Viran puolesta.
Pelästyneinä, levottomina juoksivat Metsolan palveliat toinen toisensa
ohitse, kalmankalpeana istui vapaaherratar salissa, kyyneleet kiilsivät
hänen mustissa, terävissä silmissään ja harmaat viivat hänen tummissa
hiuksissaan näyttivät tulleen viikossa melkein leveämmiksi entistään.
Suin päin vasten nojatuolia makasi pikku Elli; hänen keltaiset
hiuksensa vavahtelivat, kun hän ääneensä nyyhkytti ja sellaisella
epätoivolla, jota lapsen äänikin joskus saattaa ilmaista, huudahti: Hän
kuolee! Hän kuolee!
Vanha parooni oli kovin suruissaan. Hän näytti kymmentä vuotta
vanhemmalta entistään ja hänen silmiensä ympärillä oli punaiset
renkaat, kun hän meni portaille pastori Maunusta vastaan.
-- Kiitoksia, pastori; hyvä oli, että kiirehditte! Te tulette
suruhuoneeseen. Hyvä Jumala, miksi minun täytyi nähdä tällaista päivää!
Tuo pieni, määrämittaisiin tapoihin tottunut mies rupesi hurjasti
itkemään.
Arvid itse oli kalpea ja hänen suuret silmänsä olivat ikään kuin
maalatut noihin valkoisiin kasvoihin.
-- Gerda neiti on heikkona sairaana, kuulin minä.
-- Hänen henkensä on vaarassa, _minun lemmikkini henki_ ... pastori,
jospa tietäisitte, miltä tämä tuntuu!
Pastorin silmät välähtivät ja hän tarttui äkkiä kaulukseensa, ikään
kuin hän olisi ollut kuristumaisillaan.
Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin. Ainoastaan nuorempi
heistä tiesi, kuinka suuressa määrässä tuohon suruun osaa otettiin.
-- Herra parooni on kutsunut minua...?
-- Olen, hän on niin ... kipu ja vaara, heikkous, näette... Tiesi
Jumala, mitä hän oikeastaan tahtoo ... lyhyesti sanoen... Gerda toivoi
saavansa puhua jonkun kanssa ... no, te kyllä käsitätte, hän tarvitsee
lohdutusta, lapsi raukka.
Pieni pilvenhattara näkyi Arvidin kasvoissa. Hän oli siis tänne
kutsuttu "virkansa puolesta".
-- Niin, suoraan sanoen, hyvä pastorini, niin paljon kuin teitä
kunnioitankin, olisin ehkä kuitenkin valinnut vanhemman papin Gerdan
kanssa puhumaan, jos olisi ollut mahdollista saada ... ettehän suutu
minulle?
Pastori kumarsi.
-- Vielä sananen, hänellä on lavantauti. Ette suinkaan...?
-- Minä pyydän, herra parooni...
Tällä tavallako hänen siis piti näkemän Gerdan!
Ensiksi Arvid hoiperteli kuten juopunut; rakastetun läheisyys,
sairashuoneeksi muuttuneen neitsykammion umpinainen ilma ja hämärä
valo, nuo monet pienet, hienot esineet, jotka haamoittivat täällä
sisällä, huumasivat hänen. Sitten näki hän ainoastaan nuot kärsivät,
pitsityynyllä lepäävät, kuihtuneet kasvot, joitten kalpeus punaisen
peitteen takia selvemmin tuli näkyviin. Nyt sairaalla oli vähän
levollisempi hetki, kuumeen synnyttämät ruusut olivat kadonneet
poskilta, kivun hävitykset ilmaantuivat selvästi.
Vaan sittenkin oli hän entistänsä kauniimpi, hän näytti
naisellisemmalta, hienommalta kuin milloinkaan. Voimakas, käskevä
piirre hänen karkeanlaisen suunsa ympäriltä oli käynyt lempeämmäksi ja
hänen säihkyvät silmänsä katsahtivat ystävällisesti ja rukoilevasti
eteensä.
Arvid tarttui lujasti kullattuun tuolinselkään.
-- Isä, onko pastori täällä?
Suuri Jumala, miten heikolta hänen äänensä tuntui!
-- On, Gerda.
-- Saat mennä, Anna, ja sinä, isä, puhu vähän äitini kanssa. Hänen
epätoivoinen surunsa koskee niin kovin _tähän_...
Hän laski valkoisen, leveän, laihtuneen kätensä rinnalleen.
Arvid nosti esille tuolin, jonka kammarineitsyt äsken oli jättänyt ja
vaipui aivan raukeana istumaan.
-- Kiitoksia paljon, kun tulitte ... noin pian. Kiitoksia! Kuulkaa, ei
suinkaan teillä ole noita mukana ... minä tarkoitan rippikapineita?
-- Ei ... suokaa anteeksi, se oli kyllä paha...
-- Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua... En ole
kuolemanpelon tähden teitä kutsunut ... enkä tosiaankaan nyt ole
valmis ... en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa
kuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut...
Arvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa
hänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.
-- Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen
miettinyt niin paljon, oi, niin paljon ... minun pää raukkani...
-- Ette saa väsyttää itseänne.
-- Minun _täytyy_ puhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina
öinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut
kokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on
kasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan ... nyt tuntuu aivan, kuin
jotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs...
Arvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan
ei sopinut nähdä hänen kasvojansa.
-- Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni
tavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja
valaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä
emme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa
vastaan. Itsekoettelemus...
Pastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään
kuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet
silmänsä.
-- Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?
Arvid painoi päänsä alas päin. Ah, _tämän_ sairasvuoteen ääressä
hänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa...
-- Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi
niin suloista kuolla pois _kaikesta_ ja vapautetuin hengin liidellä
kauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettani _elämänpeloksi_.
Minun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan
saattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi
menetetty.
Arvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.
-- Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta,
niin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista
tilaa matkaansaattaa.
-- Vai niin, te ymmärrätte siis kumminkin, mitä minä tarkoitan! No
millaisesta tilasta luulette tämän syntyvän?
-- Minä puolestani tuntisin siten, jos olisin syyllinen sellaiseen
tekoon, joka olisi saattanut minun kadottamaan luottamuksen itseeni,
kun en enään voisi kunnioittaa omaa parempaa puoltani; sellaiseen,
joka, vaikka olisinkin saanut Jumalan ja ihmisten anteeksi antamuksen,
minua vaivaisi koko elämäni ajan. Luulen myöskin, että saattaisi siltä
tuntua, jos joku, jota on rakastanut koko ... joku, jota on hartaasti
lempinyt, tulisi poistemmatuksi ja jättäisi jälkeensä tyhjyyden, jota
ei aika eikä...
Hän katsoi Gerdaan, tämä ei nyt enään ollut välinpitämätön. Noitten
ruskeitten silmien katse tunki tutkivasti Arvidiin.
-- Ja kolmas?
-- Niin, jos olemme erehtyneet elämän-urastamme. Jos olemme valinneet
tien, joka, vaikka se itsessään olisi kuinkakin hyvä, ei kuitenkaan ole
meidän omamme, ja sitten olisimme käyneet niin pitkälle, ettemme enään
kykene takaisin palaamaan. Jos olemme tehneet koko elämäämme koskevan
päätöksen ja sitte havaitsemme olevamme harhatiellä, huomaamme
erehtyneemme.
Gerda oli puoleksi kääntynyt pois päin ja makasi ääneti, hänen rintansa
kohoili hiljaa takaisin palaavan kuumeen tähden, joka pari tuntia oli
ollut poissa.
Kellon naskunta pienellä, veistoksilla koristetulla piirongilla kuului
aivan kovaa tässä hiljaisuudessa. Arvid katseli ympärilleen huoneen
hämärässä valossa. Hän katseli jokaista esinettä ahnaalla
mieltymyksellä. Vai niin, täällä hän siis oleskeli, hän, joka oli
ryöstänyt hänen elämänsä onnen, täällä hän uneksi nuoren neiden
ruusu-unelmia, täältä hän lähtisi morsiuskammioon tahi...
Nuot tummat silmät välähtivät. Entä jos hän menisikin _hautaan_, jos
tuon toisen täytyisikin jäädä häntä kaipaamaan, iäti kaipaamaan,
samaten kuin maalaispappi raukankin! Olisiko hänen surunsa helpompi
silloin? Kentiesi ... mutta Gerda ... kuolemanhuntu tuon uljaan katseen
peittona, katoavaisuus tuon ihanan...
Ensi kerran istui Arvid sellaisen naisen sairasvuoteen ääressä, joka
hänelle oli kärsivää lähimmäistä kalliimpi...
-- Kuinka pitkälle harhaillaan silloin, kuin auttamattomasti on _liika_
pitkälle kuljettu?
Gerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin
silmin.
Pastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet
todellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian
laitumilla.
-- Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon
välillä ole sovinto-oikeutta.
Gerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät
valkoisten sormien lomitse.
Arvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja
luonut hetkellisen valon. Suuri Jumala, _niin_ oli varmaankin hänen
laitansa!
Ja kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi,
"väsyttäisi neitiä liiaksi" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä
hyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin
kasvoihin, ja sanoi:
-- Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte,
aivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio on _toinen_, yleisön
tuomio _toinen_. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat
saattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut...
Hän vaikeni.
-- ... Heikot sielut?
-- ... Lankeavat syvälle tahi -- itse hävittävät oman ruumiillisen
verhonsa.
Gerda painoi kasvonsa syvälle, syvälle tyynyynsä ja kuopille vajonneet
poskensa hehkuivat punaisina hänen aavistaessaan, ettei hän enään ollut
ainoa, joka tunsi salaisuuden, mikä hänen kärsimisensä ajalla oli
selväksi käynyt, sen salaisuuden, että Gerda Stålsköldin selvä pää oli
erehtynyt tiestä silloin, kun luuli voivansa ilman sydämmensä seuraa
vakavasti ja varmasti kulkea uljaan sukuperän ja kullan uurtamaa tietä
vihkituolille.
Kun Gerda katsoi ympärilleen, oli hän yksin.