Mutta Martta muori oli oikeassa: lapsenkyyneleet katoavat helpommin
kuin äidinsuru, ja tuo nuori, raitis, keväinen rakkaus häneen, jonka
tuttavuudessa hän tuskin oli ollut enemmän kuin vuoden, vei jo voiton
äidin kuoleman tuottamasta surusta, äidin, joka häntä oli hoitanut ja
rakastanut kolmekymmentäviisi vuotta. Toivoton suru oli muuttunut
helläksi, rakastavaksi kaipaukseksi.
Enempää et sinä pyydäkkään, sinä vanha, rakas, uskollinen Martta muori,
siinä jossa makaat rauhanhymyily kurttuisilla huulillasi, ikään kuin
tahtoisit sanoa:
-- Noh, Arve sinä, mitä minä näen? Onko se _mahdollista_, lapsi! Ah,
Jumala siunatkoon sinua, Arve, sinua ja -- _häntä!_