Päivä sen jälkeen kuin kreivi oli lähtenyt Gunilholmasta, riensi Julia
lehtokujaa pitkin, jonka puiden latvat kaartuivat linnaan johtavan tien
yli. Kiivaasta käynnistä ja hikipisaroista huolimatta olivat hänen
kasvonsa tavattoman kalpeat.
Äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi, luoden sivulleen ylpeän ja päättäväisen
katseen.
Tämä katse kohdistui vaativasti erääseen rengin vaatteisiin puettuun
henkilöön, joka oli seurannut häntä lehtokujaa pitkin. Rengin silmät
olivat tummat ja säkenöivät, mutta sensijaan hänellä oli pitkä
pellavankeltainen tukka, joka riippui otsalla, osaksi peittäen sen.
Hänen harvinaisen laihojen kasvojensa hipiä oli hyvin ruskea, mutta
oliko tämän värin aikaansaamisessa auringolla osaa, sen jätämme
ratkaisematta.
-- Te olette siis täällä ... olette seurannut minua tännekin! --
huudahti Julia.
-- Olen, -- vastasi pellavatukkainen. -- Kahden päivän odotuksen jälkeen
saan vihdoin kunnian puhutella sinua.
-- Oletteko ollut täällä jo kaksi päivää!
-- Ja kaksi yötäkin... Minun silmissäni ei öillä ja päivillä ole eroa.
-- Missä te onneton, säälittävä ihminen, oleskelette?
-- Missäkö oleskelen?... Haa! Jos lapsi tahtoo käydä tervehtimässä
äitiään, tai jos hän tahtoo hänet pettää, niin ilmoitan, että minut voi
tavata sysimökissä metsälammen rannalla.
-- Minä aavistin, olin siitä varmakin, että te etsisitte minut käsiinne
täältäkin.
-- Vai aavistit sinä, vai olit sinä varmakin, ja kuitenkin pakenet,
niinkuin sinut olisi yllätetty... Pikku kyyhkyllä on joutuisat siivet,
mutta kyyhkyn äidillä on vielä joutuisammat.
-- Mitä te tahdotte?
-- Ja sitä kysyy tytär äidiltään!... Julia, etkö tunne äitisi kasvoja?
-- Äidin kasvoja peittää rikoksen musta harso.
-- Julia, minä olen kantanut sinua sydämeni alla.
-- Siksi minua usein kohtaloni vapisuttaakin.
-- Lapsi, minulla on sinulle jotain sanottavaa.
-- Sanokaa!
-- Albert Kron on myöskin Gunilholmassa.
-- Niin on.
-- Sinä olet toimittanut hänet tänne.
-- Niin.
-- Mitä varten?
-- Mikä oikeuttaa teidät utelemaan minun aikomuksiani?
-- Luonnon ääni.
-- Te olette tukahuttanut luonnon äänen... Niitä sanoja lausuessanne
taivaat ja maat vavahtavat.
-- Tyttö ... nuorukainen rakastaa sinua.
-- Niin rakastaa.
-- Kun täällä kartanossa eilen illalla oli vieraita, ja joukko miehiä
surisi sinun ympärilläsi kuin kärpäset kynttilän ympärillä, seisoi hän
kauempana yksinään, surullisena ja hiljaisena... Hän rakastaa sinua
paljon.
-- Toivon sitä.
-- Viime yönä hän seisoi puutarhassa akkunasi alla, katsellen alinomaa
ylös samaan kohtaan... Hän seisoi koko yön samalla paikalla... Lapsi,
hän rakastaa sinua tavattomasti.
-- Tiedän sen.
-- Entä sinä?
-- Minäkin rakastan häntä paljon ... rajattomasti!
-- Te onnettomat!
-- Ei, onnelliset!
-- Sinun tulee paeta häntä!
-- Ei, minä kietoudun häneen niinkuin köynnös runkoonsa... Onnen, jonka
te olette häneltä ryöstänyt, äidillisen hellyyden, jonka olette häneltä
riistänyt, kaiken sen minä annan hänelle takaisin... Kaiken ...
kaiken...
-- Mutta äitisi kirous...
-- Taivaan siunaus tekee sen tehottomaksi.
-- Julia!
-- Teidän tahtonne on paholaisen, ja paholainen ei saa koskaan voittaa!
-- Sinutko saisi omakseen isäsi murhaajan poika, hänkö, joka toimitti
oman äitisi monivuotiseen vankeuteen, omistaisi sinut, ihanimman
olennon, jota auringonsäteet koskaan ovat koskettaneet? -- raivosi
pellavatukkainen. -- Hänkö herkuttelisi sinun käsivarsiesi syleilyssä,
humaltuisi sinun huultesi hunajalla ja sulaisi sinun povesi lämmössä ...
hänkö, hänkö?... Ajatuskin siitä saattaa minut mielipuoleksi.
-- Minusta tulee hänen vaimonsa! -- huusi Julia kuuluvasti ja leimuavin
silmin.
-- No ... valitse sitten ... valitse!
-- Mitä?
-- Tahdotko erota elävästä olennosta vai kuolleestako?
-- Voisitteko te todellakin...?
-- Surmata hänet?... Voin.
-- Pieninkin ihmisyyden kipinä on siis tukehtunut teidän sydämessänne,
tai oikeammin sanoen teillä ei enää ole sydäntä lainkaan.
-- Minulla oli sydän, -- vastasi toinen, silmät rajusti välkähtäen, --
mutta se kiskottiin minun rinnastani ja ripustettiin petolintujen
ruuaksi... Sitten se kaivettiin maahan matojen syötäväksi.
-- Ja nyt tahdotte te itse, -- ehätti Julia, -- matojen ja petolintujen
tavoin kalvaa lapsen sydäntä ... vaikka tämä lapsi ei koskaan ole tehnyt
teille mitään pahaa!... Ei, ette te sentään saata olla niin säälimätön,
-- lisäsi hän samassa, lähestyen tuota hirvittävää ihmistä ja tarttuen
lempeästi hänen käteensä. -- Niin kauhea et voi olla, äiti.. Uusilla
rikoksilla et saavuta sovitusta ja armoa.
-- Ainoastaan nuoren Kronin kärsimykset voivat vapauttaa sydämeni
pimeyden mahtien vallasta! -- vastasi pellavatukkainen, mielipuolen ilme
kasvoillaan. -- Valitse, valitse, Julia! Joko ero elävästä tai
kuolleesta!
-- Minä varoitan häntä... Hän on varoillansa.
-- Ennenkuin hän ennättää kuulla varoituksen, iskee kuolema hänen
sydämeensä! -- huusi pellavatukkainen, suonenvedon tapaisesti puristaen
kätensä nyrkkiin.
Julia vapisi, mutta häntä ei peloittanut oma kohtalonsa, vaan
rakastettuansa uhkaava vaara.
-- Ja vaikka sinä ennättäisitkin häntä varoittaa, niin muista, ettei
varoitus ole haarniska, johon murhaava luoti pysähtyy.
-- Mutta jos eroan hänestä? -- kysyi Julia epätoivosta suunniltaan. --
Jos minä matkustan täältä pois...?
-- Silloin pelastat hänen henkensä, -- vastasi pellavatukkainen. --
Rakastettunsa menettäminen on katkerampaa kuin kymmenen kuolemaa... Mitä
minä olen kärsinyt, täytyy hänenkin kärsiä!
-- Ennen huomisiltaa olen poissa täältä! -- huusi Julia lähtien gasellin
nopeudella rientämään linnaan päin.
Seuraavana päivänä Julia Palm lähti Gunilholmasta. Kerrottiin, että hän
matkusti Etelä-Europaan kehittämään taiteellisia lahjojaan.