Oma pieni koti.
-- Äiti, tuossa se on!
-- No eipä, hyvänen aika, olemmeko siis jo perillä, Arve?
-- Olemme, äitini.
Hänen äänessään kaikui hellyyden ja rakkauden muassa myöskin
jonkunlainen voitonriemu, kun hän ohjaksilla hevostaan hilliten
kumartui pienen, rinnallaan istuvan eukon luo, osottaen ruoskallaan
kohti muutamia pieniä, punaiseksi maalattuja, nukkemaisia asuntoja,
jotka sijaitsivat saarella maantien oikealla puolen. Suurimmalla näistä
asunnoista oli valkoiset nurkat ja edustalla pylväskäytävä.
Oli Huhtikuu annakassa ja kummallista kyllä, Huhtikuu myöskin
luonnossa. Koivikot olivat vielä kevät-ilmojen ransistamina ja
valkoisten runkojensa yläpuolelta harmaina, ja harmaat olivat myöskin
mättäät maassa. Mutkailevalle, kapealle tielle, joka kirren lähdössä
oli pohjaton, olivat vaunut uurtaneet syvät raitiot ja tien vasemmalla
puolen oleva haka näytti laihalta, huonolta ja lakastuneelta. Mutta
sinitaivaalla hymyili kevät-aurinko; oikealla, punaisten asuntojen
välistä pilkoittivat sisäjärven laineet ja pensastossa lauloivat pienet
näkymättömät lintukuorot: "kevät on, kevät on!"
Kevät oli myöskin hänen sydämmessään, joka tuossa soreana
nappularattailla istui ja rakkaudesta loistavin silmin kumartui pienen
eukon luo, näyttäen hänelle nuot järven rannalla olevat punaiset
asunnot, ikään kuin ne olisivat olleet kaikki maailman valtakunnat
ihanuuksineen.
Talven myrskyt olivat ennen raivonneet hänen uhkeassa rinnassaan, monta
kovaa, pitkää vuotta oli talvipuute majaillut näiden kahden asunnossa,
silloin kuin viimeiset tähteet entisen pienen talonpoikaistalon
vaatimattomasta varallisuudesta olivat loppuunkuluneet, siellä
kaupungin ullakkokammarissa nähtiin nälkää ja kärsittiin siinä
toivossa, että kerran näkisivät juuri sellaisen päivän koittavan, kuin
tämä nyt oli.
Sitten tuli koti-opettajan toimi ja yliopisto-vuodet, matkat lainan
saamista varten sekä harhailut hiippakunnassa ylimääräisenä; pitkät,
kolkot vuodet, jolloin ei edes ollut sitä iloa, että olisivat saaneet
nähdä nälkää, toivoa ja kärsiä kylmää _yhdessä_.
Mutta tämä kaikki oli nyt ohitse. Tuolla alhaalla järven rannalla
sijaitsi Toivolahden pappila, joka oli tullut hänen omakseen
pitäjäläisten vapaan valinnan kautta, laineet lauloivat: "kevät on,
kevät on!" ja kevättä oli pastori Arvid Maunusen sydämmessä ja auringon
paistetta mielessä, kun hän kuluneessa päällysnutussaan pohjatonta
kylätietä pitkin ajoi omaan kotiinsa.
Hiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja
pihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu
on vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen,
pistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään
kreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa
korkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset
suuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja
mitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset
mielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei
ainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä
raskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä
vuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on
hoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa,
että tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole
keskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu
Toivolahdessa.
Ja hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän
pienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen
poikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat
vielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia
ryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa
kaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten
auringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin
vaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi
soveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa,
suuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen
"Vainiolan muorin."
Ja pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen
mielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja
kallein, mitä maailmassa olla saattaa.
Liinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.
Tuossa sijaitsee uusi koti.
Kaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee
kaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä
punaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin
päällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta
takinhihaa:
-- Arve poikani...
-- Äiti ... kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte
nostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin
Loviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.
-- Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta
vuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!
Näin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella
olevaan nurkkakammariin.
Torpparin vaimo, joka oli ollut huoneita puhdistamassa, nykäisi
Loviisaa kylkeen ja sanoi:
-- On se varmaan oikea pappi, tuo! Hän ei suinkaan tule olemaan ahnas
joulupidoissa, kuten vanha pappi oli.
Sisällä huoneissa oli puhdasta, siistiä ja raitista. Lattiat kyllä
olivat kuluneita, epätasaisia ja palkkien välillä suuria rakoja, (papin
täytyi itse rakentaa ja pitää kunnossa pappilansa) mutta Loviisa ja
torpan-Reeta olivat ne huuhtoneet häikäisevän valkoisiksi. Seinässä
kyllä erottui paikka, missä vanhan papin kuva oli riippunut siihen
asti, kuin leski pari päivää sitten muutti pois, mutta katot olivat
valkoisia, ja kylläpä seinätkin sentään mukiin menivät. Akkunat
kiilsivät kirkkaina ja pesuhaju tulvasi ruokakammion hyllyiltä.
Keskimmäisellä oli kaksi täysinäistä maitohulikkaa.
-- Katsokaa, maitoa, meidän _omaa_ maitoa, äiti! sanoi pastori, iloiten
kuten lapsi.
-- Niin, lehmät tulivat aamulla ja Valkopää lypsää oikein hyvin, kertoi
Loviisa.
Huonekalut olivat myöskin edeltäpäin tulleet. Pitäjäläiset olivat ne
tuoneet, ja sen vaivan he kyllä saattoivat nähdä, sillä ei niitä
paljoakaan ollut; mutta kuormien tuojille täytyy kuitenkin pitää kestit
jonakin päivänä, ilmoitti Loviisa.
Sitte syntyi kaikellaista tohua, ennenkuin saatiin tuolit ja pöydät
paikoilleen, puhumattakaan vieraskammarin sohvasta, joka oli
kaupungissa ostettu Lundbergin kamreerskan huutokaupasta 23 markasta ja
50 pennistä, mutta kesken puuhia pastori hätkähti:
-- Oi hyvänen aika, unohdin Liinaharjan!
-- Rauhoittukaa, pastori hyvä! Eläimet hoidan minä lauantaihin asti,
jolloin renkipoika tulee. Hevonen on jo tallissa ja syö apettaan, sanoi
torpan-Reeta ylpeästi.
-- Mutta Loviisa, mitä ihmettä tämä on? huudahti pastori, kun aukaisi
salin oven ja näki siellä suuren saranapöydän täynnä juustoja,
pannukaakkuja ja kaikellaisia leivoksia.
-- No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet
papeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä
mikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä "suun-avausta", kun
kirkkoon tulevat.
-- Arve!
-- Mitä, äiti?
-- Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan
katsomaan.
-- Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.
Ja sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä,
varovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä,
kantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat
äsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää.
Säästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin
viisi.
"Vainiolan muori" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut
ja tehnyt työtä "Arvensa" puolesta; ainoastaan _yksi_ uhri tuntui
hänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaan
_yksi_ eroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein
katkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa "Kaunikea",
"Tähtikeä" eikä "Kirjoa"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä
niiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut
kaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa
anteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia
kyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan
siinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin
huutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää
eikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän
laski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän
sanoi:
-- Arve!
-- Mitä, äiti, tahdotte?
-- Saanko antaa lehmille nimet?
-- Saatte, tietysti, äiti rakas.
-- No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli,
huudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja
Kirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.
Kun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta
löytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit,
ne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna
ja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin
hyvältä.
Näin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun
pöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin
tunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen
aavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli
kaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja
nälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää
vauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. "_Ota_ sinä
se, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään", oli äiti sanonut.
Hyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä
Jumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä,
jotta poika saisi vähän enemmän...
Tästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan
toiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen
mielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät
kosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille
hartioille ja sanoi:
-- Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!
-- Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta
tosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.