Rippikoulu.
Oli kahdeskymmenes sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä. Lokakuussa oltiin,
ja vilusta sinertävät seurakuntalaiset Toivolahden kirkossa seurasivat
vain puolittain jumalanpalveluksen toimia; sillä puolittain heidän
mielensä myöskin oli kiintynyt perunamaihin, he kun olivat pelossa ja
toivossa noitten jalojen juurikasvien tähden ajatellessaan miten
saisivat ne katon alle ennen yöhalloja, ja ne joilla oli korkeanlaiset
pellot taikka jotka jo olivat "perunan-ottonsa" lopettaneet, he
istuivat harmitellen ja huolehtien kentiesi paljoa enemmän elukanhinnan
laskemista, kuin kuolemattoman sielunsa tilaa.
Alttaripalvelus oli loppunut ja "saarnavirttä" veisattiin. Sakaristossa
istui Arvid Maununen täydessä papillisessa puvussa ja silitteli
kädellään käsikirjansa lehtiä, silmäillen vielä kerran siinä
säilytettyä paperipalaa, johon hän esityksensä johdoksi oli
kirjoittanut muistiin saarnansa luonnoksen.
Lukkari Oksanen seisoi hänen edessään yhtä hajasäärisenä kuin
keväälläkin, mutta enemmän kunnioittavana. Uusi pastori ei milloinkaan
ollut käynyt lukkarilla rahoja lainaamassa eikä mitään muutakaan apua
pyytämässä. Hän oli ystävällisesti, mutta vakavasti kieltänyt pois
kaiken pitäjän juoruttelun sakaristosta. Nyt oli ukko Oksasella
kuitenkin nähtävästi jotakin sydämellään, josta hänen välttämättömästi
täytyi puhua sielunpaimenelleen, maksoi sitte, mitä maksoi.
-- Herra pastori...
-- Mitä nyt?
-- Suokaa anteeksi, onko pastori kuullut paroonilaisista nykyään
mitään?
-- En, vastasi Arvid hämmästyneenä ja katsoi lukkariin.
-- Hm ... hm ... pastori kai tietää, että neiti on kirjoittanut
rukkaset kreivillensä?
Pastori hätkähti ja nousi puolittain tuoliltaan, katkaistaksensa
keskustelun, mutta hänen polvensa olivat äkkiä käyneet niin erinomaisen
hervottomiksi.
-- Eihän tuo totta saata olla.
-- On se niin totta kuin onkin; veljenitytär on siellä
kammarineitsyenä, suutarin Fiina, kyllä pastori tietää.
-- Vai niin ... hm... Oksanen menee nyt lehterille katsomaan, miten
nuori seminaarilainen, joka tänään soittaa ja laulaa, tulee siellä
toimeen.
Se pappi oli tosiaankin kummallinen, antoi vielä virkamuistutuksen
vastaukseksi noin hauskaan uutiseen!
Ah, Herrallamme on tosiaankin paljon vaivaa pitäessään huolta sekä
paimenistaan että lampaistaan täällä maan päällä! Suurissa, hienoissa
seurakunnissa, joissa lampaat leikkivät seurapiiriä ja paimenet
suuremmassa tai pienemmässä määrässä ovat Kristuksen kavaljeereja, noh,
se nyt niissä on sellaista, mutta täällä Toivolahdessa!
Ah, täällä lampaat istuivat ja surivat perunoitansa ja paimen näki
sielunsa silmillä ainoastaan ruskean silmäparin läpitunkevan katseen
leveän otsan alla, hän kuuli vain yhden ainoan äänen, joka hänen
sydämmessään riemuitsi: "Vapaa, vapaa!"
Ja kun saarna oli loppunut, alttaripalvelus toimitettu, kuulutukset
luetut ja pastori Maununen Martta muorin seurassa lähti tuulessa kotia
pieneen, hauskaan pappilaansa, tuntui siltä, kuin lentelevät lehdet
olisivat suhahtaneet: "Hän on vapaa!"
Mutta mitäpä hyvää Arvidilla siitä oli, että Gerda oli vapaa? Päin
vastoin, jos häät olisi pidetty Elokuussa, kuten aiottu oli, niin hän
nyt olisi kaukana, kaukana poissa. Jos taas häät olisi pidetty joulun
aikaan, kuten myöhemmin oli päätetty, sitte kun oltiin varmat Gerdan
hengen pelastamisesta, silloin ei hän myöskään enään kauaa olisi
viipynyt tässä seudussa. Mutta nyt, nyt täytyi hänen olla väkevä, hänen
ei tullut Gerdaa tavata muuta kuin silloin, kuin hän siihen oli
pakotettu, kerran tahi kahdesti vuodessa. Taistelu sokeata jumalaa
vastaan oli yhtä kova, mutta paljon vaarallisempi nyt.
Ja kuitenkin pohjatuulonen lauloi: "Vapaa, vapaa!" ja aitan päädyssä
viiri vingahteli: "Hän on vapaa!" niin selvästi, että Arvid vilkasi
sivulleen äitiinsä, ihmetellen, eikö hänkin tuota kuullut.
Väkevä hän oli ja taisteli kuten mies.
-- Tulkaa katsomaan meitä joskus yksinäisyydessämme, pyysi parooni, kun
sattumalta tapasi pastorin.
-- Kiitän nöyrimmästi; lukusijat vievät kaiken aikani.
-- Mutta Arve, kun ei parooni vain suuttuisi sinulle, kun et
milloinkaan sinne lähde? sanoi Martta muori.
-- En malta jättää äitiä yksin näinä pitkinä syysiltoina.
-- Oi, Arve, älä sinä kuluta aikaasi täällä minun luonani, minä olen
tämmöinen vanha lahonnut kanto. Kun et Jokiniemeenkään lähde --
saattavatpa pian viedä _sinulta Eevankin_ -- Lottahan jo meni kaupaksi,
mötisi eukko.
* * * * *
Tuli adventti.
-- -- -- -- --
Jos sielustasi himot maailman
On poistuneet, ja tunnet taivahan,
Ja ovens' sulle avaa Eedeni,
Ei ihme se, nyt ompi adventti!
Ja läpi talvi-ilman tuulonen
Tuo äänen taivahaisen, suloisen,
Laps' Herran lähettämä syntyypi
Jo kohta! Riemuitse: on adventti!
-- -- -- -- --
Mutta Toivolahden pienessä pappilassa ainoastaan Martta muori oikein
täydellisesti nautti adventti-ajan merkityksestä. Arvidin sielussa
eivät nuot taivaalliset äänet oikein helähtämään mahtuneet kahden
maallisen äänen vuoksi, joista toinen iloisesti lauloi: "Hän on vapaa",
vaan toinen vienon surullisesti: "_Sinun_ omaksesi ei hän toki
milloinkaan tule."
Sitten tuli ensi lumi eikä se kauan maata peittänyt, ennenkuin
uhkeitten kulkusten äänet kuuluivat alhaalla Toivolahden pappilan
veräjällä. Neiti Stålsköld tuli ilmoittamaan pikku Elliä rippikouluun.
Gerda oli tullut entistä vakavammaksi, mutta heikkous, joka kivun
jälkeen vielä hänessä ilmaantui, nuot tummat hiukset, lyhyet kuten
pojan, mitkä uudestaan olivat kasvaneet niitten sijaan, jotka kuume oli
ryöstänyt, tekivät hänet entistä viehättävämmäksi ja naisellisemmaksi.
Hän oli enemmän sairashuoneen, kuin salongin Gerdan näköinen.
-- Kiitos käynnistänne sairasvuoteeni luona, pastori! Te käsitätte ehkä
nyt paremmin kuin minä saatoin selittää, mikä minun mieltäni suretti ja
painoi?
-- Kyllä minä ymmärrän...
Ah, ei ole helppo puhua nuoren tytön kanssa hänen purjetusta
kihlauksestaan. Jos tämä sitte vielä on tyttö, jota rakastaa...
Sitten tuotiin pikku Elli esiin, punastuneena ja ujona, ja hänen
nimensä kirjoitettiin ensimmäiseksi vuoden rippilasten-nimiluetteloon.
-- Isäni ja äitini olivat aikoneet pyytää teitä antamaan opetusta
Ellille kerta viikossa kotona Metsolassa, mutta minä luulin pikku
sisarelleni hyödyllisemmäksi lukea muitten nuorten kanssa yhdessä ja
pyysin heitä luopumaan tuumastansa.
-- Minä kiitän teitä, neiti; te olette sen kautta säästänyt minua
ikävästä tehtävästä, minun olisi nimittäin täytynyt antaa kieltävä
vastaus paroonille.
Gerda katsoi pastoriin. Hän oli kuitenkin mies. Se runsas palkinto,
joka olisi odotettavissa ollut yksityisestä opetuksesta "paroonin
tyttärelle" ei näyttänyt vaikuttavan mitään tähän köyhään pastoriin.
-- Häiritsenkö, jos joskus seuraan Elliä tänne? Minulla olisi hauska
muisto omasta rippikoulustani, onnellisimmasta ajasta, mitä minulla on
ollut koko elinaikanani. Kyllä minä istun aivan hiljaa.
Pastori sanoi Gerdan olevan tervetulleen, mutta hän ei puhunut totta.
Eikö se siis auttanutkaan että hän itse vältti Gerdan vaarallista
seuraa! Ja sitä paitsi häiritsi häntä opettaessaan tuo ehdoton
tarkastus.
Mutta ihmis-sydän on heikko. Muutaman viikon kuluttua havaitsi hän
hämmästyksekseen, että hän tunsi itsensä pettyneeksi ja alakuloiseksi,
kun Elli tuli yksin, ja uutta eloa, uutta voimaa valui hänen
sanoihinsa, kun hän tiesi, että raollaan olevan oven takana istui
neito, jolle hän ei milloinkaan puhuisi sydämmensä tuskasta, mutta
jonka edessä hän kuitenkin tahtoi seisoa niin jalona ja hyvänä kuin
ikänä pieni pappi saattaa olla vapaasukuisen, suuren maailman hienon
naisen edessä.
-- Uskallanko olla rohkea ja tarjota kahvia kupillisen. Ei se ole
huonoa itsessään, kahvi, eikä siinä ole sikuriakaan paitsi hiukan vain,
sanoi muori välistä, kun koulun lomatuntia vietettiin.
Ja sitten istuivat kaikki neljä vieraskammarissa sillä välin, kuin
täysihopeiset teelusikat, sekä kupit, joissa oli sininen kukkakiehkura
syrjässä, tuotiin esiin. Ja kun Gerda tuli kotia Metsolaan, loistivat
hänen silmänsä ja posket hehkuivat ja hän tuli yhä enemmän entiseksi
terveeksi Gerdaksi, jonka lavantauti houkutteli kultakahleista silloin,
kun se anasti hänet omiinsa.
Gerda nautti Arvidin selvästä, raittiista ja iloisesta
uskonnontotuuksien esityksestä, tietämättään miten sana ja ääni, puhe
ja saarnaaja kasvoivat yhteen hänen sielussaan.
Ja niin syntyi siinä _kaksi_ "uudistusta"; lapsen sydämmen, joka
avautui Jumalalle, sekä tuon nuoren, vahvan, vapaan sydämmen, joka
avautui vastaanottamaan Hänen ihmislapsille lahjoittamaansa ihaninta
lahjaa, rakkautta.
Gerdan kodissa oli eräs ylpeästi ja halveksivasti lausuttu sana
"pastorista" levittänyt ensimmäisen valonsäteen hänen sydämmeensä,
saattaen hänet tuntemaan oman itsensä.
Parooni oli tullut kirkonkokouksesta, jossa pitäjän pikku talolliset
sekä pastori Maununen eivät oikein tahtoneet taipua pitäjänpohatan
mielipiteitten mukaan. Noh, parooni ja uusi lautamies olivat asian
päättäneet kuitenkin, mutta vähän tyytymättömyyttä oli sentään vielä
jäljellä.
-- Kankea kappalainen tuo Maununen! Jos hän nyt vielä lisäksi
saa Jokiniemen ukon tavaroita, niin ei ole hyvä otella tuon
talonpoikais-pojan kanssa, oli parooni päivällispöydässä pilkallisesti
sanonut.
Voi, miten se koski sydämmeen, kun isä sillä tapaa puhui! Gerda kärsi
aina vanhempiensa ylpeydestä ja halveksimisesta niitä kohtaan, joita
pitivät itseään alhaisempina. Nuot heidän ominaisuutensa tulivat esiin
ainoastaan kotipiirissä, sillä heillä oli tarpeeksi suuri tottumus
seura-elämän tavoissa, voidaksensa ulkona maailman tanterella mukautua
uudemman ajan katsantotapaan. Mutta _tämä_ oli vielä entistä kovempaa,
se tuntui ikään kuin personallisesti loukkaavalta; Gerdan posket
hehkuivat ja hän virkkoi kiivaasti:
-- Mutta isä, sivistynyt, itsenäinen mies saanee toki pitää oman
mielipiteensä!
-- Saa, Jumala varjelkoon, hyvänen aika. Ja mitä Toivolahden pitkään
pappiin tulee, niin hän sen kyllä _pitääkin_, niin että tuntuu, mutta
vielä, Jumalan kiitos, olen _minä_ herrana seurakunnassamme, tyttöseni.
Sanat "Toivolahden pitkä pappi", koskivat Gerdaan kuten ruoskan lyönti
ja hän puri huuliansa, tukehuttaaksensa kyyneleitänsä. _Häntä_, joka on
niin ylevä, niin hyvä ja lempeä koko ihmiskuntaa kohtaan, tuolla
tavalla arvosteltiin. Ah, Gerda olisi tahtonut korottaa tuon papin niin
korkealle, että jokainen olisi saattanut nähdä, minkä arvoinen
Toivolahden pastori oli, ettei kukaan olisi uskaltanut häntä enään
halveksia...
Hän olisi...
Ja sitten hän sisällä omassa pienessä huoneessaan purskahti itkemään.
Ja noitten kuumien, lämpimien kyynelten kylpy virutti pois kaikki, mitä
heidän välillään vielä oli; noitten polttavien, helmeilevien
pisaroitten väikkeessä seisoi Toivolahden papin kuva ylevimpänä,
parhaimpana miesten joukossa, ja hän näki, miten hän vähitellen oli
tullut tuota jaloa miestä liika lähelle. Ja tämä, _tämä_ oli siis
rakkaus, jonka olemusta hän ei milloinkaan ollut käsittänyt?
Ei, ei, siten ei saattanut olla, sairaalloinen kiihoitus se vain oli,
jota ei saanut pitemmälle laskea. Kauniisti olivat vanhemmat
menetelleet, kun jotenkin pian lakkasivat vaivaamasta häntä
rukouksillaan, silloin kuin toivoivat, ettei hän Akselille rukkasia
antaisi; mitään suurempaa surua ei hän milloinkaan heille tahtoisi
tuottaa.
Ja keväällä, kun tie oli kuiva ja kaunis jälleen, ja aurinko paistoi ja
laineet hymyilivät, kulki pieni Martta muori turhaan pyyhkiellen
kukkareunaisia kahvikuppejansa ja kurkistellen veräjää kohti, tulisiko
hänen hyvä, herttainen neitinsä. Gerda neiti ei enään milloinkaan ollut
mukana, kun Elli tuli.
Ja rippikoululapset näkivät pastorin aina vakavampana, lempeänä
ja herttaisena kuten ennenkin, mutta hänen äänensä oli surullisempi.
He luulivat tämän tulleen siitä, että rippikoulu nyt oli
loppumaisillaan; katkismuksessa oli jouduttu alttarin sakramenttiin
ja piplianhistoriassa Kristuksen kärsimiskertomukseen...
-- Eikö iso neiti enään milloinkaan tänne tule? kysyi Martta muori.
-- Kiitoksia kysymästänne, kiltti Martta muori, hänellä on niin hirveän
paljon tehtävää.
-- No kas vain, hän tekee varmaankin hyvin hienoja töitä, neuloo
korko-ompelua ja muuta sellaista.
-- Hoh ei, hän istuu useimmiten ratkomassa kreivin ruunuja pois
kapioistaan, selvitti pikku Elli aivan viattomasti.
Lehdet olivat puhjenneet, saaret olivat viheriäisiä ja kesä oli
lähestynyt, kun Gerda jälleen tapasi Arvidin. Oli helluntai ja Arvid
seisoi alttarin kehyksessä niitten nuorten ympäröimänä, jotka olivat
ripille laskettavat ja valmistus-aikana oppineet häntä rakastamaan.
Auringonsäteet virtailivat sisälle suuresta kuorin-akkunasta ja
leikitsivät alttaripöydän sametilla, hopeatähtien joukossa, nuoren
lauman hienoissa kiharoissa ja tuon ylevän pään tummissa hiuksissa,
joka kohosi kaikkien yli. Hänen äänensä kaikui lämpimältä ja lempeältä,
kun hän uskonsääntöjen pylväskäytävistä saattoi nämät nuoret luonnon
helmaan ja opetti heitä myöskin sieltä löytämään sen ystävän, jota
kaikkialla etsimme. Sitten kääntyi hän Elli Stålsköldin puoleen ja
kysyi häneltä, muistiko hän jonkun värsyn, josta ennen oli ollut
puhetta ja joka erittäin johdatti ajatuksiamme havaitsemaan Jumalaa
luonnossa.
Punastuneena, ja ensin tuskin kuuluvalla äänellä vastasi Elli; mutta
ääni kävi selvemmäksi ja tuo pieni keijukaismainen olento seisoi
oikoisena ja rohkeana, kun hän oli ehtinyt loppusäkeeseen:
-- -- -- -- --
Niin paljon kaunista kun nähdäksemme
Luo luomakunta, elo etehemme,
Mi ihanuus on silloin iäisellä
Sen lähtehellä!
-- On todellakin ihastuttava kuulla tuota lasta, mumisi parooni ihan
liikutettuna istuessaan tuolissansa.
Gerda katseli lakkaamatta Arvidiin ja pikku sisareen.
Hän muisti, miten kreivi Aksel heidän lyhyenä kihlaus-aikanaan kerran
oli ihastuneena sanonut:
Tulevana kesänä täytyy minun pikku vaimoni tulla leikkisotaa
katselemaan. Ja sydämmesi on täyttyvä voitonriemusta, Gerda, kun näet
minun rykmenttini rientävän esiin kuten tuiskuva tuuli, jalustin
jalustimen vieressä, että joka jäsen ratisee ja joka hermo hätkähtää ja
ilma tuskin ehtii väistyä kaartilaisten tieltä!
Nyt oli kesä täällä, mutta _hänen_ sankarinsa ei ratsastanut tuulen
tapaan sotilaitten etupäässä. Hän tuli esiin kuten tyyni, leppeä
kesä-ilma Pohjolan metsissä ja hänen nuori sotajoukkonsa vannoi
kyyneleet sinisissä lapsensilmissään uskollisuutta Karitsan lipulle. Ja
kuitenkin -- hän ei ollut sitä milloinkaan selvemmin tuntenut -- olisi
hän ollut äärettömän onnellinen, jos hän olisi saanut nimittää tätä
sankaria omakseen. Mutta muutamia päiviä tämän jälkeen lähti parooni
perheineen Wiesbadeniin.
Neiti Gerdan tarvitsi sairautensa perästä tulla "kylpylaitokseen".