V.

Mamselli La Tour.

Heidän ei tarvinnut odottaa mitään.

Kaislakylän kylkirakennus oli suurempi kuin monen muun herraskartanon

päärakennus ja oli ollut täynnä huonekaluja ja kaikkea muutakin aina

siitä asti, kuin vanha armo-vainaja eli, ja nykyinen vanha kreivi asui

siellä perheineen odottaen, että hänen vuoronsa tulisi muuttaa

päärakennukseen. Senpä vuoksi julistettiinkin neiti Stålsköldin ja

kreivi Svedenhjelmin kihlaus niin pian, että nuori Aksel oli tuskin

viikkoakaan nauttinut salaista onneansa.

Anna Akselsonin, joka jo oli kutsuttu Kaislakylään tulevaksi kesää ja

salavihkaa oli piirtänyt kreivillisen kruunun kalkkeeripaperille, vain

"pilan päiten" nähdäksensä, miltä se ehkä näyttäisi hänen parhaimpien

Hollannin-palttinaisten nenäliinojensa kulmassa, hänen täytyi

päänkolotuksen takia pysyä huoneessaan kokonaisen päivän sen jälkeen,

kuin liitto oli julistettu tässä tuttavallisessa kotipiirissä. Mutta

kihlajaispidoissa oli hän jälleen terve ja sytytti ilotulituksen

leikkivällä puheella ja lämpimillä silmäyksillä parooni Kustaan

ympärille, jonka vertaista tämä ei milloinkaan saanut nähdä, niin kauan

kuin noitten vaaleain jättiläis-viiksien omistaja oli valloitettavissa.

Kihlajaisiin koottiin kaikki "säätyläiset" pitäjän molemmista

seurakunnista ja kirkkoherra Rantanen Jokiniemeltä piti puheen

illallispöydässä.

-- Eikö _veli_ puhuisi muutamia sopivia sanoja, koska morsian on

kappelista? oli hän ensin kysynyt Arvidilta.

-- En mitenkään, sehän on sedän tehtävä, jos nimittäin mikään muu

puheen pitäminen on tarpeellinen, kuin mitä parooni itse jo lausui

äsken kihlattujen maljaa juodessaan.

-- _Kyllä_, veliseni, kirkkoa on nyt niin ahdistettu joka haaralta,

että sen palveliain tulee olla esillä jakelemassa Jumalan siunausta ja

Jumalan kuritusta kaikellaisissa tilaisuuksissa, sanoi vanha Rantanen,

joka muutamien pappismiesten usein väsyttävään tapaan tahtoi pitää

puheita kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

Ja tämä hyvä ja uskollinen Jokiniemen paimen naputti lasiinsa, väänsi

kalottinsa kuntoon, yskäisi sekä jakeli virkansa puolesta Jumalan

rikasta armoa ja rauhaa runsaissa määrin noille nuorille kihlatuille,

vakuuttaen muun muassa, että jokaisen isän ja äidin tulisi tuntea

itsensä onnelliseksi noin kaikin puolin sopivasta liitosta. Ja näin

sanoen loi vanha kirkkoherra lempeät, vähän säteileviksi tulleet

silmänsä sinne päin, missä hänen Lottansa ja pastori Maununen olivat

saaneet istumapaikan toistensa viereen. Selvästi näkyi, että siinä

Jokiniemen pastori ei säästäisi Jumalan siunausta eikä omaansa

myöskään, jos vain Arvid olisi tahtonut...

-- Noh, oletko nyt tyytyväinen? oli Kustaa lanko kysynyt sulhaselta

ennen päivällisiä ja laskenut veljellisesti kätensä hänen pienelle

niskallensa.

-- Pehuus, Kustaa, olen ikään kuin vikuri, joka ei enään tottele aisoja

eikä ohjia.

Ja morsian...? Niin, hän oli hiukan kalpeampi ja tavallista vakavampi.

Ennen oli tämä asia hänestä näyttänyt aivan yksinkertaiselta ja

luonnolliselta eikä ensinkään vakavalta, mutta kun kiiltävä kahle

pantiin nimettömään sormeen, kun äiti itki ja isä värisevin äänin puhui

siitä päivästä, jolloin Gerda tulisi kodista lähtemään, ja kun pikku

Elli tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Sitten, Jetta, minä

varmaankin saan sievän huoneesi", silloin hänelle vasta yht'äkkiä

selveni tämän liiton vakava merkitys, ja hän katsoi tuskallisena ja

kysyvästi Akseliin sekä tuumaili, että kaiketi se sentään oli lempi,

joka sai hänen sydämmensä noin kovin sykkimään. Ah, ei löytynyt

yhtäkään, ei yhtäkään ihmistä koko maailmassa, jonka hän olisi

halukkaimmin suonut olevan Akselin sijalla tänä päivänä. Totta kaiketi

hän siis "rakasti" Akselia? Ja sitten hän joi tyhjiin limonaatilasinsa

ja antoi Akselin kaataa siihen muutaman pisaran vadelmasiirappia ja

kumartui sitten hymyillen sulhasensa puoleen ja teki hänet niin

sanomattoman onnelliseksi, että tämä jäljestä päin kertoi onnestaan

vanhalle kreiville seuraavalla tavalla: "Hän lämpenee vähitellen, sen

isä saa nähdä. Tuhat tulimmaista, miten pyörölle hän saattoi pääni

pöydässä istuessamme, tuntui aivan siltä, kuin jos kilparatsastuksessa

olisin kadottanut jalustimeni."

Ja kun tuo onnellinen sulhasmies tiesi, oman luulonsa mukaan, varmasti

omistavansa Gerdan, näki hän kaikki edessään olevat esineet

rusohohteisessa värissä, vieläpä etäällä, ruokapöydän ääressä tummat,

syvälliset silmätkin, joiden katse usein harhaili nuoreen pariin päin.

-- Gerda, etkö juo laulukumppanisi maljaa? kuiskasi hän iloisesti ja

ystävällisesti.

Gerda kohotti oitis lasinsa.

-- Pastori Maununen!

Kova punastus teki pastorin kasvot tavallista tummemmiksi, ja hän

tarttui niin kiivaasti lasiinsa, että oli tuuppamaisillaan Lotta neiden

appelsiinin hänen helmaansa.

-- Kuinka pastorin äiti voi? kysyi Lotta neiti kohta tämän jälkeen.

-- Kiitoksia paljon kysymästänne, nyt kun tuon raukan ei tarvitse äestä

vetää, on se vähän reipastunut.

Lotta neiti löi kätensä yhteen ihmeissään ja huudahti:

-- No ihme ja kumma! Mitä pastori tarkoittaa? Minähän kysyin pastorin

_äitiä_.

-- Ah, suokaa anteeksi, anteeksi! Luulin tarkoittavanne Liinaharjaa,

johon neidet mieltyivät ja josta niin ystävällisesti huolta piditte kun

Jokiniemessä kävin, vastasi pastori ja koetti olla paremmin

tarkkaavainen, mutta ei voinutkaan ystävällistä naapuriansa muistaa

ainoallakaan ajatuksella; ne lensivät kaikki pöydän ääressä olevalle

kunniasijalle tuon uljaan pään luo.

Omituista, että Gerda oli ollut kihloissa jo kun he ensi kerran

tapasivat toisensa!

Noh, mutta mitäpä se oikeastaan sinuun koskee, rakas Arvid Maununen?

Vanha kirkkoherra, jonka kalotti nyt oli aivan vinossa ja jonka silmät

tirkistelivät entistä ystävällisemmin, naputti uudestaan lasiinsa:

-- Kunnioitettu seurakunta Toi...

-- Hss, olkaa hyvä ja odottakaa vähäsen! Kreivi Svedenhjelm tahtoo

sanoa muutaman sanan.

Ja vanha kreivi sanoi sanansa, puhui puheensa siitä ilosta, joka

syntyisi, kun tällaiselle tyttärelle saisivat lausua tervetuliaiset

vanhassa Kaislakylässä j.n.e.

-- Korkeasti kunnioitetut kanssakristityt, minä...

-- Isä kulta, älkää ... varoitti Rantasen pikku Eeva, joka istui niin

lähellä isäänsä, että tämä hyvin saattoi kuulla hänen äänensä.

Mutta ukko Rantanen oli puhetuulella ja piti vielä kolme puhetta

ennenkuin illalla erottiin.

* * * * *

Muutamissa päivissä olivat puut pukeutuneet täydelliseen pukuun

kesäkautta varten ja rehevä ruoho kääri viheriän vaippansa Metsolan

viljavien maitten ja apilaniittyjen yli. Puutarha-sohvat siirrettiin

aitasta pihaan ja puistoon, nuoriso kuljeskeli ympäri uuteen iloon

heränneessä luonnossa ja krokettipeli tuotiin ulos.

Mutta jotakin muuta oli myöskin ilmoille laskettu; se oli

kihlaus-ilmoitus, ja Metsolan postilaukkuun tuskin mahtuivat kaikki

onnentoivotus-kirjeet, jotka nyt tulivat.

Sitten eräänä auringonpaisteisena, lämpimänä iltapäivänä, kun kaikki

nuoret ja kaikki vieraat olivat menneet rantaan, nähdäksensä kuinka

pitkälle veneitten kuntoon paneminen oli joutunut, pyörielivät tomuiset

kyytirattaat pihaan ja aina päärakennuksen eteen, ja vähäinen, hienosti

puettu nainen riensi kahdessa sekunnissa ylös pitkin talon korkeita

portaita.

Kammarineitsyt melkein hätkähti, nähdessään tuon monivärisen puvun,

nuot nauhat, pitsit ja hepenät ja nuot pienet, kauniit, tummanveriset

kasvot, joitten mustat, säihkyvät silmät aivan polttavasti katsoivat

tyttöön samalla kun hän sopersi:

-- Je suis mademoiselle La Tour. Vicomte du Metsola ottaa vastaan?

-- On niin, kyllä tämä on Metsolan herraskartano.

-- Oui, oui; ymmärtää, aber ich ... ah vicomte de Stålsköld, vicomte du

Metsola itse nicht war? huudahti hän, kun vanha parooni samassa näkyi

portahilla.

-- Tässä olen, missä asiassa saatan olla apunanne?

-- Donnez-moi keskustelu deux minuuten! Entre nous!

-- Olkaa hyvä ja astukaa kammariini! sanoi parooni jotenkin

kohteliaasti, vaikk'ei hän katsonut soveliaaksi käskeä saliin tuota

kummallista vierasta.

Tämä pieni nainen hiivahti sisään ja istahti käskemättä paroonin

lepotuoliin, pannen huolettomasti pienet, sievät jalkansa ristiin.

-- Pardon, monsieur! Ich bin fräulein Margaretha Thor und...

-- Tuhat tulimmaista, äsken luulin, että olitte ranskalainen?

-- Oui, mon père et ma mère ovat französischen Leute, aber mon

grossmama une deutsches kone og jeg troede että...

-- Soh, seis, oletteko myöskin tanskalainen?

-- Olen wohl, mon Bedstefader est arrives fra Juutinmaa, aber ei ollut

tästä jeg tahtoi heidän kanssaan tale vaan tuosta comtesse du Metsolan

ja vicomte Svedenhjelmin liitosta, se ole en unmöglichheit.

-- Mitä ... mitä sanotte! Mitä hemmettiä mamsellin on minun tyttäreni

kihlauksen kanssa tekemistä?

-- O mon Dieu! Er on sanonut ottavansa minut avioksensa, Er on...

-- Kuka pannahinen sen on sanonut?

-- Oui, nuori vicomte de Svedenhjelm. Je suis une chansonette, aber ich

ist ein feines mädchen og det er ingen, joka pienintekään minu taka

puhu. Parole d'honneur! De maa de stole paa. O pauvre petit Madeleine

La Tour!

Tässä hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.

-- Ihminen, oletteko hullu! Äsken oli nimenne Margaretha Thor?

-- Oui, ich haben Saksassa ollut, og daa maa man rette nimi kylä muka,

kas kun de Ranskalaisi S'Gu slet ikke ere godt kärsitä Saksassa.

Parooni soitti.

-- Juokse venelaiturille ja pyydä molempia Svedenhjelmin kreivejä

tulemaan tänne. Mutta hiljaa, ymmärrätkö, niin etteivät muut huomaa.

Kammarineitsyt lähti, luoden pitkän, häväistysjuttua utelevan katseen

vieraaseen naiseen, joka yhä peitti itkevät silmänsä nenäliinaansa.

-- Pahanpäiväiset seikkailut, mötisi vanha parooni ja sytytti sikaarin

odottaessaan. Mutta miten olikaan, tirkisteli hän sivulleen, tuohon

hienoon naiseen, ja hänessä heräsi hiukan sääliä häntä kohtaan. Hän

läheni vierasta naista ja silitteli lempeästi hänen mustaa tukkaansa,

sanoen hellällä äänellä, joka tuntui isälliseltä:

-- Lapsi _raukka_, minä...

-- Ah monsieur vicomte du Metsola! Pauvre la petit fille Madeleine! Ja

samalla hän äkkiä viskasi itsensä sivulle päin vasten paroonin rintaa

ja kiersi molemmat käsivartensa reippaasti hänen kaulansa ympäri.

Näin tapasivat heidät Svedenhjelmin kreivit.

-- Hi, hi, hii, vanha Ravaillac! Oletko joutunut järjiltäsi? Kotona,

omassa talossasi! sanoi vanha kreivi.

Parooni Stålsköld oikaisi itsensä arvoisana ja loukattuna.

-- _Tämä_ ei tosiaankaan ole naurettavaa, ystäväni...

Tuskin tuo pieni nainen oli saanut kreivi Akselin näkyviinsä, ennenkuin

heittäytyi hänen syliinsä, nyyhkyttäen:

-- Mon Aksel, mon Ange, mon Dieu! O, sinä undankbare! Husker De da slet

ikke mite De on lovet minule sekä minu kleine garçon?

-- Mitä sanotte, onko _poikakin_ vielä lisäksi? huudahti parooni.

-- Hss, hiljaa, oletko hassu? Vaiti! Minä runsaasti sitten... Älä tee

minua onnettomaksi, Madeleine! kuiskasi Aksel ja tuskanhiki helmeili

hänen otsaltaan, vieriellen hänen vaaleitten viiksiensä huippuihin

asti. Ja sitten hän varovasti irroitti naisen luotaan.

Mamselli istui kirjoitustuolille ja sattui katsahtamaan

sikaarinpitimeen.

-- Exsuse moi! sanoi hän hymyillen, katsoen vanhaan parooniin, ja otti

rohkeasti tikulla valkeata sekä asetti sikaarin pieneen, somaan

suuhunsa.

-- Ystäväni, te varmaankin hetkisen tahdotte yksityisesti keskustella

mamsellin kanssa. Minä siis tahdon poistua ja jättää teidät hyvästi.

_Me_ tapaamme toisemme sitten, sanoi parooni, luoden nuoreen kreiviin

silmäyksen, joka ei ollut suopeampia.

Paroonin huoneparin ulkopuolella oli vapaaherratar tuhannessa tuskassa.

-- Mitä on tapahtunut, Kasimir? Tuo vieras, kummallinen ihminen ja

tuo... _Mikä_ on tämä ihminen?

-- Hän on ... hän on ... kometiantti, luulen minä, on niin, on

varmaankin ... on niin...

-- Ko-me-ti-ant-ti! Mitä _hän_ Svedenhjelmeistä tahtoo?

-- Niin, no niin, näetkös, hyvä ystäväni ... hm...

-- _Tahdotko_ vastata suoraan, Kasimir?

-- Totta kaiketi, enkeliseni, mitä se nyt oli, jota tahdoit tietää?

-- _Mitä kometiantti Svedenhjelmeiltä tahtoo!_

-- Vai niin. No näetkös, Julia, tiedäthän, että Kaislakylässä on

ratsastushuone.

-- _Noh?_

-- No niin, ja sitten ... sitten ... on siellä Kaislakylän asemalla

tulevalla viikolla eläinmarkkinat ja siksi aikaa hän tahtoisi vuokrata

ratsastushuoneen antaaksensa pieniä näytäntöjä, kun väki muutenkin on

koossa.

-- Sirkus maalla! Lienee hyvin hieno sirkus! Ja _sitä_ varten on hän

tullut tänne asti?

-- Niillä ei ole ollut onnea, Julia pieni, harmillisia vastuksia, ja

ovat varmaankin vähän rappiolla nyt. Pari hevosta on kuollut ... niin

hän varmaan mielestäni sanoi ... ja päähenkilö on jalkansa

väännähtänyt, luullakseni, tahi miten hän kertoi. Eipä hän ollenkaan

ole kauaksi matkustanut tavataksensa Svedenhjelmejä. Hän on Helsingistä

matkustanut Turkuun ja on nyt paluumatkalla kuullut, että Svedenhjelmit

ovat täällä. Nyt sopi siis heiltä kysyä ratsastushuoneen

vuokraamisesta.

-- Hiljaa, Kasimir! Itkeehän tuo ihminen.

-- Itkeekö? Vai niin, niin oikein, hän puhuu varmaankin kuolleista

hevosistaan. Tuollaiset ihmiset kiintyvät kovin eläimiinsä, joitten

kanssa he yhdessä työskentelevät. Etkö tahdo ulos vähän ilmoittelemaan,

Julia? ehdotteli parooni ja meni jälleen huoneeseensa.

-- Hss! Tuhat tulimmaista, pysykää toki tyynenä. Julia on täydessä

kapinassa tuolla ulkona ja toiset saattavat tulla järveltä minä hetkenä

hyvään.

-- Oi, veljeni, olen aivan epätoivoisena ikävästä ja harmista, huudahti

vanha kreivi. Nyt olemme toki vihdoin tulleet päätökseen tuon ...

tuon ... ihmisen kanssa.

Uunin luona seisoivat kreivi Aksel ja Madeleine määräten aivan

viimeiset kohdat rauhansopimukseen.

-- Ei, Madeleine, ei, kuusituhatta sinulle, kuten sovittu on, mutta ei

mitään erityistä pojalle. Hänen tahdon itse antaa kasvatettavaksi

jollekulle ja pitää hänestä huolta.

-- Aa, mikä ilkimys! No kuule siis De slemme mies, että der pieni Bube

ist kuollut for lange, lange siden. Da jeg keine Gold bekommen können

for hamen kan De yhtä hyvin faa den koko totuus at vide. Adieu, mon

ami!

Ja sitte kumarsi mamselli La Tour, alias fräulein Thor, sievästi ja

ivallisesti ja katosi lehtokujaan, missä vaunut häntä odottivat.

Nuoren Akselin tavallisesti kalpeilla kasvoilla paloi hehkuvampi puna

kuin milloinkaan ja hän pureskeli epätoivossaan noita suuria punertavan

vaaleitansa.

-- Saattaako setä koskaan antaa minulle anteeksi! mumisi hän, silmät

maahan luotuina.

-- Sen saamme sitten nähdä, minun hyvä herrani, ärjäsi vanha parooni

vihaisena. Enhän minä aikoinani ollut mikään pyhimys, mutta tuollaisen

kanssa tehdä _sellaisia_ liittoja, antaa heidän siten kahlehtia

itsensä, että täytyy ostaa itsensä vapaaksi kuten pahantekiä, sepä,

Aksel, on liian kevytmielistä.

-- Minä ansaitsen nuhteita, setäni. Olen ollut uppiniskainen heittiö,

en ole ollut riimulla sidottu, mutta sedän luottamus antaisi minulle

voimaa parempaan elämään. Minä en koskaan pyydä pistää jalkaani

jalustimeen, ellen totta puhu. Rakkaus jaloon tyttöön panee ohjiin

jokaisen _rehellisen_ miehen, ja jos setä antaa tämän anteeksi,

vakuutan, etten milloinkaan enään karkaa radaltani enkä hyppää

aisoistani.

Vanhan paroonin kasvot kirkastuivat.

-- Tule tänne, poika! Ei petokaan saata olla sinulle suuttunut

kauemmin. Hän ... _se_ niin ... _hän_ on kaiketi nyt oikein poissa?

-- On niin, kaikeksi onneksi! huokasi vanha kreivi ja pyyhkieli

otsaansa oikein tuntuvasti.