II.

Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.

"Pium, paum, pium, paum!" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.

Oli Toukokuun ensimmäinen sunnuntai. Tien reunat olivat jo kuivuneet ja

käyneet jotenkin sopiviksi jalkalaisille. Sitä paitsi kaikkien nyt teki

mieli kirkolle kuulemaan uutta pappia. Siksipä suuret ihmisjoukot

noudattivatkin tänä pyhänä Toivolahden kirkonkellojen kutsumusta.

Kirkko oli vanha, 1500-luvun ajoilta. Siinä ei ollut yhtäkään tornia,

mutta itäisen päädyn puolella oli sakaristoa varten tehty ulkoneva,

ympyriäinen rakennus. Alkuperäinen kirkko oli oikeastaan isonkäytävän

varrella, siinä, missä alttari, saarnastuoli ja penkkirivien

ensimmäinen puolisko sijaitsivat. Lisärakennukset oli tehty 1740 ja

rakennettu parvia varten korkeammiksi. Kellot riippuivat tapulissa

kirkkopihalla; tapulilla oli kummanlainen muoto, se muistutti

hirsipuuta, vipukonetta, tahi Euklideen niin kutsuttua "hypotenuusaa",

taikka jotakin näitten tapaista. Tämän lisäksi se oli heikko; ja

monivuotisen yhteisen työn kautta oli tapulin ja kellojen välille

syntynyt sellainen salayhteys, että kun kellot heiluivat iloisessa

tahdissa, heilui vanha tapuli myöskin, vaikka hitaammassa rytmissä. Se

osotti oikein miehen rohkeutta, ken tuulen puhaltaessa uskalsi

Toivolahden kirkontapulissa "soittaa yhteen", ja ihailevia neitosia

seisoi siellä alhaalla hautojen välissä katselemassa korkeuteen, pelon

ja ihastuksen tunteet sykkivissä sydämmissään, kellojen polkijoita,

joittenka kaulassa loistavat, moniväriset villahuivit riippuivat

keskikesällä. Tytöt katselivat heitä niin ylpeinä, kuin ritarikauden

hienot neitoset sankareittensa kypärätöyhtöjä keihästelyleikeissä.

Mutta kauniisti kellot kajahtivat ja varsinkin tänään, kun niitten

kaiku virtaili ulos korkealle kirkkaansiniseen kevät-ilmaan, yli

järven, yli saarien, joissa luonto rupesi eloon heräämään.

Kirkonmäellä oli liikettä ja vilinää. Rapakon räiskyttämiä

häkkirattaita ja linjaalirattaita pyörieli toisensa perästä

kirkonmäelle, ja vaikka ruunaa kuinkakin paljon olisi ennen säästetty

ja säälitty, niin sai se nyt kuitenkin salaisia nykäyksiä ohjaksista ja

pienen hyväntahtoisen näppäyksen kupeeseensa, jotta näyttäisi virmalta

ja uljaalta talollisten, naapurien, oman- ja ulkopitäjäläisten

silmissä. Käänteessä, kun kirkonvajoille ajettiin, pidätettiin hevosta

vähän, että muori ja tyttö pääsisivät reestä ja sitten, kun ruuna oli

vajaan asetettu, tulivat isä ja poika mäelle; isä köyryselkäisenä,

yksinkertaisessa sarkanutussa, poika verka-päällystakissa ja loistava

huivi kaulassa, sateenvarjo kädessä ja kalossit jalassa, vaikka

olisikin ollut kirkkahin kesäpäivä. Tytöt seisoivat kirkkopihan muurin

vierustalla kirjat ja nenäliinat kädessä sekä silmät alas päin

luotuina, ja posket hehkuivat ja sydämmet sykkivät kovemmin ja suonet

tykkivät aivan samati kuin hienojen ihmistenkin ulkona maailman

tanterella, vaikka täällä kaikki näytti hiljaiselta ja tyyneltä.

Hämärässä sakaristossa istui pastori Maununen. Hän oli hiljan siistinyt

partansa, jonka tumman sinertävä oras kiilsi lumivalkoisten

papinliperien yläpuolella.

-- Onko täällä mitään ylimääräistä tehtävää tänään? kysyi pastori

pieneltä, kyttyräselkäiseltä kirkonvartialta.

Mutta möhömahainen lukkari Oksanen, jolla oli valkoiset hapset

kunniakruununa päässä sekä puoli manttaalia maata, ostettu

huutokaupoista saadulla toimituspalkalla ja muilla käytännöllisen

maalaislukkarin sivutuloilla, lukkari Oksanen, joka oli ollut virassaan

31 vuotta ja monta kertaa lainannut papeille rahaa yksinkertaista

velkakirjaa vastaan, hän tunsi itsensä virallisessa arvossaan

loukatuksi ja vastasi kirkonvartian sijasta:

-- On täällä tuollainen, joka hutsuksi nimitetään, ja Lehtimäen

lautamiehelle on tehtävä pitkä kiitos, hänelle, jonka kirkkoherra itse

hautasi jo alkuviikosta, eräänä arkipäivänä; nähkääs, niillä oli kaksi

äsken poikinutta lehmää ja tahtoivat juustomaidosta valmistaa kaakkuja

pitoihin.

-- Vai niin, onko täällä vielä tapana tehdä elämäkertaa? Se on

tavallisesti jätetty pois jo tähän aikaan.

-- Niin, mutta on välttämätöntä että kiitos tehdään näin eteville

talonpojille, ja ne maksavat siitä erityisesti, ja laillista se on,

sillä täällä Toivolahdella on palkka pappien sopimuksen mukainen, kuten

pastori tietää, täällä ei ole ollut oikeata palkkajärjestystä vielä.

Tässä on paperi, johon olen kirjoittanut lautamiehen ansiot, hänen

naimisensa, talonkaupat ja luottamustyöt. Sitten pastori ne esittää,

kuten itse tahdotte, tietysti.

-- Hyvä. Käskekää tyttö raukka sisälle.

-- Mi ... mi ... _mikä?_

-- Ettekö sanonut, että täällä oli tyttö, jonka piti erinäisen ripin

käymän?

-- Kyllä ... jaa niin _hutsu_, jaa, sanoi vanha Oksanen ja säipärteli

hajasäärin kirkkoon.

Hetken perästä hän tuli jälleen, tuupaten edellään pienen, mustaan

puetun naishenkilön, joka oli silmilleen vetänyt huivinsa ja joka itki

niin, että koko ruumis vapisi.

-- Älä ulvo noin riivatusti, kurjalainen. Oletko _sinä_ liiaksi hyvä

ripitettäväksi, kun olet pahasti menetellyt! sanoi lukkari ja lykkäsi

hänet polvilleen sakariston ovensuussa olevalle jakkaralle.

Pastorin otsa synkistyi:

-- Oksasella on ehkä jotakin muuta tehtävää. Minä en nyt kanttoria

tarvitse.

-- Hoh! No niin, miten pastori vain tahtoo, vastasi lukkari ja katosi.

Pastori katsoi oven luona olevaan kalpeaan olentoon.

-- Koeta nyt olla levollinen!

Nuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät.

Pastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut

teeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon

tuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen

nimeänsä.

-- Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi

liikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi,

ennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani

puolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan

kello 1.

-- Sa ... sa ... saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki

tulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.

-- Saat, kuulithan, mitä sanoin.

-- Jumala siunatkoon... Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi

ulos ja riensi alas kirkonmäeltä.

Kirkonvartia yskäsi.

-- Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.

Pastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti

suurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:

-- Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?

-- _Minulla_, e ... ei, ei mitään.

Oksanen näkyi ovensuussa. Pastori katsoi kelloansa.

-- Kello on jo neljänneksen yli kymmenen! Miksikä ei soiteta?

-- Minä tiedän, että Metsolan parooni tulee kirkkoon tänään.

-- _Noh?_

-- Niin, _silloin_ emme koskaan soita yhteen ennenkuin hänen vaununsa

näkyvät veräjän luona.

Pastorin silmät leimahtivat lasisilmien takana ja hän aukaisi leveän

suunsa aivan äkkiä, mutta hillitsi itsensä jo ensi tavuussa. Näkyi

selvästi, että hän oli sanomaisillaan sanoja, jotka eivät täällä olisi

sopineet. Sen sijasta hän nyt hymyili ja sanoi aivan ystävällisesti,

mutta jonkunlaisella painolla:

-- Olkaa hyvä ja muistakaa, että tästälähtein me aina soitamme

säntilleen kymmeneltä, _aina_ ilman poikkeusta. Ja nyt soitamme

_oitis_.

Kirkonvartia hiipi ulos lukkarin muassa.

-- Tietääkö Oksanen, onko tuo uusi pappi rikas? kuiskasi hän.

-- _Sekö_ rikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili

lukkari itse temppelissä.

-- No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi

kirkonvartia.

Jumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan

parooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään

häiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä

saarnastuolissa.

Meidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka

ohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän

ensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se

tapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen

vaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät

koskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan

saa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä

vajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä

suhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään,

ja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia

murteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat

hymysuin alaspäin.

Mutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen

minuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä

tarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä

kukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.

Hän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi

heikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman

tarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin

surkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja

sitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille

kypsymättömille papeille: "Älkää luottako siihen, että henki tulee

teihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy

hengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan

hämmennyksen ja sekaannuksen henki." Mutta lausutulla sanalla on paljon

suurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti

esiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen

katseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa

käsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa

esitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa

muistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella

alustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni,

itse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat

saarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan

pukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti

asiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä

hän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei

sovi käyttää "konseptia".

Pastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut

aivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa

innostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi

ja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse

iloisesti hämmästyi.

Hänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta,

nukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi

näyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille

pörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna

lukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan

heidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä

kuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski

elämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa

ja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.

Hajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki

oli hiljaista "herrasväen" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää

itsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.

Sillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä

ja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa,

katsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi

viisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet

sellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän

luullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi

tahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli

surulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin

ikään kuin kyynelien verhossa.

Silloin näki hän kaukana käytävän ääreisessä penkissä pienen, valkoisen

pään ja pienet, harmaansiniset, lempeät silmät, jotka kosteina

kiintyivät jokaiseen sanaan, minkä hänen huulensa lausuivat. Aurinko

laski pienestä ikkunaruudusta sisälle säteensä ja ne leikitsivät Martta

muorin kurttuisissa kasvoissa ja hänen harmaa päänsä nuokkui, kuten

tuleentunut tähkä syksyisenä päivänä.

Ja pastori ei tuntenut itseänsä yksinäiseksi enään; uusia ajatuksia

tunki hänen aivoihinsa, niin että hän tuskin saattoi niitä järjestää ja

erottaa, hän lämpeni, kasvoi ja innostui, joten kielensä kävi

runolliseksi, ja kun hän oli lausunut amen, tunsi itse kukin, ettei

miesmuistiin ollut sellaista saarnaa kuultu Toivolahden kirkossa.

Mutta mahtavan Lehtimäen lautamies-vainajan sukulaiset ja ystävät eivät

olleet tyytyväisiä. Tuo etevä maanviljeliä, joka oli vaihtanut taloja

neljä kertaa, ollut naimisissa kaksi kertaa, rakentanut urakkakaupalla

sillan yli siltasalmen 14,300 markasta, ollut lautamiehenä 22 vuotta ja

kunnallislautakunnan esimiehenä 10 vuotta, joka kaikki oli tarkkaan

kirjoitettuna lukkarin paperipalaan, sai nyt osakseen, sitte kuin

jälkeenjääneille oli lausuttu muutamia lohdutuksen sanoja, ainoastaan

hartaan rukouksen, että hän, jolle oli niin paljon maallista hyvää

annettu, ei olisi unohtanut ainoata tarpeellista, että hän, jonka ei

tarvinnut pitää huolta jokapäiväisestä ravinnostaan ja verhostaan, sitä

enemmän olisi etsinyt sijaa kuolemattomalle sielullensa elävän Jumalan

kaupungissa.

-- Sen sanon vain, että kyllä se papinkisälli turhaan saa haukotella

minulta tuomisia! mutisi lautamiehen emäntä, noustessaan

linjaalirattaillensa, kun hän lähti kotia komeisiin hautajaisiin,

joihin pastoria ei kutsuttu.

Kun pastori sakaristossa jumalanpalveluksen jälkeen katsoi

pois "Spesiaalista" (erityisluettelosta), johon hän juuri oli

kirjoittanut, että talollinen Salomoni Kaarlenpoika Vaajala vaimonsa

kirkkoon-ottajaisissa oli antanut kirkolle 50 penniä, pitäjän köyhille

50 penniä sekä urkukassaan 25 penniä, seisoi hänen edessään lyhyt,

hieno mies, jolla oli kotkan-nenä ja vilkkaat, ruskeat silmät, hyvin

kammattu tukka, viikset, harmahtava leukaparta ja suuri jalokivineula

kaulaliinassa.

Pastori katsoi kysyvin silmin tuota hienoa herraa.

Nyt tämä kävi lukkarin mielestä liian pitkälle, hän kumartui pastorin

puoleen, kähisten hänen korvaansa:

-- Hyvä ihme, siinähän on _parooni_ tiemmäkin!

Pastori nousi istualta.

-- Lukkari ilmoittaa, että minun on kunnia tavata tässä parooni

Stålsköldin.

-- Aivan oikein, olen hän itse, ellei pastori mahdollisesti ennen...?

-- Ei, minulla ei ennen ole ollut kunnia nähdä paroonia.

-- No, noh, saattaahan olla niin. Tahdon paljon kiittää kauniista

saarnastanne. Vapaaherrattaren mielestä se oli charmantti.

Pastori kumarsi.

-- Mutta, tuhat tulimmaista, kiirettä teillä oli jumalanpalveluksen

alkamisella tänään.

Pastori punastui, kuullessaan tuon kirouksen itse sakaristossa, mutta

vastasi kuitenkin aivan tyvenesti:

-- Päin vastoin, herra parooni, tänään valitettavasti aljettiin

neljänneksen liika myöhään, mutta minä voin vakuuttaa, ettei se

vastedes tule tapahtumaan.

-- Hm, hm, vai niin. Sepä tosiaankin on säntillistä. Hm! Vaikka sen

itse sanon, niin olin minäkin pastoria huutamassa, kun täällä oli

vaali. Hm! 2,045 kolikkoa.

-- Toivon hartaasti, ettei paroonin tarvitsisi luottamustansa katua.

-- Juuri _sitä_, niin. Nyt toivomme pian saavamme nähdä pastoria

luonamme Metsolassa.

-- Kiitoksia, minun on kunnia käydä luonanne niin pian kuin suinkin.

-- Odottakaa, ettekö saattaisi tulla tänään iltapäivällä? Meillä on jo

vähän muitakin vieraita, ja...

-- En, kiitoksia paljo vain, _ei sovi tänään_.

-- Mitä, ettehän vain luule synniksi sitä, että lähtisitte pois

sunnuntaina? Tosi kyllä, ettei minun taloni suorastaan ole mikään

"rukoushuone", mutta ei se myöskään ole mikään varsinainen "ryövärien

luola."

Pastori hymyili.

-- Luulen kyllä voivani syntiä tekemättä lähteä vieraisiin pyhä-iltana,

mutta minä tiedän, että suuri osa yhteisestä kansasta pitäisi

kummallisena, että pappi kirkosta lähtisi huvittelemaan, enkä minä

tahdo pahennusta herättää.

-- Äh, tuohan on ulkokultaisuutta! Suokaa anteeksi, en tarkoittanut

mitään pahaa, lisäsi parooni, kun näki pastorin hätkähtävän.

-- Jumalan haltuun, herra parooni! sanoi pastori, joka sillä välin oli

saanut päällysnuttunsa ylleen ja läksi pois.

-- Näitkös _tuota!_ sanoi lukkari kirkonvartialle, sitte kuin

paroonikin oli pyörähyttänyt ympäri kantapäillään ja lähtenyt

matkoihinsa.

-- Pannahitten pappi! Mutta muista sinä, Oksanen, että sanoissani on

perää: hänellä on kyllä muutamia tuhansia jäljellä isän perinnöstä,

muuten ei hän uskaltaisi olla noin kopea paroonia kohtaan.