VII.

Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.

Omituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän

rakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän

huolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti

Metsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa

olevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen,

joka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun

hän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.

Ja kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten

lipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen

talouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja

olisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon

sulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt

mitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei

tietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti,

välinpitämättömästi:

-- Onko pastori ollut täällä nykyään?

-- Ei sitte kuin toissapäivänä.

Hm! Pastori tuli joka toinen päivä, aivan kuten hänkin. Omituista, että

sattumalta osuivat tulemaan samana päivänä. No, ei hän siitä

välittänyt, sehän oli yhdentekevää.

Sitten narisi pieni rikkinäinen veräjä ja vakavat, reippaat askeleet

kuuluivat ulkoa polulta, ja musta takki näkyi vilahdukselta, kun sen

omistaja kulki peräakkunan ohitse.

Kaksi orpanusta, jotka miljoonan omistajan kuoleman-vuoteen ääressä

kilpailevat perinnöstä ja testamentista, eivät mitenkään olisi

saattaneet olla tarkkaavaisempia ja ystävällisempiä, kuin nämät kaksi

olivat ukko Kotkaa kohtaan. Mutta aikaa oli riittävästi. Kun vain

ennätettiin kotia päivällisiin, niin sehän oli hyvä, eikä edes Suleima,

joka maata kavioillaan kaappi ja halasi kotihakaan, ollut aina mukana.

Täällä ulkona, kurjuuden kodin kehyksessä, korkeitten, tummanviheriäin

honkien keskellä oli Arvid paljoa edullisemmassa valossa kuin Metsolan

saleissa. Täällä hänen miehuullisen luontonsa lujuus ja hellä lempeys

tuli esiin ilman mitään kömpelyyttä ja ujoutta. Tässä piirissä hän

Gerdan mielestä kasvoi; kotona Metsolassa hän ikään kuin kutistui

kokoon. Siellä Gerda koetti osottaa hänelle ystävyyttä, täällä hän

katsoi Arvidiin niin kunnioittavasti, kuin etevämpään henkilöön

ainakin.

He kulkivat metsän läpi kotia päin, välistä vilkkaasti keskustellen,

väliin taas ääneti, mutta aina, kun erkanivat, olivat he mielestään

kuulleet, nähneet ja kokeneet paljon. Toisinaan he sen sanoivatkin.

-- Opettavaista on olla tuollaisen vanhan miehen kuolinvuoteen ääressä,

neiti Stålsköld.

-- Niin on, silmäni ovat mielestäni auenneet näkemään niin paljon, mitä

ennen on ollut minulle vierasta, vastasi Gerda, ja silloin hänen

ruskeat siimansa säteilivät.

Ukko Kotka oli nukkunut koko pitkän ajan; pastori ja Gerda neiti olivat

sillä aikaa istuneet kaatuneen puunrungon päällä metsässä aitauksen

ulkopuolella!

Mutta kotona Metsolassa, vanhassa ratsashuoneeksi valmistetussa

entisessä ladossa, opettivat kreivi Aksel ja Kustaa parooni kahta

kotona kasvatettua nuorta varsaa "Espanian ravia" kulkemaan. Nuot

molemmat hienot herrat tekivät työtä otsansa hiessä, ottivat sitte

kylmän ruiskukylvyn järven rannalla olevassa kylpyhuoneessa ja tulivat,

saatuansa hyvän ruokahalun, päivällisille, säännöllisessä puvussa,

tarpeellisesti hiestyneinä ja ollen mitä parhaimmalla tuulella.

-- Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan

tuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.

-- Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin

armo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa

mietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.

-- Hm! niin, hänen _myöskin_, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme

nuorista, opetettavista varsoista.

Maalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin

kotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki

näkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät

koetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen

sanoi:

-- Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?

-- Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa

ja helteessä, sanoi vapaaherratar.

-- Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria,

trubaduuri Maunusta.

-- Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja

köyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan.

Hän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.

-- Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän

antaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta

vettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin

sehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä

illallista laittamaan.

Arvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko

paahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi

ympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista.

Takkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät

hänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä

ja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja

vaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että

hän oli heidän ystävänsä.

Sellainen on rakkauden voima kaikkialla luonnossa.

Mutta mehiläiset huvittivatkin häntä enemmän kuin mikään muu. Niiden

läheisyydessä hän ei kuullut eikä nähnyt pitkinä hetkinä mitään muuta,

ja havaitsi nyt kauhukseen, kun hän sattumalta katsoi toisaalle, että

pylväskäytävän eteen, hänen ja takkinsa välille nimittäin, oli

seisattunut kaksi täysinäistä vaununlastia Metsolan herrasväkeä.

Ensiksi aikoi hän juosta pakoon, kierrellen pihan ympäri, sekä hiipiä

sisälle kyökin kautta ja lähettää Loviisa tuomaan takkia ja siten

pelastaa itsensä tukalasta asemasta. Mutta hän ei tietänyt, oliko äiti

valmis ottamaan vieraita vastaan, ja pelkäsi itse näyttävänsä kovin

hullunkuriselta, jos sattuisivat näkemään hänen juoksemassa vainiolle

päin. Hän katseli noita onnettomia hihojansa. Oli viikonpäivistä vasta

tiistai ja hihat olivat vielä häikäisevän valkoisia. Tämä oli toki onni

onnettomuudessa. Epätoivossaan päätti hän toki vihdoin rohkaista

mielensä ja astua esiin:

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen näin puettuna, mutta jos

herrasväki tekee hyvin eikä ole minua näkevinään, niin on minulla parin

minuutin päästä kunnia sanoa teille tervetuliaiseni.

-- Tässä on takkisi, Arve poikani! kuului kaino ääni lausuvan, ja

pastori sai samalla ilokseen esitellä äitinsä koko herrasväelle.

Pitäjän herrasväki kätteli Martta muoria, mutta muut tervehtivät vain

kaukaa.

-- Hauskaa on tehdä rouva Maunusen tuttavuutta, vakuutti parooni.

-- Ei, ei Herran tähden! huudahti Martta muori.

-- Hyvänen aika, ei suinkaan rouva sitä epäile?

Arvid hymyili vähän vastenmielisesti:

-- Ei, äitini tarkoittaa vain, ettei hän tahdo tulla "rouvaksi"

nimitetyksi. Hän on vaatimaton talonpoikaisnainen ja on tottunut

"Martta muorin" nimeen, siksi häntä ovat nimittäneet sekä ylhäiset että

alhaiset. Mutta tehkää hyvin ja astukaa sisälle, hyvä herrasväki!

Olitte oikein ystävällisiä, kun teitte tämän kunnian alhaiselle

kodilleni.

Kreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.

-- Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä

puolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.

-- No, kuinka rou ... muo ... _te_ viihdytte täällä Toivolahdessa?

kysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan

entiseen sohvaan.

-- Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut

näin hyvän paikan!

-- Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on

köyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa

pois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin

mitä meillä nyt on.

-- Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan

tuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.

-- Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain

tuotamme vaivaa.

Kustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:

-- Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte

kentiesi jotakin urheilua?

-- No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin

hymyilyn tapaista.

-- Todellakin.

-- Kyllä, näkeekö parooni tuon pienen huoneen tuolla rannalla!

-- Ahaa, appareljivoimistelua? Mutta suokaa anteeksi, enemmin se

minusta näyttää halkohuoneelta.

-- Sepä se onkin ja työkalustona on puutukki ja saha.

-- Ha ha haa! No mutta olenhan minä kuullut löytyvän pappeja, jotka

istuvat Rosenanten selkään, kun lähtevät pitäjälle. Eikö pastori

milloinkaan ratsasta? kysyi kreivi Aksel.

-- En, ruumiissani on vika, joka minua estää sitä hauskuutta

nauttimasta.

-- Pastorilla, joka aivan terveeltä näyttää?

-- Niin, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

-- Olenko liika utelias mielestänne, kun kysyn, mikä meiltä riistää

pastorin myötävaikutusta hevosurheilussa?

-- Ette suinkaan. Nähkääs, hyvät herrani, sääreni ovat aivan liika

pitkät ratsastaakseni Toivolahden pappilan pienellä Liinaharjalla;

jalkani tarttuisivat maahan joka askeleelta. Suokaa anteeksi, äitini

varmaankin jotakin tarvitsee...

Majuri Akselson läheni nuoria jalosukuisia:

-- Luulenpa, helkkarissa, että pappi koettaa olla vähän tyhmän-sukkela.

Nyt tuli Loviisa tuoden tarjottimella marjamehua. Kun Gerda neiti sen

näki, meni hän vanhan emännän luo:

-- Ette suinkaan suutu, Martta muori, jos minä vähän tässä sekaannun

tarjoomispuuhiin?

-- Hyvänen aika, onko jotakin hullusti noitten lasien suhteen, hyvä

neiti?

-- Ei, ei suinkaan, mutta minä näin, että tuolla toisessa huoneessa oli

mitä muhkeimpia kaakkuja. Varmaankin Martta muorin tarkoitus oli antaa

meille niitä myöskin?

-- Kaakut! no hyvä ihme! Loviisa, Loviisa, oletko hupsu, kun unhotat

kermaleivokset! Tuhannen kiitosta, siunattu neiti! Sellainen häpeä!

Niin, sen sanon vain, etten olisi saanut unta silmiini koko tänä yönä,

ellei herrasväki olisi maistanut minun kermaleivoksiani.

Ja sitten tuotiin kaakut myöskin.

-- Siinä teitte äidilleni suuren avun, neiti Stålsköld, sanoi Arvid.

-- Suokaa anteeksi! Älkää pitäkö minua liika rohkeana! Mutta minä

pelkäsin, että Martta muorin hyvä luonto olisi häiriytynyt, jollemme

olisi saaneet hänen leivoksiansa.

Äiti viittoi kyökin ovella.

-- Arve!

-- Mitä, pikku äitini?

-- Älä anna heidän lähteä. Loviisa ja minä valmistamme vähän iltapalaa.

-- Sitä tuskin luulen heidän odottavan, äiti.

Nuot pienet, lempeät kasvot synkistyivät.

-- No, lähtekööt sitte, jos luulet, että Loviisa ja minä emme kykenisi

laittamaan sellaista ruokaa, ettet sinä saattaisi olla häpeämättä.

Arvid laski käsivartensa äitinsä kaulan ympäri ja katsoi häntä silmiin.

-- Rakkahin äitini, minä vain tahdoin säästää teidän vaivaanne. Tehkää

vain, äiti ja Loviisa, parastanne, niin kyllä minä levollisena käsken

vaikka itse kuninkaan syömään iltapalaa!

Samassa tuli vapaaherratar hyvästi sanomaan, mutta jäi aivan helposti,

kun Arvid pyysi, ja sitten mentiin katselemaan ympäristöä.

Vanha kreivi katseli pientä, järjestämätöntä puutarhaa, joka oli

järvelle päin viettävä, pani prillit nenälleen ja muistutti, että tähän

tulisi tehdä käytäviä skotlantilaiseen malliin sekä kiinalainen

huvihuone ja viinamarja pensaitten sijaan olisi paras istuttaa jaloja

päärynäpuita. Liina Akselson sanoi, että täällä tosiaankin silloin

tulisi oikein viehättävää ja luuli, että vähäinen ansari menestyisi

hyvin juuri tuossa mäen rinteessä ja sitten sopisi tehdä penkereitä

aina alas järvelle asti. Arvid kuunteli.

-- Neiti Akselson ei varmaankaan sattumalta ole tullut ajatelleeksi

niin typeriä asioita, kuin mitä pienellä kappalaisella saattaa olla

vuosituloja?

-- En, en suinkaan!

-- No kuulkaatte, ne tulot ovat niin kovin vähäiset, että hän on

pakotettu torpanpihan malliin asettamaan puutarhansa sekä tyytymään

luterilaiseen temppeliinsä ja luonnollisiin penkereihin.

-- Ah, sepä on oikein synti! huudahti Liina neiti, pannen pienen päänsä

vinoon. Mutta miksikä ette tee anomusta, saadaksenne parituhatta

markkaa lisäksi? Tähän aikaanhan anotaan kaikellaista.

Sillä välin kuin kuljettiin vähän joka paikassa ja Arvid parhaimpansa

mukaan koetti huvitella vieraitansa, oli Gerda tullut istuneeksi yksin

pylväskäytävällä. Äkki-arvaamatta näki hän Martta muorin kulkevan

salissa, asetellen yhtä kutakin pöydälle, mutta omaan päähänsä oli hän

pannut päähineen sellaiseen tapaan, että Gerda hetkeksi piilotti päänsä

nenäliinaansa, tukehuttaaksensa nauruansa.

Rouvan nimeä Martta muori oli jyrkästi kieltäytynyt kantamasta,

mutta jonkunlaista rouvan päähinettä, eli "negliseetä", joksi

viisikymmenluvun rouvat sitä nimittivät, hän kuitenkin luuli arvonsa

pastorin äitinä kannattavan. Ja nyt hän oli sarkaliivinsä vaihettanut

mustaan verkaröijyyn ja vielä lisäksi pannut päähänsä hienon

päähineensä, mutta asettanut kiireessään epähuomiosta sen nurin päin,

niin että niskanauhat riippuivat ja heljuivat hänen hiestä kiiltävällä

otsallaan ja leukanauhat kääriytyivät hellästi hänen pienen ruskean

kaulansa ympäri.

Mutta eukko oli liiaksi hyvä joutumaan kaikkien noitten vieraitten

naurettavaksi! Ja Gerda meni saliin.

-- Hyvä Martta muori, teillä on aivan liiaksi vaivaa meidän tähtemme.

-- Turhia, ei mitään yhtään.

-- Kas miten kaunis pitsi teillä on päähineessänne! Suokaa anteeksi,

mutta minä pidän niin paljon pitseistä.

-- No kummallista, minä en ollenkaan ymmärrä tuollaisia arvostella;

mutta kai se on hieno, sillä Arve maksoi siitä kaupungissa neljä

markkaa.

-- Niin, sen kyllä uskon, mutta luulenpa sen soveltuvan paremmin, jos

asetamme sen toisin ... saanko luvan ... esimerkiksi tällä tavalla. Vai

mitä Martta muori itse tuumaa?

-- Jumala siunatkoon, miten se nyt tuntuukin hyvältä kaulassa! Oikein

se ahdisti äsken.

Gerda meni ulos pylväskäytävälle jälleen. Vai niin, semmoinenko siis

tuo pieni papinkoti oli. Täällä pastori Maununen tulisi kulkemaan

vuodesta vuoteen. Taikka kentiesi hän piankin saisi kirkkoherran-tilan;

olipa hänellä "hyvät lahjat". Mutta varmaankin tuli hänellä olla hyvin

paljon virkavuosia, päästäksensä "vaaliin". Niin, kaiketi hänen vielä

monta vuotta tuli mitellä noita pieniä, epätasaisia lattiapalkkeja

tuolla sisällä. Eiköhän hänen mielestään täällä välistä tuntune

tyhjältä ja yksinäiseltä? Minkälaista tällainen köyhä, hiljainen elämä

olisi? Niin, jos olisi kaksi, jotka oikein toisistaan pitäisivät

eivätkä olisi parempaan tottuneet, silloin ehkä kävisi paremmin, kuin

mitä uskoa saattaisi. Siinä tulisi ehkä myöskin pian...

-- Oi Aksel, mitenkä sinä minua pelästytit!

Se oli sulhanen, joka ääneti kurottautui häkkiaitauksen yli, ja veti

puoleensa lumoavan, uljaan pään ja painoi suutelon punaisille,

lämpimille huulille.

Mutta tällä pienellä kohtauksella oli ollut näkiänsä. Synkkänä ja

vakavana seisoi Arvid salissa; käsi vapisi ja tietämättä miten, putosi

olutpullo, jonka hänen piti aukaseman, lattiaan ja meni palasiksi.

Hetken perästä tuli Martta muori puutarhaan, kumarsi ja sanoi, että

hänen yksinkertainen illallisensa oli valmis. Parooni kumarsi muorille,

tarjoten hänelle kohteliaasti oikeanpuolista käsikoukkuansa.

Mutta Martta muori, jota ei milloinkaan kukaan ollut saattanut pöydän

luo, luuli, että parooni oli saanut jotakin roskaa takinhihaansa ja --

rupesi vilkkaasti harjaamaan sitä esiliinallaan.

-- Ei siinä nyt mitään näy, selitti hän, ja kreivitär sekä neidet

Akselson, jotka seisoivat hänen rinnallaan, olivat menehtyä naurusta.

Mutta paroonin kasvoissa ei pienintäkään liikahdusta näkynyt, ja

huomattuaan, että oli mahdotonta saada Martta muoria käsittämään, miten

hän alusta oli ajatellut, tarttui hän kumartaen aivan yksinkertaisesti

muorin pieneen, kurttuiseen, känsäiseen käteen, taluttaen häntä kuten

lasta pöydän luo, jossa tuore voi, munat, makkara, oivallinen juusto ja

kaksi ruskeaksi paistettua kukkoa maistuivat vieraille yhtä hyvältä

kuin moni paljoa hienompi illallinen.

Kun vieraat olivat lähteneet pois, meni Arvid omaan pieneen

huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hän oli kalmankalpea ja viskautui

suin päin vasten kirjoituspöytäänsä. Tuo luonnollinen näytelmä

pylväskäytävällä, kun sulhanen suuteli kihlattuansa, oli kuten salama

iskenyt häneen ja selvittänyt, miten hänen oman sydämmensä laita oli.

_Hän rakasti Gerdaa!_ Suuri Jumala, ettei hän jo ennen tietänyt, kuinka

kauan Gerda oli hänelle ollut rakkaampi kuin hänen oma henkensä!

Mihinkä tämä häntä veisi? Armahtava Isä! Mitä muuta tuskaa ja surua

hyvänsä, mutta ota pois tuo mieletön tunne sydämmestäni!

Hän ei kuullut, miten äiti hiipi sisälle.

-- Arve!

Hän ei liikahtanut.

-- Arve poikani!

Sitte nosti äiti vähän poikansa rakasta päätä ja näki suuria, suuria

kyyneleitä noissa tummissa silmissä.

Silloin peitti hän omat silmänsä siniruutuisella vyöliinallaan,

nyyhkyttäen:

-- Arve, Arve! Voi minua, kun otin pään niiltä kukoilta! Kyllähän minä

tiesin, että sinä niistä paljon pidit sekä että olivat ulkomaalaista

rotua, mutta älä toki noin kovasti itke kahden järjettömän eläimen

tähden!