Saman päivän iltana kuin Julia Palm matkusti, asteli pellavatukkainen
yksinään ja miettien edestakaisin sysituvassa metsälammen rannalla, noin
neljännespenikulman päässä Gunilholman herraskartanosta.
Pöydällä tuossa kurjassa tuvassa, jossa paitsi mainittua huonekalua oli
ainoastaan vaivainen sänky ja pari vaapperaa tuolia, näkyi kaksi
pistoolia ja teräväksi hiottu veitsi.
Kuullessaan lukitun oven takaa kolinaa pellavatukkainen säpsähti ja
riensi kiireesti pöydän luo, tarttuen murha-aseisiin, jotka hän nopeasti
kätki taskuihinsa.
-- Ne eivät ole Ulf Larssonin askeleita, -- jupisi hän itsekseen.
Ulf Larsson oli tuvassa asuvan Gunilholman päiväläisen nimi. Hän kuului
mustalaisheimoon, ollen senvuoksi ympäristössään huonossa huudossa.
Kopinaa seurasi kolkutus ovelle.
-- Onko siellä sisällä ketään? -- kuului värähtelevä ääni ulkoa.
Pellavatukkainen hiipi varpaillaan oven luo kuuntelemaan.
-- Minä täällä olen, -- jatkoi vapiseva ääni, -- pehtoori Kron.
Pellavatukkainen työnsi salvan syrjään, astuen sen jälkeen muutaman
askeleen taapäin, kädet taskuissa ja katse herkeämättä kiinnitettynä
oveen, ikäänkuin sisääntulija olisi ollut joku kauhea vihollinen.
Lieneekö sitten hän, joka nyt näyttäytyi kynnyksellä, ollut vihamies,
mutta pelättävältä hän ei ainakaan näyttänyt. Tuo ennen niin voimakas
nuorukainen ei enää ollut kaltaisensa. Hänen silmänsä olivat puoleksi
ummessa, leuka oli painunut rintaa vasten ja käsivarret riippuivat
hervottomina sivuilla.
-- Te olette toimeenpanemalla murhapolton hävittänyt isäni omaisuuden ja
myrkyttämällä surmannut äitini, -- virkkoi Albert tuskin kuuluvasti. --
Nyt te olette murskannut minunkin sydämeni ikuisiksi ajoiksi... Oletteko
nyt tyytyväinen?
Pellavatukkaisen katse, joka alussa oli synkkänä ja läpitunkevana
tarkastellut nuorukaista, alkoi vähitellen kirkastua.
-- Te olette pakoittanut viattoman lapsenne matkustamaan pois maasta, --
jatkoi Albert, vaipuen läheiselle tuolille ja peittäen kädellään otsansa
ja silmänsä. -- Ja niin kauan kuin te elätte hän ei näe sitä maata,
jossa hän on syntynyt ... ehkä ei koskaan, sillä hän matkusti surma
sydämessään... Te olette turmellut tuon jalon tytön tulevaisuuden...
Oletteko tyytyväinen?
Pellavatukkainen painoi katseensa maahan, nähtävästi hieman
järkytettynä.
-- Ennen lähtöään pyysi hän minua käymään luonanne. Hän ei rukoile, että
te säälisitte ja armahtaisitte häntä, sillä mitä hyödyttääkään kyyhkyn
rukous silloin, kun hän jo verisenä riippuu petolinnun kynsissä, mutta
hän tahtoisi teitä muistamaan niitä tuskia ja kärsimyksiä, jotka kerran
tulevat katkeroittamaan viimeiset hetkenne sekä moninkertaisena kauhuna
seuraamaan teitä toiseen maailmaan.
Kron vaikeni. Näytti siltä kuin suru olisi kahlinnut hänen kielensä.
Pellavatukkainen katsoi edelleenkin lattiaan.
-- Ja kuitenkin te vieläkin voisitte paljon sovittaa tekemäänne pahaa,
-- aloitti Albert jälleen. -- Yksi ainoa sana teidän huuliltanne
saattaisi viattoman tyttärenne, jota rakastavat kaikki paitsi hänen oma
äitinsä, palaamaan vielä siihen onneen, jonka hän uskoo saavuttavansa
rehellisen miehen rinnalla. Ja tämä mies, jonka lapsuuden te olette
turmellut, yhtyisi rakastettunsa rukouksiin, anomaan teille taivaan
armoa!
-- Ei, ei, ei! -- huusi pellavatukkainen, kohottaen päänsä ja levittäen
kätensä kummallekin sivulle. -- Surkeutta ja kurjuutta kylvettiin ...
surkeutta ja kurjuutta siis myös niitettäköön... Tuntekaa, tuntekaa,
mitä minä olen saanut kestää, kärsiä ja kamppailla ... tuntekaa,
tuntekaa!
Pehtoori nousi tuolilta, lähestyen horjuvin askelin ovea.
Pellavatukkainen seurasi helvetillistä riemua säteilevin kasvoin kaikkia
nuorukaisen liikkeitä.
-- Tyttärenne lausui minulle muutaman sanan ennen lähtöään. Hän sanoi:
Älkää kostako onnettomalle, paatuneelle ihmiselle, älkää hylkikö häntä,
vaan muistakaa häntä hänen kurjuudessaan... Nämä olivat hänen viimeiset
sanansa... Voinko tehdä mitään hyväksenne?
-- Ette mitään.
-- Tarvitsetteko jotain?
-- En nykyisin! -- kuului vastaus, jonka jälkeen ohuille huulille
ilmestyi hirvittävä hymy.
Pehtoori huoahti syvään, lähtien tuvasta, jonka oven hän sulki takanaan.
Pellavatukkainen meni hänen perässään, aukaisi hiljaa oven ja katsoi
pehtoorin jälkeen, joka poistui horjuvin askelin, pää painuksissa.
Kerran hän kääntyi, ojentaen käsivartensa tupaa kohti, niinkuin hän
vielä olisi tahtonut vedota tuohon kivikovaan sydämeen.
-- Ei, ei, ei! -- parkaisi pellavatukkainen, läiskäyttäen oven kiinni,
niin että koko tupa vavahti.
-- Ha, ha! -- riemuitsi hän senjälkeen tuvassa. -- Päivisin on epätoivo
hänen seurakumppaninsa ja mielipuolisuus öisin hänen vuodetoverinsa!...
Vihdoinkin saan kostoni täytetyksi, vihdoinkin sinä lepyt, rakas kärsivä
varjo!
Äkkiä heittäytyi pellavatukkainen polvilleen, huutaen:
-- Julia, Julia, lapseni!... Pakene, pakene, mutta minä seuraan sinua
mihin maailmanääreen tahansa!... Hietajyväsen ja kastehelmen voit
pudistaa päältäsi, mutta et äitisi kyyneleitä... Ne eivät erkane
sinusta, vaan pakoittavat sinut lopuksi rakastamaan minua... Orjana
tahdon sinua palvella, minä imen sisääni myrkylliset tuulet, etteivät ne
pääse saastuttamaan sinun terveitä huuliasi!... Julia, Julia, pysähdy,
pysähdy!... Äitisi makaa sinun jälkeenjättämässäsi tomussa!
Ja tuo kauhea olento ryömi käsin ja jaloin pitkin permantoa, suudellen
karkeita lattiapalkkeja, ikäänkuin hän olisi kuvitellut Julian pienen
jalan niitä äsken koskettaneen.
Auringonsäde kimmelsi lammen mustilla aalloilla. Tällä hetkellä oli
murhaaja äiti.