Kotiin pääsö.
Lukkari Oksasen täytyi noutaa pappilan kyökistä paperi, jossa
sunnuntain virret olivat lueteltuina, salin seinäkello oli seisahtanut,
vaan sitä ei kukaan huomannut, ja Loviisa kulki varpaillaan ympäri.
Martta muori oli sairaana.
Kalpeana, kumarruksissaan istui Arvid vuoteen ääressä, katsellen, miten
pieni, laiha rinta vaivalloisesti kohoutui ja miten ryppyiset kasvot
aina vähenemistään vähenivät ja ikään kuin vaipuivat päivä päivältä
pitsilakin sisään.
Nyt oli Syyskuu ja Martta muorin terveys oli Heinäkuun lopusta asti
ollut huononlainen. Mikä kipu hänellä oli, siitä ei piirilääkärikään
tehnyt suoraa selkoa; kentiesi konehisto oli loppuun kulumaisillaan. Ei
ollut pakottavaa elämisen tarvetta, ei ollut surettavia huolia, jotka
olisivat saaneet sitä jälleen käymään.
Eihän sopinut sairaana maata, kun joka tunnin työpalkka tarvittiin
ruokaan ja kirjoihin Arvidille, ei, sehän oli mahdotonta. Lähteä
Arvidin luota, kun hän vielä matkusti hiippakunnan ympäri
ylimääräisenä, konsistorion kyytihevosena, ei, sehän olisi ollut liika
katkeraa. Mutta nyt oli ponnen huolehtiva jäntevyys veltostunut. Nyt
istui Arvid toista vuotta omassa kodissaan ja yhtä kauan oli muori
hänen kanssaan tasannut omantakeisuuden ilon; nyt kostettiin kaikki
raskaat vuodet, ullakkokammarin kylmyys, leivän suru väsymyksessä ja
heikkoudessa, kello oli käynyt loppuun, laiha sisäänpainunut rinta
kahisi ja korisi, vanha konehisto puhkui, kajahtaaksensa iäisyyden
kaksitoista-lyönnin. Mutta Martta muori oli tyytyväinen kuten
päivämies, nähdessään auringon länteen laskevan. Tosin kyllä hänen oli
vaikeata erota Arvidista, mutta ah, elävän Jumalan kaupungissa,
Jumalan, johon hän niin varmaan luotti, siellä aika kuluu pian; mikä
täällä alhaalla on pitkä elämä täynnä taistelua ja koettelemuksia,
näyttää tuolla ylhäällä muutamalta silmänräpäykseltä vain. Kyllä Arvid
tulisi suremaan, mutta ah, lapsen kyyneleet katoavat pikemmin kuin
äidin suru; elämä virtailee yli kummun, johon vanhat ovat rauhan lepoon
menneet, vie nuorison muassaan ja puhaltaa sydämmestä pois kaipauksen.
Se häntä vain huolestutti, että hänen kipunsa tuotti pojalle menoja.
-- Arve poikani, sinä panet liika paljon rahoja minun tähteni. Ei se
kannata. Jos Jumala tahtoo, että minun tästä pitää nousta jaloilleni
jälleen, niin kipuni kyllä menee kamferttilinementillä ja
prinssintipoilla.
-- Oi äiti, äiti, miten puhut!
-- Mitä tohtori otti, Arve?
-- Äiti rakas, älä tuollaisia ajattele.
-- Minä _tahdon_ tietää, mitä hän otti.
Arvid ei vastannut; hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja
nyyhkytykset vavistuttivat tuota voimallista olentoa.
Pienet, laihat, keltaiset ja känsäiset sormet silittelivät hänen mustaa
tukkaansa ja lempeitten sisäänpainuneitten silmien katse kiintyi hänen
rakkaaseen, voimakkaaseen päähänsä sanomattomalla hellyydellä.
-- Nyt ovat kaikki rahankorot tältä vuodelta maksetut, Arve, ja nyt on
vielä ruistakin myydä ja härkiä myöskin. Tänä vuonna sinä varmaan saat
maksaa velastammekin osan, Arve?
-- Kyllä, äitini.
-- Niin, niin, älä suutu, vaikka olen itsepäinen, Arve; mutta jos sinä
ottaisit Rantasen Eevan, niin saattaisit tulla velattomaksi samalla.
-- Äiti pieni, en minä sellaisia nyt saata ajatella.
Sitten Arvidin virkavelvollisuudet tempasivat hänen pois äidin vuoteen
äärestä muutamiksi tunneiksi, välistä pitäjän toiselle äärelle,
toisinaan toiselle.
Huolehtivin sydämmin hän takaisin palattuaan riensi porstuan ja salin
lävitse.
-- Miten on äidin laita?
-- Minä tuumaan tässä, että kyllä sinun täytyy pitää Loviisa, Arve. Hän
on hyvä tyttö, säästäväinen ruoan toimissa kaikin tavoin. Mutta hän on
huonopäinen, raukka, luvunlaskussa, joten sinun itse täytyy lukea
vaatteet pyykinpesuun, tietysti, ellei pikku Eeva...
Lääkäri tuotiin kaupungista muorin luo. Hän ei voinut mitään tehdä,
vaan katsoi virkatoverinsa neuvot kaikin tavoin kelvollisiksi, sai
päivällistä ja palasi jälleen kaupunkiin. Martta muori kävi pikemmin
huonommaksi hänen käyntinsä perästä.
-- Sinä joudut häviölle, Arve! _Kaksi_ tohtoria vanhan
talonpoikais-naisen luo! Minä en, Jumala nähköön, ole ollut niin
suuttuneena sinulle sitte kuin ometan oven aukasit siellä kotona
lapsena ollessasi ja haukka vei parhaan munivan kanani. Etkö
einettäkään usko Jumalaan, Arve, kun tahdot tohtoreilla laittaa itsesi
häviöön?
Näin piti muori pientä mötinää pari tuntia sen jälkeen kuin tohtori oli
lähtenyt.
Elonkipinä hehkui yhä heikommin. Välistä Martta muori meni sekaisin ja
luuli houraillessaan olevansa siinä ajassa, jolloin hänen miehensä
vielä eli ja jolloin hän itse vielä oli Vainiolan emäntänä. Hän
haaveksi kevään kukkasista, vuokoista ja kielokeista sekä kankaista,
jotka nurmella olivat valkenemassa, hän huusi vasikoita juomaan ja
hutitti kanasia papumaasta.
Sitte makasi hän hetken hiljaa ja lempeä, kirkastettu hymyily levisi
hänen kuihtuneille kasvoillensa. "Ota _sinä_ silakka, Arve! Minä _olen_
syönyt. Olen minä niin. Syö vatsasi täyteen, poika, sinä joka olet
ahkera ja luet noin kovasti. Tuolla on yksi vielä lisäksi hyllyllä.
Syö, Arve poikani!"
Arvidin täytyi mennä ulos saliin, jotta hänen itkunsa ei häiritsisi
vanhusta. Nuot pitkät, vaivalloiset lukuvuodet, jotka olivat täynnä
itsekieltämystä ja joita hän sanomattomalla äidinrakkaudellaan oli
sulostuttanut ja keventänyt, ne kuvautuivat nyt selvästi Arvidin eteen.
Ja tuo sydän, joka oli antanut hänelle kaikki, tuo ainoa, joka täällä
maan päällä häntä rakasti, hän nyt menisi pois hänen luotaan ...
pois ... pois tuohon äärettömään... Ah, miksi hän ei saanut viipyä
poikansa luona!
Vaiti, nyt hän jälleen puhui selvästi!
-- Arve pieni, muistatko, kuinka sydämmestäsi iloitsit, kun lukukausi
koulussa oli loppunut ja me saimme lähteä tädin luo Niinilään,
puutarhamarjoja syömään? Oi miten sinä olit iloinen tuosta kesäluvasta!
Nyt on minun samati: lukukausi on loppunut, läksy on luettu, ja äiti
saa kesälupaa, äiti pääsee kotia. Älä sitä minulta kadehdi, Arve
poikani!
* * * * *
Elonkipinä oli sammunut. Martta muori oli saanut lupa-ajan, hän oli
päässyt kotia. Arvid ei tietänyt, milloinka se oli tapahtunut; yö oli
ollut tuskallinen ja kun päivä sarasti, oli hän yksin. Hän meni omaan
huoneeseensa, nojasi päänsä käsiinsä ja katsoi järvelle päin, jossa
laineet korkealle kohosivat myöhäisessä syksytuulessa ja lokit
matalalla lentelivät.
Sitten palasi hän jälleen sisälle tuonne vuoteen luo, lankesi
polvilleen ja tarttui kurttuiseen käteen, joka keveänä kuten höyhen
lepäsi peitteen päällä. Sinä pieni, kapea, harmajanvalkoinen
hopeasormus! Suuren uskollisuuden ja rakkauden merkkinä olet sinä
ollut! Sinulla ei ollut kumppanina kihlasormusta; sitä ei ollut tapana
käyttää vanhoissa köyhissä talonpoikaiskodeissa, vihkisormus oli
ainoana yksinkertaisena koristeena. Se ei loistanut keltaisena, sillä
Vainiolan emäntä tyytyi hopeiseen sormukseen. Se oli kulunut ahkerassa
työssä, se oli hivunnut ohueksi muorin turvatessa kotiansa ja
perhettänsä, sulostuttaessaan puolisonsa elämää ilossa ja surussa.
Arvid kumartui alas päin ja suuteli pientä rumaa hopeasormusta, joka
oli kapea kuin lanka.
Päivä oli kulunut, ehkä kaksikin. Arvid istui kirjoituspöytänsä ääressä
työtä tekemättä ja loi silmänsä järvelle päin, katselematta mitään.
Silloin napsahti oven lukko ja jalan astunta kuului tilkkumatolla.
Huokaillen palasivat Arvidin ajatukset todellisuuteen ja hän aukaisi
koneentapaisesti laatikon, jossa oli todistuskaavoja, mutta tulialla ei
nyt ollutkaan mitään asioita virastoon; kääntyessään tapasi Arvidin
katse neiti Gerda Stålsköldin.
Hän nousi istualta ja meni pari askelta neitiä vastaan.
-- En tietänyt, että herrasväki on tullut kotia. Suuri suru, joka on
kohdannut minua, on...
He seisoivat vastapäätä toinen toistansa ja katselivat toistensa
silmiin. Siinä oli Gerda itse eikä kuitenkaan _hän_. Noitten ylpeitten
kasvojen sävyihin oli tullut jotakin muuta. Taikka olivatko ne enään
ollenkaan ylpeät? Ei, noissa silmissä oli tuo taivaallinen katse, jossa
on jotakin rukouksen ja kysymyksen välillä olevaa, jota tunnustamaton
lempi rakastetun läheisyydessä niihin luo.
Hänen kaunis, tumma päänsä kumartui ja pusertaessaan Arvidin kättä,
välkkyivät kyyneleet hänen ruskeissa silmissään.
-- Minä tiedän ... olen juuri tullut sanomaan, kuinka hartaasti otan
osaa suruunne. Kun tulin tänne sisälle, oli mielestäni kovin raskasta
ajatella, että tuo rakastettava vanhus...
Aina siitä asti, kuin äiti lähti, oli Arvidin sydän tuntunut ikään kuin
kangistuneelta. Hän oli kulkenut kuten unissaan, särkevin sydämmin,
kuivin silmin. Mutta Gerdan puhuessa ystävällisiä sanoja äidistä,
puhkesi tuuli, sade ja tunteitten virta valloilleen.
Oletko nähnyt täysi-ikäisen miehen itkevän? En tarkoita isääsi enkä
veljeäsi, en rakastajaasi enkä poikaasi, en ketään suljetussa
perhepiirissäsi. Tarkoitan vierasta miestä vieraitten ihmisten
seassa, niitten seassa, jotka hän luulee olevan hänestä jotenkin
välinpitämättömiä. Liikuttavaa, melkeinpä kammoittavaa on nähdä tuon
totuttujen tapojen naamarin halkeavan kahtia, nähdä niiden kasvojen,
jotka _mies_ tahtoo maailmalle näyttää, musertuvan rikki vapiseviin
lihaksiin kyyneleitten viruttamina.
Gerda laski kätensä hänen olalleen...
Samalla oli ikään kuin sähkön voima olisi virrannut hänen sieluunsa ja
ruumiiseensa. Pehmeästi, vastustamattomasti vaipui hänen päänsä Arvidin
rintaa vasten ja käsivartensa kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.
Arvid hoiperteli kuten juopunut, mutta hänen kätensä sulkeutuivat ikään
kuin magneetillisesta voimasta tuon ylevän, uhkean olennon ympäri.
Silmänräpäys.
Sitten tempoi Gerda itsensä äkkiä irti ja astui askeleen taakse päin.
Hän loi silmänsä maahan ja posket hehkuivat tulipunaisina.
-- Mitä olen tehnyt! Suo anteeksi ... _mutta minä sinua rakastan_...
Hän ei saanut loppuun puhutuksi, ennenkuin Arvid jälleen sulki hänet
syliinsä ja samat huulet, jotka äsken pyhällä kunnioituksella etsivät
lakastuneessa sormessa olevaa kulunutta hopeasormusta, paloivat nyt
elämän ja rakkauden hellyydessä punaisilla, lämpimillä huulilla...
Sitten tulivat tunnustukset, hiljaiset, lyhyet, katkonaiset. Niin,
mitäpä _Arvidilla_ oikeastaan oli tunnustettavaa! Alhaisemman ylpeys,
köyhän katkeruus, kaikki unhotettiin nyt ja tässä syntyi vain sääsken
tunnustus, miten se oli tullut loistavaa valoa liika lähelle.
Ja Gerda, hän kuiskasi, miten myöhään heränneet ja vielä paljon
myöhemmin käsitetyt tunteet olivat kahlehtineet hänen ajatuksensa ja
mielensä, miten hän oli väistynyt sitä, joka häntä pelotti, mutta pian
havainnut, miten tuo "pelottava" asui hänen omassa sydämmessään. Ja
nyt, nyt hän tunsi, että juuri _se_ oli ihaninta ja parasta, mitä
elämässä löytyi.
Hetken harhailtuaan ympäri, oli hänenkin sydämmensä saanut "kesälupaa",
ja "päässyt kotia".
-- Mutta, -- tässä synkistyi tuo valkoinen, leveä otsa -- kyllä siellä
kotona tulee taistelua olemaan, Arvid, ehkäpä nöyryytystä myöskin. _Se_
ei sinua saa suututtaa eikä tehdä alakuloiseksi. Oletko varma siitä,
että rakkautesi on ylpeyttäsi voimallisempi, Arvid?
Arvidin silmät säihkyivät ja hän näytti ikään kuin kasvavan,
vastatessaan:
-- _Olen_, Gerda, en väisty ivaa enkä valtaa. _Sinua_ minä vain
pelkäsin, ainoastaan taistelussa _omaa rakkauttani_ vastaan olin minä
heikko.
* * * * *
Kun Arvidin loistava katse, niin pitkälle kuin hänen silmänsä kannatti,
tuonne pappilan mutkailevalle kapealle tielle, oli seurannut
poislähteviä vaunuja missä hän istui, joka nyt elämässä oli hänen
kaikkensa, meni hän jälleen sisälle äitinsä luo.