Sortunut mies ja sidottu nainen.
-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani! huokasi
vanha lipunkantaja Kotka.
Kotka oli ensimmäisiä sairaita, joiden luo Arvid meni, vaikka nyt jo
oltiin hyvän matkaa Kesäkuussa. Mutta Toivolahden köyhällä kansalla ei
ollut aikaa sairaana maata kiireisenä kevät-aikana; heidän tuli pitää
varansa, että se tapahtui talvella, tahi touon ja leikkuun välillä, ja
jos he tahtoivat kuolla, niin tekivät he vähimmän haittaa kuolemallaan,
kun se tapahtui lokakuussa, jolloin rukiit olivat pohdetut ja perunat
otetut maasta.
Mutta oli jo kulunut pitkiä aikoja siitä, kuin vanha Kotka oli voinut
vapisevilla käsillään saada mitään toimeen ja siksipä hänellä oli aikaa
laskea maata viimeiseen lepoonsa silloin kuin pihlaja kukoisti ja
peräakkunan luona kasvava omenapuu lennätteli valkoisen, alkukesäisen
juhlapukunsa pienelle akkunalle.
Kotka ei parhaassa iässään ollut sellainen, jota "kelpo mieheksi"
nimitetään. Hän oli elänyt kurjaa elämää eikä saattanut niin kauan olla
rykmentissä, että hän olisi saanut eläkkeen. Sitten oli hän elänyt,
tiesi miten, eräässä rappeutuneessa tuvassa metsän keskellä, johon ei
ainoakaan ajotie vienyt ja johon eräs naapuritorpan tyttö toi hänelle
maitotipan kaksi kertaa viikossa. Kun hän viimeisellä kerralla tuli,
oli vesi loppunut sangosta, ja ukko makasi vuoteessaan voimatta nousta
istualle.
Silloin hän sitte "tahtoi pastoria luoksensa." Muuten hän aina kiroili
pappeja eikä ollut kirkossa käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen
vaimonsa oli kuollut aikoja sitten "keuhkotautiin", sanoi Kotka, mutta
se oli sellainen keuhkotauti, jonka saa valvomisesta, itkusta ja
rääkkäyksen pelosta. Josko hän oli lapseton, siitä hän ei itsekkään
tietänyt. Olisihan neljästä pojasta pitänyt olla jäljellä yksi jossakin
Ameriikassa, ellei hänkin jo ollut menojaan mennyt.
Mutta vanhuksen jumalattomuus ei ollut aprikoivaa laatua, se oli vain
hänen elinkautisen vihaisen ja nurjan mielensä hillitsemätöntä
purkamista; se poistui kuolemanpelon tieltä ja kyyneleet kurttuisilla
poskillaan koetti hän kääntää likaiset, harmaat, partaiset kasvonsa
papin puoleen ja kuiskasi samalla:
-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani.
Sitten kaatui hän alas silppupatjalle, joka oli hänen pään-alaisenaan,
ja ummisti hetkeksi silmänsä.
-- Oletteko meidän uusi pappimme? kuiskasi hän sitten.
-- Olen, mutta tuon vanhan sanoman sille, joka tahtoo ottaa sitä
vastaan alttiilla, rakastavalla, katuvalla mielellä, vastasi Arvid
ystävällisesti ja istahti kolmijalkaiselle jakkaralle pöydän ääreen.
-- Mutta ... mutta ... minulla ei varmaankaan ole armoa saatavissa?
Olen ollut liian paha nuoruudenaikanani ja yhä vielä näihin asti. Ja
sitten on ... sitten on minulla kovin vähän aikaa jäljellä ... huokasi
vanhus, ja kyyneleensä vierivät hänen harmaaseen, takkuiseen partaansa.
-- Niin, herra Kotka, tietysti ei Jumala ole antanut meille voimia,
ajatuskykyä ja tervettä ruumista sekä kokonaista pitkää elämää, jotta
näitä lahjoja käyttäisimme synnin palvelukseen, ja sitte vasta -- kun
voimat ovat riutuneet, järki tylsistynyt, ruumis kulunut ja koko
elämän-aikamme tuhlattu, kääntyisimme Hänen puoleensa, tarjoamaan
Hänelle sen raunioita, joka kerran oli ollut Hänen kuvansa kaltainen.
Mutta Hänen sanansa pysyy iankaikkisesti: "Joka minun tyköni tulee,
sitä minä en heitä ulos." Ei Hän sano: "Joka minun tyköni tulee nuorena
ja voimallisena" tahi "joka minun tyköni tulee hyvillä töillä" tahi
"joka minun tyköni tulee, kun hänellä vielä on aikaa elää ja parantaa
itseänsä", tässä kysytään vaan, tahtooko hän todellisesti _tulla_
syntineen, häpeineen, tuskineen, vaivoineen... Tahdotteko nyt tulla
sillä tapaa?
Nuot kuihtuneet kädet kurottuivat retuisen peitteen alta ja kyynel
kyynelen perästä vierähti vuoteen oljille. Ja sitte seurasi lämmin,
vakava ripitys, jossa vanhusta käskettiin tarkasti tutkimaan, oliko
katumus syntynyt ainoastaan siitä pelosta, joka kuoleman ja varjojen
laakson portaalla meitä valtaa, taikka ilettikö häntä todellakin hänen
entinen elämänsä. Ja sitten tuli lohdutus, toivo, valo ja virvoitus.
Ja omenapuun valkoiset kukanlehdet putoilivat pehmeästi vähäiselle
auki olevalle akkunalle, ja ulkona lauloi pieni siivellinen
kesänsanomantuoja ylösnousemisesta ja iäisestä keväästä; ja Arvid puhui
lämpimämmin ja hartaammin linnun säestäessä, kuin kirkossa vanhan
lukkarin laulaessa.
Vihdoin hän nousi tuolilta, lähteäksensä pois.
-- Mutta mihinkä on tyttö mennyt, joka minun tänne saattoi? Te olette
liian heikko ollaksenne yksin nyt.
-- Herra Kotkan ei tarvitse olla yksin enään, olen hankkinut hänelle
hoitajan.
Vastaus tuli sivukammion raollaan olevan oven luota ja siinä seisoi
Gerda Stålsköld hehkuvin poskin ja kyyneleet suurissa, syvämielisissä
silmissään.
Arvidista tuntui, kuin kaikki veri hänen ruumiissaan olisi virrannut
hänen kasvoihinsa.
-- Te, neiti Stålsköld, olette täällä?
-- Niin, sain juuri eilen kuulla, kuinka yksin ja avutonna vanha
lipunkantaja täällä makasi ja sen vuoksi...
-- Niin, Jumala siunatkoon ... kuului vuoteelta. Vasta nyt katseli
Arvid ympärilleen huoneessa.
Takalla oli vadissa jonkunlaista liemiruokaa ja pullollinen
Bordeaux-viiniä. Vai niin, Metsolan neiti kävi ympäri pelastavana
enkelinä!
Tyttö, joka neiden käskystä oli noita kapineita kantanut, palasi nyt
kylästä. Hänen piti viipymän sairaan apuna, siksi kuin hoitaja tulisi.
Ystävällisesti sanottuaan hyvästi ukko Kotkalle, astuivat Arvid ja
Gerda ulos huoneesta ja alas pitkin lahonnutta palkkia, jota käytettiin
portaitten asemesta.
-- Odottakaa vähän, pastori! Minulla on ystävä muassani täällä
pensastossa, huudahti Gerda ja juoksi pieneltä polulta puitten väliin.
Arvid synkistyi ja tunsi itsensä kiihtyneeksi, tietämättä mitä varten.
Vai niin, Samarialaisella oli laupeudenmatkoillaan sulhanen muassa. Hän
saattoi näin yhdistää hyödyllisen ja huvittavan.
Arvid olisi halukkaimmin kulkenut yksin nyt, mutta eihän Gerda antanut
hänelle aikaa hyvästisanomiseen. Viivähtävillä, vastahakoisilla
askeleilla seurasi hän perässä puitten väliin. Siellä tietysti herra
kreivi, herra luutnantti loikoili sammalissa nauttien sikaarinsa savua,
kentiesi myöskin lukien monsieur Zolan tahi Maupassantin romaaneja.
Olisiko ollut piilossa kuunteliana? Sekö tästä vielä puuttui!
Silloin kuului pieni, iloinen hirnunta honkien välistä ja sitten hän
näki puuhun sidottuna vähäisen kellertävän-valkoisen papurikon, joka
iloisesti tervehtien hallitsiatartansa, kaappi maltittomasti sammalta
voinkarvaisilla kavioillaan.
Hm! Hänen vaatetuksensa näyttikin vähän kummalliselta. Vai niin,
hänellä siis oli ratsastuspuku. Niistä molemmista osista, jotka
muodostavat rehellisen kentaurin, kärsi pastori nykyisellä tuulella
ollessaan parahiten hevosta. Hänen muotonsa ilostui ja hän kiirehti,
auttaaksensa Gerdaa ohjia irroittamaan.
Kun polulle tulivat, aikoi hän auttaa Gerdaa satulaan, mutta tuli,
totta puhuen, vähän hämilleen, kun ei tietänyt, miten tämä apu
oikeastaan oli tehtävä.
Mutta Gerda kiersi ohjat tukevan, pyöreän kätensä ympäri ja sanoi:
"Soh, Suleima!" papurikolle sekä "Suvaitsetteko?" pastorille ja sitten
lähdettiin kävelemään.
Aina siitä asti, kuin voimistelutunnit koulussa loppuivat, ei Arvid
ollut tuntenut mieltänsä sellaiseksi kuin nyt. Hän olisi tahtonut
lentää kivien ja kantojen yli. Miksikä? Niin, jospa hän sen olisi
tietänyt itse, olisi ilo samassa mennyt matkoihinsa.
He olivat tavanneet toisiansa pari kertaa Metsolassa ja naapurien
luona, laulaneet yhdessä vielä vähäisen; he olivat melkein vanhoja
tuttavia nyt.
-- Kiitoksia pastori ... saarnasta, olin sanomaisillani, mutta en
milloinkaan ole kirkossa kuullut mitään, joka minuun olisi tehnyt niin
syvän vaikutuksen, kuin teidän sananne äsken tuolla sisällä.
Hän osotti ruoskallaan Kotkan ukon tupaa ja katsoi Arvidin kasvoihin
lämpimin, säteilevin silmin. Reippaasti oli hänen hattunsa valkoisine
huntuineen tuossa tummassa päässä, ja uhkealta näytti hänen komea
vartalonsa sileästi istuvassa, viheriäisessä puvussa! Arvid miltei
unohti vastata.
-- Hm... Oletteko oikein varma siitä, ettei ollut väärin olla
kuuntelemassa tuolla tavalla? Luulin olevani yksin sairaan kanssa.
-- Kyllä minä olen tarpeeksi hyvin kasvatettu, tietääkseni, ettei
yleensä sovi olla kuuntelemassa; mutta kuunnella Jumalan sanaa, se ei
koskaan saata olla paha, ja kaikessa tapauksessa en saanut aikaakaan
tulla teitä tervehtimään, ennenkuin jo olitte alkanut puhua vanhuksen
kanssa.
Arvid hymyili.
-- Mutta neiti Stålsköld ehkä tietää, että meidän kirkossamme löytyy
jotakin, joka nimitetään "ripiksi", sekä että mitä siinä sanotaan, sen
täytyy jäädä...
-- Kyllä, mutta vanha lipunkantaja tiesi, että olin sisällä.
-- Noh, siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että te olette ollut
kuulianani.
-- Nyt käsitän, mitenkä te saatatte viihtyä täällä yksinäisyydessä
ja ... ja ... ahtaissa oloissa. Ihanaapa lienee, kun joku elämän-aate
oikein mieltä innostuttaa ja kun sitä voi selittää sillä tavalla, kuin
te sen teette! Sellaisen elämäntehtävän rinnalla tuntee itsensä aivan
vähäpätöiseksi ja mitättömäksi.
-- Älkää sanoko niin, neiti Stålsköld! Eikö ole teilläkin mitä ihanin
tehtävä? Eikö _hänellä_, joka miehellensä on kaikki, on toinen noista
kahdesta, joittenka ajatukset, tunteet ja pyrinnöt käyvät samaan
suuntaan, on monien alammais... Aih, se puree!
-- Soh, Suleima! Ei, hyvänen aika, se vain haukkasee leikillään niitä,
joista se pitää. Saatatte vain olla ylpeä sen hyväilyistä. Mutta missä
nyt olimmekaan? Nyt muistan! Luuletteko, että oikein monta avioliittoa
on sellaista?
Hän katseli Arvidiin vakavasti ja tutkivasti, ikään kuin hän olisi
tahtonut nähdä sekä kasvojen että papintakin sisäpuolelle.
-- Minä pelkään, ettei ole, mutta pitäisi kuitenkin oleman.
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tiellä olevien pienten, kuivien
varpujen ritinä ja Suleiman kavioitten kopina.
Saattoiko Gerda ajatuksillaan ja tunteillaan kiintyä kilparatoihin ja
Woodpeckerin jälkeläisiin, saattoiko hän mieltyä puoliverisen uljaaseen
ulkomuotoon tahi nuoren hevon juoksemiseen? Entä jos avioliitto
kuitenkin oli vakavampi asia kuin hän oli luullut! Entä jos olisikin
liika aikaista lakata kolmenkolmatta-vuotisena odottamasta sitä ...
sitä sanomattoman suloista, joka... Tyhmyyksiä! Eipä hän kestään
maailmassa pitänyt enempää kuin pikku Akselista. Olipa hän nähnyt
kylliksi monta.
Mutta kesätuulonen suhahteli hongikossa ja kuusikossa, lehahteli yli
tuoksuvien katajien ja sammaltuneiden kivien; alkukesän aurinko säteili
lumoavasti puitten latvojen välistä ja leikki polulla olevissa
havunneulasissa. Metsän pihkainen tuoksu siveli sekä niskaa että
poskia, elonhalu virtaili suonissa ja silloin ei auta öyletinlautasen
ja kalkin kantaminen. Mitäpä nuorta, itsetuntoista miehensydäntä
hyödyttäisi haarniskoita itseänsä mustalla takilla, joka polvien
alapuolelle ulottuu ja napitetaan aina leuan alle asti!
Nyt oli polku loppunut ja heidän tiensä meni eri haaralle. Arvidista
tuntui ikään kuin hän olisi joutunut väärään asemaan, kun hän laski
rippi-kapineet puolanvarsille tien viereen, köyristi selkänsä ja
kurotti leveän, ruskean kätensä portaaksi. Lämpöiset, eloisat hermot
värähtelivät hetkisen hänen kädellään, pehmeä käsi laskeutui hetkiseksi
hänen hartioillensa ja sitte Suleima laukkasi pois.
Ja tomupilvestä kiilsivät esiin suuret, ruskeat silmät, jotka koettivat
katsella kuukausia ja vuosia eteenpäin, nähdäksensä minkälaiselta
tulevaisuus näyttäisi. Hän ei tietänyt minkätähden, mutta hän vain
ajatteli sitä vakavammin kuin ennen ja mietiskeli itsekseen:
Loistava hänen tulevaisuutensa olisi. Kuten vahattu lattia Kaislakylän
saleissa, kuten raivattu tie hymyilevässä seudussa, sellaiseksi se
tulisi. Tasa-arvoisia, "comme il faut" olisivat sekä mies että vaimo.
Valmiina oli koti, valmiina sen vaakunoidut hopeat. Mitä ylhäisimmät
seurakumppanit odottivat, Aksel ei milloinkaan poikkeisi ritarillisen
miehen velvollisuuksista kreivitärtänsä kohtaan, ja hän itse, hänen ei
paljoakaan tarvitsisi tehdä, ennenkuin häntä jaloksi ja hyväksi
kiitettäisiin. _Siinähän_ oli hänen onnensa. -- Hiljaa, Suleima! Joskus
hän kävisi vanhassa kodissaan, vähintäinkin joka kesä. -- Silloin hän
myöskin kävisi kirkossa. -- Sunnuntaithan ovat hirveän pitkiä maalla.
-- Pastori Maununen puhui niin kummallisesti, oikein ihmeellisesti.
Tulisiko hän olemaan Toivolahdella siksi, että hapset harmenisivat,
tahi joutuisiko parempaan oloon? Kenenkä hän naisi? Sillä tietysti hän
naimisiin menisi: muuten ei pappi koskaan tule tarpeeksi köyhäksi.
Vähäinen tanakka papintytär otaksuttavasti tulisi hänen vaimokseen.
Lotta taikka Eeva Rantanen esimerkiksi.
Mutta kun hän ajatteli, että tuommoinen hailea ja yksinkertainen
pastorin rouva istuisi pappilanpenkissä, nauttien siitä liikutuksesta,
jota pastori Maununen välttämättömästi sanankuulioissaan herätti, kävi
hän hermostuneeksi, hän ei tietänyt mitä varten, ja näpähytti Suleimaa
ruoskallaan siten, että se teki korkean hyppäyksen ja lähti aika
kipakkaa nelistämään lehtokäytävää pitkin Metsolaan.
Mutta valtamaantien varrella otti Arvid rippikapineet puolanvarsien
joukosta ja kulki hyräillen tietä pilkin Toivolahden pieneen pappilaan.
Olen mielipahoillani, kun minun täytyy sanoa, ettei se ollut virren
nuottia, jota hän hyräili.