Taistelu sokeata jumalaa vastaan.
Hän ei ollut ennättänyt 34 vuoteen, vaimosta uneksimatta. Jo
lyseolaisen kuluneitten kirjojen takaa sekä läksyjen ja vaivojen rivin
toiselta puolen oli hänen aavistuksissaan haamoittanut nuori nainen,
joka tulisi tasaamaan ilot hänen ja äidin kanssa yhdessä sitte kuin
hänen vaatimaton maalinsa kerran olisi saavutettu, ja tälle naiselle
hän itse tahtoi olla kaikki. Neiden kasvot olivat käyneet selvimmiksi,
hänen olentonsa oli tullut likemmäksi aina sen mukaan, kuin Arvid
yliopistossa oli tutkintojansa suorittanut ja papinlipereitänsä
lähestynyt.
Unelmakuva oli vaalea ja lempeä, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun
Arvid tunsi kiusauksia sellaisiin, joita hävetään, kun kerran puhdasta
morsianta syleillään.
Oliko hänen uneksittu lempeä kuvansa ollut kiusausta voimallisempi?
Ei aina; tarkan vaa'an mukaan olisi Arvidkin ollut liika köyköinen,
vaikka kumppanit häntä pitivät melkein uskonnollisena turhan tarkkana.
Mutta hänen uneksitun, tulevan pastorinrouvansa heijastava kuva oli
kyllä osaksi estänyt häntä lankeemasta _niin_ syvälle, kuin moni muu,
mutta köyhyys sekä ahkeruuden-into olivat myöskin sen vaikuttavina
liittolaisina.
Hänen tulevan lemmikkinsä tuli olla vaaleanverinen, lempeä ja
kansanlapsi, sellainen, joka ei milloinkaan pitäisi itseään Arvidin
äitiä parempana. Hänen tulisi köyhäin ystävänä ja sairasten auttajana
tasata miehensä velvollisuudet, hänen pieni naiskätensä ja suuri
rakkautensa tulisi esiin siinä, missä pappi oli puhunut loppuun asti ja
mies seisoi neuvotonna. Kurjimmatkin luottamuksella lähestyisivät
häntä, vakuutettuina, ettei hän heidän suhteensa pitäisi itseään "liika
hienona".
Mutta äkkiä oli kuva muuttanut muotoa ja vartaloa. Ylevänä,
kunnioitusta herättävänä ja tummana kuin yö, vaan lempeänä kuin
keväinen aurinko, silloin kuin hän tahtoi, hienona olennossaan ja
uljaana käytöksessään, ylhäisempänä Arvidia ja hänen äitiänsä,
katsellen läpi molempien suurilla, ruskeilla silmillään, seisoi siinä
hän, joka tietämättään oli vienyt pienimmän hitusenkin Arvidin
sydämmestä.
Hyvä Jumala, mitenkä tämä loppuisi! Että Gerda oli toisen kihlattu, se
ei häntä surettanut, niin etäiseltä, niin saavuttamattomalta näytti hän
Arvidista jo ilmankin. Ennemmin hän ajatteli sitä katkeralla
tyytyväisyydellä; sehän kerrassaan tukehuttaisi kaikki hullut
ajatukset, se veisi Gerdan pois hänen läheisyydestään ja pelastaisi
häntä näkemästä tyttöä ja puhumasta hänen kanssaan.
Vanha Kotka kävi yhä huonommaksi. Pastori ei voinut häntä jättää, mutta
hän muutti käyntipäivänsä ja tuntimääränsä toiseksi. Jos Gerda neiti
tulisi säännöllisesti joka toinen päivä kuten ennenkin, niin he eivät
tapaisi toisiansa.
Tämä kävi hyvin yhden kerran ja vielä kaksi kertaa, mutta sitten oli
varmaan Gerdakin muuttanut käyntipäivänsä, sillä kun Arvid tuli perille
vanhan lipunkantajan tuvalle, kuuli hän auki olevasta akkunasta Gerdan
äänen. Ja sitten Arvid teki pitkän kierroksen, kulkemalla metsään päin
ja jälleen takaisin, hän viskautui sammalille siihen paikkaan, missä
Suleima oli seisonut kiinni pantuna eikä mennyt tupaan, ennenkuin oli
nähnyt ohikulkevan neiden vaalean hameen vilahtavan puitten välistä.
Noin lähellä ja kuitenkin aivan etäällä! Uneksittu kuva oli muuttanut
muotoa ja olentoa. Niin kyllä, mutta eikö _hänkin_, tämä ylhäinen,
tumma, hieno neito ollut köyhien lohdutus, sairaitten auttaja? Oliko
kukaan ollut niin ystävällinen ja hienotunteinen hänen, Arvidin äitiä
kohtaan kuin Gerda? Noin etäällä ja kuitenkin aivan lähellä! Hänen
kasvonsa hehkuivat ja hän painoi ne pehmeään sammaleeseen. Koskahan
häät tulisivat pidettäviksi?
Sitten valtasi häntä sellainen toimintakuume, jolla voimalliset sielut
koettavat tukehuttaa sydänhaavojen kivistyksiä. Hän etsi sairaita ja
vanhoja Toivolahden takamailta ja ääriltä, hän kulki pitkiä, matkoja,
kuunnellaksensa opetusta kansakouluissa ja _kirjoitti_ toisinaan
saarnojansa, vaikka tiesikin niin valmistaneensa itseään, että olisi
kyennyt vapaasti saarnaamaan hetken innostuttamana. Sitten toimitti hän
halmepeltonsa kuntoon syksyä varten ja meni aina pari kertaa päivässä
katsomaan, miten Kalle ja Loviisa tässä työssään menestyivät.
Kaksi kertaa oli hän käynyt setä Rantasen luona Jokiniemessä.
Lehtokujan puolivälissä oli häntä vastaan tullut sedän punainen
peruukki, joka loistossa kilpaili tämän leppeän ukon pienten, vilkasten
silmien kanssa. Sitten tulla kierieli pieni pallomainen täti Rantanen
alas kangaskammarista ja huusi saliin päin: "Tytöt, tytöt, hän tulee!"
ja sitten Eeva ja Lotta äkkiä saivat punaa poskiinsa ja uudet
pumpulihameet, joita he eivät vielä jokapäiväisinä käyttäneet, pienten
lyllerömäisten vartalojensa ylle. Heidän täyteläiset, pyöreät kasvonsa
olivat hauskat sinisine, rukoilevine silmineen ja pellavankellertävine
hiuksineen, joista Lotta oli muodostanut otsatukan, mutta jotka Eeva
oli katsonut hurmaavaisemmiksi jakaukselle asetettuina.
Toisella kertaa oli Martta muori alituisten kutsumisien takia suostunut
lähtemään mukaan, ja silloin tulivat palttina-vaatekaappien salaiset
aarteet esiin ja maitokammarit tutkittiin ylhäältä alas asti.
-- Arve, Arve! En milloinkaan ole moista nähnyt! Täällä on
kolmekymmentä paria silitettyjä lakanoita kummallekkin neidelle ja
kaksikymmentäviisi pöytävaatetta!
-- Niin, äiti hyvä, täti Rantanen on ollut ahkera kuin muurahainen,
samoin kuin äitikin, mutta hänen ei ole tarvinnut yksin pitää huolta
suuresta, pitkästä pojasta, ja siksi hänellä nyt on kaikki nuot
aarteet, kun meillä sitä vastoin on siellä kotona ainoastaan viisi
pöytävaatetta ja 14 paria lakanoita, vai kuinka monta niitä lienee?
-- Neljätoista paria! Siinähän sitä kyllä, veliseni, siinä kylläksi.
Sellaistahan nuoren rouvan pitää taloon tuoman, vakuutti setä.
-- Niin, täällähän on niin ahdasta vaatehuoneessa, että tyttöjen
liinakaappien täytyisi jo pian tulla pois, _toisen_ kumminkin, sanoi
täti, hyllyjä katsellen.
Kun sitte läksivät kotia, sanoi muori:
-- Arve, näitkö, että kaikki oli vanhaa hopeaa, sekä lusikat että
kahvelit, ja tähtimallia pöytäliinassa?
-- Kyllä, äitini.
-- Hyvänen aika, Arve, jospa sinä saattaisit tulla siihen sukuun!
Jompikumpi noista tytöistä olisi kyllä kiltti vanhalle äidillesi.
Arvid pidätti Liinaharjan ja katsoi äitiänsä silmiin:
-- Minä en _koskaan_ nai, äiti. Toivolahden pappilassa ei milloinkaan
tule olemaan muuta emäntää, kuin äiti.
-- Varjelkoon, miten sinä puhut! Sehän olisi surkeinta, mitä tapahtua
saattaisi.
Jokiniemen salissa istui setä Rantanen ja veteli savuja kaikkein
pisimmästä piipustaan.
-- Kummanko tytöistämme luulet, muijaseni, Maunusen oikeastaan
tahtovan?
-- Niin, kunpa sen nyt tietäisi, rakas ukkoseni! Lotan kanssa hän
jutteli puutarhanhoidosta ja Eevan kanssa halmepellostansa. Mutta
pelkäänpä, että Lotta on kiintynyt tuohon miellyttävään mieheen.
Majurintilalle oli tullut nuori, Strömberg niminen arentimies. Hän oli
kolme tahi neljä kertaa käynyt vieraisilla pappilassa ja Lotan
otsatukka sekä liinavaatekaappi olivat oitis anastaneet hänen
sydämmensä. Eräänä kauniina päivänä hän oikein säällisesti kosi. Lotta
itki eikä tahtonut vastata myöntävästi.
Vielä vähemmän hän tahtoi vastata kieltävästi.
-- Istu, istu, Strömberg! sanoi kirkkoherra ja kiipesi ylös
kutomakammariin.
-- No, muijaseni, mitenkä nyt teemme?
-- Niin, hyvä Jumala, minkälaisia huolia tulee, kun on lapsia. Onhan
Strömbergkin hyvä mies, mutta kyllä minun mielestäni Maunusen, joka on
erittäin hieno ja sitä paitsi sinun virkaveljesi, pitäisi saaman ensin
valita.
Ja sitten sai Strömberg tietää, että pikku Lotta oli kiitollinen hänen
pyynnöstään, mutta ei vielä ollut oikein varma sydämmensä tunteista,
vaan tarvitsi viikon verran aikaa, tehdäksensä tuon hauskan
tuttavuuden.
Setä Rantanen läksi parin päivän päästä Toivolahdelle.
-- Minun mielestäni veli Maununen on aivan kuten oma poikani, enkä voi
salata, mitä Herra antaa talossani tapahtua.
-- Kiitoksia, setä! Toivottavasti ei mitään onnettomuutta?
-- Hm ... se riippuu siitä mitenkä sinä ... hm ... tarkoitan, kuinka
_kukin_ asiaa katselee. Strömberg on kosinut Lottaa, sanoi setä ja
tirkisteli tarkastellen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät
Arvidiin.
-- Hän kuuluu olevan kelpo mies, arenti on hyvä ja hän on varmaankin
saanut niin paljon isänsä jälkeen, että tulee toimeen. Minä onnittelen
sydämmestäni! sanoi Arvid ihan tyvenenä.
-- Vai niin ... hm ... vai niin. Veljeni mielipide on siis, että meidän
tulisi antaa Lotta Strömbergille?
-- Rakas setä, en _minä_ saata neuvoa tässä asiassa. Sehän riippuu
Lotta neiden omista tunteista Strömbergiä kohtaan.
-- Aivan niin ... hm ... totta kai. Hyvästi, veliseni.
Kotiin tultuansa meni setä Rantanen heti kutomakammariin.
-- Kuules muijaseni, sano Fiinalle, että hän heti laittaa itsensä
valmiiksi menemään kirjettä viemään Strömbergille. Aivan epäilemättä
Maununen onkin Eevaan rakastunut. Ja nyt ei hänen ole tähän mitään
sanomista, hän on nyt saanut valita ensiksi. Tapahtukoon Herran tahto!
No katsoppas nyt, älä pillitä, Lotta! Tulettehan nyt molemmat
naiduiksi.
* * * * *
Kotkan ukko kuoli ja haudattiin; se nuori ystävä hautasi hänet, joka
oli levittänyt vähän ilta-auringon loistoa hänen synkälle
sairasvuoteellensa.
Kun Arvid jumalanpalveluksen loputtua lähti ulos kirkkopihanportista,
seisoivat siinä Metsolan ajoneuvot. Vapaaherratar, Kustaa parooni ja
neiti Liina Akselson istuivat jo vaunuissa, mutta Gerda neiti astui
alas vaunun astuimelta, kun pastori tuli, ja meni pari askelta häntä
vastaan.
-- Niin, nyt on vanhus raukka saanut levon. Kiitoksia siitä, että te
ette unhottanut häntä viimeisinä aikoina, vaikka ... vaikka minä en
sitte milloinkaan tullut teitä tavanneeksi siellä. Oletteko ollut
sairas? Näytätte kovin kalpealta.
Hän katsoi tutkivasti pastorin silmiin.
-- Hyvää päivää, pastori! Kiitoksia viimeisistä! Oli oikein hauskaa
teillä. Miksikä ei teitä ole näkynyt meillä? kuului vaunuista.
-- Pyydän nöyrimmästi... Olen ollut ... on ollut niin sairaanloista
pitäjässä nyt jonkun aikaa.
-- Ah, no pastori, älkää nyt turhia puhuko. Te olette _kaksi_ kertaa
ollut Jokiniemessä neljässätoista päivässä. Sen sanoivat Rantasen
neidet, jotka tapasimme muutamia päiviä sitten ruukinpatruunan luona.
He olivat erittäin charmeratut noista taajoista käynneistänne, sanoi
Liina Akselson.
-- Älkää unohtako meitä! Eikö sopisi tulla jäljestä puolenpäivän?
-- Minä kiitän, mutta...
Gerda katsoi Arvidiin, ikään kuin hänen mielestään Arvidin haparoivat
vastaukset olisivat tuntuneet kummallisilta ja kurotti hänelle kätensä
sanoen:
-- Tulkaa!
Hän tuli. Hän tuli vasten tahtoansa, aivan kuten hän olisi ollut
hypnotiseerattu. Kaislakylän kreivillinen perhe oli lähtenyt kotia.
He eivät enää pitemmäksi ajaksi saattaneet jättää laveata
taloudenhoitoansa ja siellä oli yhtä kutakin, jota tuli järjestää
nuorta paria varten.
Elokuussa olivat häät viettävät.
-- No nöyrin palvelianne, sielun paimen! Mitä Hiidessä, te laihdutte!
Teissä ei tosiaankaan sana tule lihaksi, huudahti majuri Akselson, kun
sai nähdä pastorin.
Ankara vastaus oli juuri puikahtamaisillaan Arvidin huulilta, mutta
muitten kohteliaat tervehdykset estivät sen.
Neiti Gerda asetti niin, että sai vieraan pitää vähän aikaa itseänsä
varten.
-- Oletteko suuttunut minulle? Olenko loukannut teitä? Olinko liika
rohkea teidän kodissanne ollessamme? En tarkoittanut mitään pahaa.
-- Mutta neiti Stålsköld, mitä hyvänen aika...
-- Ei, ei, ei mitään sovittelevia puhetapoja. Te juoksette piiloon,
olette epä-ystävällinen. Mitä olen tehnyt?
-- Siinä oli monta kysymystä yhtä haavaa, neiti Gerda. Mitenkä te, joka
olette niin onnellinen, ihailtu, kadehdittu, saatatte vaivata itseänne
tutkimalla vähäpätöistä kappalaisraukkaa?
-- Hyi, kuinka katkera! Olette ennen ollut ystävällinen, sanoi hän
hiljaisella äänellä ja katsellessaan Arvidia, hänen silmänsä
synkistyivät.
-- Suokaa anteeksi! En ole mikään hienon-maailman mies enkä voi, kuten
sellainen, hallita ääntäni, tunteitani ja seurustelukäytöstäni.
Saattaahan minulla olla huolia, jotka tekevät minun kummalliseksi ja
tylyksi. Neiti Stålsköldin täytyy tyytyä, kun vakuutan, että te ette
koskaan ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää ystävällisyydellänne, että
olen kiitollinen ja...
-- Yksi ainoa pieni duetto, herra pastori! Gerda ei ole ainoatakaan
ääntä laulanut, sitte kuin Aksel lähti.
Se oli vapaaherratar, joka käski...
Ja he lauloivat...
Hän oli jälleen leikissä. Hän iloitsi ansassaan ja suuteli kahleitaan
sekä unhotti tulevaisuuden ja huomispäivän hetken onnellisuuden tähden.
Ah, jos kuolema olisi kohdannut häntä tuossa, jossa hän seisoi, pianoon
nojautuneena, ahnaasti katsellen noita valkoisia sormia, kun ne
riennossa koskettivat näppäimiä, ja noita vaihtelevia ilmauksia hänen
tummissa, jaloissa ja reippaissa kasvonpiirteissään!
Voimakkaammin, aina myrskyisemmin läheni hänen henkensä Gerdaa
runoillan sanojen verhossa ja hänen omat tunteensa peittyivät
hyväileviin säveleihin.
Ah, sekä sielun että äänen kielisoitto oli ikään kuin erehdyksestä
saanut asuinsijan rahvaan lapsessa!
-- Kiitoksia, pastori Maununen! Nyt en minä varmaankaan enään monta
kertaa saa nauttia tätä suurta hauskuutta! Tulee niin paljon toimia nyt
moneksi viikoksi. Häät vietetään jo Elokuussa.
Häät Elokuussa! No niin, sittehän kuitenkin kaikki olisi ehdottomasti,
järkähtämättömästi lopussa. Miksi siis taistella vastaan, miksi kieltää
itseltänsä tuota katkeran suloista nautintoa, vielä muutaman kerran
kuulla hänen rakasta ääntänsä, katsahtaa hänen lumoaviin silmiinsä!
Sydän raukka, no nauti siis lyhyttä, myrskyn hävittämää kesääsi!
Ruskeat silmät, tunkekaatte siis syvälle sydänhaavaan, niin että oikein
viiltää! Vietetäänhän häät Elokuussa...