hän ei tiedä itsekään, ellei hän pelkää jotain kovaa, aavistamatonta
kohtalon iskua, joka voisi eroittaa heidät, äidin ja pojan toisistaan
nyt juuri, kun he ovat päässeet aavistamaan, mitä he toisissaan
omistavat ja että heidän on mahdoton elää erotettuina toisistaan.
Äiti ja poika ovat aina yhdessä. Ainoastaan joskus, kun äiti hyvin
pyytää, jättää Aljoscha äidin leikkiäkseen ikätoverinsa Friedrichin
kanssa.
Vaikka pojat ovat yhdenikäiset, on Friedrich Aljoschaa päätä pitempi.
Hän on voimakas, rotevarakenteinen, vaaleatukkainen germaani. Aljoscha
on hintelävartaloinen, kellahtavan kalpea iholtaan ja hänen suuret,
mustat silmänsä katsovat kypsänkysyvinä ihmisiin.
Elena koettaa parhaansa edistääkseen poikien ystävyyttä. Hän pelkää
pikku Aljoschansa kypsää katsetta ja otsaa, jonka takana piilee niin
paljon ajatuksia. Pojan henkinen kypsyys ja voimien heikkous kohdistuu
syytöksenä häneen, äitiin. Ensin jätti hän lapsensa ikävöimään, itse
huvitellessaan. Sitte antoi hän oman suuren surunsa kypsyttää poikaa
samalla kuin itseään, — välillisesti joskaan ei suoranaisesti.
Elena pelkää niitä hehkuvia tunteita, joita hän löytää lapsensa
sielussa. Hän pelkää ennenaikaista kypsymistä, joka ei koskaan tiedä
hyvää. Siitä syystä hän myöskin kannustaa Aljoschaa ihailemaan
Friedrichiä, joka osaa ampua jousipyssyllä, osaa ratsastaa, voimistella
ja uida.
Elena rupeaa itsekin harrastamaan tätä kaikkea. Hän tulee lapseksi
lapsensa tähden. "Lapseksi nyt juuri, kun suuri suru on kypsyttänyt
äidiksi ja ihmiseksi", hän ajattelee surunvoittoisesti itsekseen.
Ainoastaan illoin, kun Aljoscha on nukkunut äidin käsi omassaan, tulee
aika, jolloin Elena saa elää omaa elämäänsä. Silloin hän nousee, uskoo
nukkuvan lapsen hoitajalle, uskolliselle Marialle, ja hiipii itse ulos.
Etelän yöllisellä taivaalla loistavat jo tähtivalot. Päivän levoton
hyörinä on asettunut. Karjankellotkaan eivät enää kilahtele. Laaksossa
levätään, vuorien rinteillä samoin. Ainoastaan tunturikoski ja metsän
puut pitävät vielä puhetta keskenään.
Elena astelee yksinäistä tunturipolkua. Hänen katseensa kohoaa
ylöspäin. Ylöspäin kutsuvat taivaan tuikkivat tulet. Ylöspäin ikävöi
hänen oma mielensä.
Hän ajattelee Eugen Konstantinowitschiä, — ei pyytäen intohimoisen
sielunsa hehkulla, — hän ajattelee häntä elämänsä kauneimpana muistona,
jota hän kiittää syntymisestään korkeampaan ja syvempään elämään.
Uskollinen itselleen on hän aina tahtonut olla. Mutta että ihminen voi
olla uskollinen joko alhaisemmalle tai ylhäissyntyiselle minälleen,
on vasta nyt selvennyt hänelle. Suru sen selvitti. Tai tekikö sen tuo
korkea otsa ja nuo syvät silmät, joita hän ei saanut rakastaa, mutta
joiden kautta hän kuitenkin oppi aavistamaan entistä parempaa elämän
sisältöä.
Elena tuntee sielunsa kohotetuksi yli kaiken pienen, maisen ja matalan.
Hän tuntee sen läheisyyttä, joka on oleellista, on elämän ydin ja
sisältö.
Onko se Jumala?
Hän ei voi määritellä, ei selvittää, mutta hän tuntee, että hän tahtoo
vapautua kaikesta muusta ja elää sille. Hän rukoilee voimaa tullakseen
hyväksi äidiksi ja hyväksi ihmiseksi. Luonnon syvä rauha huokuu
lääkitystä haavoihin. On kuin siunaavat kädet koskettaisivat sairasta
ja värähtävää hänen sisimmässään. Nääntyvä saa uutta voimaa. Kiitos
puhkee huulille.
* * * * *
Silloin yhtäkkiä ajaa jäädyttävä pelko hänet takaisin pojan luo Hän on
unohtanut lapsensa, ajatellut itseään. Mitä jos jotain on tapahtunut?
* * * * *
Ja isku tuli kerran. Aljoscha sairastui kuumeeseen. Kovaa se ei ollut.
Mutta sittekin.
Vasta kun Aljoscha on ollut neljä päivää ilman kuumetta ja kaksi päivää
pukeissa, pääsee hän kutsumaan Friedrichiä luokseen teetä juomaan.
Elena on paraikaa järjestämässä pojille esille ottamaansa peliä, kun
Marfa syöksee sisään kalman kalpeana ja itkussa.
— Elena Edwardowna, minä pyörryn, minä kuolen.
— Mitä, mitä on tapahtunut?
— Sota, sota on syttynyt! Meidät vangitaan! Meidät ammutaan...!
Sota! Se tuli kuin salama selvältä taivaalta. Olihan jo kauan näyttänyt
uhkaavalta, mutta hän oli unohtanut kaiken Aljoschan sairastaessa.
— Meidän täytyy lähteä heti! — Hän kiiruhtaa hakemaan Aljoschaa.
Poika seisoo pihamaan portilla, Friedrich tien toisella puolella.
Friedrich heiluttaa vimmatusti pientä keppiään.
— Mene, mene, muuten minun täytyy ampua sinut!
Elena repäisee poikansa pois portilta ja kuljettaa sisälle.
— Äiti, min-kä täh-den, änkyttää Aljoscha.
— Sota on syttynyt. Meidän täytyy lähteä asemalle kohta, kun saamme
tavarat kuntoon. Saksalaiset ja venäläiset ovat nyt vihollisia.
— Tekeekö sota ystävätkin vihollisiksi, äiti?
— Tekee, tekee!
Elena on ruvennut vetämään esille tavaroita kaapeista ja laatikoista.
Tunnin kuluttua ovat he jo matkalla asemalle.
Tiellä huutavat muutamat vastaantulijat heille saksalaisia
haukkumasanoja.
— Äiti, mitä he sanovat? Tuon toisen minä tunnen. Hän kantoi minua
kerran olallaan. Onko hän nyt vihainen meille?
— Sota tekee ihmiset pahoiksi ja vihaisiksi.
— Minkätähden sitte käydään sotaa?
— Kun täytyy.
— Kuka pakoittaa?
Aljoscha ei saa vastausta. Tullaan juuri asemalle. Siellä on jo kauhea
tungos, vaikka on toista tuntia junan lähtöön.
On ollut kovin kuuma. Rupeaa satamaan hienostaan. He ovat ohkaisiin
puetut. Sadetakitkin ovat kiireessä tulleet sisäänpantujen vaatteiden
joukkoon.
Elena koettaa suojata poikaa seisomalla sateen puolella. Vihdoin kun
pääsevät junaan, on mahdoton enää saada istuinpaikkaa. Elena seisoo
painaen poikaa niin lähelle itseään kuin mahdollista. Välistä nostaa
hän hänet syliinsä ja käskee nojaamaan äidin olkapäähän. Mutta Aljoscha
panee vastaan. Hän ei tahdo levätä kun ei äitikään.
He saapuvat myöhään illalla Berliiniin. Heille on sanottu, ettei siellä
anneta yösijaa ulkomaalaisille. Eivätkä he muutenkaan uskaltaisi lähteä
etäälle asemalta. Heidän on päästävä lähtemään aikaisella aamujunalla.
Sentähden he viettävät yönsä aseman ravintolassa. Aljoscha nukkuu
nojautuneena äitiin. Elena valvoo.
Siinä istuessaan nukkuvan lapsensa vieressä astuu vähitellen koko hänen
tähän asti eletty elämänsä hänen eteensä. Hän kertaa sitä niinkuin
kuolevat usein tekevät. Ei siksi, että hän nyt uskoo kuolevansa. Muuten
vain tuntui aivan kuin olisi tilille vaadittu.
Hän näkee itsensä kodin hemmoteltuna, iloja intohimoisesti rakastavana
lapsena. Sellaisena siirtyy hän miehensä kotiin ja jatkaa siellä
entistä elintapaansa. Ainoa ero on siinä, että hänellä nyt on yksi
hemmottelija lisäksi, ja että mies nyt isän asemesta saa maksaa hänen
ilonsa ja huvinsa.
Elena ymmärtää nyt, mitä Sergius Michailowitsch on kaivannut, —
joskin tosin vain lasten tähden. Hänen käy kuitenkin sääli miestään.
Miksikähän hän ei välittänyt hänelle hellävaroin annetuista
viittauksista, hän kysyy itseltään. Olikohan siihen syynä se, että
Sergius alotti väärältä puolelta, vaati ulkonaisesti ja toisten tähden
olemaan sitä, mitä hän ei sisäisesti ollut. Taas nousee Eugenin kuva
Elenan silmäin eteen.
Millä voimalla hän, tuo vieras, kykeni aikaansaamaan niin suuren
muutoksen? Tekikö sen rakkauden ihmevoima? Vai oliko siihen syynä
se, että hän itse oli päässyt ylemmä ja sentähden kykeni auttamaan
toistakin ylöspäin? Eihän se virran vesikään laaksosta vuorille
noussut. Ylhäältäpäin yksin valuivat hedelmöittävät virrat.
Oliko Eugen Konstantinowitsch teosofi? Tai "science'tisti"? Tai
kuuluiko hän ehkä johonkin uskonnolliseen lahkoon?
Elena ei tietänyt. Äitiä mainittiin hyvin uskonnolliseksi, joskaan
ei aivan oikeaoppiseksi. Ja sekä äiti että poika tuntuivat samoilta.
Heillä oli yksi sydän ja yksi sielu.
Oli miten oli, Eugenissa oli Elena tavannut toisenlaista kuin
kenessäkään muussa, voimaa, joka painaa alas ja samalla nostaa, tekee
ihmisen pieneksi, mutta kirkastaa päämäärän suureksi ja ihanaksi.
Sitä tietä on Elena tullut äidiksi, on oppinut rakastamaan lapsiaan ja
lasten kautta — lasten isää.
Siinä istuessaan hän ajattelee, että hän tahtoo tulla paremmaksi
ihmiseksi ja paremmaksi vaimoksi.
Aamuyöstä kasvaa liike ja tungos. Myöhästyneitä, täpötäysiä junia
saapuu. Ihmiset asettuvat jonoihin päästäkseen parin tunnin perästä
lähteviin juniin.
Aljoscha on virkistynyt unesta, Elena istumisesta. Heistä tuntuu
siltä kuin nyt jaksaisivat kestää mitä tahansa. Mutta kun pitkän
jonossa seisomisen jälkeen vihdoin ovat päässeet junaan, kun siinä
ovat seisoneet tuntikausia likistettyinä, survottuina, tungoksessa ja
helteessä kuumenneina, vedossa kylmeten, ei heillä enää ole voimia
liiemmästi. Pitkät pysähdykset, yhä uudistuvat tarkastukset, itkevät,
tuskastuneet, vihaiset, kiukkuilevat ihmiset ympärillä, kaikki rasittaa.
Eräällä asemalla koettaa Elena saada voileipiä Aljoschalle. Ohi kulkeva
myyjä kääntyy vihaisesti selin häneen: "Nur für Soldaten", kuulee
Elena. Hän nielee itkua ja painaa poikaa lähemmä itseään.
Lautalla eivät olot parane, päinvastoin. Tuulee ankarasti. Toisiinsa
sullotut ihmiset ovat merisairaita, antavat ylen. Elenalla on ensi
luokan lippu, mutta ainoa mahdollisesti siedettävä paikka, minkä hän on
saanut, on erään toisen luokan vaunun syrjäkäytävällä. Alaslasketulla
laitaistuimella seisoo Aljoscha nojautuneena äitiin, Elena itse seisoo
vieressä käytävällä.
— Sinulla on paha olla, Aljoscha sanoo säälivästi.
— Kaikilla on paha olla, kun on sota. Poika on hetken ääneti, sitte
kysyy hän hiljaa:
— Äiti, minkätähden täytyy ihmisillä olla paha olla?
Elena miettii hetken, sitte koettaa hän selittää, että se kai johtuu
siitä, kun ihmiset eivät ole hyviä. Vaikeat ajat voivat ehkä opettaa
heitä paremmiksi, kun he näkevät miten paljon kärsimystä paha tuottaa.
Aljoscha ei vastaa tähän mitään, sentähden jatkaa Elena selittelyä.
— Kerran kun sinä olit pieni, napautti isä sinua sormille. Sinä itkit
kovin. Sinua ei koskaan oltu rangaistu. Mutta sen kerran jälkeen
muistit olla koskematta isän kirjotuskaluihin.
— Tulevatko ihmiset hyviksi tämän sodan jälkeen?
— En tiedä. Äiti ainakin tahtoisi tulla hyväksi, oikein hyväksi isälle,
sinulle — kaikille!
— Minäkin tahtoisin! — Pojan pää painuu äidin olalle. Kuuluu kuin
hillitty nyyhkytys ja sitte vähän ajan perästä:
— Minusta on kuitenkin hyvin ikävä, että tuli sota ja että sinun täytyy
seisoa.
Sitte he eivät puhu enää mitään. Kumpikin heistä taistelee meritautia
vastaan. He käyvät kumpikin yhä kalpeammiksi. Aljoscha nojaa raskaasti
äitiin. Kerran tuntee äiti, miten poika omituisesti vavahtaa. Kovin
hiljaa hän hengittääkin. Sitä ei ensinkään voi kuulla. Mutta junahan
jyskyttää niin kovin.
* * * * *
Ruotsin rannikolle astuessaan pitää Elena ruumista sylissään. Aljoschan
sydän on lakannut sykkimästä. Mutta äiti ei tahdo uskoa sitä. Hän
pitelee yhä poikaansa sylissään, puristaa rintaansa vasten, eikä
hellitä ennenkuin pieni ruumis väkipakolla riistetään häneltä.
* * * * *
Paperi painuu Sergiuksen kädestä pöydälle. Monta puolustus- ja
syytöskirjelmää on hän sekä lukenut että itse laatinut, — tällaista ei
koskaan.
Mitä tässä oikeastaan oli? Ja keneen se kohdistui? Oliko tässä
puolustusta vaiko syytöstä? Molempia tai ei kumpaakaan? — Oliko ehkä
vain kappale elämää nähtynä ja kerrottuna tinkimättömän totuuden
mukaisesti?
Hän ei tiedä. Ainoa, mikä hänellä on selvillä, on, että hän on
omistanut paljon ja kadottanut paljon. Ja että hän olisi voinut omistaa
vieläkin enemmän, jos — — —
Leipää.
Hänen nimensä oli Pjotr. Nyt sanotaan häntä Petteriksi.
Petter asuu pienessä ullakkohuoneessa vihanneskauppias Schmidtmeyerin
luona.
Huone on oikeastaan aiottu ruokasäiliöksi. Se on pituudeltaan vähän
päälle kaksi metriä ja leveydeltään metri ja kuusikymmentä. Siinä on
lavitsan tapainen vuode, sen päällä olkia ja niitä peittämässä karkea
vaate. Vieressä on Petterin kokoon kyhäämä tuoli, jota käytetään sekä
tuolina että pöytänä. Seinään on lyöty muutamia nauloja vaatteita
varten. Muuta ei huoneessa ole.
Mutta Petter on tyytyväinen. Tällaista komeroa ei kukaan tahdo
vuokrata, eikä perhekään tarvitse sitä säiliönä. Sentähden saa Petter
huoneensa kuin kaupantekijäisiksi, ilman että hänen pieni rahapalkkansa
siitä pienenee. Ja se on hänelle pääasia.
Huone on lisäksi hyvä siitä, että se pysyy lämpimänä lämmittämättä. Se
sijaitsee navetan yläpuolella ja lattiassa on aukko, joka tavallisesti
on tukossa, mutta joka pakkaspäivinä voidaan avata.
Petter saa siten lämmönkin ilmaiseksi.
Elatukseenkaan ei kulu paljon. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan
asti työntää Petter kauppias Schmidtmeyerin raskaita vihannesrattaita
talosta taloon läheisessä esikaupungissa. Hänen päivärahansa riippuu
siitä, mitä hän saa myydyksi. Sentähden hän koettaa parastaan.
Petter onkin aina hyvissä väleissä ostajien kanssa ja saa tavallisesti
tavarat hyvin kaupaksi. Tästä hyvillään viskaa isäntä hänelle
mielellään tähteeksi jäänyttä hylkytavaraa syötäväksi. Näin ei
elatuskaan maksa hänelle paljon. Ja siksi kasvavat hänen säästönsä.
Petterillä on pieni nahkapussi, jota hän aina kantaa rinnallaan karhean
paitansa alla. Siinä säilyttää hän rahansa. Kun hän saa kootuksi
kymmenen markkaa, vaihtaa hän pikkurahat seteliin. Ja kun säästöt
kasvavat, vaihtaa hän pienemmän setelin suurempaan. Siten ei rahapussi
paidan alla koskaan kasva huomattavan suureksi. Vaihdos toimitetaan
aina, kun Petter ajaa isäntänsä asioita, joten ei kukaan huomaa hänellä
itsellään olevan rahaa.
Petter säästää säästämistään. Säästöjen lisääntymiseen keskittyy hänen
elämänsä koko harrastus. Mutta ei hän sittekään elä säästääkseen. Hän
säästää elääkseen. Hän tahtoo kerrankin päästä käsiksi leipään niin
lujasti, ettei sitä kukaan enää saa häneltä riistetyksi. Ja hän tuntee
keinonkin, jonka avulla hän voi päästä toiveittensa perille.
Kaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista
kaduista sijaitsee kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen
akkunat ovat kesäisin auki ja tuuli löyhyttelee usein valkeita
akkunaverhoja. Puutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikkoja.
Istuinpaikkoja siellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon
asukkaina on vanhoja ukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella
nurmikolla, toiset istuskelevat puitten siimeksessä. Muutamia
kuljetetaan pyörätuoleissa.
Petter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että hän osaa sen kuin
ulkoa. Kun hän vain ummistaa silmänsä, näkee hän sen edessään: iloisen
valkean talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja
puutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja...
Petter on monesti puhutellut ukkoja. Hän tietää, että he todella
ovat tyytyväisiä ja että heillä on hyvä olla. He asuvat kaksittain
iloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän
ääreen ja syövät ateriansa ilman huomisen huolta, tietoisina siitä,
että he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan kuin
elävät.
Petter on hankkinut itselleen tietoja siitäkin, kuka ja miten voi
päästä tämän kodin jäseneksi.
Laitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla
syntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisillä ehdoilla pääsevät
kokonaan ilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat
tulla osallisiksi tästä, kunhan he ensin maksavat kolme sataa markkaa
sisäänpääsyrahana, joka oikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan
kodin eduista.
Tätä varten Petter säästää.
Kun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä
oikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, ajattelee
hän sitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa
huoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö
kovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle
pistänyt, kuvittelee hän mielessään, että hän pian istuu pitkässä
pöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu
kuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.
Ja kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut
sitä, mitä ei koskaan ennen annettu: huolettomia päiviä, — silloin hän
myöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.
Leipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sentähden
tahtoo hän kerrankin päästä riippumattomaksi siitä. Tämä on kosto, jota
hän on himoinnut. Ja tämäntähden laskee hän usein säästöjään.
Kun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahan yksitellen ja
hitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin,
palaa hänen mieleensä se kylmä, ummehtunut huone kellarikerroksessa,
josta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär.
Hän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä jäi
poika naapurien huostaan, välistä otti äiti hänet mukaansa suureen
pesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan
kiinni sängynjalkaan. Viereen asetti hän muutamia puupalikoita leluksi,
vesikupin ja palasen leipää.
Leipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja
rimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli,
oli hänellä leipää muassaan, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli
voita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli
sovitusuhri.
Poikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää
hakemassa. Leivän tähden oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut
syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sentähden vihasi hän sitä yhtä
kiihkeästi kuin hän sitä himoitsi.
Himo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui
ratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin
edellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskien rahojaan,
tuntui hänestä siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.
On pureva pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla erään leipomon edustalla. Hän
on pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin, sen
hän tietää, ja äiti tuo ruokaa.
Mutta odottaessaan ravitsee hän katseitaan leipomon tarjoilupöydälle
pinotuilla herkuilla. Eräällä lasilautasella on sokeririnkeleitä,
toisella piparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa
päällä.
Hän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse
teossa olevansa niitä syömässä, elleivät nälkä ja vilu muistuttaisi
hänelle asian todellista laitaa.
Pieni tyttö ja poika kääntyvät samassa kadulta puotiin. He ostavat
itselleen kauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä.
Nälkä kurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.
Petterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopekan raha. Hän
hypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos — jos uskaltaisi...?
Samassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt,
nyt, heidän sakissaan!
Petter pujahtaa sisään. Pojat ostavat leivoksia. Petterkin työntää
rahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa hänen suussaan
kuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta on se saatu, kun siitä ei enää ole
jälkeäkään.
Toiset pojat ostavat enemmän. Enemmän vaatii Petterin vatsakin.
Tarjoilupöydällä, aivan lähellä laitaa on kaunis rusinakakku. Se ei ole
aivan pieni. Siitä lähtisi ehkä nälkäkin.
Petter pyyhkäisee sen taskuunsa ja koettaa livahtaa puodista. Mutta
myyjä on huomannut hänet ja käy kiinni käsivarteen. —
Vai sellainen! Tulet varastamaan! — Kakku kaivetaan esille taskusta ja
itku kurkussa, evästettynä ankarilla sanoilla, passitetaan Petter ulos
kadulle, missä hän vilusta värähdellen pysähtyy odottamaan äitiä.
Tämä tapahtuma ei vain haikeana muistona ole painunut Petterin
mieleen, vaan siksi, että sen seuraukset tuntuivat kauaksi koko hänen
tulevaisuuteensa. Puodissa olleet pojat näkivät hänet kerran hänen
leikkiessään oman kadun varrella asuvien poikien kanssa. "Pullavaras,
pullavaras, onko sulla nälkä?" niin hänelle siitä pitäin huudettiin
kohta kun hän vain näyttäytyi kadulla. Sormet nousivat häntä
osoittelemaan ja koko poikaparvi rähähti nauruun.
Senjälkeen kävi Petter ihmisaraksi ja rupesi vihaamaan leipää entistä
enemmän. Sitä oli olemassa muille, ei hänelle. Häntä se vain kiusasi ja
kompastuta. Siksi vihasi hän sitä.
Kaikkein tuhoisimmin se kuitenkin vaikutti hänen elämäänsä, kun hän
kolmentoista vanhana oli päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle.
Alussa kävi kaikki hyvin. Mutta sitte katosi kaksikymmentä ruplaa
kauppiaan laatikosta. Myymälässä oli nuori puotilainen, joka
kertoi olleensa puodissa silloin, kun Petter pikku poikana varasti
pullan leipomosta. Tämä asia vedettiin nyt esiin. Petter vakuutti
syyttömyyttään rahan suhteen, mutta häntä ei uskottu. Varhain varkaaksi
oppinut oli tietysti taitava ammatissaan. Ja taitava oli rahavaras
ollut. Sentähden ajettiin Petter pois paikastaan.
Vaikeata oli tämän jälkeen saada paikkaa, ja vielä vaikeampaa siinä
pysyä. Maine kiersi aina, joko Petterin edellä tai hänen jälessään,
tehden kerta toisensa perään hänen aikeensa ja toiveensa tyhjiksi.
Leipä teki hänet pakolaiseksi hänen omassa maassaan. Siksi täytyi hänen
lähteä etsimään sitä sieltä, minne ei hänen maineensa kiertänyt hänen
jälessään.
Mutta vieraallakin maalla oli onni hänelle vastainen. Kerran hän
kuitenkin sai kootuksi itselleen pari sataa markkaa. Niillä aikoi
hän elää ja etsiä itselleen jotain edullista työtä. Hänen oli näihin
asti täytynyt tyytyä siihen mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot
olivat uskollisesti seuranneet häntä lapsuusijästä kellarikerroksessa
miehuusijän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen ja
huonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta oli
saanut säästöjä kootuksi, tahtoi hän päästä puutteesta. Hän tahtoi
syödä kylläkseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä itselleen niin
hyvin palkattua työtä, että hän saisi vanhuutensa turvatuksi.
Nämät rohkeat aikeet mielessään jätti hän kaupungin, jossa oli saanut
tilapäistä työtä ja päätti itä-Saksasta lähteä länteenpäin parempien
päivien hakuun.
Tällä matkalla varastettiin häneltä eräässä yöpaikassa kaikki hänen
rahansa.
Leipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, oli juoksuttanut jälessään,
houkutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen
juossut perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin
taivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sentähden himoitsi hän kostoa. Ja
hän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten
joukossa, valkeassa talossa, päiväpaisteisella kummulla, silloin ei
leipä häntä enää pakene. Silloin on hän saavuttanut voiton elämänsä
suuressa, taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.
Tätä kaikkea ajattelee Petter työntäessään Schmidtmeyerin raskaita
rattaita talosta taloon. Hän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille
ja tarjoilee tavaroitaan. Emännöitsijä valkoisessa talouspuvussa tulee
tekemään kauppaa. Ukot istuvat päiväpaisteessa ja myhähtelevät. He
nyykäyttävät päätään Petterille ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he
kysyisivät: "etkö sinä jo pian tule?"
"Pian, pian", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan
eteenpäin. Kaksikymmentä markkaa on hänellä saamista isännältä. Kun se
on saatu, on määrä täysi. Muutamia markkoja puuttuu tosin, mutta ne hän
saa ansaituksi sill'aikaa kun hänen pyyntökirjansa on johtokunnalla. Se
kestää aina. Sen hän tietää. Hän on ottanut selkoa kaikesta. — Paras
on laittaa paperit kuntoon niin pian kuin suinkin. Ehkä hän sitte
jo viettää jouluaan suuressa, valoisassa huoneessa, jossa kauniisti
katetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.
Petterin sisintä hivelee. Tuntuu siltä kuin valkea joulupuuro jo
kiertäisi sisälmyksissä täyttävänä ja hyväätekevänä.