III.

Metsolan herrasväki.

Viikko oli kulunut, ja pastori oli käynyt "kotoiseksi". Se, jolla on

ollut isänkoti, rauhaisa ja turvallinen, vaikka kuinkakin

yksinkertainen, johon on saattanut rientää lukukausien loma-aikoina ja

yhä aina silloin, kuin ahkera työ on suonut jonkun lepohetken; se, joka

on ollut niin onnellinen, että on saanut omistaa tuon rakkaan suojan

kauan, ehkäpä siihen asti, että oma koti hänelle on ovensa aukaissut,

hän ei saata käsittää sitä suorastaan lapsellista iloa, joka valtasi

pastori Maunusen sydäntä aamuisin, kun hän heräsi omassa, pienessä,

erittäin yksinkertaisessa, mutta hänen mielestään, ja verrattuna

kaupungin ullakkokammariin, myöskin todella oikein komeassa kodissaan.

Pastori oli velvollisuutensa muistava mies, mutta pelättävä on, että

pöydät, tuolit ja akkuna-uutimet, koti-eläimet ja pienet vainiotilkut

ulkona, jossa kevättoukoa juuri piti aljettaman, enemmän anastivat

hänen ajatuksensa näinä ensi aikoina, kuin Jumalan seurakunta

Toivolahdessa. Hän asetteli tuoleja paremmin kuntoon ja kamreerska

Lundberg-vainajan entistä sohvaa muutamia tuumia pois päin seinästä ja

vähän enemmän vasemmalle, sekä toisen kerran taas vähän paremmin

oikealle, ettei tapeettia vahingoittaisi, jos sattuisi vähän mukavasti

nojautuman tämän vanhan loistokalun laitaa vasten.

Ja sitte teki hän matemaatillisia suunnitelmia paperille, ja kun hän

oli saanut ne valmiiksi, huusi hän äitiänsä.

-- Mitä, Arve poikani?

-- Kuulkaatte, äiti, virastani saan 2,500 markkaa ja kyllä me elämme

1,800 markalla.

-- No tietysti, kyllä vain sitä saatamme tehdä.

-- No niin, ja säästöpankin laina tekee 3,500; kun vuosittain maksamme

700 velastamme, niin olemme viidessä vuodessa siitä vapaat. Kas

silloin, äiti kulta, on tämä kaikki oikein meidän omaamme! huudahti

Arvid ilosta säteilevin silmin, osottaen kamreerska Lundberg-vainajan

sohvaa sekä muita huonekaluja, ikään kuin hän äidilleen olisi näyttänyt

Golcondan aarteita.

-- Ei, Arve, et ole muistanut laskea kasvuja, sanoi muori.

-- Korkoja! En ole, äiti, nyt minun täytyy laskea uudestaan.

Kahdeksan päivää oli kulunut ja vähän enemmänkin. Pastori oli alkanut

pitäjän herrasperheitten kanssa tuttavuutta tehdä. Ensiksi oli hän

käynyt esimiehensä, emäseurakunnan kirkkoherran luona Jokiniemessä.

Tämä oli pieni, hiljainen, ystävällinen mies, jonka peruukki ajan

kuluessa oli tullut punertavaksi ja jonka vaimo pitäjäläisten tuomisten

ja levollisen luontonsa takia oli käynyt pyöreäksi, ja hänellä oli

kaksi tytärtä, jotka kolmenkymmen-vuotisesta odotuksesta olivat

käyneet vähän surumielisiksi, mutta kiitollisiksi pienimmästäkin

ystävällisyydestä ja uteliaiksi näkemään uutta naimatonta pappia.

Kirkkoherra Rantanen otti syleillen Arvidia vastaan ja aukaisi äsken

ostetun kartuusin, "Ruusun", sekä oli vakuutettu, ettei tämä hänen

nuori virkaveljensä häntä saattanut nimittää muuksi kuin sedäksi.

Kirkkoherran rouva vähän torua mötisi, kun ei pastori ottanut äitiänsä

mukaansa. Lotta neiti vispilöi munanruskuaista tuutingiksi rakkaalle

vieraalle niin innokkaasti, että hänen vaaleat kutrinsa liehuivat

ympäri kuten sädekehä ja lasinpohja oli vähällä rikkua. Havaiten

itsensä sillä erää tarpeettomaksi sisällä, läksi pikku Eeva renkitupaan

käskemään talli-Kallua juottamaan vierasta liinaharjaa sekä antamaan

sille koko kapan siemenkauroja.

Pari päivää tämän perästä oli pastori päättänyt lähteä Metsolaan

paroonin luo, pitäjänherran (2,045 kolikkoa).

Arvid tunsi itsensä melkein vähän hermostuneeksi. Hän valitsi liperien

joukosta itsellensä yhdet, joiden oli havainnut olevan ilman vikaa,

mutta koettaessaan saada niitä kunnollisesti kaulaansa, veti hän nauhan

poikki. Liinaharja oli saanut seisoa vapaana, äestä vetämättä, koko

päivän, vaikka matka oli ainoastaan puolen penikulman pituinen, ja

renkipoika oli karhinut itse pastorin nähden siitä aamulla takkuja

vähintäin naulan verran. Nappularattaat olivat äsken puhdistetut ja

Martta muori oli itse harjannut poikansa kauhtanan, vaikka Arvid kyllä

pani vastaan.

Ja sitte Arvid läksi matkaansa. Metsola sijaitsi kauniilla paikalla,

erään saman järven lahdelman rannalla, joka Toivolahden pappilallekin

antoi suurimman viehätyksensä. Siinä oli korkea, valkoinen, melkein

neliskulmainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerta oli kivestä.

Kaunis lehtokuja, jonka puissa lehdet parhaillaan puhkeilivat nyt

toukokuun keskivälissä, vei noihin uusiin, huvilantapaisiin

kylkirakennuksiin ja aimo vaahterat ympäröivät hyvin hoidettua

pihamaata. Päärakennuksessa ei ollut minkäänlaista pylväskäytävää, vaan

vanhan ajan tapaan suuri porrassilta, mikä ulottui päärakennuksen

puoliväliin asti ja jonka häkki-aita oli varustettu kahdella

ruostuneella rautaruukulla, joitten kyljessä irvistävät jalopeurat

maltillisina tuijottivat rautarenkaittensa yli.

Komeasti puettu kuski tuli hoimiinsa ottamaan Liinaharjan ja ohjasi

sitä niin taidokkaasti, ettei ollut saada sitä paikaltaan hievahtamaan,

ja vielä komeammin puettu kammarineitsyt osotti pastoria etehiseen.

Etehisen ovi oli raollaan ja huoneista kuului iloisia ääniä. Pastori

otti jo puolittain päällystakkinsa naulasta takaisin ja kysyi:

-- Ei suinkaan täällä ole mitään kutsutuita vieraita?

-- Ei, hyvänen aika, siellä on vain herras-väkeä, jotka sattumalta ovat

tulleet vierailemaan, ilmoitti kammarineitsyt vähän suojelevasti.

Pastori silitti lipereitänsä ja asetteli kauhtanaansa paremmin kuntoon.

Hän muisti hyvin, mitenkä hän kerran kaupungissa oli koulu-ajallaan

tullut maaherran luo, jossa hänellä silloin oli "ruokapäivä" ja kuullut

etehisessä samallaista iloista puheen sorinaa, mutta silloin oli hyvin

uljas palvelia estellen tarttunut häneen oven luona, sanoen:

-- No tuhatta, odotappas! Onko talouden hoitaja unohtanut antaa

Maunuselle muutamia pennejä, jotta menisit muualle syömään. Meillä on

pidot eikä Maununen siis saa täällä tänään päivällistä.

Eipä hän paljoakaan iloisemmilla tunteilla nyt, vaikka vapaana ja

itsenäisenä sekä sivistyksessä täydellisesti isäntäväkensä vertaisena,

astunut tuon pienen pitäjänpohatan luo.

Parooni kiirehti häntä vastaan pienin askelin ja suuresti kohteliaana.

-- Noh, katsokaapas pastoria! Se nyt oli hauskaa. Tässä, ystäväni, on

seurakuntamme sielunpaimen, pastori Arvinen...

-- Suokaa anteeksi, _Maununen!_

-- Ah, pyydän tuhannesti anteeksi! Pastori Maununen, ja tässä on

vaimoni, tyttäreni Gerda, meidän pieni Ellimme, poikani, luutnantti

Kustaa Stålsköld, majuri Akselson, neidet Akselson, kreivi Svedenhjelm,

joka iloksemme on tullut aina Uudeltamaalta muutamiksi päiviksi meitä

katsomaan, kreivitär Svedenhjelm, neiti ... pyydän anteeksi, herra

pastori! Ehkä sinä, Gerda, esität näitä muita ystäviämme, näen että

vaimoni minua odottaa.

Arvid oli niin kiireisesti kiivennyt kaikkien noitten uusien tuttavien

luo, kun parooni heitä vuorottain järjestyksessä nimitteli, että hän

tunsi olevansa ikään kuin pyöröllä; hän tunsi, että hän tässä seurassa

varmaankin näytti vähän kömpelöltä, ja se on vika, joka ei parane

siitä, että sen itse tiedämme. Pastori ei huomannut Gerdaa, ennenkuin

tämä heikosti tarttuen hänen käsivarteensa saattoi hänet asemaansa

oivaltamaan ja sitte taas jatkoi esittelyänsä.

Vaistomaisesti nousivat Arvidin kaikki tunteet ikään kuin sotaan tuota

nuorta neitoa vastaan. Melkeinpä hän tunsi jotakin vastenmielisyyden

tapaista tyttöä kohtaan, ja kaikkia kohtaan tunsi hän jotakin loukatun

lapsen-ylpeyden tapaista, joka sydämmissämme on jäljellä siitä ajasta,

jolloin me lapsena välistä jäimme leikissä takapajulle ja joka vielä

yhä ilmaantuu, kun havaitsemme olevamme syrjään sysättyinä tahi muita

heikompia. Mutta paroonia, kreiviä, majuria ja nuoria luutnantteja

vastaan tunsi hän voivansa asettaa tasa-arvoisen ellei suuremman

oppimäärän, miehuullisuuden ja itsetakeisuuden. Hän tiesi, että jos hän

joutuisi heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, niin hän kaikissa

sivistyksen eri aloissa saattaisi keskusteltaessa hyvin tulla toimeen

heidän vertaisenaan, mutta itsekseen hän ihmetteli, mitenkä hän saattoi

niin kovin kiihostua ajatellessaan, että tuo komea, ylhäinen neiti

katsoisi häneen ikään kuin korkeammalta kannalta ja pitäisi häntä

kömpelönä "maalaispappina", pastorina, joka hänen isänsä ääniluvun

kautta oli päässyt leipään.

Myöhemmin, kun Arvid Metsolan herrasväen perheessä oli tullut

tutummaksi, havaitsi hän, että Gerda neiti oli ainoa, joka tässä

kodissa oli oikein aatelinen. Lyhytvartaloinen parooni, komea, kylmä ja

tummanverinen, ylhäisiä tapoja matkiva vapaaherratar, mustine, terävine

silmineen, osotti samoin kuin koko talon komento, jotakin äsken

aateloittua, ylhäisyyteen tottumatonta sekä teeskentelevää,

hiukan tuhlaavaa sekasotkua. Pienellä Ellillä, vaaleakutrisella,

neljäntoistavuotiaalla keijukaisella, oli pystynenä ja kalansilmät sekä

aivan epäilemättä porvarilliset aistit, ja nuoren Kustaa paroonin,

luutnantin tuttavuudessa ei kauankaan tarvinnut olla, ennenkuin

havaitsi, että hänen isänsä tallissa olevat puolirotuiset enemmän häntä

huvittivat, kuin Stålsköldin puhdasverisyys hänen omissa suonissaan --

niin, puhdasverisyys, sillä parooni ja vapaaherratar olivat serkuksia.

Gerda Stålsköld oli pitkävartaloinen, harteva tyttö, jonka ihana kaula

olisi jaksanut kannattaa hänen reipasta, mustatukkaista päätänsä,

vaikka olisikin ollut vähemmän voimakas. Hän olisi näyttänyt liika

pitkältä, ellei koko olento olisi ollut erittäin sopusuhtainen ja

miellyttävä. Mutta nuot valkoiset, kauniinmuotoiset kädet olivat suuret

ja leveät kuten työmiehen, ja sekä isä että äiti olivat jo aikoja

sitten lakanneet toivomasta, että hänelle saattaisivat ennakolta

tilaamatta hankkia rannerenkaan. Hänen korkearintaiset jalkansa olivat

myöskin sopusuhtaiset ja suorastaan loukkaavaa olisi ollut sanoa niitä

sieviksi. Kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit, ellei otsa olisi

ollut aivan liian matala ja suu liika leveä. Edellisen olisi otsatukka

saattanut parantaa, mutta Gerda inhosi sitä muotia; hän piti yömustat

hiuksensa sileästi kammattuina ja keski otsalta jakauksella. Mutta

poskien pyöreys oli kaunis, huulet täyteläiset, punaiset, ja nuot

soikeat kasvot ja nenä jalonmuotoiset. Ja sitten oli luonnon oikku

sovittanut noitten yömustien hiuksien kanssa yhteen kirkkaat, suuret,

ruskeat silmät, jotka hänelle antoivat eriskummallisen muodon.

Gerda oli uimamaisteri sekä rohkea ratsastaja ja hänellä oli

reformipuku ylhäällä ullakossa, mutta muuten oli hän tavoiltaan ja

elämänkatsannoltaan vielä 23-vuotiaana niin täydellisesti naisellinen,

kuin ikänä vain joku hänen tyttötuttavistaankin olla saattoi. Hänet

täytyi heti huomata, vaikka huone olisi ollut täpösen täynnä, hän olisi

tuhatmääräisessä ihmisjoukossa kummastuttanut katseliaa, mutta

ainoastaan niihin hän vaikutti myötätuntoisuutta, joita hän tahtoi

voittaa puoleensa.

-- Sitten saa pastori vähitellen oppia tämän kaiken uudestaan jälleen.

Mahdotontahan on muistaa uusia muotoja ja nimiä noin yhtähaavaa,

virkkoi Gerda neiti, kun hän oli esittelemisensä lopettanut.

Arvid olisi halusta antanut neljännen jalan kamreerska-vainajan

sohvasta, jos hän olisi saattanut vastata oikein älykkäästi ja

näppärästi jotakin, joka olisi osottanut, ettei hän ollut mikään

aistiviallinen, mutta eipä hän vain löytänyt parempaa vastausta kuin:

-- Niin, onhan se aina vaikeata, hm!

-- Asuuko pastori aivan yksin pappilassa? -- Istukaamme tähän.

-- Kiitoksia! En, olen niin onnellinen, että saan pitää vanhan äitini

luonani.

-- Ah, vai niin. Saamme kaiketi joskus ilon nähdä rouva Maunusta

luonamme?

-- En sitä usko, mutta kiitoksia vain!

-- Miksikä ei! Onko hän kivulloinen?

-- Ei, Jumalan kiitos, mutta, neiti hyvä, minun äitini ei ole mikään

"rouva", hän on yksinkertainen, vaatimaton talonpoikainen vaimo ja

olisi vielä enemmän hämillään Metsolan saleissa kuin hänen poikansa.

Nyt oli Gerdan vuoro joutua hämilleen. Hän olisi tahtonut sanoa,

että hän kuitenkin mielellään olisi suonut näkevänsä pastori Maunusen

äidin, mutta hän tunsi, ettei hän olisi voinut saada puhettaan

todenmukaiseksi, ja tyytyi siis seuraavaan vastaukseen:

-- Mitenkä hauskaa teille, kun saatte pitää äitinne luonanne.

-- Niin onkin, neiti. Hän on raastanut ja itseltään kieltänyt kaikkea

minun tähteni koko elämäni ajan ja puolen oman elämänsä ajasta, ja nyt

on kaikkein hartahin toivoni, että hän saisi elää ja nauttia kauan

siitä onnesta ja menestyksestä, joka on tullut osakseni.

-- Onko pastori valmistanut jonkun kirjallisen työn? Saarnakokoelman

ehkä?

-- En, kuinka niin?

-- Te puhuitte jostakin ... jostakin erityisestä onnesta ja

menestyksestä, ja...

Arvid nauroi ääneensä ja iloisesti.

-- Niin, minä kyllä arvasin, että neiti Stålsköldin oli vaikea käsittää

_minun_ voitonriemujani. Mutta, nähkääs, kun koko kouluaikansa on

täytynyt rukoilla "ruokapäiviä" itsellensä, kun on täytynyt kärsiä

vilua puitten puutteessa ja maata sairaana päällystakin puutteesta, kun

on ajanut hiippakunnan ympäri konsistorion kyytihevosena kahdeksan

vuotta, nauttien ainoastaan muutaman sadan markan palkkaa, _silloin_ on

sekin onnea ja menestystä, kun saa Toivolahden papintilan.

Gerda katsoi häneen suurilla, tutkivilla silmillään. Samassa pastorin

mieleen juolahti, että Gerda ehkä piti sitä omituisena ylpeilemisenä ja

ynsistelemisenä, että hän noin kiirehti puhumaan äidistänsä, mitenkä

hän vain oli talonpojan-vaimo, sekä itsestään, miten hän oli hädän ja

puutteen läpi raivannut itselleen tien määränsä päähän. Hän ei ollut

oikein tyytyväinen itseensä.

-- No, Gerda, mitä pidät uudesta papistamme? kysyi vapaaherratar, kun

pastori oli kutsuttu herrojen kammariin juomaan tervetuliaismaljaa

paroonin kanssa ja Gerda palannut takaisin naisväen luo.

-- Kyllä hän mukiin menee, ollakseen talonpojan poika. Luulen, että

häntä vaivaa jonkinlainen ylpeys eli kunnianhimo. Hän puhui erityisellä

katkeruudella siitä köyhyydestä, jota hänen luku-aikanaan on täytynyt

kärsiä.

-- Quelle horreur, ma cher Julie, huudahti kreivitär Svedenhjelm. Aivan

kuten ulkomailla! Alhaison veri kuohuu, pessimismi, tyytymättömyys,

nihilistisyys, röyhkeät vaatimukset leviävät kaikkialla niin pian kuin

saavat vähänkin oppia. Niin sanoo Svedenhjelmkin. Hoh, varjelkoon

meitä! Kun ei hän häpeä, tuo nuori pastori!

-- Täti kulta, rauhoittukaa! Pastori Maununen ei varmaankaan aio meitä

ilmaan räjähyttää, sanoi Gerda neiti nauraen.

Arvidin tulo herrojen kamariin ei suinkaan heidän iloansa lisännyt.

Heidän kohteliaisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan "pastoria" kohtaan

piili jotakin, mikä ilmaisi, että jos olisivat muualla seurustelleet

yhdessä, niin eivät toisistaan olisi mitään välittäneet. Muutaman

maljan tyhjennettyään halutti majuri Akselsonia vanhan raa'an

sotilastavan mukaan, ruveta "laskemaan leikkiä papin kanssa"

uskonnollisista asioista, ja johdatti puhettaan, tiesi miten, Bileamin

aasiin, kysyen pastorilta, mitä hän oikeastaan ajatteli tuosta

kummallisesta elävästä, sekä eikö hän pitänyt sitä nenäkkäänä, että

aasi asetteli isännälleen kysymyksiä.

-- Voi, herra majuri, vastasi Arvid, paljon tavallisempaa, kuin

uskoisikaan, on, että aasit puhuvat ja koska heidän tietonsa ovat

kehnoja, niin he tavallisesti vain kyselevät.

-- Hm, niin kai!... Aksel ja Gerda, ettekö tahtoisi laulaa jotakuta

kaksi-äänistä laulua meille? kysyi parooni, katkaistaksensa tuon

huonosti valitun keskustelun.

Akselilla eli Svedenhjelm nuoremmalla oli jalot, kalpeat kasvonpiirteet

ja tavattoman vaaleat, pitkät viikset, tenoribaritoni ja kaartin

alaluutnantin valtakirja.

-- Aivan mielelläni, setä, mutta tällä haavaa olen mahdoton. Kastoin

jalkani eilen metsästysmatkallani eikä tädin mainio punssi-reseptikään

ole voinut käheyttä kurkustani poistaa.

-- Sepä ikävää, sillä te muut nuoret herrat olette varmaankin kaikki

aivan mahdottomia, sanoi kreivitär. Tuota noin, ellei _pastori?_...

Svedenhjelmin armon vetoominen Arvidiin oli niin ivallinen ja äänensä

osotti hänen pitävän aivan mahdottomana, että pappi saattaisi astua

_hänen_ poikansa sijaan missään paikassa. Arvid tunsi veren nousevan

päähänsä. Tällä välin oli Gerda istunut pianon ääreen ja alkanut hiljaa

soittaa kappaletta, joka juuri oli ollut Arvidin loistolauluja hänen

ollessaan Helsingissä yhtenä ylioppilas-laulajien pääpylväistä, mutta

siitähän ei armolla, kreivitär Svedenhjelmillä, saattanut olla

pienintäkään aavistusta. Arvid kumarsi ja vastasi:

-- Jos neiti Stålsköld suvaitsee eikä herrasväki paljoa vaadi, niin

ehkä...

-- No mitä minä kuulen? _Sepä_ oli odottamatonta ja hauskaa! huudahti

parooni. Kuules, Gerda, pastori on hyvä ja laulaa kanssasi!

Nuori Svedenhjelm oikaisi itseään:

-- Ehkä minä sentään saattaisin, kentiesi...

Mutta majuri Akselson tarttui hänen käsivarteensa.

-- Ei maar, totta tosiaan, papin pitää kiipeämän esiin. Siitäpä hauskaa

syntyy, kun saamme kuulla _tytön_ laulavan, kuiskasi hän.

Gerda neiti oli hyvin musikaalinen ja hänen esityksensä olisi tuottanut

kunniaa mahdikkaammallekkin taiteilialle, mutta kuten usein tapahtuu

noille voimallisesti kehittyneille olennoille, olivat äänivarat pienet

eivätkä voineet, niin mainiosti kuin niitä käytettiinkin, saada aikaan

mitään suuremmoisempaa; hänen heikko, mutta puhdas sopraaninsa ei ollut

tarpeeksi laaja.

Mutta lämpimänä, hyväilevänä, runollisen viehättävänä helähti Arvidin

tenoori täyteläisissä säveleissä salissa. Ihana oli hänen äänensä, ja

ainoan mitä hän oli nauttinut nuoruuden-ilosta, elämänkeväimestä ja

ylioppilas-riemusta tuossa iäisen nuoruuden kaupungissa, sen oli laulun

ylevä lahja hänelle tuottanut. Nyt nuot kaikki vanhat muistot jälleen

heräsivät, ja laulun voimalla taivutti hän polviensa eteen kaikki ne,

jotka maalaispappia, talonpojanpoikaa halveksivat, vielä hänenkin, joka

myöskin oli osallinen samasta Jumalan-lahjasta ja tunsi itsensä

innostuneeksi ja jalostetuksi tästä eloisasta vuorolaulusta.

-- Luulenpa, että tuskin enään uskallan laulaa kanssanne, pastori

Maununen; en saattanut aavistaakkaan, että olitte sellainen etevä

laulaja, sanoi Gerda, kun viimeiset säveleet olivat kaikuneet.

-- Sitä ei sinun tarvitsekkaan tehdä, ellet erittäin _tahdo_, tietysti,

sillä munatuutingilla ja rintateellä toivon minä ... hm ... pian

olevani selvä jälleen, vakuutti nuori Svedenhjelm ja väänteli

hermostuneesti vaaleita viiksiänsä.

-- Mutta hyvänen aika, miksikä ei pastori ruvennut oopperalaulajaksi?

kysyi Svedenhjelmin armo yhä vieläkin ivallisena.

-- Ha, ha, haa, sitä ei armo hyvän olisi tullut kysyä, ennenkuin

olisitte kuullut pastorin saarnaavan, hän on yhtä mestarillinen

_silloinkin_, virkkoi parooni.

Illallisen jälkeen, kun pastori jätti hyvästi, puristi parooni

voimakkaasti hänen kättään, sanoen:

-- Tulkaa pian jälleen, pastori Maununen! Te olette aina kovin

tervetullut, sunnuntaita tietysti lukuun ottamatta, jolloin teidän ei

mielestänne sovi lähteä pois, kun pelkäätte sillä tuottavanne

pahennusta Toivolahden talonpojille. Mutta kuulkaapas, tässä juolahti

mieleeni, mitä luulette, että Toivolahden talonpojat olisivat sanoneet,

jos äsken olisivat nähneet teidät tuolla pianon ääressä ja kuulleet

laulunne?

Arvid kumarsi ääneti ja tunnusti itsekseen, että paroonin puolittain

ivallinen muistutus oli oikeutettu. Loukattu ylpeys oli houkutellut

häntä laulamaan maallista rakkauden laulua ja näyttämään Metsolan

herrasväelle ja heidän vieraillensa, ettei Toivolahden pastorikaan

ollut aivan taitoa vailla. Tämä oli varmaankin pahoin tehty, taikka --

oliko kentiesi uskonnollinen ankaruus piirtänyt liika ahtaat rajat

hänen elämänsä ympäri? Eikö pappi ollut oikeutettu nauttimaan elämästä?

Eikö hänen ollut oikeus tuntea itseänsä ihmiseksi, hänen, kuten

muittenkin?

Arvid ei sitä tietänyt; hän läksi kotia leutona kevät-iltana itseensä

tyytymättömänä ja makasi aamupuoleen asti valveilla, tirkistellen

Toivolahden pappilan liimanväriseen kattoon, missä hän epäselvässä

vilinässä oli näkevillään varjoja, jotka välistä muodostuivat

Svedenhjelmin armon ivalliseksi hymyilyksi ja toisinaan Bileamin

aasiksi ja välistä oli hän näkevinään pitkät, vaaleat viikset, ja

vieläpä -- ja se olikin kaikkein pahinta -- suuret, ruskeat silmät,

jotka häntä seurasivat, vaikka hän minne päin olisi kääntänyt itseään

vuoteellansa, ja kurkistivat suoraan hänen omien silmiensä läpi, kun

hän yksipäisesti koetti nukkua.