Tietysti riippuu onnistuminen siitäkin kuinka sitä ajetaan. Eikä ole
sanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti
kuin suotavaa olisi.
Mutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia,
tahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia.
Hän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän...?
Petter pysäyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein
potkaisisi, voisi hän heti kysäistä. Olisipahan sitte sekin asia
selvillä. Petterin kasvot kirkastuvat samassa. Hän näkee neidin
puutarhan lehtimajassa paraillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös
hän nyt viittaakin luokseen!
Petter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee
tarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa
sen ja kysäsee eikö Petter jo ole liiaksi vanha ja väsynyt työntääkseen
raskaita vihannesrattaita.
Siitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä,
Petterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä
itse pitämään huolta kaikesta, pyytäisi hän apua.
Neidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin paraillaan
keskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti
hän mielellään toimittaa paikkaa vanhalle vihannesten-kuljettajalle.
Petterin viimeinenkin huoli on nyt poistettu. Rattaat eivät koskaan
ole olleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo
viettää joulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko
jouluaamuna. Valkea joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden
ja pöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on
vihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipaleella kääntynyt
myötäiseksi hänelle, ja nyt on voitto hänen.
Petter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta,
hakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhan portille,
jossa tavarat tavallisesti kuormitaan rattaille.
Puutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä
on tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina
olevia kahtakymmentä markkaakin.
Petterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi
häntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.
Paitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä.
— Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi.
Pitempi tulee nyt tehtäväksi.
Petter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee?
Sanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen?
Viskataanko hän nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enää
tarvita?
Ensi hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi hän saanut iskun vasten silmiä,
iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitte herää hänessä voitonriemuinen
ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat on koottuna.
Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat saa hän vaikka
kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.
— Petter, isäntä puhelee, — sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on!
— Hän viskaa setelit pöytään. — Ota ja ala lähteä. Sota on ovella.
Petter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hituistakaan kaikesta
tästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu?
Hän menee ukkokotiin ja siellä on rauhallista.
Vai voisikohan sota ulottua sinnekin asti?
Ensikertaa vavahuttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.
Mitä jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän pala palalta on
rakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?
— Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi tai otan minä ne. Ja pois
maasta...!
— Minne? saa Petter vihdoin kysäistyksi.
— Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole
sinua elättänyt?
Pala palalta selvenee totuus Petterille, selvenee kovana, murtavana
todellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän
ei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle
taistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti
hänen silmäinsä edessä. Hän on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin,
ettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.
Puutuneena, tylsänä antaa Petter ihmisvirran kuljettaa itseään
eteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junavaununnurkassa toisten
sinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut
menevät. Väkitungoksessa ei häntä kukaan huomaa. Hän tuntee omituista
pahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta:
nälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.
Näin on hän matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti.
Ollaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat
arvelemaan, että vanhus ei varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin
aikoihin.
— Tulkaa ulos, sanovat he hänelle eräällä asemalla. — Täällä annetaan
ruokaa ilmaiseksi.
Petter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta
tultuaan ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät
auki. Hän näkee leipää, leipää minne hän katsookin. Voileipä on
voileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.
— Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi. — Mies ojentaa
Petterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielasee, ottaa
sitte toisen, kolmannen, ja kohta neljännen...
Ihmiset katsovat ihmeissään häneen. Toiset nauravat, toisille tulee
vedet silmiin. — Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin, sanoo eräs
ohikulkeva.
Petter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet
vapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.
Hän syö, syö kuin vihollistansa.
* * * * *
Pari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.
— Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon, sanoo eräs matkustaja. — Nyt
vievät sairaalaan.
— Ohhoh, vanhaa miestä, jatkaa siihen toinen. Jaksaneeko enää toipua?
Petter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella
mitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet
voimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on
käynyt.
Appi-isä.
Prefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa säilytti tärkeimpiä,
virka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja pisti avaimen
taskuunsa. Sitte siirsi hän paikoilleen laudakon, joka kokonaan
kätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Sen tehtyään haki hän
hattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkassa ja loi vielä viimeksi
tutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikäänkuin muistutellakseen oliko
mahdollisesti unohtanut jotain.
Tultuaan tyydyttävään vakuutukseen siitä, että kaikki oli kunnossa,
painoi hän sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi
kosketti kelloa, avautui ovi, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin
käskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.
— Seller, te tiedätte, että olen ottanut viikon loman itselleni.
Tahtoisin rauhassa olla perheeni keskuudessa.
Seller kumarsi.
— Toivon, ettei mikään tule Teitä häiritsemään, herra prefekti.
Ja uskallanko lisätä: toivon voivani kertoa hyviä uutisia Teidän
palatessanne.
— Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain
jäljet eivät pettäisi nyt kuten tähän asti! Toden totta en haluaisi
lomaa ennenkuin tämä asia on selvillä, elleivät perheolot nyt juuri
vaatisi kotonaoloani. Tyttäreni täyttää muutaman päivän perästä
kahdeksantoista vuotta. Aijomme viettää sitä päivää tavallista
suurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan,
että olen perheenisä enkä vain virkamies.
— Te voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.
— Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. — Jos
sattuisi jotain erikoista, saan tietysti tietoa siitä. Kotini ovet
avautuvat minä hetkenä ja minä aikana hyvänsä teille. Sen tiedätte.
Kumartaen vastasi Seller esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen
oven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen: "näkemiin".
Sitte kääntyi kukin taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti
laskeutui virastonsa portaita alas kadulle.
Häntä ei tänään, kuten tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi
rauhassa saada selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin
hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta
hätyyttävästä kiireestä.
Ensimäisessä kadunkulmauksessa hän siitä syystä käänsi selkänsä
kaupungin keskustalle ja astui hetken kuluttua eteenpäin siimekästä,
huvilakaupunkiin johtavaa bulevardia pitkin.
Hän astui hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina
tullut kokemaan jotain näihin asti hänelle vallan tuntematonta. Ne
kaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat
hänen elämäänsä erilaisuudellaan, pitäen sekä häntä että toisiaan
tasapainossa, olivat nyt ensikertaa joutuneet toinen toisensa tielle.
Virasto ja koti eivät ennen olleet tehneet haittaa toisilleen.
Päinvastoin. Suuren erilaisuutensa kautta olivat ne lisänneet sekä omaa
että toinen toisensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, ellei niitä
kumpaakin olisi ollut olemassa juuri sellaisina kuin olivat.
Prefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää,
että hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän
— tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn — astui kotinsa
suureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyväntuntemus hänet jo ensi
näkemällä. Häikäisevän valkea, aina puhdas liina peitti pöydän.
Hunaja ja marjahillo kristallikuvuissaan, höyryävä kahvi ja paistavat,
tavallisesti itse talon emännän leipomat vehnäpyörylät lisäsivät sekä
hyväntuntemusta että ruokahalua. — Kun Anselma sitte vielä kiepsahti
isän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli
kuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jälellä nuoruutensa ihastuttavat
hymykuopat, oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen
perheenisä?
Mutta hän nautti yhtä paljon, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui
virastoonsa keskikaupungilla.
Hän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston
rikosasiain johtomiehenä ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle ei
ainoastaan toimeentulon vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti
niitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkeuksista selvitettäviä
vyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan
virastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita
ja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli
jännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin
valtoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin.
Ja työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.
Prefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. "Mallikelpoinen virkamies",
"erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä", sellaisiin
arvosteluihin oli hän tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan.
Hän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin
paikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.
Mutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi näissä kahdessa eri maailmassaan,
yhtä tarkasti oli hän näihin asti osannut pitää ne erillään
toisistaan. Kun hän avasi oven virastoonsa, jätti hän puolison ja isän
ulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hääti hän
virkamiehen kauaksi.
Ainoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita,
tahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selviteltävään pulmaan
käsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta
sai aina perheenisän muistamaan velvollisuuksiaan.
Näin oli sekä virka että koti tähän asti saanut osansa ilman että siitä
kärsi toinen enemmän kuin toinenkaan. Mutta nyt olivat ne yht'äkkiä
kiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.
Asia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi
kertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan.
Sinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä
että vaikea, semminkin kun asianomainen ainoassa saatavana olevassa
valokuvassaan oli valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli
esiintynyt Italiassa.
Virkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta
pitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan
hänelle korvaan omia sydänsalaisuuksiaan.
Anselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä
Lilly Reimers'in kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin
kohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Senjälkeen olivat he
"sattumalta" yhtyneet häneen monta kertaa ja herra Hief oli nyt käynyt
Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen,
mutta ei ollut uskaltanut ennen — isän tähden. Mutta tänään oli herra
Hief saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei
koskaan ennen, ja sentähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä
isän ja äidin puheille.
Monien pyytämisten perästä oli hän vihdoinkin luvannut tulla huomenna.
Mutta hän oli kovin ujo ja arka, sentähden täytyi isän luvata olla
oikein ystävällinen hänelle.
Prefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tietänyt, miten
sopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko
rakkaus sopivinta vastaanotto-aikaa? — Ei tarvinnut ajatella muuta
kuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan
kun Sofie Pormplyn'in hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia
sotkemaan.
Mutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa
paljon mieltäjännittävää, tuon huijarin tähden, josta ei selvää saatu,
kotona Anselman asiat.
Ensin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää
tyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julaistava
hänen syntymäpäivänään — ruusujen ollessa kauneimmillaan.
Ensin oli isä pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajanpitkään,
kun tyttö pyysi ja rukoili?
Anselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailunsa. Hän oli
joutunut kihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitte jätti hänet.
Sitä sairasti hän kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta oli hän tullut
oikein entiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen
pyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin
nuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.
Siitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä,
oli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa
luonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan
ollut selvillä muusta kuin miehen ulko-asusta. Ja se oli nuhteeton.
Puku ja viikset olivat aina huomattavalla huolella hoidetut.
Kasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno,
punainen ja valkoinen.
Edgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin
taivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin
säästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai
alas luotu. "Ujoudesta", sanoi Anselma.
Prefekti Hilmer huokasi.
Vasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada
sen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti.
Ääriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä
löytynyt. Tällä oli hän koettanut lohduttaa itseään.
Kodin portti pysäytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan
johtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin
tuoksuivat upeat runkoruusut ja nurmikentälle sijoitettujen agavien ja
araukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden
pisarat kirkkaina kuin kastehelmet.
Mutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta. Hän
ei edes jouduttanut askeleitaan, vaikka näki vaimonsa verannan ovella
innokkaasti viittaavan häntä tulemaan.
Rouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot,
ihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada
kevennellä sydäntään.
Samassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen
käsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast’ikään tullut ompelijattarelta.
Isän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.
— On teilläkin asioita mielessä!
— Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin
sinulla.
— Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotain hyvinkin hauskaa,
— esimerkiksi Edgariasi?
— Oh, isä! — Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. — Minä
pahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran
rupesit Edgarillekin puhumaan.
— Vaikkei sinun herra sulhasesi suvainnut olla huvitettu hänestä, ei
edes vaikka kerroin peukalonjäljestä, jonka olemme onnistuneet saamaan.
— Mitäs Edgar sellaisista! — Anselma pyöräytti isää kerran ympäri kuin
pyöräyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.
— Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikket sinä sitä
ymmärrä. Mutta Edgar on mies ja hänen pitäisi ymmärtää. — Minusta on
varsin kunnioitettavaa, että hän, vaikkei itse ole varakas, koettaa
pyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin
hyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi ajattelemaan vähän
muutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin
omalla alallani.
Anselmalle oli tullut kyyneleet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä
oli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin,
että Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen.
Käymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan
tulla ennenkuin kihlajaispäivänä. Vai oli ollut vakava, erityisen
vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.
Isän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman
niskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja
pyyhkäisi sitte kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.
Tuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että
sai vähän arvella, ennenkuin sen vieraan käteen uskoi. _Se_ merkitsi jo
paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis
antamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitte itse
saisi huolehtia.
— Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin
minulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on?
— Anselma puhui, itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi
rankaisemalla takoen isän olkapäätä.
— Hyvä lapsi, enhän minä tiedä minkälainen hän on. — Se purkautui kuin
hätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen vetäytyi isä omaan
huoneeseensa, jossa hän rupesi astumaan edes takaisin, mittaillen
lattiata hitain ja pitkin askelin.
Tulos ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolella
ajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaana
Anselman nuoren miehen mieltä häiritsevästä läsnäolosta puhella Edgar
Hiefin kanssa.
Mutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun
asianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva
appi-isä oli häntä tiedustellut.
Missä mahtoi mies oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä
työtä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun
alkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja
Anselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.
Sitä ihmeellisempää oli, että hän verrattain harvoin saapui kotiin
tapaamaan Anselmaa, huolimatta siitä että appi-vanhemmat kumpikin kohta
salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman
kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan
toisiinsa.
Mutta Edgar Hief oli harvanlaisesti saapunut appivanhempiensa kotiin.
"Siksi että hän oli niin ujo", selitti Anselma.
Prefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset
pikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa
kuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen
oli suostuttu.
Turhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään
kiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri
vähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen.
Päästäkseen selville tästä oli hän kerran ehdottanut, että he yhdessä
pelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse
enimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikoillaan ja pelasi, pelasi
kerta toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.
Sinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.
Yhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin,
jotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita oli tullut näyttäneeksi
apelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle
itselleen.
Kaikkea tätä muistutteli prefekti Hilmer itselleen odotellessaan
tulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle
mielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista
ja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista
kihlajaispuhetta.
Mutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan
etsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, joutui hän uudelleen pois
tasapainosta.
Yöllä näki hän pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin
juoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. — Herra prefekti,
ettekö näe, tuolla hän juoksee. Meidän täytyy saada hänet käsiimme.
— Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt
sen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sentähden hän, ohjaksista
huolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtaja-asemansa ja läksi
juoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä
edestä. Ja viimein sai hän kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin
kiinni. Mutta samassa muutti mies muotoaan. Huijaria ei näkynyt
missään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.
Prefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vasten tapojaan oli hän
pitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin.
Vasta sulhasen tultua hän rauhoittui.
Jos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta,
ei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkiäkään. Hän oli kuin onnestaan
humaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen
entisen ujoutensa.
Nuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella
ainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli
ajatellut, esitti hän lämmöllä ja lennokkaasti.
Oltiin juuri huutamassa innostunutta "eläköötä" nuorten onnelle, kun
prefekti äkkiä tunsi omituista, pahoinvointia. Viime päivien jännitys
ja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.
Kenenkään huomaamatta vetäytyi prefekti huoneeseensa. Täällä painui hän
mukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa, jääden siihen pitkäksi
aikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.
— Seller! — Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.
— Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen "minä hetkenä
hyvänsä". Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä.
— Mi-tä te oike-astaan —?
— Te ette voi hyvin, herra prefekti. Te olette aivan kalpea ja kätenne
vapisee.
— Ei, ei! Kertokaa vaan!
— Jos käskette, teen sen pian. — Eilen vihdoinkin pääsin selville
kaikesta. Seurasin miestä kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin
sitte uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla
seuraamaan häntä minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne
hämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa
satimessa — täällä teidän talossanne!
Seller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja
näkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.