PAKENEVIEN PARISSA
Kertomuksia
Kirj.
MARJA SALMELA
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.
SISÄLLYS:
Lapset
Elena Edwardownan tarina
Leipää
Appi-isä
Yksi lukemattomien joukosta
"Sodan merkeissä elämme". "Pakolaisten parissa kuljimme", näin sanovat
nykyään ihmiset toisilleen.
Miksi?
Siksi että suuri maailmansota syttyi ja sen alkulähteiltä haarautui
vuolas virta, joka kuljetti satoja, tuhansia pakenevia maahan ja maasta
eteenpäin kohden lopullista päämäärää.
Mutta kuuluneeko pakenevien parissa kulkeminen ainoastaan sodan
aikoihin? Eikö se ole meille jokapäiväinen kokemus? Emmekö oikeastaan
aina kulje "pakenevien parissa"?
Paljon on paettavaa elämässä. Mikä pakenee kohtalonsa kovuutta, mikä
tuntonsa tuomioita. Muistojaan pakenevat monet.
Mitä me muuten pakenemmekin, emmekö me kaikki ole noita vieraan maan
vaivoja tuntevia, jotka vaarojen ja vaivojen kautta kiiruhtavat
kotimaata kohden, puuttuvaisuudesta kohti puuttumatonta,
vajavaisuudesta kohti täydellisyyttä?
Lapset.
Marfa sitoo kokoon lyhteitä suurella pellolla. Hänen ympärillään on
paljon ihmisiä ja liikettä. Kaikki ovat työntouhussa. Toiset tekevät
sitä kilvan ja kiireisesti, toiset nauravat ja puhelevat työn lomassa.
Marfa ei kuule eikä kuuntele mitään. Hän ei edes osaa kieltäkään
niin paljon, että ymmärtäisi, kun puhutaan nopeaan ja monet puhuvat
yht'aikaa.
Hän ajattelee sitä, että hänen nyt pitäisi tuntea koti-ikävää. Nämä
vieraat vainiot, oudot ihmiset ja kieli, joka käsittämättömänä kohisee
korvissa, niiden pitäisi nostattaa hänen silmäinsä eteen oman maan
laajat lakeudet, pellot, joilla kotikylän väki, tuttua vanhuksista
lapsiin saakka, työssä ahertaa ja jossa nauru, laulu ja leikki soi
omalla äidinkielellä.
Mutta Marfa ei kaipaa. Tuntuu vain siltä kuin ehkä tuntuu ruumiissa,
josta jokin osa on leikattu pois. On kuin sitä olematonta kolottaisi
siksi, ettei sitä ole siinä, mihin se kuului, vaan tyhjyys on sijalla.
Samanlaista on Marfan koti-ikävä. Hänkin tuntee tyhjyyttä, joka tuottaa
hiljaista jomottavaa kipua.
Mutta eihän hän voi kaivata. Hänellä ei ole muuta kuin yksi ainoa
ajatus, yksi ainoa päämäärä elämässä: lapset. Lasten tähden on
hän tullut tänne. Lasten hyväksi hän on tehnyt ja tekee hyvällä
menestyksellä työtä näillä vierailla vainioilla. Kuinka hän silloin
voisi ikävöidä?
Ihmiset nauravat ja puhelevat. Koneet jyskyttävät. Hevosia kehoitetaan
huudoilla eteenpäin. Vilkas, kirjava elämä kohisee Marfan ympärillä.
Mutta hän on etäällä ja eristettynä kaikesta kuin yksinäinen kulkija
ohikiitävän virran varrella.
Hän ei ajattele työtään. Se käy häneltä konemaisesti. Hän ei ajattele
lapsiaankaan. Hän tietää missä ne ovat ja että heillä nyt on hyvä olla.
Hän on yksin entisyytensä kanssa.
Kun Wanja Iwanowitsch kosi häntä, oli hän kotikylänsä iloisin tyttö.
Kodissa ei tosin ollut paljon varoja. Isä kierteli reppurina, eikä
perheen asema muutenkaan ollut huomattava. Mutta isän hankkimat
varat torjuivat puutteen, ja äidin tupa oli mieluinen kokouspaikka
kyläläisille. Lisäksi ilmoitti isän antama, ikkunalaudan ja seinän
väliin pistetty tinakehyksinen peili Marfalle, että hän oli nuori ja
kaunis. Naapurit lisäsivät siihen, että hän oli kylän sukkelasuisin ja
hauskin tyttö. Oliko ihme, jos hänen iloinen luontonsa kävi vieläkin
iloisemmaksi?
Marfa ei ollut iloinen ainoastaan silloin tällöin. Hän oli iloinen
aina. Hän ei nauranut ainoastaan suullaan. Hänen silmänsä nauroivat
myöskin. Koko hänen olentonsa säteili iloa ja elämänhalua.
Marfan nauravat silmät kiinnittivät ensimäiseksi Wanjan huomiota
häneen, — ehkä sentähden, että Wanja itse oli harvasanainen haaveilija,
joka ei välittänyt toisten nuorten seurasta, ennenkuin ruvettuaan
hakemaan Marfaa joukosta.
Wanjan isä oli räätäli. Poika istui jo pienenä uteliaana katselijana
isän työpöydällä. Sitä myöten kuin varttui ikää ja ymmärrystä, sitä
myöten oppi hän hoitamaan yhä enemmän huomattua osaa itse toiminnassa.
Räätälin ammatista kai johtui, että Wanja jo nuorena rupesi kulkemaan
kumarassa ja katsomaan enemmän alas kuin ylöspäin, enemmän arkisen
harmaaseen työhön kuin iloisiin ohikulkeviin.
Wanja oli yhtä kellahtavan kalpea kuin Marfa oli punaposkinen. Hänen
harvasanaisuutensa oli yhtä huomattavaa kuin Marfan iloinen lavertelu,
hänen hymynsä yhtä harvinaista kuin Marfan nauru oli tavallista.
Oman luonteensa harmauteen kaipasi Wanja väriä ja rikkautta. Sentähden
ikävöi hän Marfan nauravia silmiä aina kun ei nähnyt niitä, ilostui
nähdessään ja ikävöi taas erottuaan niistä.
Hän epäröi kuitenkin kauan ennenkuin kosi. Hänen luonteensa harmaus
pani vastaan. Elämä oli raskasta jokaiselle, vähävaraiselle varsinkin,
— sitä raskaampaa kuta useammasta oli huolehdittava.
Mitäpä hänenlaisellaan miehellä oli tarjottavana vaimolleen? Paras oli
pysyä yksin. Ei silloin ainakaan ollut vetämässä muita onnettomuuteen.
Mutta Marfan nauravat silmät ja hänen iloisuutta säteilevä olentonsa
viskasivat kaikki Wanjan päätökset nurin.
Wanja kosi. Ja kun vilja oli korjattu ja kaikki sekä kiireellisimmät
että enin tuottavat syystyöt tehty, toi hän Marfan kotiinsa.
Marfa oli tähän asti luullut, ettei Wanja ensinkään välittänyt
minkäänmoisista huvituksista. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä.
Wanjallakin oli huvituksensa, vaikka ne olivatkin toista laatua kuin
muiden nuorten.
Lukeminen oli Wanjan suuri intohimo. Jos hän kauppiaalta sattui saamaan
kappaleen vanhaa sanomalehteä käärepaperiksi, pistettiin se kohta
talteen ja säästettiin sunnuntaiksi, jolloin oli aikaa lukemiseen.
Jos sattui räätälin luona kävijöiltä jäämään jotain painomusteella
tuhrattua taloon, kohta sekin korjattiin. Ja minkä Wanja kerran oli
lukenut, sen hän myöskin muisti. Se oli omaisuutta, jota ei kukaan
voinut häneltä riistää. Marfa huoahti kesken työtään. Varmaan oli hän
ollut kyläkuntansa onnellisin vaimo. Kaikkien ihmeeksi ja monen ivaksi
oli Wanja ehdottoman raitis mies. Tupakastakaan hän ei välittänyt.
Kerran hän oli yrittänyt ja silloin ruvennut voimaan pahoin. Sentähden
ei hän enää yrittänyt. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan sellaiseen.
Kaikki, mikä ei mennyt välttämättömiin elintarpeisiin, oli käytettävä
kirjoihin.
Kumpikin piti tapansa senkin jälkeen, kun he olivat menneet yhteen.
Marfa kävi kylän huvipaikoissa, kun vain jouti, ja nauroi miehelleen,
joka kyyrötti kirjan ääressä kohta kun laski neulan kädestään.
Mutta ahne oli Marfa silti kuulemaan, mitä Wanja milloinkin oli
lukenut. Ja kuultu painui mieleen. Wanja moitti kylän huvituksia
tyhjänpäiväiseksi ajan tuhlaukseksi, mutta nauroi Marfan jutuille ja
kuvauksille, kun tämä kotiin tultuaan lateli niitä miehelleen silmät
nauravina ja poskissa kuopat.
Ensimäinen pelkoon vivahtava tunne hiipi Marfan mieleen silloin, kun
hän huomasi, että luettu rupesi kypsyttämään jonkinlaista hedelmää
Wanjassa. Wanja ei enää ollut vain hiljainen haaveilija. Hän oli
ahminut ja keräillyt tietoja kuin mehiläinen ravintoa. Hän oli
sulatellut ja muodostellut sitä sisimmässään, kunnes oli tullut sille
asteelle, että saattoi eroittaa sen itsestään, asettaa sen kuin oman
olemuksensa ulkopuolelle ja sitte arvostella. Silloin hän huomasi, että
oli saanut laadituksi itselleen selvän ja johdonmukaisen kuvan siitä
minkälaista elämän piti olla. Hänen ei tarvinnut kirjoista oppia, että
se itse asiassa oli aivan toisenlaista.
Näihin aikoihin yhtyi Wanja ensi kertaa niihin, jotka julistivat
uusia, ennen kuulumattomia oppeja sekä kirkosta että yhteiskunnasta.
Hän ymmärsi, että he puhuivat juuri sitä, mikä hiljaisuudessa oli
kytenyt ja kypsynyt hänen omassa sisimmässään. Hän uskoi kuten hekin,
ettei kannattanut laidoista korjailla astiaa, jonka pohja on puhki.
Hiljaisesta, haaveilevasta kyläräätälistä oli tullut täysverinen
yhteiskunnallisen uudistuksen mies. Haaveilijana pysyi hän kuitenkin.
Hän oli siksi kauan kulkenut kumarassa, sanoi hän, että tiesi mitä
kumarassa kulkeminen merkitsi. Hän oli siksi kauan tuijottanut olevien
olojen harmauteen, että hän tarkoin tunsi sen. Ja hän oli selvillä
siitä, että harmauteen tuijottaminen ja kumarassa kulku oli tuleva
hänen vertaistensa osaksi, kunnes koittaisi uusi parempi päivä, se
päivä, jonka tulosta hän haaveili, ei itsensä, mutta ihmiskunnan ja
lastensa tähden.
Marfan iloinen luonne oli yleensä huolellisesti osannut kiertää eteen
asettuvia ristiriitoja. Mutta näihin aikoihin nyt tuli eräs eteen, joka
ei ollut kierrettävissä eikä kiellettävissä.
Wanjaa katsottiin karsaasti monelta taholta. Se oli ilmeistä. Kylän
vanhin oli monesti sanonut, että jollei Wanja tule järkiinsä, perii
hukka sekä hänet että hänen perheensä. Ja pappi, isä-Sergei, murahteli
kuin vihainen koira aina nähdessään Wanjan. Ja kuitenkin oli Wanja
paras mies kyläkunnassa, ehkäpä koko maailmassa. Hän oli raitis, paljon
lukenut ja ahkera. Ja kuinka hellä isäkin hän oli! Sitä ei voinut
ajatellakaan ennenkuin näki. Kun lapset sairastivat, valvoi hän heidän
luonaan, voiteli yskäiset rinnat rasvalla ja tärpätillä, pani kääreitä
ja koetti kaikkia hyväksi kuulemiaan keinoja.
Marfa ei tuntenut ainoatakaan isää, joka piti lapsistaan niin hyvää
huolta kuin Wanja. Ja kuitenkin riitti hänen hyvyytensä muillekin kuin
oman perheen jäsenille. Olipa vaikka viimeinen leipä pöydällä eikä
rahasta tietoa, sittekin taitettiin leipä nälkäiselle ohikulkevalle.
Kaikkien piti auttaa toisiaan ja tehdä hyvää. Sitä teroitti Wanja sekä
lapsille että naapureille.
Yleensä ei Wanja usein puhunut omista mielipiteistään. Välistä vain
neuvoi ja oikaisi hiljaisella tavallaan, usein kuitenkin teoilla
enemmän kuin sanoilla. Mutta Wanjan ajatukset olivat vähitellen
syöpyneet Marfaankin. Hän oli kuunnellut ja märehtinyt niitä ja tullut
vakuutetuksi siitä, että ne enimmäkseen olivat oikeat. Sitäpaitsi oli
hän vakuutettu siitä, että mies, joka eli niinkuin hänen Wanjansa, ei
voinut olla väärässä.
Miksi Wanja kaikesta huolimatta oli huonoissa väleissä johtomiesten
kanssa, se oli Marfalle käsittämätöntä.
Kylän huvitukset jäivät vähitellen Marfalta syrjään. Koti ja lapset
sitoivat häntä. Ja Wanjakin sitoi yhä enemmän ja enemmän, sitoi
hyvyydellään, hiljaisella, itsepintaisen uutteralla eteenpäin
pyrinnällään, ja niillä tulisilla puheilla, joihin hän välistä kotonaan
puhkesi ja jotka aina koskivat sitä uutta parempaa päivää, joka oli
tuleva lasten osaksi.
Mitä onnellisemmaksi Marfa tunsi itsensä, sitä enemmän hän rupesi
pelkäämään. Pahat unet ja aavistukset ahdistivat häntä. Hän vavahti
aina, kun oven-avauksesta kuuli vieraan olevan tulossa.
Ja kuitenkin, kun isku tuli, tuli se odottamatta.
Wanja oli mennyt lähikaupunkiin kokouksiin. Siellä oli eräs, jolla oli
"puhuttavaa" ja tilaisuutta täytyi käyttää hyväkseen. Marfan olisi
tehnyt mieli mukaan, mutta hänen äitinsä oli vasta kuollut, eikä hän
voinut jättää lapsia. Hän ei itsekään ollut niin ketterä jaloistaan
kuin tavallisesti. Hän odotti neljännen lapsensa syntymistä.
Kun Wanjaa ei määräpäivänä kuulunut kotiin, kävi Marfa levottomaksi.
Joka kuluvalta päivältä kasvoi hänen huolensa. Wanja oli totuttanut
naapureita siihen, että he määräpäivänä saivat heille luvatut työt.
Nyt tulivat ihmiset kysymään vaatteitaan, eikä Marfa tiennyt miten
selviytyä, vaikka itse teki, minkä lapsilta kerkesi.
Odotettuaan turhaan kaksi viikkoa, jätti Marfa lapset naapurien
huostaan ja läksi lähikaupunkiin. Sieltä jatkoi hän matkaansa eteenpäin
kuvernementin pääkaupunkiin.
Kuukausi oli kulunut umpeen, kun hän turhien ponnistelujen jälkeen
oli valmis kääntymään kotiin. Silloin syntyi lapsi. "Tuskan maailmaan
tuomana", oli hänellä tapana sanoa.
Kun hän palasi kotikyläänsä, hoiperteli hän eteenpäin kuin varjo.
Käsivarret tuskin kykenivät lasta kannattamaan. Kodin kynnykselle hän
pyörtyi.
Tainnoksista herätessään kuuli hän naapurivaimojen supattavan tuvan
nurkassa. Vuoteen vieressä itkivät lapset.
Hän koetti ajatella. Käsi tapaili lasten päitä kuin koetellakseen
olivatko kaikki siinä.
Vihdoin selkeni muisti. Hän kohottautui istualleen, nousi siitä
lattialle ja sieppasi lapset syliinsä.
— Äiti! äiti! äiti!
He puristautuivat kaikki kilvan, nauraen ja itkien, niin lähelle häntä
kuin mahdollista.
Muutamat vaimoista rupesivat itkemään. Eräs koetti häätää lapset äidin
sylistä.
— Ei, sanoi Marfa päättävästi. — Antakaa lasten olla! Minä olen tehnyt
minkä olen voinut. Nyt ei voi tehdä muuta kuin pitää huolta lapsista ja
odottaa.
Siihen keskittyi senjälkeen koko hänen elämänsä. Hän ei poistunut kotoa
muuta kuin työansiolle lähtiessään. Hänestä oli tullut yhtä kotirakas
ihminen kuin Wanja oli ollut. Sunnuntaisin, jos hän jouti, luki hän
Wanjan kirjoja. Työtä tehdessään ajatteli hän kuten Wanja sitä uutta
parempaa päivää, jonka perijiksi hän tahtoi kasvattaa lapsensa.
Kun odotusta oli kestänyt kaksi vuotta, alkoi Marfan mieli painua. Hän
ei enää jaksanut nauraa, ei edes lapsille iloksi. Usein hän myöskin
kesken töittensä painui syviin ja raskaisiin ajatuksiin.
Näihin aikoihin alkoi rajan yli siirtyminen houkutella häntä. Hän
sai ensi sysäyksen siihen vanhalta Iwana reppurilta, isä-vainajan
toverilta, joka kylmänä talvi-iltana poikkesi hänen tupaansa.
Iwana toi tullessaan pitkä-aikaista iloa lapsille ja Marfalle vielä
pitempi-aikaista ajattelemista.
Kaikki lapset saivat makeisia ukolta. Mascha sai korean rintaneulan,
Tanja kuvan neitsyt Maariasta Kristuslapsen kanssa ja Jegor suupelin.
Marfalle toi ukko terveisiä rajan toiselta puolen, saksalaisesta
kylästä, jonne eräs Marfan ikätovereista oli joutunut naimisiin.
— Lähtisit sinne sinäkin, ehdotti ukko. — Marja Antonownalla on hyvä
mies, pieni kauppaliike ja monta käskettävää. Siellä saisit työtä
paremmin kuin täällä sekä itsellesi että lapsille.
Ne sanat eivät antaneet Marfalle rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
Unessakin kuljettivat ne hänen eteensä kuvia rajantakaisesta
hyvyydestä. Hän kuroitti unessa kätensä, tavoitteli ja tapaili, koskaan
tavoittamatta, ja heräsi siihen, että pimeässä harasi sormillaan seinää
pitkin.
Enin ajatteli hän sitä, että lapset ehkä siten pääsisivät paremmille
päiville. Siellä, rajan toisella puolella, voisi hän kasvattaa ja
kouluuttaa heitä Wanjan mielen mukaan. Siellä koittaisi heille se uusi
päivä, josta Wanja oli unelmoinut. Täällä ei sitä kannattanut odottaa,
ei hänen eikä muiden. Täällä lasten täytyi kulkea samoja latuja, joita
isät ja esi-isät olivat kulkeneet. Ja ne olivat raskaat astua, sen hän
tiesi.
Joulunpyhinä kirjoitti Marfa Marja Antonownalle. Vastaus tuli pian
ja kevät-töitä tehdessä kulki hän jo näillä vieraanmaan vierailla
vainioilla.
Marja Antonowna oli järjestänyt kaikki parhaimman mukaan. Jegorille
oli hän hankkinut paikan erään vihanneskauppiaan luona, joka tarvitsi
pientä apuria ja samalla tahtoi perehdyttää lapsiaan venäjänkieleen.
Mascha oli toimitettu lasten toveriksi toiseen samanlaiseen paikkaan.
Tanja, jonka äidin ollessa työmailla piti hoitaa pikku Pamelaa, sai
lapsi matkassaan olla Marja Antonownan luona ja siellä tehdä pikku
palveluksia.
Jos näin jatkuisi, voisivat he hyvinkin ansaita leipänsä. Ei olisi
niin vaikeatakaan sitte, kun perehtyisivät kieleen. Ja pian se kävisi.
Wanjan opinhalu oli syöpynyt veriin sekä hänelle että lapsille.
Marfasta tuntuu yht'äkkiä siltä kuin seisoisi Wanja hänen edessään. Hän
hymyilee kaunista hymyään, jota näytettiin vain joskus hänen tullessaan
hyvin iloiseksi, ja sanoo: Oikein teit, Marfa, kun tulit tänne lasten
kanssa!
Marfan työinto tuntuu monistuvan. Hän ei enää elä entisyydessä. Hän
ajattelee lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Hän uskoo varmasti, ettei
hän koskaan saa surun päiviä heistä. He ovat kaikki niin terveitä,
kauniita, ja hyviä lapsia. Ja näyttäähän nyt tulevaisuuskin valkenevan.
Tokkohan Jumala olisi suonut lastenkaan menestyä näin hyvin, jos
Wanja olisi ollut ihan väärässä. Mutta täytyipä kotona Wenäjällä
yksin vastustajienkin tunnustaa, ettei niin hyviä lapsia ollut koko
kotikylässä. Heillä oli isän opinhalua ja äidin iloisuutta, ja sitte
tuota Wanjan tahtoa tehdä kaikille hyvää, joka teki heidät niin
kohteliaiksi lapsiksi, että vieraidenkin täytyi pitää heistä.
Eivätkö sellaiset lapset menestyisi maailmassa? Ja kun ensin yksi
menestyisi, auttaisi hän toisia, kunnes kaikki menestyisivät. Siihen
olivat he pienestä asti oppineet.
Marfa herää yht'äkkiä ajatuksistaan. Hän huomaa miehen, joka hätäisesti
ja ankara ilme kasvoillaan kiiruhtaa häntä kohti.
Hän ei tiedä miksi, mutta hän tuntee kangistuvansa pelosta.
Mies on nyt kohdalla. Hän pysähtyy Marfan eteen.
— Työ siihen paikkaan! hän komentaa. Sota on julistettu. Venäläiset
pois maasta! Sota!
Lyhde heltiää Marfan kädestä ja huulet toistavat tuon vasta kuullun,
vieraskielisen sanan.
Sota! Hänellä on vähän tietoja siitä, mitä tuo sana merkitsee historian
lehdillä. Mutta että se nyt koskee häntä ja hänen aikalaisiaan, se on
hänestä käsittämätöntä.
— Sota, hän toistaa vielä kerran, ja nyt nostaa tuo sana hänen eteensä
välkkyviä aseita, järeitä tykkejä ja tulen tuisketta.
— Lapset, lapset! hän kirkaisee ja lähtee juoksemaan.
Hengästyneenä hän saapuu Marja Antonownan kotiin. Pihalla leikkivät
Tanja, Pamela ja Marjan lapset. Hän huutaa omiaan nimeltä ja puristaa
heitä rintaansa vastaan.
Marja Antonowna ilmestyy samassa portaille. Hänkin on hyvin kalpea.
— Marfa, sinun täytyy lähteä, sanoo hän.
Mieheni kertoi, ettei ketään enää lasketa rajan yli. Teidän täytyy
kiertää.
— Enkö minä enää saa palata lasteni kanssa sinne, mistä tulin?
— Sinne, mistä tulit, mutta ei samoja teitä.
— Lapset, lapset! — Marfa ei enää ajattele muuta. Tie on hänelle
yhdentekevä, kunhan hän saa kaikki lapset mukaansa.
Tanja pannaan sananviejäksi Maschalle ja Jegorille. Äiti rupeaa
kokoilemaan tavaroitaan. Marja Antonowna tulee auttamaan. Hänellä on
pari leipää ja isohko voikimpale, mitkä hän pistää Marfan käteen.
— Ota! Se voi olla hyvinkin tarpeen. Mutta älä näytä.
Marfa ei ymmärrä miksi ei saisi näyttää. Vasta matkan varrella se
selviää hänelle. Marjan mies on saksalainen ja he kulkevat vieraan
vihollismaan läpi.
Seteliraha, minkä Marja hyvästijättäessään on pistänyt hänen käteensä,
polttaa kuin olisi se varkain otettu.
Marja oli kuitenkin hyvästijättäessään ottanut kaulasta, suudellut
kaikkia lapsia ja itkenyt kovin. Hän oli siis sama kuin ennenkin,
vaikka sota on syttynyt. Se ajatus helpoittaa rahankin suhteen.
Marfa ei tiedä, mitä hän oikeastaan ajattelee pitkin matkaa. Hän on
kuin puutunut. Ainoa selvä ajatus on huoli lapsista.
Kerran, eräällä rautatie-asemalla he jo joutuivat pois äidin luota.
He väistivät vanhempia ihmisiä ja sitte eroitti tungos heidät Pamelaa
käsivarrellaan kantavasta äidistä.
Juuri ennen junan lähtöä sai äiti vihdoinkin lapset käsiinsä ja sai
kiskaistuksi vaunun astimille.
Kuinka hän torui ja riiteli, riiteli ja itki!
Nyt jälestäpäin tulee hänelle oikein paha mieli siitä. Jegorilla oli
aivan tullut vedet silmiin. Hän on niin helläluontoinen poika ja hän on
tietoinen siitä, että hänen pitäisi pitää huolta tytöistä.
Äiti tahtoisi sivellä pojan päätä. Mutta hän ei voi. Hänellä on Pamela
käsivarrellaan, ja ahdinko neljännen luokan vaunussa, missä hän seisoo,
on niin suuri, että hänen on mahdoton liikahtaa. Kyynärpäällään saa
hän kuitenkin vähän kosketetuksi poikaan. Tämä katsoo äitiin ja äiti
hymyilee. Toinen on saanut, toinen on antanut anteeksi. He tuntevat sen.
Äiti nojaa raskaasti vaunun seinään. Hän on niin väsynyt, että tuskin
pystyssä pysyy, mutta lasten tähden _täytyy_.
Miten äärettömän kauan tätä matkaa jo on kestänyt! Ja milloin
loppuneekaan? Yhtenään on pysähdyttävä! Yhtenään toimitetaan
tarkastuksia. Junat ovat täpötäydet. Heitä ei oteta mukaan. Taivasalla
on nukuttava. Sitte tullaan hätistelemään pois. Työnnetään, potkitaan,
lyödään. — Ruokaa ei ole mahdollista saada senjälkeen kuin Marja
Antonownan eväät ovat loppuneet.
Lapset itkevät nälissään. Marfa koettaa lohduttaa heitä sillä, että he
saavat ruokaa, kun tullaan siihen maahan, missä ei käydä sotaa. Mutta
hän tuntee itse olevansa liian väsynyt odottaakseen tai toivoakseen
mitään. Hän muistaa niitä valoisia ajatuksia, joita hän ajatteli
lastensa puolesta. Hän ajattelee sitä "uutta parempaa päivää", josta
Wanja puhui. Ja hän syyttää itseään katkerasti siitä, että hän on
kuljettanut lapsensa pois kotoa vieraan viholliskansan jalkoihin.
Hänestä tuntuu siltä, että täältä he eivät pääse koskaan. Ja jos
pääsevätkin, niin tällaista on vastaisuudessakin elämä, sekä hänen että
lasten: ahtautta, survomista, kovaa kohtelua ja nälkää.
Mutta yht'äkkiä välähtää hänen mielessään ajatus, joka vaikuttaa
loppumaisillaan oleviin voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.
Nythän tarvitaan miehiä maan puolustukseen. Nyt löytyy varmaan moni
jäljettömiin kadonnut. Miksei löytyisi hänen Wanjansakin?
Hän tulee yht'äkkiä varmasti vakuutetuksi siitä, että koko tämä sota
on syttynyt sitä varten, että hän saisi Wanjansa takaisin. Nyt heitä
ahdistellaan. Heitä hätistellään, heitä karkoitetaan. Mutta kaikki
tapahtuu siksi, että he olisivat kotona omassa tuvassa, kun Wanja tulee.
Ja kuinka hän ihastuu, kun näkee lapset! Tämäkö on Jegor, minun oma
poikani? Ja Mascha on vieläkin pitempi! Hän on kuin äidin kuva!
Isä katsoo ihastellen vuoroin äitiin vuoroin lapsiin. Mutta Marfa kokoo
kaikki lapset eteensä ja sanoo: Isä, tässä he ovat kaikki. Minä en ole
voinut tehdä heidän hyväkseen kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta minä
olen koettanut parastani. Minä olen odottanut sinua ja olen koettanut
kasvattaa heitä sitä uutta parempaa päivää varten, josta sinä puhuit.
Marfa on niin eläytynyt mielikuvitelmaansa, että hän unohtaa kaiken
muun. Hän ei tunne nälkää eikä väsymystä. Hän ei sure kovia sanojaan
Jegorille eikä sitä että Pamelan täytyi nukkua itkien leipää. Hän
tietää, että kaikki on unohdettua, sitte kun he ovat kotona Wanjan
luona.
Marfa huomaa, että vihdoinkin lähestytään merta. Hänestä tuntuu kuin
olisi se kodin kynnys. Väsymys on kuin pois pyyhkäisty. Kiihkeästi
puristaa hän Pamelaa rintaansa vasten. Hän muistaa, että tämä on
"tuskan maailmaan tuoma lapsi", jota isä ei vielä ole nähnyt.
Kuinka isä ihastuukaan tähän iloiseen, päivänpaisteiseen tyttöönsä!
Juna pysähtyy. Ollaan siis perillä.
— Pysykää lähellä, lapset, hän varoittaa. Sitte kuljettaa ihmisvirta
häntä pois junasta, rantaa kohden, lähemmäksi kotimaata ja Wanjaa.
Laivassa tulee Marfalle kova hätä. Hän ei näekään vanhempia lapsiaan.
Hän tunkee voimiensa takaa ympäröivää ihmismuuria, itkee ja rukoilee.
Kaikki on turhaa. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärrä häntä.
Tuskassaan ei hän muista ainoatakaan saksan sanaa. Vihdoin saa hän
huudetuksi: Kinder, Kinder!
Muuri hänen ympärillään alkaa liikahdella. Hän pääsee vähitellen
siirtymään paikasta toiseen. Lapsiaan hän vain ei löydä.
Junavaunutkin ovat jo lautalla. Hän ei pääse niiden toiselle puolelle.
Ja siellä kai lapset ovat.
Silloin huomaa hän, että ollaan liukumassa merelle päin.
Hän lyyhistyy kokoon. Pamela rupeaa itkemään. Hän kuulee, mutta ei voi
auttaa. Hänen on mahdoton liikuttaa jäseniään. Kaikki käy mustaksi
hänen ympärillään. Hän kuulee kolahduksen ja tuntee kipua päässään,
sitte hän ei enää tiedä mitään.
Kun hän herää, ympäröi häntä yhä paksu ihmismuuri. Hän ei ymmärrä
miksi. Vähitellen rupeaa hän kuitenkin muistamaan. Laiva keinuu ja
raittiit tuulet puhaltavat vasten kasvoja. Hän ymmärtää, että vielä
ollaan merellä.
Vieras nainen ojentaa hänelle Pamelan. Marfa ymmärtää, että nainen on
pitänyt lasta sillä aikaa, kun hän itse on ollut tainnoksissa.
Hän ottaa tyttönsä ja vakuuttaa itselleen, että toiset lapset ovat
junan toisella puolella.
Hän nojaa muutamiin tavara-arkkuihin. Hän on niin väsynyt, että jalat
tuskin kannattavat. Lasten tähden täytyy hänen koettaa levätä, ettei
vastaisuudessa vielä laiminlöisi heitä.
Nyt, nyt tullaan vihdoinkin maihin, siihen maahan, jossa ei sotaa käydä
ja jota lapset olivat ikävöineet. — —
* * * * *
Hoippuen, tyttö käsivarrellaan, kulkee Marfa edestakaisin rannalla.
Tylsänä, epätoivoisena tuijottaa hän merelle päin. Hänen lapsensa ovat
poissa, ovat vieraassa vihollismaassa ilman äitiä.
Yönsä Marfa viettää taivasalla lähellä rantaa. Mutta toisena päivänä
tullaan häätämään häntä pois. Silloin huitoo hän käsiään ja huutaa. Hän
mainitsee: "Schiff" ja "Kinder".
Itse hän ei käsitä miten, mutta hänelle käy selväksi, että laiva ei
tule enää. Se laiva, joka toi hänet, oli viimeinen ja lapset — jäivät.
Tahdottomana antaa hän kuljettaa itseään junaan. Hän ei tiedä, minne
häntä viedään, eikä välitäkään siitä. Lapsi käsivarrellaan jää hän
seisomaan vaunun oven edustalle.
Hän ei tiedä miten kauan hän onkaan siinä seisonut. Koko ajan on
häntä likistetty, tungettu ja survottu. Lapsi sylissä itkee haikean
lohduttomasti...
Äkkiä tuntuu kova sysäys. Äiti Pamela käsivarrellaan horjahtaa — — —
Muut matkustavaiset hätääntyvät samassa. Nainen lapsineen on suistunut
junan alle.
Koetetaan päästä hätäjarruun käsiksi, mutta ennenkuin juna saadaan
pysäytetyksi ollaan jo matkan päässä.
Vahtituvalta on tapaturma myöskin huomattu. Sieltä kiiruhdetaan apuun.
Kaksi ruumista makaa raiteilla. Lapsessa ei ole mitään huomattavaa
vammaa, ainoastaan pieni mustelma ohimon kohdalla. Äidin pää on
murskautunut, mutta käsivarret puristavat lujasti lasta.
Elena Edwardownan tarina.
Hän on nuori vielä, mutta tukka on aivan harmaa. Karheana ja
kiharaisena ympäröi se kuin hopeinen sädekehä hienohipiäisiä,
rypyttömiä kasvoja. Kasvot ovat nuorekkaat ja harvinaisen kauniit,
mutta niissä näkyy hävityksen jälkiä. Katse on milloin eloton ja
jäykistynyt, milloin hermostuneen levoton. Ainoastaan silloin tällöin,
kun sairaalla on parempia aikoja, käy katsekin selväksi ja tyyneksi,
vieläpä tutkivan harkitsevaksi.
Kaikki säälivät Sergius Michailowitsch Petroffia. Ja hän säälii itsekin
itseään. Hän oli kerran maailman onnellisimpia ihmisiä. Hänellä oli
kolme lasta, poika ja kaksi pientä tyttöä, kauniita, lahjakkaita lapsia
kaikki, ja sitte kaunis, älykäs ja ihastuttava vaimo. Mutta sitte tuli
se kauhea sota — —
Sergius Michailowitschin toivo herää aina kun Elenalle tulee parempi
aika. Kerran, kun sitä kesti kolme viikkoa, oli hän varma Elenan
täydellisestä parantumisesta. Mutta silloinkin petti toivo.
Nyt ei Sergius Michailowitsch enää tahdo toivoa. Hän työntää epäilykset
kilpenä eteensä kohta kun toivo pyrkii lähestymään. Hän on siksi monta
kertaa pettynyt, ettei hän enää tahdo maistaa pettyneen toivon kipuja.
Siksi hän aina epäilee.
Nytkin, kun Elena avaa oven ja äänettömästi, melkein kuin varjo
solahtaa huoneeseen, katsoo Sergius häneen epäilevänä.
— Minulla olisi pyyntö sinulle. — Elena puhuu hiljaa. Hänen katseensa
on selvä, mutta surullinen ja verhottu. Se pysähtyy vain hetkeksi
Sergiukseen, sitte taas tähtäytyäkseen kauaksi jonnekin tuntemattomaan
etäisyyteen.
— Etkö käy istumaan? — Sergius puhuu hyväilevästi kuin sairaalle
lapselle. Samalla siirtää hän mukavan tuolin Elenan taakse.
Elena istuutuu, mutta täperästi, tuolin äärimmäiselle laidalle, kuin
pian päästäkseen siitä lähtemään. Sitte luo hän vakavan, miettivän
katseen mieheensä. Näyttää siltä kuin kokoaisi hän ajatuksensa
saadakseen sanottavansa sanotuksi niin selvään ja lyhyesti kuin
mahdollista.
Hän on kuin kaukaa tullut, kauaksi kulkeva, joka vain hetkeksi
on pysähtynyt saadakseen sanoa toiselle jotain hyvin tärkeää. Ja
tahtoessaan tätä, punnitsee hän mielessään voiko hän sen tehdä, ja
onko tuolla miehellä, joka istuu tuossa hänen edessään nahkaisessa
nojatuolissaan, edellytyksiä ymmärtää häntä.
— Sinä aijoit sanoa jotain? — Sergius tahtoo auttaa häntä tolalle.
— Niin, minulla olisi jotain sinulle annettavaa. — Sinä tiedät,
että minä välistä voin ajatella aivan selvään. Sellaisina aikoina
olen koettanut päästä perille kaikesta: sinusta, itsestäni ja
yhteiselämästämme sellaisena kuin se on ollut.
Sergius luo pikaisen, tutkivan katseen vaimoonsa. Tietääköhän hän
ensinkään mitä puhuu?
Elena ei huomaa katsetta. Hän jatkaa. — Minä olen koettanut asettaa
meidät ja muut, asiat ja tapahtumat aivan oman itseni ulkopuolelle.
Sitte olen koettanut niitä tarkastaa ja arvostella ihan kuin
minulle jotain ventovierasta ja minuun kuulumatonta. — — Tästä olen
kirjoittanut kertomuksen muodossa. Se oli minulle helpompaa siten.
Hän vetää esille pienen, sirosti kokoonkäärityn käsikirjoituksen.
Samassa huomaa hän miehensä katseen ja hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
— Älä ole huolissasi. Kyllä minä tiedän, mitä sanon. Minä tiedän, etten
enää voi olla mitään sinulle. — Kun olisin voinut, ei minulla vielä
ollut sitä hyvää tahtoa, jota nyt.
— Älä ajattele niin paljon, Elena! Ehkä silloin piankin voit vahvistua
ja tulla terveeksi.
— Ei, ei. — Hän pudistaa päätään, nousee ja rupeaa hätäisesti astumaan
edestakaisin huoneessa kuin torjuakseen luotaan kaikki sellaiset
ajatukset. Hän tietää, ettei hän voi parantua. Hänen aivoissaan on
kipeitä, tuskan sinne uurtamia vakoja. Kun ajatukset tapansa mukaan
luiskahtavat niihin niinkuin rattaanpyörä valmiiksi uurrettuun
uomaansa, silloin rupeaa taas särkemään. Silloin yllättää hänet ensin
suuri tuska, sitte taas suuri tylsyys.
— En minä parane, hän sanoo kuiskaamalla. — Kun minä kirjoitin, tiesin
mitä tein. Ja nyt tiedän, mitä sanon. Mutta se suuri tuska tulee taas,
sama, jota tunsin, kun pidin Aljoschaa sylissäni, pidin, enkä voinut
laskea irti ennenkuin väkipakolla väänsivät hänet käsistäni.
— Älä puhu, älä puhu! — Tuskan hiki nousee Sergiuksen otsalle ja käsi
puristautuu nyrkkiin.
Se onneton, kirottu sota, miten paljon se häneltä riisti!
— Minä en ollut hyvä vaimo, Elena jatkaa. — Heräsin myöhään
velvollisuuksieni tuntoon. Ja kun heräsin, oli se myöhäistä. — Hän
vaikenee taas hetkeksi ja jatkaa sitte: — Ehkä kertomukseni on
sinusta kummallinen, kuka ties armotonkin. Ehkä kysyt, miksi en sinua
säästänyt. _Minun_ kannaltani katsoen on se sovitusuhrini, — ainoa
minkä voin tuoda sinulle — tunnustukseni. — Sergius, minä tahtoisin
olla hyvä sinulle! Sinä olet Aljoschan isä.
Elenan käsi hapuilee hetken ilmassa kuin tapaillen jotain hyväiltävää.
Sitte menee hän ikkunan luo ja pysähtyy siihen. — Ehkä olisin saanut ja
voinut antaa enemmän, jollet olisi tyytynyt niin vähään. — Hän sanoo
sen hyvin hiljaa. — Koetit joskus neuvoa mutta olit kaikesta huolimatta
ihastunut leikkivään lapseesi.
— Olin, olen ja olen ijäti oleva, kunhan koetat tulla terveeksi. —
Sergius tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja peittää ne intohimoisilla
suuteloilla.
Elena ei näytä sitä huomaavan. Hän seuraa omaa ajatusjuoksuaan. — Vain
korkea päämäärä kykenee kannustamaan eteenpäin, — hän sanoo, kumartuu
miehensä puoleen, kuiskaa hiljaisen: "Anna anteeksi" ja poistuu
huoneesta yhtä äänettömästi kuin tulikin.
Sergius istuu yksin paperikäärö kädessään.
Uskaltaneeko hän avata?
Onko hän tässä löytävä sairaan mielen kuvitteluja vai ehkä
todellisuutta, jota hän ei ole valmistunut katsomaan silmästä silmään?
Hän kääntää kansilehden vihkosen toiselle puolelle ja alkaa lukea.
* * * * *
Elena Edwardowna pysyi naimisiinkin jouduttuaan sinä mitä oli ollut
tyttönä: yhtä iloisena, yhtä vallattomana, yhtä kauniina ja yhtä seuraa
rakastavana. Hän ei pukunsakaan suhteen jättäytynyt huolimattomaksi
kuten monet, ei edes lasten ollessa pieniä. Hän nousi myöhään, käytti
runsaasti aikaa pukeutumiseensa ja antoi palvelijoiden pitää huolta
sekä kodista että lapsista.
Sergius Michailowitsch oli ollut ylpeä kauniista ja kaikkien suosimasta
morsiamestaan. Nyt ylpeili hän siitä, että Elena kymmenvuotisen
avioliiton jälkeen oli yhtä nuorekas ja viehättävä kuin ennen
morsiamena.
Tästä huolimatta ei Sergius voinut salata itseltään, että hän olisi
ollut tyytyväinen, jos hänen vaimonsa eräissä suhteissa olisi ollut
toisenlainen kuin se nuori kaunotar, johon hän kohta ensi näkemältä oli
silmittömästi rakastunut.
Avioliittonsa ensi aikoina oli Sergius usein ollut aivan suunniltaan
mustasukkaisuudesta. Hän sai mielestään yhtenään aihetta siihen. Missä
ikinä he vain näyttäytyivät — yksityisissä perheissä tai julkisessa
seuraelämässä — näki hän, jos vain miesväkeä oli joukossa, Elenan
ihailevan ja palvovan parven ympäröimänä. Elena singautti heille
sukkeluuksiaan, hymyili viehkeintä hymyänsä ja katsoi veikeästi
kulmainsa alta.
Sergius Michailowitsch riehui ja raivosi. Hän luuli usein melkein
pelästyttäneensä Elenan hengiltä. Mutta tämä nauroikin vain, ei
luvannut edes parannusta, selitti päinvastoin, että kyllä Sergius vielä
siihen tottuu. Jokaisen täytyy saada noudattaa luontoaan. Ja hän,
Elena, on sellainen, ettei hän viihdy yksin eikä aina saman kanssa.
Ei siksi, että hän vähääkään välittäisi muista miehistä kuin omasta
jörökistään, mutta siksi, että vilkas ja kirjava seura-elämä on hänelle
samaa kuin vesi kalalle: elinehto.
Ja Sergius tottui, — vastoin omaa, vahvaa, päinvastaiseen suuntaan
käyvää vakaumustaan. Hän tottui siksi että hän huomasi Elenan sanat
todeksi. Elena ei koskaan antanut entistä erikoisempaa aihetta
mustasukkaisuuteen. Johdonmukaisesti ja peittelemättä osoitti hän
ihastustaan seura-elämään. Yhtä avomielisesti nautti hän hänelle
seurapiireissä taatusta valta-asemasta. Hän vastaanotti ihailijoittensa
suitsutusta kuin hemmoteltu lapsi, joka milloin ihastuu saamistaan
leluista, milloin viskaa ne antajille vasten silmiä.
Sergius Michailowitsch oppi vähitellen ihailemaan tätäkin, — sitte
nimittäin kun hän lopultakin oli tullut vakuutetuksi siitä, että
Elenalla oli varma "noli me tangere-kanta".
Ennen oli Sergius usein vimmastuneena lähtenyt huvitilaisuuksista
kesken kotiin, raivonnut siellä ensin yksin ja sitte Elenalle. Nyt sitä
vastoin saattoi hän pitkät ajat seisoa ovenpielessä ihastellen katsoen
Elenan leikkiä.
Oli tuokin taitoa, ajatteli hän huvitettuna itsekseen. Oikein
sirkusmestaruutta seurustelutaidossa!
Elenalla oli kissan poikasen suloa ja joustavuutta, eikä yksin
liikkeissään. Koko hänen seurustelussaan, hänen ilmeissään, hänen
sanoissaan ja ajatuksissaan oli jotain välitöntä ja odottamatonta, joka
ihastutti ja kietoi. Hän veti kaikkia puoleensa, ei kukaan päässyt
erikoisasemaan. Kaikille oli hänellä ihastuttava hymy ja luokse kutsuva
käytös. Mutta jokainen sai tuntea rajansa.
Tämä oli ihastuttavaa Sergiuksesta. Hän oli tyytyväinen asemaansa
aviomiehenä. Hän oli nainut hemmotellun lapsen, varakkaan kodin
ainoan tyttären, joka oli oppinut saamaan, mitä ikinä halusi. Hän
oli hyvillään siitä, että tuo rikasväriseksi luotu perhonen ei hänen
luonaan ollut kadottanut mitään siipiensä loistosta.
Tästä kaikesta huolimatta hän välistä kaipasi jotain. Hän kaipasi äitiä
lapsilleen.
Hän oli itse suorapiirteinen, mutkaton luonne. Ammatiltaan oli hän
lakimies ja asianajaja. Työ oli hänen elämänsä keskus. Koti ja
seuraelämä olivat olemassa vain virkistys- ja lepohetkiä varten. — Hän
ei yleensä ymmärtänyt, että ihminen saattoi kokonaan antautua muulle
kuin työlleen. Ja että äitinä olo oli naisen elämän ydin ja sisällys,
siitä oli hän vahvasti vakuutettu. Sen tähden hän ei voinut ymmärtää,
ettei Elena tullut äidiksi, vaikka hänellä jo oli kolme lasta.
Silloin tällöin koetti Sergius puhua Elenalle tästä. Mutta hän teki
sen takaperoisesti ja kömpelösti. Jo ennen kuin hän oli sanottavansa
sanonut, tunsi hän epäonnistuneensa. Sentähden hän mielellään kohta
kääntyi selin Elenaan. Pääsihän siten edes näkemästä Elenan viattoman
veitikkamaista naamaa hänen kysyessään, mitä Sergius oikeastaan
tarkoitti. Pitikö Elenan aina istua lastenkamarissa, vaikka siellä oli
hoitajia ja hyssyttäjiä jos kuinka paljon? Tai tahtoiko Sergius ehkä
opettaa Elenaa rakastamaan lapsiaan?
Eiköhän se asia onnistunut paraiten, kun kukin teki sitä omalla
tavallaan? Eivät kai lakipykälät pystyneet luomaan yleismallia
äidinrakkaudelle? — Hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rakastaa omia
lapsiaan omalla tavallaan. Siihen kai hänellä oli oikeus?
Hetken kuluttua näki Sergius Elenan tanssivan ja hyppivän lasten
kanssa. Ilosta kirkuen kapusivat he kilvan äidin syliin saadakseen osaa
ahneesti halutuista hyväilyistä.
Sergius meni rauhoittuneena huoneeseensa. Mielipaha oli vaihtunut
mielihyvään. Kuvasta, jota hän vasta oli katsellut, olisi miten vaativa
aviomies hyvänsä voinut ylpeillä.
Päästyään tälle asteelle oli Sergius valmis antautumaan työlleen.
Ja hän teki sen niin kokonaan ja täydellisesti, ettei hän huomannut
muutosta, joka vähitellen tapahtui hänen kodissaan.
Se sai alkunsa sinä purevana pakkaspäivänä, jolloin Elena palasi kotiin
aamupäiväkutsuilta Maria Iwanownan luota.
Etehisessä hän viskasi suopeliviittansa odottavalle palvelijalle ja
kiiruhti sitte omaan huoneeseensa peilin eteen. Täällä hän pysähtyi
luoden tutkistelevan, melkein ankaran katseen kuvaansa.
Hänelle oli tänään tapahtunut jotain outoa, ennen kuulumatonta. Hän oli
ollut kutsuissa, joissa oli jäänyt syrjään ja huomaamattomaksi sillä
välin, kun toinen kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Ja tuo toinen
oli vielä päälle päätteeksi mies, mies, joka tuskin suvaitsi nähdä
Elenaa.
Elenan kiiltokärkinen kenkä polkaisi kiivaasti maata. Katse kysyi taas
peilin mieltä.
Puku oli nuhteeton ja hieno, joskaan ei hänen kaikkein kauneimpiaan,
kampaus hyvinkin pukevaa. Niissä ei siis vikaa.
Hän viskasi puuhkan läheiselle tuolille, irroitti päähineensä ja
ojentihe sitte suoraksi lempipaikalleen, sinisenharmaalla silkillä
päällystetylle leposohvalle. Hän tahtoi miettiä.
"Eugen Konstantinowitsch, Eugen Konstantinowitsch", niin he kaikki
kilvan olivat hokeneet. Eikä kenelläkään näyttänyt olevan silmiä eikä
korvia muille kuin tuolle Eugen Konstantinowitschille.
Kauniit silmät hänellä oli, syvät tumman siniset! Ja sellainen korkea
ajattelijan otsa! Kuuli sen hänen puheestaankin, ettei hän ollut mikään
sisällyksetön mies. Mutta juuri siksi harmitti, kun ei tuollainen mies
suvainnut ensinkään huomata häntä, Elenaa, jonka sanoille muilla oli
tapana taputtaa käsiään.
Hyvästijättäessään oli Elena luonut häneen kaikkein kauneimman
katseensa. Mutta sekin oli ollut tuhlattua hyvyyttä. Sen oli hän
huomannut kaikesta. Eugen Konstantinowitschin katse oli vain
sipaisemalla pyyhkäissyt hänen ohitsensa.
Muuten näkyikin Konstantinowitsch enemmän kiinnittävän huomiota siihen,
mistä puhuttiin kuin siihen, mitä hän näki. Sen oli Elena pannut
merkille.
Tähän asti olivat Elenan ajatukset liidelleet asiasta toiseen
yhtä kepeästi kuin kesäperhoset kukasta kukkaan. Tästä puoleen ne
itsepintaisen johdonmukaisesti kohdistuivat yhteen ainoaan ja tarkoin
määrättyyn kohtaan: päivälliskutsuihin, joissa Elena tiesi yhtyvänsä
Eugen Konstantinowitschiin. Siellä Elena tahtoi päästä selville siitä,
eikö Eugen Konstantinowitsch ollut mies niinkuin muutkin, eikö hänellä
ollut silmiä nähdäkseen, korvia kuullakseen.
Elena huolehti kutsuihin aijotun puvun jokaisesta yksityisseikasta kuin
rynnäkköön johtava päällikkö joukkonsa järjestyksestä.
Kampaajatar vakuutti, että tukanlaittotapa, jota hän nyt oli käyttänyt,
oli "taivaallisen" kaunista ja Sergius pysähtyi hymähtäen kynnykselle
nähdessään vaimonsa.
Elena läksi kutsuihin voitonvarmana, joskin jännitettynä. Hän palasi
vaiteliaana ja ajattelevana. Hän oli ensi kertaa eläissään tavannut
miehen, jossa huomasi sisältöä ja syvyyttä enemmän kuin kenessäkään
muussa, miehen, joka ehkä juuri siitä syystä piti häntä liian tyhjänä
ja mitättömänä. Hän oli vaa'alla punnittu ja havaittu liian köykäiseksi.
Elena oli valtaistuimeltaan kukistettu, nöyryytetty nainen. Hän oli
suuttunut. Hän kapinoi ja oikkuili, kärsi itse ja pani muita kärsimään.
Hän koetti uskotella itselleen, että hän sairasti loukattua ylpeyttä,
mutta sisimmässään tunsi hän syiden olevan syvemmällä.
Ärtyisyydestään ja jokapäiväisistä pikkuharmeista huolimatta tunsi
Elena, että hänen elämäänsä oli tullut entistä enemmän sisältöä. Hän
oli päässyt näkemään sellaista, jota ei ennen ollut nähnyt, kokemaan
jotain ennen kokematonta. Hän tiesi rikastuneensa. — Mutta samalla
tunsi hän, että hän nyt oli kulkemassa kohden jotain suurta ja raskasta.
Ja minkä hän aavisti tulevaksi, se tuli.
Eräänä iltana, kun Sergiuksella oli kiireellisiä töitä, laittautui
Elena Anna Paulownan luo iltaa viettämään. Jo etehisessä huomasi hän
Eugen Konstantinowitschin päällysvaatteet ja lähestyessään huonetta,
missä vieraat istuivat, kuuli hän naisen äänen, josta kohta arvasi,
että se oli Konstantinowitschin äidin ääni.
Elena näki nyt ensi kertaa tuon hienon, vanhan naisen, jonka läheisestä
ystävyyssuhteesta poikaan hän viime aikoina oli kuullut paljon
puhuttavan. Illan kuluessa kääntyi puhe äidinrakkauteen. "Se on
itsekkäisyyttä, sulaa itsekkäisyyttä", lennätti Elena tulemaan kuin
uhalla.
Hieno, vanha nainen sohvannurkassa liikahti hieman.
— Se on aivan totta, hän sanoi luoden pitkän, tutkivan, mutta samalla
ystävällisen katseen Elenaan. — Siinä on kovin paljon itsekkäisyyttä.
— Minua vain ihmetyttää, että te jo nuorena olette tullut siihen
kokemukseen. Te olette päässyt pintaa paljoa syvemmälle.
Miten Elenan poskia poltti! Syytöksenä esiin viskattu sana palautettiin
kiitoksella ja tunnustuksella.
Ja Eugen Konstantinowitschin syvä katse siirtyi äidistä Elenaan ja
Elenasta äitiin. Vihdoin hän sanoi matalan sointuvalla äänellään: —
Minulla on aivan vastakkainen kokemus. Sentähden saan ja täytyy minun
panna vastalauseeni.
Elena muisti alppijärven piiloon peittynyttä pintaa nähdessään katseen,
minkä Eugen pitkien silmäripsien alta lähetti hänelle.
— Hyvä ja paha ovat usein peloittavan lähellä toisiaan. — Äiti jatkoi
puhetta. — Ei sitä hyvää, jolla ei vaaransa, ei pahaa, josta ei hyvä
voi oraalle nousta.
— Ja kuitenkin ovat ne vastakkaista alkujuurta, niin lähellä toisiaan
kuin ovatkin. — Äidin ja pojan katseet sulivat sisäistä ymmärtämystä
osoittavina toisiinsa.
Elena teki lähtöä varemmin kuin oli aikonutkaan. Viskautuessaan ajurin
rekeen tunsi hän vapisevansa kuin haavanlehti. Eugen oli saattanut
häntä etehiseen, oli auttanut turkit hänen päälleen ja katsellut niin
sydämellisen lämpimästi kuin ei koskaan ennen. Hän oli tänään ollut
kuin muuttunut mies suhteessaan Elenaan. Äidin läheisyyskö sen vaikutti
vaiko mahdollisesti se, minkä hän etehisessä ilmoitti: että he nyt
tapasivat viime kerran.
Hitaan hitaasti nousi Elena kotinsa portaita. Etehisessä näki hän
raollaan olevasta ovesta miehensä työhuoneeseen. Sähkölamppu pöydällä
loi varjostimen takaa vihertävää valoa huoneeseen. Sergius istuu
kumartuneena kirjoituspöydän ääressä. Kynä rapsahteli hiljaa ja
tasaisesti.
Elena tunsi pistoksen sisimmässään. Ei sinne, ei mistään hinnasta. Hän
ei voinut.
Muutaman minuutin kuluttua raottaa hän lastenkamarin ovea. Tanja
Iwanowna, lastenhoitaja, kuorsailee kuuluvasti nurkassaan.
Ovenpuoleisella seinänvierustalla nukkuvat pikkutytöt.
Elena lähestyy tyttöjään. Mascha nukkuu käsi leuan alla, suu
viehättävässä hymyssä. Näyttää siltä kuin näkisi hän kaunista unta.
Pikku Tamara makaa aivan mykkyrässä, kasvot painettuina vuoteeseen ja
ruumis osaksi koholla, ihan kuin olisi hän ollut polvillaan ja siihen
nukahtanut.
Äiti korjaa asentoja ja peittelee. Yhtäkkiä tuntee hän, että hänen
katsettaan väkipakolla vetää huoneen vastaiselle puolelle.
— Aljoscha, hän sanoo melkein nuhtelevasti. Hän näkee puoli pimeässä
kaksi intohimoisesti ikävöivää silmää. Ne kutsuvat häntä. "Aljoscha",
toistaa hän ja painuu polvilleen vuoteen viereen.
Samassa tuntee hän pojan käsivarret kaulallaan lujassa, kiihkeässä
puristuksessa.
— Si-nä tulit kui-ten-kin.— Lapsi änkytti liikutuksesta.
— Oletko odottanut minua? — Elena saa sen vaivoin sanotuksi.
— Minä odotan sinua aina, aina, kun olet poissa. — Taas pitkä
intohimoinen puristus.
— Rakas pikku poikani!
— Ei kukaan ole niin kaunis, ei kukaan ole niin hyvä kuin sinä äiti!
Äiti, äiti, minä rakastan sinua _niin_.
He painuvat toistensa syliin ja itkevät. Toinen itkee ilosta. Äiti on
tullut hänen luokseen niinkuin ei koskaan ennen. Hän tuntee sen.
Toinen, mitä hän itkee? Itkeekö hän äitiyden rikkautta vaiko toisen,
ennen aavistamattoman tunteen raskautta? Itkeekö ehkä sitä, ettei
lapsen lailla saa antaa valtaa sydämensä ikävöiville vaatimuksille?
Vasta kun Aljoscha pitkien hellien hyväilyjen jälkeen on vaipunut
uneen, jättää äiti hänet, itse alkaakseen unetonta yötä.
— Kyllä te vielä opitte tuntemaan äidin rakkautta suurena elämän
siunauksena. — Niin oli Eugen Konstantinowitsch sanonut. Ja lämmin
katse oli seurannut sanoja. Mutta se katse oli kirkas ja intohimoton.
Se ei pyytänyt. Se siunasi.
— Me lähdemme parin päivän perästä Ranskaan. Kaiketi jäämmekin sinne.
Ilmanala siellä sopii äidilleni.
Miksi ilmotti hän tätä Elenalle etehisessä auttaessaan hänen päälleen?
Olisiko hän aavistanut —? Tai olisikohan hän itse kaikesta huolimatta —?
Ei, ei! Se oli yhdentekevää! Heidän tiensä erosivat nyt joka
tapauksessa ainiaaksi.
— Äidinrakkaus, — antava rakkaus, — elämän suurin siunaus! Siihen oli
Eugen viitannut. Se oli hänen jäähyväislahjansa.
* * * * *
Tanja Iwanowna, entinen imettäjä, nykyisin lastenhoitaja, kysyy
seuraavina päivinä itseltään, onko hänellä syytä tulla mustasukkaiseksi
emännälleen. Ennen ei tämä liiaksi ole muistanut lastenkamaria. Nyt
näyttää hän aikovan asettua asumaan sinne.
Tanja rauhottuu kuitenkin pian. Äidin huolenpito näkyy enin kohdistuvan
poikaan. Eikä Tanja ole imettänyt Aljoschaa, tyttöjä ainoastaan. Muutos
kääntyy siis pikemmin voitoksi kuin tappioksi.
Sergius Michailowitschkin alkaa huomata, että hänen kodissaan on
tapahtunut jokin muutos. Elena on harvoin kyläilypuvussa ja kotona on
poika miltei aina hänen luonaan.
Sergius on kuin kuormasta päässyt. Aljoschan miettivät, surulliset
silmät ovat aina häntä vaivanneet. Ne ovat aivan kuin syyttäneet
häntä jostakin. Mutta minkä hän sille on voinut, ettei äiti ennen
ole huomannut noiden silmien pyyntöä. Hän, isä, joka hankkii leipää
perheelleen, koettaa olla hyvä puoliso ja isä. Eihän hän voi sen
enempää.
— Teistä on tullut vankat ystävät, isä huomauttaa kerran hyvämielisenä
ja myhähdellen.
— Aljoscha ei ole oikein terve. Minä vien hänet huomenna lääkäriin.
Elena antaa puheelle odottamattoman käänteen. Sitte nousee hän
hätäisesti ja asettuu soittamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä suunniteltiin ulkomaanmatkaa talossa. Lääkäri oli
sanonut Aljoschan sydäntä heikoksi. Poika oli vietävä vahvistumaan.
Silloin vahvistuisi sydänkin.
* * * * *
He ovat nyt Riesengebirgessä, ovat olleet täällä jo monta kuukautta.
He ovat muuttaneet ylemmä jota enemmän kesä on edistynyt. Nyt asuvat
he korkealla, ihanalla, aurinkoisella rinteellä lähellä Kirche Wangia,
mistä koko laakso metsäisine rinteineen, kylineen ja laidunmaineen
viehättävän kauniina tarjoutuu kulkijan ihailtavaksi.
Parasta kaikesta täällä on kuitenkin tämä puhdas, kepeä tunturi-ilma.
Miten usein onkaan Elena sitä sydämessään siunannut. Se ei vaivaa
heikkoa, väsynyttä sydäntä. Se säästää voimaa ja luo voimaa. Se
palauttaa punan poskille ja saa silmät säteilemään.