ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.
Salista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitte raikkaat "eläköön
Anselma Hilmer", "eläköön Edgar Hief".
Kun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen
puoleensa. — Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on ihminen.
— Ei, ei! — Prefekti kohottautuu istualleen. — Oikeus olkoon oikeutta,
koski se ketä tahansa! Mutta tapa? — Seller, meidän täytyy ajatella
tytärtäni. — Onko se valokuva matkassanne.
Seller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee
prefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen vuoroin katsoen kuvaan,
vuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä
ympärillä seisovien kanssa.
Vihdoin saa appi-isä Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Hän näkee
valokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.
* * * * *
Prefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna
ainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan
erillään toisistaan. Virastossaan ei hän ole yksin virkailija. Hän on
puoliso ja isä. Hän on ihminen.
Ne kirjavat, ajatusjännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti,
kuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on
jonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle
puolisoksi aiottu vävypoika.
Hän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa...
Yksi lukemattomien joukosta.
Pakkanen kiihtyi yön kuluessa kiihtymistään, ja aamupuolella rupesi
pohjoinen huokumaan kylmyyttään sisään jokaisesta hatarasta huoneen
nurkasta.
Ilma oli jäädyttävän kylmää. Saima heräsi vilunväristykseen.
Mitähän kello mahtoi olla? — Varovaisesti raapaisi hän tulta tikkuun
pannen käden suojaksi liekin eteen, jottei se paistaisi nukkuvan äidin
silmiin.
Vasta puoli seitsemän!! Hän sammutti tulen ja kääräisi peitteen
paremmin ympärilleen. Paras oli pysytellä vuoteessa. Öljyä täytyi
säästää ja äitikin nukkui vielä. Eihän nyt sitäpaitsi työkään
pakottanut nousemaan.
Saima huokasi syvään. Ilma huoneessa tuntui raskaalta. Olisi tehnyt
mieli paiskata ovi selkosen selälleen, saada raitista ilmaa huoneen
täydeltä ja sitte pistää kaunis, lämmittävä koivuvalkea uuniin. Mutta
milläpä sitä tällaisina ahtaina aikoina! Kymmeneen kertaan täytyi
penniä sormissaan pyöritellä, ennenkuin uskalsi päättää mihin kohtaan
se milloinkin oli pantava.
Oli sekin nurjaa, kun raitis ilmakin joutui siihen luokkaan, josta ei
vähävaraisille liiennyt. Mitäpä ylellisyystavaroista, jos jäivätkin
pienen etuoikeutetun luokan osaksi! Mutta kun raitis ilma, tarpeellinen
lämpö ja ravinto, — niin suorastaan kaikki välttämättömät elintarpeet
olivat kalliilla rahalla hankittavat, rahanhankinta-tilaisuudet olivat
miltei saavuttamattomissa, sehän se oli katkeraa.
Kuului siltä kuin äiti olisi liikahtanut. Eikö hän siis nukkunutkaan?
Valvoi ehkä ja ajatteli samaa kuin Saimakin?
— Äiti!
— Joko sinä taas valvot, lapsi kulta?
— Entä sinä, äiti? Sinun tarvitsisi paremminkin nukkua kuin minun. —
Viluttaako sinua? — Saima on jo vuoteen vieressä. Hän on vetäissyt
vähän vaatteita päälleen ja levittää nyt oman peitteensä äidille
suojaksi. — Kas noin, sinä minun rakas kääröni! Makaa nyt hiljaa siksi
kun saan puita uuniin ja huone vähän ehtii lämmetä!
— Aina sinä jaksat! — Äiti hymyili surunvoittoisesti.
— Jaksat! — Saima tulee keittiöstä sylissään kantamus kuusihalkoja,
joita hän rupeaa latomaan uuniin. — Jos olisi ihmisellä työtä yöt
päivät, silloin voisi puhua jaksamisesta, mutta kun ei saa tehdä
mitään, ei kerrassaan mitään!
— Työttömyys on usein raskaampi taakka kuin työ.
— Niin totisesti! — Saima nielaisee vastauksensa kuulumattomaksi.
Sitte rupeaa hän innokkaasti selittämään, että ehkäpä tästä pian
annetaan työtä yllin kyllin. Hän aikoo tänään lähteä kaupunkiin saamaan
lopullista vastausta siitä konttoripaikasta, josta jo monta kertaa on
ollut puhetta. Eiköpä se lopultakin tule hänen osakseen? Ovat niin
kauan odotuksellakin kiusanneet, että eivätköhän nyt sitä antane.
Äiti ei vastaa. Pitkä ja kiduttava odotus ei aina tiedä hyvää
lopputulosta. Sellainen on ainakin hänen kokemuksensa ollut. Mutta
mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Tulee se tieto aikanaan, jos kerran
tullakseen on.
Hän huokasee raskaasti. — Mitähän varten vanhojen ja raihnaistenkin
täytyi elää? Heidän päivätyönsä oli jo päättynyt. Pois olisivat
joutaneet! Helpompaa olisi silloin elämä nuorille. Vanha vaalittava oli
nuoren elämässä kuin liika lasti laivassa.
— Kas vaan, johan sinä olet pukeissa, ihasteli Saima keittiön ovelta.
— Minullakin on jo aamiainen pöydässä. Syödään sitte, niin pääsen
lähtemään.
Entistä horjahtavampaa oli äidin astunta hänen tullessaan ruokapöytään.
Saima huomasi sen ja nieli itkua. Mistäpä äidille muuten olisikaan
karttunut voimia. Laihaa ja voimatonta oli ruoka. Ja maitokin
minkälaista! Sinistä, ihan harmaan sinistä, eikä toivoa paremmasta,
ennenkuin sitte jos — —
— Juo, juo, äiti kulta! Harmaansininen on hieno väri, eikö olekin?
Hän oli jo saavuttanut jonkinmoisen taituruuden leikinlaskussa, silloin
kun sydän oli kipeimmillään.
— Kermaista saan sitte, kun sinä saat sen paikan, pisti äiti iloisesti
jatkoksi.
Niin, kermaista sitte! Sen konttoripaikan tuloillahan he jo kauan
olivat ruokaansa höystäneet. Ja niillä he olivat lämmitelleet kylmästä
kangistuvia jäseniään. Mutta jos toivo pettäisi?
Saima painoi käden povelleen kuin estääkseen sen liian rajua tykytystä.
— Anteeksi, äiti, nyt minä nousen! — Hän työnsi hätäisesti tuolin
syrjään, haki päällysvaatteensa ja pukeutui. Sitte otti hän pöydältä
valmiiksi kokoonkäärityt puhtaaksikirjoituksensa. Puoleksi avatun
laatikon kohdalle pysähtyi hän hetkeksi epäröiden.
— Minun _täytyy_... siltä varalta, että...
Hän kaivaa esille huolellisesti piiloon peitetyn paketin, evästää äitiä
monilla varoituksilla ja sydämellisillä kehoituksilla lepäämiseen;
sitte painuu ovi kiinni hänen jälkeensä.
Kohta portilla puskee pohjoinen vihaisesti vastaan, mutta hän ei huomaa
sitä. Hän ajattelee yhtä ainoata asiaa: tuota kauan toivottua, pian
ehkä saatavissa olevaa paikkaa.
Kuinka pohjattoman rikas hän silloin onkaan, jos saa 75 markkaa kuussa!
Seitsemänkymmentäviisi markkaa sen vähäisen lisäksi, mitä heillä nyt on
ja jolla on täytynyt elää!
Vähän hän tosin on ansainnut puhtaaksikirjoituksella, joka silloin
pakostakin jäisi pois. Mutta mitäpä se merkitsi? Kolmekymmentä penniä
arkilta silloin tällöin, — satunnaista tuloa, johon ei voinut luottaa.
Olipahan vain ollut sen verran, että sen avulla joskus oli saanut
pahimman puutteen torjutuksi. Mutta 75 markkaa kuussa tiettyä tuloa!
Hän rupeaa taas niinkuin usein ennenkin sijoittelemaan rikkauksiaan.
Kaikkein ensimäiseksi tilaa hän maitoa meijeristä, hyvää, kermaista
maitoa. Sitä juottaa hän äidille jok'ikinen aamu, keitettynä silloin
kun on kylmä. Jos äiti vastustaa, nauraa hän vain ja sanoo: juo, juo,
minä maksan, minulla on varaa.
Hän ihan jo tuntee, miten hyvää tuo lämmin maito tekee äidin laihassa,
lämpöä puuttuvassa ruumiissa.
Sitte hän myöskin ostaa sylen koivuhalkoja, kauniita, valkeakylkisiä
ja kuivia puita, parasta lajia. Niitä poltellaan aina pahimpina
pakkaspäivinä.
Ja entä sitte ne kengät, ne, joita hän on katsellut viime
talvesta asti, ne, joilla on päälliset huovasta ja sisäpuolella
lammasnahkaa! Ne maksavat kokonaista kymmenen markkaa. Kymmenen
pois seitsemästäkymmenestäviidestä? — Siitä tulee tuntuva lovi!
Mutta sittekin hän ostaa ne äidille. Ja he saavat kerrankin viettää
huoletonta ja onnellista joulua yhdessä, äiti ja hän.
Tokkohan äidillä oikeastaan koskaan ennen on ollut oikein iloista
joulua? Äidillä on ollut niin paljon ja raskasta kannettavaa
elämässään. Ja tuollaisina suurina juhlina johtuu se aina erityisesti
mieleen.
Ensimäinen suuri suru oli tullut Saiman ollessa koulu-ijässä. Hänelle
ei silloin oikein kerrottukaan asiasta, mutta hän tiesi, että vanhin
veli oli syynä suruun. Asia oli hyvin, hyvin ikävä. Kun isä sytytti
kuusenkynttilöitä, purskahti äiti yhtäkkiä haikeaan itkuun, ja isä
kääntyi pois päin eikä sanonut sanaakaan. — Saima sitä vastoin juoksi
suoraa päätä äidin luo kiihkeästi tiedustellen syytä äidin suruun.
Mutta vastausta ei annettu. Äiti vain painoi häntä rintaansa vastaan
ja hän kuuli äidin sanovan hiljaa kuin itsekseen: kunpa vielä olisin
pieni, elämäntuskaa tuntematon lapsi.
Veljistä oli sitte tullut paljonkin surua. Nyt oli heistä kaksi
kuollut, kolmas oli Amerikassa, teillä tietymättömillä.
Isän kuoltua oli vanhin sisar, jolla oli hyvätuloinen paikka, ollut
perheen tukena, mutta kolme vuotta takaperin oli hän äkkiä kuollut
sydänhalvaukseen, ja siitä asti oli Saima ollut sairastavan äidin
ainoana apuna.
Se paikka, se paikka, kunhan hän saisi sen! Silloin voisi hän paremmin
kuin tähän asti pitää huolta äidistä.
Saima oli jo kaupungin portilla. Hän joudutti askeleitaan.
Pyyhkäistessään kenkäkaupan ikkunan ohi pysähtyi hän hetkeksi
ihailemaan äidille himoittua lahjaa. — Ihan varmaan ostaa hän sen! Hän
vaikka syö itse vähemmin sinä kuukautena ja säästää siten ne rahat.
Kyllä hän jaksaa. Hän on nuori. Mutta äiti on vanha ja vanhoja täytyy
saada pitää hyvänä.
Pitkin harppauksin Saima nousee kiviportaita Latva & Kuuselan liikkeen
toimistoon. Päättävästi painaa hän ovikelloa. "Nyt, nyt", takoo sydän.
Liikkeen johtaja käännähtää hämmästyneen näköisenä ja hiukan
hermostuneesti tuolillaan Saiman avatessa ovea.
— Aa, neiti Särkkä! Teillä on asiaa?
— Niin, minä tulin... Se paikka...
— Paikka? — Jaa, tosiaankin! Minä olin jo aivan unohtanut sen. —
Hän pyyhkäisee partaansa. — Se asia ratkaistiin jo pari viikkoa
takaperin. Me teimme hiukan muutoksia konttoripuolella, joten emme nyt
tarvitsekaan lisäväkeä.
Ei lisää, ei tarpeen, ei mahdollisuutta ansaita! Siniseksi kuorittua
maitoa, jäädyttävän kylmää huoneessa, äidille ei lämpimiä kenkiä, ei
iloista joulua!
Tietääköhän hän, joka tuon tuomion julisti, mitä kaikkea siihen
sisältyy.
Saiman päätä huimaa. Sitte rupeaa niin kummasti puuduttamaan. Hän on
kadulla ja kulkee eteenpäin ihmisvilinässä. Hän ymmärtää, ettei hänen
kokemuksensa ole kovinkaan erikoista tai harvinaista laatua. Hän on
vain yksi niistä lukemattomista, joille taistelu olemassaolosta on
ylivoimaista ja toivotonta, yksi niistä, joiden askeleet epätoivo
on tehnyt väsyneiksi, laahustaviksi, ja joiden selkä toivottomuuden
koukistamana ennen aikojaan on kumaraan painunut.
Kannattiko tällaista suurta, yleistä hätää edes väistääkään?
Hän kulkee katua pitkin umpimähkään, eteensä katsomatta. Silloin
muistaa hän yhtäkkiä puhtaaksikirjoituksensa.
Olisivat nekin vielä jääneet viemättä, silloin hän ei olisi saanut
niitäkään rahoja eikä ehkä työtäkään vastaisuudessa. Ja sitte se asia!
Nythän se oli pakostakin toimitettava!
Palvelija avaa kumartaen Saimalle oven kauppaneuvoksen huoneeseen.
Se on suuri ja valoisa. Saima on nähnyt sen monesti, mutta nyt
karkaa hänen katseensa nälkäisenä kuin tulenliekki paikasta toiseen.
Kaikki, mikä ennen oli jäänyt huomaamatta, pistää nyt hänen silmiinsä
vastustamattomalla voimalla ja terävästi kuin äkillinen valonheijastus
pimeässä: lattiata ylt'yleensä peittävä pehmeä matto, nahalla
päällystetty tuoli, jonka selusta mukavasti lasketaan alaspäin
noja-asentoon, ja pehmeyttään hyllähtelevä sohva koruompeluksineen.
Täällä oli kaikkea sitä, josta hivenkin voisi tehdä hyvää äidin
vanhalle, väsyneelle ruumiille, mutta jota työttömän on mahdoton
hankkia.
— Sepä mainiota, että vihdoinkin tulitte. Ennätin jo ruveta kaipaamaan
papereitani.
— Tulin viipyneeksi. — Saima huomaa oman äänensä kolean soinnuttomuuden.
— Tjaa, tjaa, sattuuhan odottamattomia esteitä. Te näytättekin
väsyneeltä. Hyvä, että joululupa on tulossa. Kaiketi te aijotte levätä?
— Kaiketi.
— Minä en ainakaan aijo rasittaa teitä työllä, en pitkiin aikoihin. —
Mutta nythän minun pitää maksaa. Tietäisitte neiti, miten lukemattomat
isot ja pienet karhut ahdistavat meikäläistä miestä, etenkin näin
juhlien alla. — Mitenkä se nyt olikaan? Viisi arkkia, vähän päälle.
Mutta sehän annetaan kaupantekijäisiksi näin joulun kynnyksellä —
eikö niin? Viisi arkkia ä 30 penniä, siis 1:50, olkaa hyvä, neiti. Ja
hauskaa joulua!
Kauppaneuvos pudisti kättä, tyytyväisenä omaan suureen
ystävällisyyteensä.
Ovella muistaa Saima pakettinsa. Hän kääntyy takaisin.
— Herra kauppaneuvos, minulla olisi pyyntö teille. — Sanat syntyvät
vaivalla. — Pyyntö, jota en esittäisi, ellei hätä minua pakottaisi
siihen.
Kauppaneuvoksen kasvot synkistyvät. Saima ymmärtää, että hän pelkää
avunpyyntöä.
— Minun täytyy ansaita, ja ansio on nykyään kovin tiukalla.
— Sen tietää valitettavasti jokainen. — Kauppaneuvos epäröi yhä
mille kannalle asettua. Tämä kuulostaa avunpyynnöltä, eikä hän nyt
mitenkään... Mutta jos koskisikin muuta, olisi turha ilmaista, ettei...
— Te olette vaikutusvaltainen mies, herra kauppaneuvos. Teillä on
paljon tuttavia sanomalehtimiespiireissäkin.
Päivä pääsi paistamaan herra kauppaneuvoksen kasvoille. Niin, niin,
niinhän se oli. Kun sitä oli ennättänyt tehdä jotain tässä elämässä,
niin tiesivät muutkin, mihin sitä pystyi.
Hän siirsi tyytyväisenä syrjään pienen hopeatarjottimen, jolla
nähtävästi hänen aamupäiväkahvinsa oli tuotu tänne työhuoneeseen, sitte
keikautti hän kirjoitustuolinsa enemmän Saimaan päin ja katsoi kelloaan.
— Oikeastaan on minulla kova kiire, mutta kun auttaminen on
kysymyksessä, täytyy olla valmis uhraamaan vähän aikaakin. — Olkaa
hyvä, puhukaa vapaasti asianne.
— Olen kauan hakenut työtä, — jos jonkinlaista. Hiukan olen saanut,
mutta siitä on ansiota liian vähän...
— Mutta neiti, — kauppaneuvos ei voi olla keskeyttämättä, — oletteko
pyrkinyt kotiopettajattareksi? Tai rouvan apulaiseksi? Kun on nuori
kuten te, ja kun lisäksi on tuollaiset kauniit kasvot...
Saima ei huomaa sanoja tai ei tahdo huomata. Hänkin keskeyttää.
— Herra kauppaneuvos, minulla on vanha ja kivuloinen äiti.
— Ai, ai, — ai, ai, se oli hullumpaa. — Hän näpäyttää sormiaan.
— Vanhoja ei pitäisi olla muuta kuin varakkaissa kodeissa. Eikä
sielläkään liiemmästi, ei liiemmästi. Se on minun kokemukseni.
Veri syöksähtää Saiman kasvoille.
— Suurinkin rikkaus olisi minulle sulaa köyhyyttä ilman... Hän ei saa
lausetta lopetetuksi.
— Ymmärrän, ymmärrän! "Nicht so hitzig", neitiseni!
— Olen vapaahetkinäni vähän kirjoitellut, vain omaksi huvikseni, en
ansaitakseni. Sitä en koskaan ajatellut enkä olisi uskaltanutkaan,
mutta nyt täytyy —. Jos tämä voisi kelvata johonkin sanomalehteen? Itse
en uskaltaisi tarjota tätä, eikä kai kukaan silloin viitsisi asiaa
ajatellakaan. Mutta jos te...
Hän laskee pakettinsa pöydälle.
— Ahaa, vai tällainen teidän asianne olikin! — Kauppaneuvos irroittaa
paperit kääröstä ja rupeaa selailemaan lehtiä.
Saima tuntee vapisevansa. On kuin olisi hänen sisimpänsä siinä
pengottavana. Ja penkomassa on mies, jonka huone on lämmin ja valoisa,
ja joka juo kahvinsa hopeiselta tarjottimelta sillä aikaa, kun äiti ja
muut,— joiden ei pitäisi elää, kun ei ole varaa...
— Hyvästi, sanoo hän hätäisesti. — Minä tulen joskus perimään
vastausta. — Ja ennenkuin kauppaneuvos on ennättänyt tointua
hämmästyksestään, on Saima jo kadonnut huoneesta.
Hitaasti astuu hän kotiin päin. Kohdalle tultuaan jatkaa hän matkaansa,
kääntyy sitte takaisin kotiportille ja sieltä uudelleen pois päin.
Kotioven salpana on pelko, sydäntäkouristava pelko, ettei äiti jaksa
kestää tätä iskua. Eihän hän paljon ole puhunut tuosta paikasta eikä
näyttänyt uskovan sen saantiin, mutta jos sittekin on odottanut ehkä
hartaammin kuin konsanaan Saima.
Ja vaikka äiti sen vielä jaksaisi kestääkin, oli se sittekin niin
armottoman lohdutonta, kun eivät olot ottaneet valjetakseen. Nyt oli
apu tarpeen. Nyt tulisi se aikanaan. Nyt ei sitä annettu. Jos sitte
kerran päästäisiin myötämäkeen, ei ehkä enää olisi häntä, jonka voimat
vastamäessä olivat ennenaikojaan loppuun kuluneet.
Hämärsi jo kun Saima avasi kodin oven. Keittiö oli tyhjä. Pimeässä
huoneessa ei hän voinut nähdä mitään.
— Äiti, missä sinä olet?
— Täällä. Minä lepäilen vähän.
— Oletko sairas?
— En, en. Muuten vaan rupesin tähän, kun ei ollut mitään tekemistä ja
kun tässä on lämpöisempikin.
Se vihlasi kuin veitsen terä. He tunsivat sen kumpikin ja puhe katkesi
siihen. Toinen ei rohjennut kertoa, toinen ei kysyä.
Vasta jouluaaton edellisenä iltana se vihdoin purkautui. Sininen
maito, nurkka, joka oli niin hatara, että siihen Saiman rääsytukoista
huolimatta kerääntyi jäätä ja lunta, ja ne kengät, ne lämpimät,
ostamattomat joululahjakengät, kävivät Saimalle viimein ylivoimaisiksi.
Yöt oli hän itkenyt, päivät vaiennut. Nyt puhkesi hän viimein nauruun.
Hän nauroi pahaa, ilkkuvaa naurua sille lämpimälle ja mukavalle
huoneelle, jossa hänelle hauskaa joulua toivotettiin samalla kun
tingittiin vähän pois hänen vaivalla ansaituista penneistään.
Hän nauroi ja ivasi niitä, jotka joivat herkkujaan hopeisilta
tarjottimilta, samalla kun valittivat köyhien vanhusten olemassa-oloa.
Äiti koetti rauhoittaa, mutta silloin suuttui Saima. Oli äitikin
sellainen raukkamainen nahjus! Olisi kai osaansa tyytynyt, vaikka olisi
kuollut nälkään!
— Sanoisit edes jotain, suuttuisit, olisit suunniltasi niinkuin minä,
silloin ehkä helpottaisi. Mutta kun sinä aina vaan kärsit, kärsit, käy
kuorma minulle sietämättömäksi.
Saima ei ollut nukkunut viikkoon, mutta sinä iltana nukkui hän itkuunsa
ja mielenliikutukseensa.
Ensi kertaa ei hän viime työkseen peittänyt äitiä ja saanut osakseen
äidin tavanmukaisia iltahyväilyjä.
Aamuyöstä hän heräsi. Hän oli nähtävästi nukkunut vaatteet päällään
ja äiti oli peittänyt hänet. Hän rupesi muistuttelemaan itselleen
edellistä iltaa. Kurkkuun nousi henkeä salpaava pala. Sydäntä kirveli
kirpeän kipeästi.
Eikö köyhyys itsessään ollut tarpeeksi raskas taakka? Vieläkö sen piti
kasvaa ja monistua sen kautta, että se synnytti katkeraa mieltä ja
kovia, haavoittavia sanoja.
Tai siitäkö katkeruus johtui, ettei hän ottanut surua vastaan oikealla
tavalla, ei niinkuin äiti?
Kuinka hän oli saattanut sanoa sellaista kuin sanoi äidille, juuri
hänelle, jota hän käsin oli tahtonut kantaa läpi kaiken raskaan ja
kovan? Vai olikohan hän juuri siksi suuttunut, että hän rakasti niin
paljon ja kärsi niin pohjattomasti.
Äidin vuoteelta kuului samassa hiljaista valitusta.
— Oma äiti-kultani! — Saima kumartuu äidin puoleen.
— Tästä minä en enää nouse. Minä tunnen sen.
Hymy sammuu Saiman huulilta. Hyväilyyn kohonnut käsi painuu puutuneena.
— Mitä voin tehdä, kysyy hän. Ja hän säikähtää oman äänensä koleutta.
* * * * *
Ne kengät, ne kengät, ne kauniit joululahjakengät, niitä ei enää
tarvittu. —
* * * * *
Tammikuun viimepäivinä, pitkän piilossaolon jälkeen, rupesi päivä
yht'äkkiä paistamaan kevättä ennustavan iloisesti. Suurin osa kodin
irtaimistoa oli jo silloin panttilaitoksella ja kylmilleen jätetyssä
huoneessa makasi kuollut laudoilla.
Saima asui keittiössä. Hänen täytyi olla lähellä äitiä ja jakaa kaikki
hänen kanssaan niinkauan kuin mahdollista.
Ja hän sai paljon jaettavaa.
Lähettäjän kultaisilla alkukirjaimilla kaunistetulla, muodikkaalla
paperilla kauppaneuvos ilmotti hänelle, että käsikirjoitus tuli
julaistavaksi, ei sanomalehdessä, vaan eri kirjana. Hyvä palkkio oli
myöskin tiedossa. Kauppaneuvos onnitteli tämän johdosta, kauniisti ja
monisanaisesti lupautuen uraansa alkavan suojelijaksi. Hän oli aina
koettanut auttaa nuoria, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sen neiti Särkkä
kyllä tiesi.
Saima näkee yhtäkkiä edessään kuvan nuoresta tytöstä, joka
jännityksestä vavisten repäisee auki tämän kirjeen, ahmii sen sisällön
ja kiiruhtaa sitte viereiseen huoneeseen, jossa viskautuu polvilleen,
painaa päänsä äidin syliin ja toistaa riemu joka äänen väreessä: Äiti,
äiti, nyt se tuli, nyt minä voin pitää Sinua hyvänä.
Mutta tuo kuva onkin vain haihtuva harhanäky, kuva siitä, mikä olisi
_voinut_ tapahtua, jos...
Itse teossa nousee hän, kääntää välinpitämättömänä kirjeen kokoon ja
astuu hitain askelin kuolleen luo. Hänen katseensa on yhtä eloton kuin
kuolleen käsi on kylmä.
— Äiti, hän sanoo hiljaa ja kuiskaamalla, — se tuli nyt — mutta tuli
liian myöhään.