Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.
Vielä vähän aikaa sen jälkeen, kuin pastori oli lähtenyt, istuivat
Stålsköldin herrasväki ja heidän vieraansa salissa. Jotenkin
inhottavalta tuntuu olla ensimmäisenä, joka seurasta poistuu. Mutta
eipä Arvidin nyt enään olisi tarvinnut olla pahoilla mielin niistä
arvosteluista, joita Metsolassa hänestä tehtiin. Eiväthän ne oikeastaan
olleet entistä hyväntahtoisempia, mutta itse moitteet, jotka hänen
henkilöstään lausuttiin, sekä se epä-onnistunut tapa, millä majuri
Akselson ja nuori kreivi Aksel yrittivät ivaamalla puhua "pastorista"
olisivat ehkä tulleet hänelle kunniaksi. Tässä tunsi itse kukin, että
olivat tavanneet uuden ajan miehen, joka kokonaan erottui muinais-ajan
pitäjänkappalaisista.
Akselsonin neidet istuivat "alla päin pahoilla mielin" ja haukottelivat
salavihkaa. Pettyneinä toivossaan, saada kreivi Akselin seuraamaan
itsiänsä makuuhuoneitten luo ylikertaan -- siellä yläkerrassa oli
etehinen, jonka akkunasta sopi hetkisen katsella järvelle päin --
sanoivat he vihdoin yöhyväiset ja seurasivat vanhempiansa. Ainoastaan
kreivitär ja hänen Akselinsa olivat vielä jäljellä.
Äkkipäätä tuli lämpöä ja säteilevää vilkkautta tuohon pieneen naiseen,
jolla oli jäänharmaa pää, vahankeltaiset kasvot ja harmaat, tuikkaavat
silmät. Näyttipä siltä, kuin hän olisi viskannut naamarin päältään.
-- Hyvää yötä, minun rakas, rakas pieni kulta lapseni! Oi kuinka
hirveän vaikeata, kun koko päivän on täytynyt peittää tunteitansa!
huudahti hän kiivaasti syleillen Gerdaa, samalla kun hän pommitteli
suuteloilla hänen poskiansa.
Kun hän vihdoin pitkän syleilyn perästä irtaantui Gerdasta, seisoi
kreivi Aksel heidän vieressään. Hänen vaaleansiniset silmänsä
säihkyivät noissa kalpeissa kasvoissa ja vaaleat viiksensä näyttivät
ikään kuin valkimoivan. Sitten -- kietoi hänkin käsivartensa Gerdan
ympäri, painoi hehkuvan suutelon hänen huulilleen, jolloin hänen vähän
täytyi oikaista pientä kaunista vartaloaan, ja kuiskasi Gerdan korvaan:
-- _Minun_ oma lemmittyni!
Niin, Gerda oli ollut _hänen_ kaksikymmentäneljä tuntia. Edellisenä
iltana, tässä samassa huoneessa, sillä aikaa kuin nuori parooni pidätti
kaikki muut yläkerran etehisessä katselemassa kaunista näkö-alaa, oli
Svedenhjelmin herrasväen pitkän matkan tarkoitus onnellisesti perille
saatettu, vanha parooni ja vapaaherratar olivat iloiten syleilleet
kreivi Akselia poikanaan ja Gerda oli Kaislakylän kreivittäreksi
määrättynä saanut syleilyjä toisensa perästä.
Kreivi Aksel rakasti häntä sydämmestään, jokaisella tunteella, mikä
häneltä riitti liikenemään, kun hän ensiksi ja etenkin oli lämpimästi
ja todellisesti rakastanut itseään. Hänen ensimmäinen rakkautensa oli
hän itse, eikä kukaan, joka hänen tunsi, epäillyt hänen uskollisuuttaan
_tätä_ rakastettuansa kohtaan, se kyllä kestäisi kuolemaan asti. Mutta
lähinnä itseään rakasti hän Gerdaa ja tunsi itsensä äärettömän
onnelliseksi, kun oli saanut hänen lupauksensa.
Ja lupaus oli annettu aivan vapaasta tahdosta, vaikkei isä eikä
äitikään salanneet, minkä ilon tämä liitto heille tuottaisi. Mutta
kolmenkolmatta-vuotisen sydän ei ollut tähän osallinen; se nukkui
vielä. Toisissa suhteissa aikaisin kypsyneenä, enemmän itsetietoisena
kuin useimmat hänen ikäisistänsä tuttavistaan, tyvenenä ja
selväjärkisenä oli hän odottanut rakkautta, kuten kirjettä odotetaan
tahi junan tuloa, varronnut vähintäin viisi tahi kuusi vuotta, mutta
eipä se tullut. Tuhkarupuli ja tulirokko olivat ajoillaan tulleet
häneen kuten muihinkin lapsiin. Hän oli saanut uusia hampaita ja
hänessä oli ollut kuusitoista-vuotiaan tanssikiihko samati kuin
muissakin, ainoastaan rakkaus ja verenvähyys, nämät viimeiset taudit
lastenkipujen pitkässä rivissä eivät tuohon voimalliseen,
sopusuhtaisesti kehittyneeseen tyttöön voineet mitään vaikuttaa. Nyt
alkoi hän niiden tapaan, joilla ei milloinkaan ole ollut hammassärkyä,
epäillä koko kivun olemassa oloa, tahi kaikessa tapauksessa, että hän
oli niiden vaikutuksille altis.
Välistä hänen ystävänsä uskoivat hänelle pieniä kalliita
salaisuuksiansa. Menneenä kesänä, kun Akselsonin herrasväki myöskin
vieraili Metsolassa, oli hän eräänä yönä herännyt siitä, että Liina
Akselson yömyssy päässä ja joutsenen untuvilla reunustetut tohvelit
jalassa hiljaa sipsutti sisälle hänen huoneeseensa, kiipesi hänen
vuoteellensa, syleili ja suuteli häntä puolittain itkien ja nauraen
sekä kertoi sitten, miten erinomaisen etevä mies hänen kotitienoonsa
piirilääkäri oli.
Gerda hyväili osaa-ottavasti noita pieniä itkusta punaisiksi käyneitä
kasvoja, jotka näyttivät kovin avuttomilta, ja tunsi itsensä puolittain
hämmästyneeksi ja kateelliseksi tuon uuden tunne-maailman takia, johon
hän nyt katseli, ikään kuin tupakkaa polttamaton nuori mies katselee
hyvää sikaaria nauttivaa ystäväänsä.
Sitten tuli Aksel Svedenhjelm, jonka hän oli tuntenut ja josta hän oli
pitänyt jo Akselin ollessa lyseolaisena ja sitte kadettina. Kreivi
Aksel oli kaikissa ulkosuhteissa täydellinen gentlemanni, "virheetön"
ja niin rikas itsekkin, ettei tarvinnut epäillä hänen Gerdassa etenkin
etsivän rikasta perillistä. Kahdeksan päivää hän liehakoitsi Gerdan
ympärillä. Hän oli hellä ja kohtelias, lauloi kaksi-äänisiä lauluja ja
paranteli hänen jalustaltansa sopivammaksi. Hän antoi köyhälle
torpanvaimolle, jonka tapasivat tiellä, kaksi markkaa ja hillitsi
Virkkua, joka itse Kustaa veljenkin ohjissa ollessa peräytyi takaisin
koivuhaasta. Ja sitten nuori kreivi kosi, ja sai myöntävän vastauksen.
Olikohan syytä hyljätä tällaista kosiaa? Tuota "toista", tuota
sanomatonta, suloista, hurmaavaa, ei suinkaan _hän_ sitä koskaan tulisi
tuntemaan? Hän ei varmaankaan ollut muitten tyttöjen kaltainen! Mutta
kun Aksel ahnaasti ja säihkyvin silmin Gerdan huulilta otti sen
suutelon, joka aina välttämättömästi kuuluu asiaan tällaisen sopimuksen
jälkeen, ja kun hän sitten jälleen tänään aamulla puistossa
varpaillensa nousten kurotti suutansa saadaksensa toisen, silloin Gerda
tunsi ikään kuin kylmän pöyristyksen, ja jotakin hieman vastenmielistä;
ei häntä ilettänyt, ei suinkaan, mutta tuntui vain siltä, kuin
milloin teetä juodessa joku rusetti putoaa paikaltaan tahi kuin
esplanaadikadulla kävellessä kengännauha solmusta aukeaa...
Ja Liina Akselson, joka kertoi, miten hän oli vähällä kirkaista
ihastuksesta, kun nuori tohtori häntä puristi kotiljongissa!
Kummallista! Ei, kyllä kai hän, Gerda, oli toisellainen kuin muut
tytöt.
Ja kun Aksel nyt taas läheni häntä säteilevin silmin, ja nuot vaaleat
viikset kohoutuivat kuten kissan kuonokarvat, kun se vainuu maukasta
velliä ja kuiskasi: "_Oma_ lemmittyni", silloin hän sulki silmänsä ja
toivoi, että hän tästä pian pääsisi.
Tultuansa omaan pieneen huoneeseensa, kastoi hän melkein
ajattelemattaan nenäliinansa-nurkan vesikannuun ja hieroi sillä
miettiväisenä leveitä, punaisia huuliansa, puhuen itsekseen: "Hm,
tuommoiseen varmaankin täytyy tottua."
Kun kreivi Aksel aukaisi oven siihen kaksijaksoiseen huoneeseen, jossa
hän isänsä kanssa asui, seisoi tuo arvoisa herra vielä riisumattomana
juoden vettä lasillisen toisensa perästä.
-- Noh, poikani, miltä tuntuu ruumiissasi nyt, kun olet kihlattu mies?
-- Ai, isäni, hän on ihana! Semmoinen niska, ja miten oivalla tavalla
hän päätänsä pystyssä pitää! -- Aivan kuten nuori hepo, joka äsken on
ruvennut aisoissa juoksemaan. Astuu kauniisti ... hm... Käyntinsä on
miellyttävä. Vähän kylmänlainen, tietysti...
-- Niin, niin, hän on noin käsittämättömän "naisellinen", taikka
mitenkä minä sanoisin? No, se ei ole vaarallista, kyllä se tasauntuu,
poikani, kyllä tasauntuu.
-- Haittaako isää, jos aukaisen akkunan ja poltan sikaarin? En usko
saavani unta tänäkään yönä.
-- Ha, ha, haa, sitä nuorisoa!
Mutta Gerda, hän makasi makeassa unessa niin levollisesti ja sikeästi,
kuten ainoastaan harvat morsiamet voivat nukkua ensimmäisenä yönä
kihlauksensa jälkeen. Hänen valkoinen, pyöreä, uhkea käsivartensa
lepäsi viskattuna pään yläpuolelle, liikkumattomana kuten marmoriin
veistettynä; hiljaa ja levollisena kuin lapsen, lepäsi hänen tumma
reipas päänsä valkoisella tyynyllä, ja joskin jonkinlaiset unelmakuvat
leijailivat tuon matalan otsan leveän kaarroksen alla, niin pelättävä
on, että ne hyvin vähän koskivat Kaislakylän perillistä, tuota urheata
kaartinluutnanttia.