Rukkaset.
Ylhäisissä seuroissa se seikka herätti suurta huomiota, että
Kaislakylän nuoren kreivin, Aksel Svedenhjelmin ja neiti Gerda
Stålsköldin kihlaus oli myttyyn mennyt.
Jos pulassa oleva jalosukuinen vaakunan verosta ottaa rahaa ja sitte,
kun on havainnut mamsellin, joka oli välttämättömänä lisänä, ikäväksi,
tahi kultauksen liika ohueksi, tahtoo parantaa erehdyksensä, niin, no
niin, olkoon menneeksi.
Mutta kahden vanhan suvun, kunnon nuoruudenystävien lapset, ei, tuo
tuollainen on aivan liikaa.
Jokainen tiesi pilkulleen, miten kaikki oli tapahtunut. Joku tiesi,
että Gerdalla oli ollut isorokko ja kreivi Akselin rakkaus ei kestänyt
rokosta syntyneitä arpia. Toiselle oli päivän selvää, että morsian
heikkona sairautensa jälkeen, oli vaatinut häitten siirtämistä
seuraavaan kevääseen, sekä että maltiton sulhanen vähän sopimattomin
sanoin oli ilmoittanut pettyneensä toivossaan ja niin oli toinen sana
toiseen aihetta antanut siksi, että koko liitto oli myttyyn mennyt.
Kolmas kohotti olkapäitään, kuullessaan noita "lapsellisuuksia", ja
hänen mielestään oli kummallista, ettei "herrasväki tietänyt, miten
Gerda neidestä oli tullut uskonkiihkolainen sekä että hän oli antanut
rukkaset kreivi Akselille, kun tämä ei tahtonut pitää iltarukousta
palveliain kanssa yhdessä".
Jotta emme mekin erehtyisi, täytyy meidän olla kovin rohkeita; me
kumarrumme Gerda neiden olan yli kurkistamaan, miten hän vielä aivan
heikkona ja kalpeana, eräänä Elokuun päivänä, jolloin ensimmäiset
syystuulet ulkona lehahtelivat, istuu pienessä huoneessaan ikkunan
ääressä ja kirjoittaa:
Aksel!
Tämän kirjeen kirjoitan vanhempieni tietämättä. He, jos siitä
vihiä saisivat, tekisivät mitä suinkin saattaisivat, estääksensä
minua tätä kirjoittamasta. En kestä nyt mitään myrskyjä enkä
rukouksia; minä tarvitsen päätökseen saatetun tapahtuman tuekseni
vastustaakseni heitä ja odotan siinä asiassa apua sinulta, vaikka
sen saisinkin ainoastaan loukatun miehuullisen ylpeyden
vaikutuksesta.
Tämä on ainoa asia, jota sinulta pyydän, Aksel. En voi tulla
vaimoksesi! Suo anteeksi, että kauan olen luullut sitä saattavani,
että tämän erehdykseni kautta tietämättäni olen pettänyt jalon
miehen, jota minä -- olkoon Jumala todistajanani, -- olin
päättänyt koettaa tehdä onnelliseksi!
Sydämmeni heltyy, ajatellessani sinun rakkauttasi ja huoltasi,
kun isäni sähkösanoman kautta kutsui sinua sairasvuoteeni luo.
Sinä ansaitset vaimon, joka täydellisesti voi palkita hyvän
sydämmesi hellyyden. _Minä_ sitä en voi; juuri tämä tauti, joka
saattoi minua vakaammin ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta,
on minulle selvittänyt, että kunnioitus ja hellyys, jota tunsin
ja jota aina sinua kohtaan olen tunteva, eivät olleet tarpeeksi
tukevana pohjana avioliiton perustukselle. Minä luulen
avioliitossa löytyvän koettelemuksia, joita kestääksemme net
eivät riitä.
Sydäntäni kivistää, muistaessani tutkivata katsettasi, kun
havaitsit muuttuneeni, vaikka minä kyllä ainakin lienen ollut
sellainen morsian, että tarvitsin anteeksi antamustasi. Haikealla
mielellä muistelen myöskin miten surit, kun juhlallisuus, joka
meidät ainiaaksi olisi yhdistänyt, siirrettiin tuonnemmaksi.
Jos tämä olisi koskenut ainoastaan _minun_ tulevaisuuttani,
olisin kentiesi pysynyt sanassani. En luule koskaan saattavani
tuntea ketään kohtaan sellaisia tunteita, jotka lienevät
tarpeellisia yhteistä onnea rakentaissa. Mutta _sinä_ ansaitset
paremman kohtalon, kuin tuon laimean kodin onnen, minkä puolisosi
_velvollisuuden täyttäminen_ mahdollisesti tuottaisi. Kentiesi
oma sydämmesi jo on sinulle sanonut, mitä en kykene sopivin
sanoin, vähimmän loukkaavalla tavalla selittämään, kuten
tahtoisin.
Jos voisit katkeruudetta nähdä minua, ja jos ne totutut tavat,
joita me jo liittomme purkamisella loukkaamme ja mitkä minua
pelottavat, jos ne tavat sallisivat meidän toisiamme tavata,
niin luulisin suullisesti voivani paremmin selittää sinulle,
mikä minun on tähän päätökseen pakottanut.
Vielä kerran pyydän nöyrästi ja sydämmellisesti sinua antamaan
minulle anteeksi sen surun, jonka hyvälle, rehelliselle
sydämmellesi olen tuottanut! Hartaasti toivon sen päivän tulevan,
jolloin sinä liitossa toisen, paremmin sinun arvoisesi naisen
kanssa olet löytänyt onnen niin suuren, että voit siitä, mitä
tänä päivänä raskaalla mielellä teen, kiittää
Gerdaa.
* * * * *
Vanha kreivi oli ollut ulkona eräällä ulkotalolla eikä tavannut kreivi
Akselia sinä päivänä, jolloin kirje tuli Kaislakylään, ennenkuin vasta
päivällis-aikana. Aksel näytti riutuneelta. Kasvot olivat kalpeat, ja
vaaleat jättiläisviikset värähtivät. Molemmat herrat olivat
ratsastuspuvussa.
-- Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus
kohdannut Saidaa?
-- Ei, isäni, mutta...
-- Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan?
Pistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa? _Jokin_ sinua
vaivaa, Aksel...?
-- Lukekaa...
Ohimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat,
kun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka
sanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.
-- Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi... Tahi rakastatko
häntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?
Nuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään
kuin kasvoi parin tuuman verran:
-- Rakastan, isäni.
-- Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta
kivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä
kirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja
terveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy
rakastaa. Siis hän rakastaa _sinua_. Voitonriemuisena todistuksensa
selvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska
vingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:
-- Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir
ystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa!
Kyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan
kääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä,
kyllä elämässä koetellaan, poikani.
Parooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa.
"Veliseni", näin lopetti hän kirjeensä, "minun täytyy tunnustaa, etten
mitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden
muassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja
surulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän
myttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään.
Säilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa
lapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir."
Kaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi
ääneensä luki kirjeen.
Kreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut
loppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos
sanaakaan lausumatta.
Vanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa.
Äkkiä nousi kreivitär istualta:
-- Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane
mennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!
Ulkona porstuassa saavutti hän Akselin.
-- Aksel, mihinkä menet?
Aksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti
niin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:
-- Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen...
-- Varjelkoon! Mihinkä?
-- Minä menen ... minä menen ... käskemään, että panevat Biankan ja
Fatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta,
äitini...
Kymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan
ääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin.
Bianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin
kellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään
kuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm.
Fatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että
vaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin
kuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten
jättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille
poskille punertava hohde.
-- Ja _sellaisen_ miehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär
äidillisellä surulla ja ylpeydellä.
-- Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä,
tuumasi vanha kreivi.
-- No mutta Hugo sinä! Enhän _minä_ koskaan kureillut sillä tapaa!
Kreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja
keltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet
toisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut
vaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona,
millä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi
kreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle
sekä vastasi:
__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä
ystäväni.