyttävä kertomistapa ja rikas mielikuvitus viehättää
herkkätunteisuuteen ja runolliseen käsitykseen yhtyneenä. Jälkimäinen
sepitti suuret runomuotoiset "romaanit" Tristanista, Erec'istä,
Cligéstä, Lancelotista, Yvainistä ja Parsifalista, jotka edustavat
suurimpia saavutuksia alallaan, ja joissa kuvastuu senaikuisten
korkeimpien yhteiskuntaluokkien ihanteet ja tavat.
Chrestieniä käyttivät mallinaan myöskin saksalaiset eepikot joko
kääntäen tai uudelleen muodostellen hänen tarinansa. _Hartmann von Aue,
Gottfried von Strassburg, Wolfram von Eschenbach_ ovat kaikki
suuremmassa tai pienemmässä määrässä Chrestienin oppilaita ja
seuraajia. Mutta vielä kolmannelta taholta tuli aiheita ja vaikutteita.
Itämaat ovat aina olleet satujen luvattuja maita, ja sieltä tulvi nyt
-- varsinkin ristiretkien aikana -- runsas määrä satuja ja tarinoita,
jotka liikkuivat merkillisissä mielikuvitusmaailmoissa, oudoissa
oloissa, tai olivat räikeän satiirisia suuntautuen varsinkin naissukua
vastaan, ja tullen tuon ominaisuutensa vuoksi varsin kiitollisiksi
aseiksi askeettisten pappien ja saarnaajien käsissä.
Erittäinkin juuri itämaisista aineksista on muodostunut hyvin rikas
_fabliaux_-kirjallisuus. Ne olivat pieniä runomuotoisia, huvittavia
juttuja, joissa useimmissa on ivailun kärki. Sieltä ovat kotoisin
monenmoiset eläintarinat ja pelkät kansansadut, pyhimysten
elämäntarinat sekä kertomukset Aleksanteri Suuresta ja Troijan
sodasta, monilla mielikuvituksen laatimilla lisäpiirteillä melkein
tuntemattomiksi sommiteltuina.
* * * * *
Tähän itämaiseen tarinaryhmään kuuluu kertomus Aucassinista
ja Nicolettestakin, mutta ennen kuin ryhdymme sitä tarkemmin
käsittelemään, lienee syytä ottaa selville, kuinka kirjalliset tuotteet
siirrettiin yleisön nautittaviksi, kuinka ne levisivät ja kulkivat
edelleen.
Kuten tunnettua oli lukutaito keskiajalla varsin vähän levinnyt. Lukea
osasivat oikeastaan vain papit ja jotkut korkeimpiin säätyluokkiin
kuuluvat henkilöt, harvoin muut. Tästä seurasi, ettei kirjallisuutta
silloin useimmissa tapauksissa luettu, vaan kuunneltiin, ja tämä
kirjallisten tuotteiden esittäminen jäi erityisesti sitä varten
valmistuneiden henkilöiden hoidettavaksi.
Näitä oli kolmea päälajia: kelttiläiset ja germaaniset laulajat
(bardit), kuljeskelevat teinit ja roomalaisilta perityt temppuilijat,
jotka lopulta melkein kokonaan syrjäyttivät edellämainitut, muodostaen
keskiajan elämään oleellisesti liittyvän luokan.
Jo Rooman vallan aikana näki tuollaisen kuljeskelevan soittoniekan,
temppuilijan ja näyttelijän kirjavan, erivärisistä tilkuista ommellun
puvun vilahtelevan kaikkialla koko suuressa valtakunnassa. Ja kun
valtakunta hajosi, eivät soittoniekat silti kadonneet. Nyt näki heidät
taas Attilan hovissa, näki Italiaan tunkeutuneiden germaanikuninkaiden
valta-istuimen portailla, kaikkialla, missä vain oli kuuntelevia
korvia, väen kokouksia tai juhlatilaisuuksia. Heidän nimityksensäkin
periytyi romaanisiin kieliin (lat. joculator, ransk. jogleor, provenc.
joglar).
Heidän päätehtävänään oli siis kirjallisten tuotteiden esittäminen
kertomalla tai laulamalla, jota he säestivät useimmiten
viuluntapaisella soittokoneella (viele), harpulla tai jollakin muulla
monista senaikuisista soittoneuvoista. Missä vain oli suurempi väen
kokous, sinne he runsaslukuisina saapuivat ansaitsemaan leipäänsä
lauluillaan tai tempuillansa, hiukan kujeilemaan ja mahdollisesti
vähän varastamaankin. He olivat mukana yhtä hyvin maallisissa kuin
kirkollisissakin juhlissa. Ritarien linnoissa huvittivat he
vieraita aterioitten aikana, markkinoilla rahvasta vikkelillä
taidonnäytteillään.
Heidän kuljeksivan elämänsä ja vallattomien tapojensa tähden ei
varsinkaan kirkko katsellut heitä hyvin silmin. Jo pyhä Augustinus
sanoo soittoniekoille osoitettua anteliaisuutta "viheliäiseksi
synniksi", ja läpi koko keskiajan pauhaavat saarnaajat ja munkit heitä
vastaan sangen tuloksettomasti selittäen, "että he kaikkine temppuineen
ovat paholaisen palvelijoita".
Useissa paikoin ei heillä ollut minkäänlaista lain suojaa, ja
ehtoollisen epäsi heiltä kirkko kokonaan.
On olemassa kuuluisa keskiaikainen tarina, jossa soittoniekkojen asema
selvästi kuvastuu. Se on _Neitsyt Maarian tanssija_ (Le jongleur de
Notre Dame). [Kts. Söderhjelm: Kirjoituksia ja tutkielmia, joissa runo
on painettu O. Mannisen suomentamana.]
Kiertävä mies on vihdoinkin väsynyt temppuihinsa ja tansseihinsa ja
hakee jo lepoa ja rauhaa. Tässä mielessä joutuu hän luostariin ja jää
sinne katumuksen tekijäksi. Mutta hän ei osaa luostarin menoja, ei
osaa edes Pater nosteria eikä Ave Mariaa; kaikki muut luostariveljet
nauravat hänelle, ja hän alkaa jo joutua epätoivoon sielunsa autuuden
takia. Mutta silloin keksii hän keinon. Hän piiloutuu hiljaiseen
paikkaan Neitsyt Maarian kuvan eteen, ja kun hän ei osaa rukoilemalla
hyvittää Jumalan äitiä, hän esittää iki-pyhälle parhaat tanssinsa,
näyttää parhaimmat temppunsa, niin että lopulta sortuu väsyneenä
maahan. Mutta kas! Silloin erkanee taivaan kuningatar puitteistaan,
kumartuu ja pyyhkii suloisesti hymyillen hikikarpalot hänen otsaltaan.
Mutta eräs luostariveli onkin sattunut näkemään kohtauksen, ja
seuraavana päivänä kutsuu apotti katumuksen tekijän luoksensa. Hän
pelkää kovin, syleilee apotin polvia ja tunnustaa olevansa arvoton
jäämään luostariin. Mutta hänen hämmästyksensä on suuri, kun apotti
puhuukin päinvastaista, -- niin suuri, että hän tulee ilosta sairaaksi,
ja hänen kuollessaan tulee enkelien kuoro kantamaan hänen sielunsa
taivaaseen.
Toinen tarina _Pyhästä Pietarista ja soittoniekasta_ (De Saint Pierre
et du Jongleur) antaa heti alussa hyvin selvän kuvan soittoniekan
elämästä.
"Sensissa oli kerran köyhä ja kurja soittoniekka, jonka nimeäkään
en tiedä. Harvoin oli hänellä ehyttä pukuakaan, sillä noppapeli
vietteli häntä liiaksi. Hänet puhdistettiin usein ihoa myöten. Monasti
kiskottiin häneltä pois viulu ja jousi, takki ja housut. Ja niin sai
hän tuulessa ja sateessa paitasillaan juosta kotiin. Rääsyisenä,
rikkinäisin kengin kulki hän taas ansioillaan, mutta jälleenkin meni
kaikki parittajille ja kapakoitsijoille, kaikki hupeni peliin, lempeen
ja ryyppyihin krouveissa."
Lopulta kuolee tietysti soittajamme ja joutuu luonnollisesti, koko
entisen elämänsä perusteella, helvettiin. Ensin luulee häntä paholainen
varkaaksi tai ryöväriksi, mutta soittajamme saavuttaa viimein niin
suuren luottamuksen, että pääsee helvetin lämmittäjäksi. Paholaiset
poistuvat ja miehemme jää yksin hornaa hoitamaan. Mutta taivas on
viekas, silläkin on omat konstinsa ja koukkunsa. Pyhä Pietari tulee
astuen tietä pitkin noppapeli kädessään, suuri kukkaro vyöllä, ja
pyytää soittajaamme pelitoverikseen. Tämä ei ensin tahdo suostua,
kun ei tiedä mitä panna peliin. Pyhä Pietari ehdottaa, että soittaja
asettaisi vartioitavansa sielut hänen kolikoitansa vastaan. Ja nyt
alkaa vilkas peli, jonka riita ja tappelu välistä keskeyttää, kunnes
Pyhä Pietari on tyhjentänyt koko helvetin. Nyt tulee paholainen
joukkoineen kotiin ja suuttuu hirveästi, paiskaten soittaja-paran
ovesta ulos maantielle. Hänellä ei ole muuta neuvoa kuin kiivetä
taivaan portille, ja siellä ottaa Pyhä Pietari hänet ystävällisesti
vastaan. Ja nyt on taivas avoinna kaikille kiertäjille, kiitos pyhän
noppapelin.
Noppapeli olikin taiteilijoittemme suurin pahe. Siihen meni, niinkuin
tarinassa kerrotaan, kaikki aivan pintaa myöten. Ja jos heidän
elämänsä joskus oli kurjaakin, oli sillä kuitenkin omat juhlahetkensä,
ja lahjat, joita he saivat, olivat joskus aivan ruhtinaallisia.
Runsaskätisimpiä oli kai keisari Henrik V, joka häissään lahjoitti
soittoniekka-parvelle silkkikankaita, kulta- ja hopeaesineitä, muuleja
ja ratsuja, turkiksia ja samettia, monta täyskultaista sormusta,
sopulin ja kärpän nahkoja.
Anteliaita olivat myöskin kuningas Filip Augustin herrat. He
lahjoittivat soittajille manttelinsa, maksettuansa niistä 20-30
naulaa hopeaa, jolla 20-30 köyhää olisi voinut elää kokonaisen vuoden.
Galeazzo Visconti jakoi häissään Milanossa 7,000 kallisarvoista
kangasta soittoniekoille, ja kun keisari Kaarle IV jouluna v. 1356 tuli
Metziin, ratsastivat vaaliruhtinaat hevosillaan aivan pöydän luo ja
syötyään luovuttivat ne soittajille.
Niin kulkivat soittoniekat, yksin tai joukollakin, -- suurempiin
juhlatilaisuuksiin saattoi heitä kertyä tuhansittain -- kaupungista
toiseen ja maasta maahan useimmiten köyhinä ja halveksittuina, harvoin
rikkaina ja hyvinvoipina. Näillä retkillään joutuivat he joskus
Itämaiden kaukaisiin hoveihin, Turkkiin ja Persiaan saakka, kuullen
siellä uusia tarinoita ja tuoden niitä muassaan Euroopaan. Heidän
ohjelmansa kasvoi kasvamistaan, ja ihmiset kuuntelivat heitä aivan yhtä
mielellään. Voi sanoa heidän hävinneen vasta uutena aikana, tai
saattaisipa väittää, että sirkusseurueet ja monet muut kiertueet
vieläkin jatkavat heidän ammattiansa.
Lyyrilliset laulunsa esittivät he ulkoa, suuremmat eepilliset
olivat taas kirjoitetut muistiin, ja niitä käsikirjoituksia kantoi
esittäjä matkoillaan mukana. Saattoipa sitäpaitsi tapahtua, että joku
asianharrastaja jäljennytti itselleen suurta mieltymystä herättäneen
tuotteen, ja tällaisina käsikirjoituksina ovat monet noista lauluista,
tarinoista ja kertovista runoista säilyneet meillekin. Suurin osa on
tietysti kadonnut, ja monista tiedämme vain toisten käsikirjoitusten
mainintain tai sattumalta säilyneiden kertomusten perusteella.
Käsikirjoituksena -- ja vieläpä vain yhtenä -- on myös _Aucassin
ja Nicolette_ meille säilynyt. Sen on julkaissut sekä kieli- ja
tekstikriitillisillä selityksillä varustanut professori _Hermann
Suchier_, Hallen yliopistosta. Alkuaan on se kirjoitettu Picardien
murteella, ja sen tekijä on kai ollut kotoisin Hainautin maakunnasta,
johon muutamat paikalliset seikat kertomuksessa viittaavat.
Tarinan lähteitä ei tunneta, mutta kaikki siinä haastaa itämaisesta
alkuperästä. Niinpä oli tuo runona ja suorasanaisena vaihteleva
esitysmuoto hyvin tavallinen itämaisissa romaaneissa, vaikka runo-osat
niissä tavallisesti sisälsivät vain siveellisiä opetuksia ja neuvoja,
itse kertomuksen jatkuessa suorasanaisena. Miehisen päähenkilön nimi
taasen on arabialaista alkuperää: Al Casim = Aucassin, ja esim. miesten
makaaminen lapsivuoteessa on verrattain tavallinen aihe itämaisissa
romaaneissa. [Kts. Selityksiä lopulla.]
Tarinamme on muuten aivan yksinäinen ilmiö. Ranskan keskiaikaisessa
kirjallisuudessa ei ole toista, joka muodon tai sisällyksen puolesta
sitä muistuttaisi. Ainoastaan romaani _Floire et Blancheflor_ lähenee
sitä kohdittain. Emme tiedä, onko se aina ollut näin erikoinen,
vai onko se ainoa meille jäänyt näyte _laulutarinasta_ (cantefable).
Kaikissa tapauksissa osoittaa kielellinen muoto, että se on sepitetty
noin 1200-luvun alussa, samaan aikaan kuin ensimäiset ranskalaiset
proosanovellitkin syntyivät.
Varmaksi voimme todeta ainoastaan sen, että "Aucassinin ja Nicoletten"
tuntematon tekijä on ollut etevä runoilija, niin etevä, että hänen
teoksellaan on täysi viehätys vielä nykypäivinäkin. Tekijä oli kaiketi
vain kiertävä soittoniekka, mutta siinä tapauksessa oli hänellä
tavallista suurempi taiteellinen kyky, mahdollisesti tavallista
suurempi sivistyskin. Hän on itsetietoinen taiteestaan, kuten
selvemmin huomaa hänen luonteenkuvaus-tavastaan. Pikku piirteillä,
luonteenomaisia puolia esiintuoden, saa hän henkilönsä esiintymään
täysin elävinä edessämme.
Varsinkin on Nicoletten siro kuva mitä tarkimmin piirretty. Tuo
pikkuinen päättäväisyys ja toimintatarmo tytön luonteessa antaa hänelle
oudon, tuoreen viehätyksen, mikä pakostakin saapi ihailemaan häntä --
ominaisuus, joka hänen rakastetultaan, niin ritarillinen ja urhoollinen
kuin hän muuten onkin, melkein kokonaan puuttuu. On kyllä totta, että
tekijä kertomuksen lopulla jättää sielullisen kuvauksen syrjemmälle,
huvittaakseen lukijaa vain merkillisillä jutuilla Toreloren oudosta
maasta, tai jännittääkseen hänen mieltänsä seikkailuilla. Mutta
tarinalla on kokonaisuudessaan niin harvinainen tenho, että se
sellaisenaan on keskiajan parhaiden taiteellisten saavutusten
tasalla.
Siihen vaikuttaa vielä kertomistavan eloisuus, siinä tuon tuostakin
esiin puhkeava raitis runous ja hyväntahtoinen huumori, niinkuin tuossa
kuuluisassa kohtauksessa, jossa Aucassin selittää, miksei hän tahdo
mennä taivaaseen.
Ja lopulta vielä tuo tunnehehku, niin luonnollinen ja naivi, että
se on harvinaista keskiajankin tuotteissa, ollen hengeltään melkein
nykyaikainen. Rakkaus ei ole tuhoava intohimo kuten "Tristanissa", ei
joutava ajankuluke kuten monissa kevyemmissä jutelmissa, -- siinä on
jotakin inhimillistä, nuorta ja kukkivaa, jonka me hyvin ymmärrämme.
Tunnetuksi tultuaan on "Aucassin ja Nicolette" käännetty melkein
kaikille sivistyskielille, ainakin saksaksi, englanniksi,
nykyis-ranskaksi. Sitäpaitsi on sitä käytetty näytelmien ja oopperain,
runojen ja kertomusten aiheena, onpa vielä parodioitukin.
* * * * *
Vielä huomautus suomennoksen muotoon nähden. Runosäkeissä on tekijä
ajan tavan mukaan käyttänyt _assonansseja_, puolisointuja, niin että
lopputavun ääntiö joka runossa oli sama ja pienet puolisäkeet lopussa
aina soivat yhteen keskenänsä. Suomalaista korvaa ei puolisointu
tyydyttäne -- sitä on tosin joskus yritetty (Eino Leino: "Tietäjän
tupa"), ja siksi on assonanssien sijaan otettu loppusoinnut niinkuin
saksalaisessa ja englantilaisessakin käännöksessä, yrittämättä
kuitenkaan antaa niille täyttä voimakkuutta.
Teoksista, jotka käsittelevät esipuheessa ja selityksissä kosketeltuja
seikkoja, mainittakoon:
Hertz, Wilhelm, Spielmannsbuch. 3. Aufl. Stuttgart 1905.
Mason, Eugen, Aucassin and Nicolette, and other mediaeval Romances
and Legends. London 1915.
Paris, Gaston, La litterature irancaise au moyen âge. 3. éd.
Paris 1905.
Schück, Henrik, Hufvuddragen af den medeltida kulturens historia.
Stockholm 1907.
Suchier, Hermann, Aucassin et Nicolette. Texte critique. 6. éd.
Paderborn 1906.
Suchier, Hermann, u. Adolf Birsch-Hirschfeld, Geschichte der
französischen Litteratur. 2. Aufl. Leipzig 1912.
Vedel, Vald., Mittelalterliche Kulturideale II: Ritterromantik.
Leipzig 1911.
Tampereella syyskuussa 1917.
_Suomentaja_.
AUCASSIN JA NICOLETTE
Ken nyt kuulla haluaa
lohtuisata laulelmaa
kahden lapsen kohtalosta,
pälkäistä ja palkinnosta?
Kuinka kärsi nuori mies
armaan vuoksi, jonka ties
suovan kirkkaan katsehen
mainetöille urhojen.
Sieväksi se laulu luontuu,
soinnut sorjat joukkoon juontuu.
Niin ei ole murheen omaa,
vaivoiltansa vailla lomaa,
sokaistua, sorron alla,
ken ei tällä laulannalla
elpyis, terveheksi tointuis
sydän selkeäksi sointuis,
niin se on sievä.[1]
Nyt tarinoidaan, kerrotaan ja jutellaan että Valencen kreivi Bougar
kävi Beaucairen[2] kreiviä Garinia vastaan niin suurta, ihmeellistä
ja turmiollista sotaa, ettei kulunut päivääkään hänen tulemattaan
vihollisensa kaupungin porttien, muurien ja sulkupuomien luo mukanaan
sata ritaria ja kymmenen tuhatta asepalvelijaa jalan ja ratsain
polttamaan tämän maata, hävittämään hänen perintöänsä ja surmaamaan
hänen miehiänsä.
Beaucairen kreivi Garin oli vanha ja heikko, jo aikansa elänyt. Hänellä
ei ollut perillistä, ei poikaa eikä tytärtä, paitsi nuorukainen
sellainen kuin teille nyt kerron. Aucassin oli hänen nimensä; kaunis
oli hän, komea ja miellyttävä ja kookasvartinen, ja hänen säärensä
ja jalkansa ja runkonsa ja käsivartensa olivat sopusuhtaisesti
muodostuneet. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat hiukset,[3]
silmät siniset ja nauravat, kasvot kirkkaat ja pitkähköt, nenä
korkea ja oikealla paikallaan, ja niin oli hän varustettu hyvillä
ominaisuuksilla, ettei hänessä ollut mitään pahaa. Ja niin oli hän
kaikki voittavan rakkauden[4] vallassa, ettei hän tahtonut ottaa osaa
ritarillisiin harjoituksiin, ei mennä turnajaisiin, eikä tehdä mitään,
mitä hänen säätyasemaansa olisi kuulunut.
Hänen isänsä ja äitinsä kyllä muistuttivat hänelle:
"Poikani, tartu toki aseisiin ja nouse ratsaille, puolusta maatasi ja
auta miehiäsi. Kun he saavat nähdä sinut keskuudessaan, he puolustavat
paremmin henkeään ja omaisuuttansa ja sinun ja minun maatani."
"Isäni", sanoi Aucassin, "mitä te nyt puhutte? Älköön Jumala
antako minulle mitään, mitä häneltä pyydän, jos minä otan osaa
aseharjoituksiin, nousen ratsaille ja käyn hyökkäykseen tai taisteluun,
ja vaihdan iskuja ritarin tai jonkun muun kanssa, jollette anna minulle
Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan."
"Poikani", vastusti isä, "se ei ole mahdollista. Jätä Nicolette
mielestäsi! Hänhän on vanki, joka tuotiin tänne vierailta mailta.
Tämän kaupungin varakreivi[5] osti hänet saraseeneiltä ja toi tähän
kaupunkiin; hän kantoi tytön kasteelle, otti kummityttärekseen ja antaa
kai hänet jonakin päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee
hänelle leipää. Siinä ei sinulla ole mitään tekemistä, ja jos tahdot
naida vaimon, annan sinulle kuninkaan tai kreivin tyttären. Ranskassa
ei ole niin rikasta miestä, ettet saisi hänen tytärtään, jos
tahtoisit."
"Voi isäni!" sanoi Aucassin. "Missä on maailmassa niin korkeita
kunnioita, etteivät ne joutuisi hyvään käytäntöön, jos Nicolette, minun
suloisin armaani, ne omistaisi? Vaikkapa hän olisi Konstantinopolin
tai Saksan keisarinna, tai Ranskan tai Englannin kuningatar, olisi
sekin liian vähän hänelle; niin jalo ja hieno ja viehättävä hän on, ja
kaikilla hyvillä ominaisuuksilla varustettu."
Nyt lauletaan:
Beaucairesta kotoisin
on tuo uljas Aucassin.
Unhottamaan armastaan
hänt' ei saada milloinkaan.
Isä monta uhkasanaa
ärjyy, äiti morkkaa, manaa:
"Mitä, hupsu, hourinetkin,
Nicolea aatteletkin,
jonka kerran Kartagosta
juutalainen taisi ostaa.
Katso naista meidän maan, --
ylvään saat ja arvokkaan."
"Äiti, tuot' en tehdä voi,
Nicolette tenhon toi.
Armaat silmät, kasvot sen
kirkastavat sydämen.
Häntä koskaan heitä en,
niin hän on hellä."
Nyt kerrotaan, tarinoidaan ja jutellaan:
Kun Beaucairen kreivi Garin huomasi, ettei hän voinut sammuttaa
poikansa rakkautta Nicoletteen, meni hän kaupungin varakreivin luo,
joka oli hänen alaisensa, ja puhui hänelle näin:
"Herra varakreivi! Lähettäkää pois Nicolette, kummityttärenne!
Olkoon kirottu se maa, josta hänet näille seuduille tuotiin! Sillä
hänen takiansa kadotan minä Aucassinin, niin ettei hän enää käy
ritarillisissa harjoituksissa, eikä halua tehdä sitä, mitä hänen
asemaansa kuuluu. Ja tietäkää, että jos minä saan tytön käsiini, poltan
minä hänet tulessa, ja te saatte myöskin suuresti peljätä omasta
puolestanne."
"Herra", lausui varakreivi, "minua surettaa, että Aucassin alituiseen
käy hänen luonansa ja puhelee hänen kanssaan. Minä olen ostanut hänet
rahallani, kantanut hänet kasteelle ja ottanut hänet kummitytökseni ja
olisin jonakin päivänä antanut hänet nuorukaiselle, joka kunniallisesti
ansaitsisi leipää hänelle. Teidän pojallanne Aucassinilla ei ole mitään
tekemistä siinä. Mutta koska tuo on teidän tahtonne ja toiveenne,
lähetän minä tytön sellaiseen maahan ja sellaiseen valtakuntaan, ettei
Aucassin koskaan näe häntä silmäinsä edessä."
"Pitäkääkin siis siitä huolta", virkkoi kreivi Garin, "muutoin voisi
siitä koitua teille paljon pahaa!"
Ja niin he erosivat. Ja varakreivi oli sangen rikas mies, jolla oli
komea palatsi puutarhan puolella. Hän sulki Nicoletten sinne erääseen
huoneeseen ja vanhan mummon hänelle seuraa ja hupia pitämään. Ja
asetti sinne leipää ja lihaa ja mitä hän muuta tarvitsi. Sitten antoi
hän ummistaa oven, ettei mitään tietä voinut päästä ulos eikä sisään,
paitsi että puutarhan puolella oli aivan pieni akkuna, josta heille
tuli hiukan puhdasta ilmaa.
Nyt lauletaan:
Tyttö niin jää vankilaan,
värjyy holvihuoneessaan:
Taidetaulut turhaan loistaa,
ei voi veistoksetkaan poistaa
synkkyyttä, kun akkunaan
nojaa raukka murheissaan.
Hiukset häll' on vaaleat,
kulmakarvat kaartuvat;
kasvot kirkkautta hohtaa.
Koskaan kauniimpaa et kohtaa!
Luona huojuhongiston
puhjennut juur' ruusu on,
siellä laulaa lintu arka;
mutta miettii tyttö-parka:
"Miksi jouduin, onneton,
vankiluolaan kolkkohon?
Siksi, ettei armahain
lempimästä lakkaa vain,
siksi jouduin vankilaan,
suureen holvikammitsaan,
miss' on päivä murheinen.
Kautta Herran rakkauden, --
karkaan täältä nopeaan,
enkä viivy kauankaan, --
kohta kun saatan!"
Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Nicolette oli vankina tuossa huoneessa, niinkuin olette kuulleet ja
tajunneet. Koko maata ja valtakuntaa kiersi huuto ja huhu, että
Nicolette oli kadonnut. Muutamat sanoivat, että hän oli paennut pois
maasta, ja toiset sanoivat, että Beaucairen kreivi Garin oli hänet
murhauttanut. Jos joku siitä iloitsi, ei se ainakaan ollut Aucassin.
Hän lähti kaupungin varakreivin luo ja sanoi hänelle näin:
"Herra varakreivi, mitä olette tehnyt Nicolettelle, suloiselle
armaalleni, sille, jota maailmassa enimmin rakastan? Oletteko te
ottanut tai varastanut hänet minulta? Tietäkääkin, että jos minä siitä
kuolen, vaaditaan teille kostoa, ja täydellä syyllä. Sillä te olette
tappanut minut omilla käsillänne, ottaessanne minulta sen olennon, jota
maailmassa enimmin rakastin."
"Hyvä herra", vastasi varakreivi, "älkää puhuko noin! Nicolette on
vanki, jonka minä toin vierailta mailta, missä minä omilla rahoillani
ostin hänet saraseeneiltä. Minä kannoin hänet kasteelle ja otin
omaksi kummitytökseni. Olen hänet kasvattanut, ja annan hänet jonakin
päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee leipää hänelle.
Mitä te hänestä tahdotte! Ottakaa kuninkaan tai kreivin tytär! Ja
mitäpä te sitäpaitsi luulette voittavanne, jos tekisitte hänestä
rakastajattarenne ja veisitte vuoteeseenne? Hyvin vähän olisitte sillä
voittanut, sillä ikuisiksi päiviksi olisi ruumiinne kirottu, ja sitten
menisi teidän sielunne helvettiin, sillä paratiisiin ette koskaan
pääsisi."
"Mitä minulla on paratiisissa tekemistä? Minä en ollenkaan halua päästä
sinne, jollen saa Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti
rakastan. Paratiisiin menevät sellaiset ihmiset kuin minä teille sanon:
Sinne menevät nuo vanhat papit, nuo raajarikkoiset ja rammat, jotka
kaiken päivää ja yötä ryömivät alttarien edessä ja vanhoissa
hautaluolissa, ovat puetut vanhoihin, repaleisiin viittoihin ja
vanhoihin ryysyihin; ovat alastomina ja paljain jaloin ja säärin ja
kuolevat nälkään, kylmään ja kurjuuteen. Ne menevät paratiisiin, ja
mitä minä niiden seurassa! Mutta helvettiin tahdon minä mennä, sillä
sinne tulevat viisaat mestarit, ja komeat ritarit, jotka ovat kuolleet
turnajaisissa ja mainioissa sodissa, ja reippaat aseenkantajat ja
vapaat miehet. Heidän kanssaan tahdon minä mennä. Ja sinne menevät
kauniit, viehkeät naiset, joilla on kaksi tai kolme ystävää paitsi omat
parooninsa. Ja sinne menee kulta ja hopea, turkikset ja koreat kankaat,
ja sinne menevät harpunsoittajat ja kiertävät viuluniekat ja maan
kuninkaat. Heidän kanssaan tahdon minä mennä, mutta vain sillä ehdolla,
että Nicolette, minun suloisin armaani, on muassani".[6]
"Tosiaan", sanoi varakreivi, "on kaikki puhelu turhaa, te ette koskaan
saa nähdä häntä. Ja jos te puhuttelette häntä ja teidän isänne saa
tietää sen, polttaa hän minut sekä tytön tulella, ja te itsekin saatte
suuresti peljätä puolestanne."
"Se surettaa minua", sanoi Aucassin. Ja hän lähti murheissaan pois
varakreivin luota.
Nyt lauletaan:
Poies lähti Aucassin
mielin mustin, katkerin.
Poissa pikku armas on,
siit' on sydän lohduton,
eikä missään neuvojia.
Palatsinsa portahia
kulkee synkkään huoneeseen,
piilee sinne suruineen,
itkee, kaipaa ystäväänsä,
murehesta päästäjäänsä:
"Nicolette, sulokukka,
sipsuttaja kultatukka,
henki hellä joka hetken,
leikinlaskun, lemmenretken, --
soma sull' on suukonanto,
äänen sointu, kaulan kanto;
sinun tähtes huolta kannan,
elämäni mennä annan,
armahin sisko."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Sillaikaa kun Aucassin oli huoneessaan ja murehti armasta
Nicoletteänsä, ei Valencen kreivi Bougar, jonka piti johtaa loppuun
sotansa, ollut toimeton. Hän oli kutsunut kokoon jalka- ja ratsuväkensä
ja samosi linnan luo piirittämään sitä. Ja melu ja huuto nousi ja
ritarit ja asemiehet asestuivat ja juoksivat porteille ja muureille
puolustamaan linnaa, ja porvarit kapusivat muurien puolustuskäytäville
heittääkseen kiviä ja teräviä paaluja alas.
Juuri kun hyökkäys oli suurimmillaan ja voimakkaimmillaan, tuli
Beaucairen kreivi Garin huoneeseen, missä Aucassin suri ja kaipasi
Nicoletteä, suloista armastaan, jota hän suuresti rakasti.
"Hoi, poika", virkkoi hän. "Minkätähden olet raukka ja onneton, vaikka
näet, että sinun parasta ja vahvinta linnaasi piiritetään. Ja tiedäkin,
että jos sinä sen menetät, olet sinä perinnötön. Poika, ota aseesi ja
nouse ratsaille ja puolusta maatasi, auta miehiäsi ja käy ryntäykseen.
Vaikkapa et anna iskuja kenellekään eikä toiset sinulle, puolustavat
miehemme paremmin omaisuuttaan ja henkeänsä ja sinun ja minun maatani,
kun he näkevät sinut keskessään. Ja sinä olet niin kookas ja vahva,
että hyvin voit sen tehdä, ja sinun täytyykin."
"Isä", sanoi Aucassin, "mitä te nyt puhutte? Älköön Jumala koskaan
antako minulle, mitä häneltä pyydän, jos minä menen ritarillisiin
harjoituksiin, nousen ratsaille ja käyn hyökkäykseen, annan iskuja
ritareille ja he minulle, jollette te anna minulle Nicoletteä, suloista
armastani, jota syvästi rakastan."
"Poika", epäsi isä, "se on mahdotonta. Mieluummin tulisin minä
perinnöttömäksi ja menettäisin kaiken omaisuuteni, kuin antaisin
sinulle Nicoletten vaimoksi tai puolisoksi."
Hän kääntyi pois. Ja kun Aucassin näki hänen menevän, kutsutti hän
isänsä takaisin.
"Isä", sanoi Aucassin, "tulkaa tänne. Teen teille hyvän ehdotuksen."
"Ja minkä, rakas poika?"
"Minä tartun aseisiin ja menen taisteluun sillä ehdolla, että jos
Jumala tuo minut takaisin terveenä ja Ioukkaantumattomana, te
sallisitte minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran, että
saan virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja kerran suudella häntä."
"Minä suostun", sanoi isä.
Hän vahvisti sen, ja Aucassin tuli iloiseksi.
Nyt lauletaan:
Jälkeen taiston tuoksinan
saisi hän siis suudelman:
niin ei kaikki kullat maan
poikaa saattais satulaan.
Käskee antaa uhkeimmat
säärykset ja haarniskat,
päähän sieppaa kypärän,
vyölle miekan välkkyvän,
hyppää raisuratsulleen
kilpinensä, keihäineen,
katsoo pitkin jalkojaan,
sovittaa ne jalustaan,
muistaa pientä armastansa,
kannustaa jo ratsuansa,
joka juoksee joutuisaan,
portin luokse saavutaan,
taistelun pauhuun.
Nyt kerrotaan ja tarinoidaan:
Aucassin istui asestettuna ratsunsa selässä, niinkuin olette kuulleet
ja käsittäneet. Hei, kuinka hyvin kilpi kävi hänen kaulaansa, kypärä
päähän ja miekan kannatin vasemmalle sivulle! Ja nuorukainen oli kookas
ja voimakas, kaunis ja uljas ja komeavartinen, ja ratsu, jonka selässä
hän istui, oli nopea ja raisu, ja nuorukainen ohjasi sen ulos suoraan
keskeltä porttia. Mutta älkää kuitenkaan luulko, että hän olisi aikonut
saalistaa härkiä, lehmiä ja vuohia tai vaihtaa iskuja ritarien kanssa.
Ei ollenkaan! Sitä hän ei edes muistanutkaan, ja niin paljon ajatteli
hän Nicoletteä, suloista armastansa, että hän unohti suitsensa ja
kaiken, mitä hänen piti tehdä.
Mutta hevonen, joka oli tuntenut kannukset, vei hänet keskelle
taistelun melskettä ja heittäytyi aivan vihollisten parveen. Ja he
tarttuivat häneen joka puolelta, ottaen hänet kiinni, ja riistivät
häneltä kilven ja keihään ja veivät vangittuna täyttä laukkaa pois,
alkaen jo pohtia, millä kuolemalla he hänet kuolettaisivat. Mutta kun
Aucassin heidän puheensa kuuli, sanoi hän:
"Oi Jumala, suloinen olento![7] Eivätkö nämä, jotka vievät minua
muassaan, ole henkivihollisiani ja leikkaa minulta päätä? Ja sitten
kun minun pääni olisi leikattu, en saisi enää koskaan puhutella
Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Ja onhan
minulla vielä hyvä miekka ja istunhan minä hyvän, levänneen ratsun
selässä! Jollen minä nyt puolusta itseäni hänen tähtensä, älköön Jumala
koskaan häntä auttako, jos hän vielä sittenkin rakastaisi minua!"
Nuorukainen oli kookas ja voimakas, ja hevonen, jolla hän ratsasti,
oli väkevä ja raisu. Ja hän otti miekan käteensä, alkoi lyödä oikealle
ja vasemmalle ja mursi kypäreitä ja nenänsuojuksia ja nyrkkejä ja
käsivarsia ja sai aikaan ympärillänsä samanlaisen verilöylyn kuin
metsäkarju, kun koirat sitä salolla ahdistavat, niin että hän kaatoi
heitä kymmenen ritaria ja haavoitti seitsentä, syöksyi äkkiä pois
taistelun telmeestä ja ilmestyi täyttä laukkaa takaisin, miekka
kädessä.
Valencen kreivi Bougar oli kuullut että hänen vihollisensa Aucassin
hirtettäisiin ja tuli sinne, eikä Aucassin ollut häntä näkemättä.
Hän piti miekkaa kädessään ja löi kreiviä kypärän läpi, niin että
hänen päähänsä tuli kohlu. Kreivi huumautui sortuen maahan, ja
Aucassin ojensi kätensä ja tarttui häneen ja vei hänet pois kypärän
nenänsuojuksesta[8] vetäen, ja luovutti hänet isälleen.
"Isä", virkkoi Aucassin, "tämä on teidän vihollisenne, joka on käynyt
sotaa teitä vastaan ja tehnyt teille paljon pahaa. Kaksikymmentä vuotta
on tätä kiistaa kestänyt, kenenkään sitä loppuun saattamatta."
"Rakas poikani", kiitti isä, "sellaisia nuoruudentöitä[9] tulee sinun
tehdä, eikä hautoa tyhmyyksiä".
"Isä", sanoi siihen Aucassin, "älkää nyt saarnatko, vaan pitäkää
sopimuksenne".
"Pyh! Minkä sopimuksen, rakas poika?"
"Ohoh, isä! Oletteko unohtanut sen? Pääni kautta! Unohtakoon sen kuka
hyvänsä, minä en koskaan tahdo sitä unohtaa, sillä se on minulle
sydämen asia. Ettekö muka luvannut minulle, kun minä tartuin aseisiin
ja menin taisteluun, että jos Jumala sallisi minun terveenä palata,
antaisitte te minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran,
että voisin virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja saisin kerran
suudella häntä? Sen te minulle lupasitte, ja minä tahdon, että te
pidätte sananne."
"Lupasinko!" koveni isä. "Älköön Jumala minua koskaan auttako, jos
pitäisin sen lupauksen. Ja jos tyttö olisi täällä, polttaisin minä
hänet tulella, ja sinä itsekin saisit peljätä puolestasi."
"Onko se viimeinen sananne?" kysyi Aucassin.
"On! Jumala minua auttakoon", vakuutti isä.
"Totta tosiaan", vastasi Aucassin, "minulle tuottaa suurta surua, että
teidän ikäisenne mies valehtelee. Valencen kreivi", sanoi hän. "Minä
olen teidät vanginnut."
"Niin olette, herra!" vastasi kreivi.
"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Aucassin.
"Mielelläni, herra."
Ja kreivi pani kätensä Aucassinin käteen.
"Lupaatteko minulle", kysyi Aucassin, "ettette minäkään päivänä niin
kauan kuin elätte jätä tuottamatta isälleni häpeää ja vahingoittamatta
häntä niin ruumiin kuin omaisuudenkin puolesta mikäli suinkin voitte?"
"Jumalan tähden, herra!" sanoi toinen, "älkää tehkö pilaa, vaan
määrätkää lunnaat.[10] Pyydättepä kultaa tai hopeaa, sotahevosia tai
matkaratsuja, turkiksia tai kankaita, koiria tai haukkoja, se teille
suoritetaan."
"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö ole minun vankini?"
"Kyllä, herra", myönsi kreivi Bougar.
"Hyljätköön minut Jumala", vannoi Aucassin, "ellen lennätä päätänne
menemään, jos ette anna minulle pyytämääni vakuutusta".
"No, Jumalan nimessä", sanoi kreivi, "minä lupaan teille kaiken mitä
tahdotte".
Hän antoi siitä sanansa, ja Aucassin salli hänen nousta ratsun selkään,
nousi itsekin satulaan ja saattoi häntä niin kauas, että hän oli
turvassa.
Nyt lauletaan:
Huomas' siitä nyt Garin,
ettei nuori Aucassin
koskaan voisi unhottaa
armaan vartta valkeaa.
Pojan vankityrmään sulkee,
jonne tie maan alta kulkee,
seinät vankat marmorista.
Tuskistansa tuikehista
alkaa poika valittaa;
mielt' ei saanut mustempaa
koskaan ollut poika-rukka.
"Nicolette, liljankukka,
kirkassilmä, keltatukka,
makeampi rypälettä,
hunajaa ja mesivettä, --
sattui sulle: pyhä mies
Limogesta tulla ties,
poti kummaa pyörtymystä,
vuoteest' etsi lievitystä;
huono oli, heikko aivan,
heittelemä vaikeen vaivan;
saavuit vuoteen ääreen käymään,
helmas päästit häilähtäymään,
nostit hiukan hamettasi,
näytit alta aivinasi;
valkosääri esiin pisti.
Pyhä mies se kaunihisti
oitis elpyy, terveheksi
toipuu, aivan entiseksi,
ettei koskaan terveempää.
Vuode tyhjäks kohta jää,
kotihinsa pitkää matkaa
parantunut sairas jatkaa. --
Armas kulta, sulokukka,
kuningatar kultatukka,
henki hellä joka hetken,
leikinlaskun, lemmenretken.
Soma sull' on suukon anto,
sanan sointu, kaulan kanto.
Vuokses tyrmään mun he sulkee,
jonne tie maan alta kulkee,
jossa tähtes huolta kannan,
elämäni mennä annan
tähtesi, armas."
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Aucassin pantiin vankeuteen niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet, ja
Nicolette oli teljettynä toisaalla. Nyt oli kesäaika, toukokuu, jolloin
päivät ovat lämpöiset, pitkät ja säihkyvät, yöt rauhalliset ja
kuulakat. Nicolette lepäsi eräänä yönä vuoteellaan, näki kuun
kumottavan kirkkaasti akkunasta, kuuli satakielen laulavan puutarhassa,
ja hänelle muistui taas mieleen Aucassin, hänen armaansa, jota hän
suuresti rakasti. Hän alkoi ajatella Beaucairen kreivi Garinia, joka
vihasi häntä kuolemaan saakka, ja hän arveli, ettei hän enää kaukaa
olisi täällä, ja että jos hän tulisi ilmi ja kreivi Garin saisi tietää
sen, surmaisi kreivi hänet surkealla kuolemalla. Hän huomasi, että
vanhus, joka asui hänen kanssaan vartijattarena, oli nukahtanut. Hän
nousi ylös, pukeutui hyvään, silkkiseen viittaansa, otti hurstit ja
pyyhinliinat, solmesi ne yhteen ja teki niin pitkän köyden kuin
saattoi. Sitten kiinnitti hän sen akkunan pieleen ja laskeutui alas
puutarhaan, tarttui pukuunsa toisella kädellä edestä ja toisella takaa,
kohottaen sitä kasteen vuoksi, jota hän näki runsaasti ruohikossa, ja
meni puutarhan perälle päin. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat
hiukset, silmät siniset ja nauravat, kasvot pyöreähköt, ja nenä korkea
ja oikealla paikalla; huulet olivat purppuraisemmat kuin ruusut
ja kirsikat kesällä, ja hampaat valkeat ja pienet; hänen rintansa
olivat kiinteät ja kohottivat hänen pukuaan kuin kaksi saksanpähkinää;
ja varreltaan oli hän niin hento, että kahden käden olisi voinut yltää
sen ympäri, ja päivänkakkarat, jotka hänen varpaittensa taivuttamina
kumartuivat ylhäältä päin hänen nilkkojaan vasten, näyttivät aivan
mustilta hänen jalkoihinsa ja sääriinsä verraten: niin valkoinen oli
tyttö.[11]
Hän tuli pienelle takaportille, aukaisi sen ja lähti kulkemaan
Beaucairen katuja pitkin varjon puolella, sillä kuu loisti hyvin
kirkkaasti. Ja hän harhaili siksi kunnes tuli tornille, missä hänen
armaansa oli. Torni oli halkeillut sieltä täältä, ja hän kätkeytyi
erään pilarin suojaan vaippaansa kääriytyen, pisti päänsä muurin
halkeamasta, sillä se oli vanha ja ravistunut, ja kuuli Aucassinin
siellä sisällä itkevän ja murehtivan suloista armastaan, jota hän
suuresti rakasti. Ja kun hän oli kylliksi kuunnellut, alkoi tyttö
haastaa.
Nyt lauletaan:
Kirkassilmä tyttönen
nojaa hiljaa pylvääsen,
Aucassinin itkevän
vuoksi armaan ystävän
kuulee, sitte lausuu näin:
"Aucassin, mun ystäväin,
suoramieli, ylväs ylkä,
poies turha murhe hylkää!
Mitä mielt' on itkussasi,
kun et voita neitoasi?
Eikä taattos ainoastaan:
suku suur' on mua vastaan.
Merten yli onnes tähden
kaukomaille nyt jo lähden!"
Kultakutrin hiuksistansa
heitti luokse armahansa,
Aucassin sen otti aarteen,
suortuvaisen sorjan kaarteen,
rakkahasti suudellen,
rinnoillensa kätki sen;
sitten itki jällehen
armahan vuoksi.
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Kun Aucassin kuuli Nicoletten sanovan, että hän lähtisi kaukomaille,
joutui hän suunniltaan surusta. "Rakas, suloinen armaani", sanoi hän.
"Älä mene, sillä silloin kuolisin minä. Ensimäinen, joka sinut näkisi,
ottaisi sinut heti, veisi sinut vuoteeseensa ja tekisi sinut
jalkavaimokseen. Ja niin pian kuin sinä olisit maannut toisen miehen
vuoteessa, etkä minun, älä luulekaan, että minä odottaisin siksi kun
löytäisin veitsen, jolla lävistäisin sydämeni ja tappaisin itseni. En
tosiaankaan odottaisi niin kauan, vaan syöksyisin ensimäistä harmaata
kiveä tai muuria vasten ja iskisin pääni siihen niin ankarasti, että
silmäni lentäisivät ulos ja aivoni pirskuisivat ympäriinsä. Mieluummin
otan sellaisen kuoleman kuin kuulisin, että sinä makaisit toisen miehen
vuoteessa, etkä minun".
"Voi!" sanoi neito; "minä en luule, että sinä rakastat minua niin
paljon kuin sanot; mutta minä rakastan sinua enemmän kuin sinä minua".
"Oi!" sanoi Aucassin; "kaunis, suloinen armas, ei ole mahdollista, että
sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua. Nainen ei voi rakastaa
miestä niin paljon kuin mies naista. Sillä naisen rakkaus on hänen
silmässään, hänen rintansa nisässä tai hänen jalkansa varpaassa, mutta
miehen rakkaus on istutettu hänen sydämeensä, eikä pääse pois
sieltä".[12]
Kun Aucassin ja Nicolette haastelivat keskenään, tulivat kaupungin
vartiomiehet katua pitkin paljaat miekat viittojensa alla. Sillä kreivi
Garin oli käskenyt heitä, että heidän tuli tappaa Nicolette, jos he
tapaisivat hänet. Ja vartija, joka oli tornin huipussa, näki heidän
tulevan ja kuuli, että he puhuivat Nicolettestä uhaten tappavansa
hänet.
"Jumalan tähden", sanoi hän, "olisipa suuri vahinko niin kaunista
tyttöä, jos he tappaisivat hänet. Ja olisipa suuri lemmentyö, jos minä
voisin varoittaa häntä, että hän tietäisi olla valppaana. Sillä jos he
tappaisivat hänet, kuolisi minun herrani Aucassin, ja sekin olisi suuri
vahinko."
Nyt lauletaan:
Vartijall' ol' oveluutta,
nopsan mielen neuvokkuutta,
laulun kauniin kiirehesti,
loi hän, turman teon esti:
"Reipas, pieni tyttönen,
tunnen vartes valkoisen,
tunnen tukkas vaalean,
silmäs vilkkuveitikan.
Äänes sointu sanoo mulle,
että armas haastaa sulle,
sinun vuokses kaihoten.
Kuule, liiku varoen!
Vältä noita sotilaita,
jotka kulkee pitkin maita, --
heill' on miekat viitan alla.
jotka uhkaa kuolemalla,
ellet sä piile!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
"Ah", kiitti Nicolette, "olkoot sinun isäsi ja äitisi sielut siunatussa
rauhassa, koska sinä niin sievästi ja ystävällisesti sanoit minulle
sen! Jos Jumala sallii, olen minä hyvin varovainen, ja Jumala
suojelkoon minua heiltä!"
Neito kietoutui viittaansa pylvään varjoon siksi, kun he olivat menneet
ohi. Hän sanoi hyvästi Aucassinille, ja samosi eteenpäin, tullen
linnan muurien luo. Muuri oli halkeillut ja sideraudoilla korjaeltu.
Hän nousi ylemmäs, niin että joutui muurin ja vallihaudan väliin, ja
kun hän katseli alas, näki hän kaivannon hyvin syväksi ja jyrkäksi ja
alkoi suuresti peljätä.
"Oi Jumala!" sanoi hän. "Suloinen olento! Jos minä pudottaudun, taitan
minä niskani, ja jos minä jään tähän, otetaan minut huomenna kiinni ja
poltetaan tulella. Mieluummin tahdon nyt kuolla kuin että koko kansa
katselisi minua ihmeekseen huomenna."
Hän teki ristinmerkin päänsä päällä ja liukui alas kaivantoon, ja kun
hän tuli pohjalle, niin hänen kauniit kätensä ja kauniit jalkansa,
jotka eivät koskaan olleet tottuneet haavoittumaan, runneltuivat
ja loukkaantuivat niin, että verta vuoti ainakin paristakymmenestä
paikasta, ja kuitenkaan hän ei suuren pelkonsa vuoksi tuntenut kipua
eikä tuskaa. Ja jos hänen oli ollut vaikea laskeutua sinne, oli hänen
vielä vaikeampi päästä pois. Hän ajatteli vain, ettei sinne ollut
hyvä jäädä, ja hän löysi teräväpäisen paalun, jonka linnan väki oli
heittänyt sinne sitä puolustaessaan, ja hän nousi askel askeleelta
suurella vaivalla sitä pitkin ja pääsi ylös toiselle puolelle.
Siellä oli parin jousenkantaman päässä metsä, joka leveydeltään ja
pituudeltaan oli pari kolme peninkulmaa, ja siellä oli petoja ja
käärmeitä. Neito pelkäsi, että jos hän menisi sinne, surmaisivat ne
hänet; ja sitten hän taas mietti, että jos hänet tässä löydettäisiin,
vietäisiin hänet takaisin kaupunkiin ja poltettaisiin.
Nyt lauletaan:
Kirkassilmä tyttö on
päässyt yli kaivannon.
Nyt hän alkaa valitella,
Jeesustansa rukoella.
"Herra, taivaan ruhtinas,
auta lastas, armias!
Jos ma metsään samoan,
kohtaan suden, leijonan,
joit' on siellä varsin monta
julmaa, aivan armotonta.
Jos ma aamuun tänne jään,
minut kohta keksitään,
viedään liekkiroviolle, --
estäjää ei kohtalolle.
Mutta, taivaan ruhtinas,
Herra suuri, laupias,
ennen hukka minut syököön,
leijonakin maahan lyököön,
kuin ma lähden niitten luo,
jotka surmaa mulle suo.
Sinne en mene!"
Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:
Nicolette valitteli haikeasti, niin kuin olette kuulleet. Hän uskoi
itsensä Jumalan huomaan ja harhaili siksi kunnes tuli metsään. Hän ei
uskaltanut tunkeutua syvälle sinne villipetoja ja käärmeitä peljäten.
Hän kyyristyi tiheään pensaaseen ja nukahti, ja nukkui valoisaan aamuun
asti, jolloin paimenet lähtivät kaupungista ja ajoivat karjansa metsän
ja joen välille. Itse menivät he kauniille lähteelle, joka oli metsän
reunassa, levittivät viitan maahan ja panivat ruokansa sen päälle.
Sillaikaa kun he söivät, heräsi Nicolette lintujen ja paimenten lauluun
ja kiiruhti heidän luokseen.
"Jumala suojelkoon teitä, lapsi kullat", sanoi hän.
"Siunatkoon teitä Jumala!" sanoi se, joka heistä oli puheliain.
"Lapsi kullat", sanoi neito, "tunnetteko Aucassinia, kreivi Garinin
poikaa, Beaucairesta?"
"Tunnemme, hyvin tunnemme."
"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat", sanoi Nicolette, "kertokaa
hänelle, että täällä metsässä on elävä, jota hänen pitäisi tulla
pyytämään. Ja jos hän sen saisi, ei hän antaisi siitä jäsentäkään
sadasta kultamarkasta, eikä viidestäkään sadasta, eikä mistään
hinnasta."
Lapset katselivat häntä ja aivan hämmästyivät hänen kauneuttaan.
"Sanoisinko sen?" virkkoi se, joka oli muita puheliaampi. "Jumala sen
kirotkoon, joka siitä puhuu, tai sen hänelle sanoo! Te hourailette, kun
noin puhutte, sillä tässä metsässä ei ole sellaista elävää, ei hirveä,
leijonaa, eikä metsäsikaa, jonka yksi jäsen maksaisi enemmän kuin kaksi
tai enintään kolme ropoa, ja te puhutte niin suurista aarteista! Olkoon
se kalman kiroissa, joka teitä uskoo, tai hänelle sen sanoo! Te olette
haltiatar. Me emme tahdo teitä seuraamme. Jatkakaa matkaanne."
"Voi, lapsi kullat", virkkoi neito, "sanokaa se toki! Sillä elävällä on
sellaista lääkettä, että hän paranee sairaudestaan. Ja minulla on tässä
kukkarossa viisi kolikkoa, saatte ne, jos sanotte. Ja kolmen päivän
kuluessa tulee hänen lähteä metsälle, ja jollei hän kolmen päivän
kuluessa löydä sitä elävää, ei hän koskaan saa sitä nähdä, eikä koskaan
parane vaivastaan."