Kesä-iltana tunturille.
Herra Sesemann nousi kiireesti portaita ylös ja kulki vakavin askelin
neiti Rottenmeierin makuuhuoneeseen. Tavallista kovemmin hän koputti
ovelle, niin että neiti Rottenmeier säikähdyksestä huutaen heräsi
unestaan.
Hän kuuli isännän äänen ulkopuolella: "Minä pyydän teitä kiirehtimään
ruokahuoneeseen, on heti tehtävä valmistuksia matkaa varten."
Neiti Rottenmeier katsoi kelloansa, se oli vasta puoli viisi. Niin
aikaisin ei hän vielä eläessään ollut noussut. Mitähän lienee
tapahtunutkaan? Uteliaisuus ja tuskallinen odotus sai hänet tarttumaan
kaikkeen takaperoisesti, eikä hän ollut tulla sen valmiimmaksi, sillä
minkä hän oli jo saanut yhteen, sitä etsi hän levottomasti ympäri
huonetta.
Sillä aikaa herra Sesemann kulki edestakaisin käytävässä ja veti
tarmonsa takaa milloin mistäkin kellon nuorasta, joita sinne oli
johdettu jokaisesta palvelusväelle kuuluvasta huoneesta. Jokaisessa
hypähti asukas pelästyneenä vuoteeltaan ja pukeutui kiireesti. Toinen
niin hyvin kuin toinenkin ajatteli kauhistuneena, että kummitus oli
tehnyt väkivaltaa talon isännälle ja että tämä kutsui heitä avukseen. He
tulivat toinen toistaan pelästyneemmän näköisinä ruokasaliin ja
seisahtuivat kummastuneina, kun näkivät isännän kävelevän siellä
edestakaisin terveenä ja iloisena, näyttämättä lainkaan siltä, kuin
kummitus olisi häntä säikähdyttänyt. Juhana lähetettiin paikalla
valjastamaan hevoset vaunujen eteen. Tinette sai toimekseen heti
herättää Heidin ja pukea hänet niin, että hän voisi matkustaa.
Sebastianin piti rientää siihen taloon, jossa Heidin täti palveli, ja
tuoda hänet sieltä. Sillä aikaa oli neiti Rottenmeierkin ehtinyt
pukeutua ja jokainen vaatekappale oli paikallaan; ainoastaan päähine oli
nurinpäin, jotta kaukaa näytti siltä, kuin kasvot olisivat olleet
selkäpuolelle käännettyinä. Herra Sesemann arveli että tämä kummallinen
näky riippui aikaisesta heräämisestä ja ryhtyi viipymättä toimiin. Hän
ilmoitti, että neiti Rottenmeierin piti paikalla tuottaa vaatearkku
esiin, panna siihen koko Sveitsin tytön — siksi herra Sesemann
useimmiten nimitti Heidiä, jonka nimi hänestä oli oudonlainen —,
omaisuus ja sen lisäksi suuri osa Klaran vaatteita, jotta lapsella olisi
jotain kunnollista muassaan, ja kaiken tämän piti tapahtua kiireesti ja
ilman pitkiä arveluita.
Neiti Rottenmeier jäi kummastuksesta seisomaan paikalleen ikäänkuin hän
olisi ollut siihen juurtunut, ja tuijotti herra Sesemanniin. Hän oli
odottanut saavansa kaikessa salaisuudessa kuulla jonkun kummitusjutun,
jota hän nyt kirkkaassa aamuauringon valossa ei ensinkään olisi ollut
vastahakoinen kuuntelemaan; sen sijaan annettiin hänelle näin ihan
jokapäiväinen ja sen lisäksi vielä vaivaloinen tehtävä. Hän ei voinut
heti mukautua näin odottamattomiin oloihin. Siinä hän seisoi ihan
liikkumattomana ja odotti saavansa kuulla enemmän.
Mutta herra Sesemann ei aikonut selittää mitään; hän jätti neidin
seisomaan, ja meni tyttärensä huoneeseen. Niinkuin hän oli otaksunut,
oli hänen tyttärensä herännyt oudosta liikkeestä ja kuunteli herkin
korvin saadakseen selkoa siitä, mitä talossa tapahtui. Isä istahti hänen
vuoteensa ääreen ja kertoi koko kummitustapauksen, ja että Heidi
tohtorin lausunnon mukaan oli sangen heikko ja saattaisi, jos hänen
öiset käyntinsä tulisivat jatkumaan, viimein nousta katolle ja siten
joutua suurimpaan vaaraan. Hän oli siis päättänyt heti lähettää lapsen
kotiin, sillä hän ei voinut ottaa sellaista edesvastuulleen. Klarankin
piti siis taipua siihen, käsittihän hän, ettei voitu tehdä toisin.
Klara tuli tästä odottamattomasta uutisesta hyvin murheelliseksi ja
koetti aluksi keksiä kaikellaisia esteitä, mutta ei mikään auttanut, isä
pysyi lujana päätöksessään, mutta lupasi Klaralle, että jos hän
käyttäytyisi järkevästi eikä vaikeroisi, matkustaisi hän tulevana vuonna
hänen kanssaan Sveitsiin. Klaran täytyi siis tyytyä, mutta pyysi
palkinnoksi, että Heidin arkku kannettaisiin hänen huoneeseensa ja
pantaisiin siellä kuntoon, jotta hänkin saisi pistää siihen semmoista,
joka Heidiä miellyttäisi. Siihen isä mielellään suostui, kehoittipa
vielä Klaraa pitämään huolta siitä, että Heidi saisi hyviä vaatteita.
Sillä aikaa oli Dete-täti saapunut ja odotti eteisessä mitä tästä
seuraisi, sillä olihan hyvin omituista, että hänet oli kutsuttu näin
tavattomaan aikaan. Herra Sesemann meni hänen luokseen ja selitti, miten
Heidin laita oli, ja että hän, herra Sesemann, toivoi, että lapsen täti
heti, jo tänään, saattaisi Heidin kotiin. Täti näytti sangen
pettyneeltä, sillä sitä hän ei ollut odottanut. Hän muisti vielä varsin
hyvin ne sanat, jotka setä oli lausunut hänelle jäähyväisiksi, ettei hän
näet koskaan enää saisi tulla hänen näkyviinsä. Eikä hänestä tuntunut
järkevän ihmisen teolta, ensin viedä lapsi vanhuksen luo, sitten ottaa
hänet häneltä pois ja sitten taas viedä hänet takaisin. Hän ei siis
kauan miettinyt asiaa, vastaus oli hänellä heti valmiina, tänään hänen
paha kyllä oli ihan mahdotonta lähteä matkaan, huomenna se oli vielä
mahdottomampaa, ylihuomenna se vasta hänen monien toimiensa tähden
olikin mahdotonta, eikä hän sen jälkeen ensinkään voinut ajatellakaan
sellaista. Herra Sesemann ymmärsi tädin tarkoituksen pitemmittä
selityksittä ja antoi hänen mennä. Hän kutsui Sebastianin luokseen ja
ilmoitti, että hänen piti paikalla varustautua matkalle; tänään hänen
piti saattaa lapsi Baseliin ja huomenna kotiin. Sitten hän saisi jälleen
palata, hänen ei tarvinnut mitään kertoa, sillä kirje iso-isälle oli
selittävä kaikki.
"Mutta vielä yksi tärkeä asia, Sebastian", sanoi herra Sesemann lopuksi,
"ja se pitää teidän tarkkaan toimittaa! Tunnen ravintolan Baselissa,
jonka olen teille kartalle merkinnyt. Näyttäkää siellä minun korttiani,
niin teille annetaan hyvä huone lasta varten, itsestänne voitte kyllä
pitää huolta. Sitten menette lapsen huoneeseen ja suljette siellä
ikkunat niin hyvin, että niitä vain suurella vaivalla voi saada auki.
Kun lapsi on käynyt levolle, suljette huoneen oven ulkoapäin, sillä
lapsi kulkee unissansa ja voisi joutua vaaraan vieraassa talossa, jos
hän esimerkiksi aikoisi lähteä ulos ja tahtoisi avata ulko-oven:
ymmärrättekö?"
"Voi, sitäkö se olikin? Sitäkö se oli?" huudahti Sebastian suuresti
kummastuneena, sillä hänellekin alkoi nyt koko kummitusjuttu selvitä.
"Niin, sitä se oli, niin juuri, ja te itse olette jänis ja Juhanalle
voitte sanoa, että hän on samallainen ja että te kaikki olette
narrimaista joukkoa." Näin sanoen meni herra Sesemann huoneeseensa ja
istui kirjoittamaan kirjettä Tunturisedälle.
Sebastian oli ällistyneenä jäänyt seisomaan ja sanoi kerta toisensa
jälkeen itseksensä: "Että minä sentään annoin sen pelkuri Juhanan
työntää itseni huoneeseen enkä seurannut pikkuista valkoista haamua, sen
minä nyt arvelematta tekisin!" Mutta nyt valaisi kirkas aurinko jokaisen
nurkankin vaaleanharmaassa huoneessa.
Sillä aikaa seisoi Heidi mitään aavistamatta juhlapuvussaan ja odotti
mitä tapahtuisi; sillä Tinette oli ravistanut hänet unesta hereille,
ottanut vaatteet kaapista ja sanaakaan lausumatta auttanut häntä
pukeutumaan. Hän ei koskaan puhunut sivistymättömän Heidin kanssa, sehän
olisi loukannut hänen arvoaan, lapsi oli hänestä liian vähäpätöinen.
Herra Sesemann tuli kirje kädessä ruokasaliin, jossa aamiainen oli
valmiina, ja kysyi: "Missä lapsi on?"
Heidi kutsuttiin. Kun hän lähestyi herra Sesemannia toivottaakseen hyvää
huomenta, katsoi herra Sesemann häneen kysyväisesti: "No, mitä sinä
siihen sanot, pienokainen?"
Heidi katsoi kummastuneena häneen.
"Etkö sinä itse vielä tiedäkään mitään", sanoi herra Sesemann nauraen:
"No, tänään sinä pääset kotiin, nyt heti."
"Kotiinko", toisti Heidi soinnuttomalla äänellä ja hänen kasvonsa
muuttuivat lumivalkeiksi, eikä hän voinut vähään aikaan hengittääkään,
niin valtavasti tämä sanoma vaikutti häneen.
"No, etkö sinä tahdo?" kysyi herra Sesemann hymyillen.
"Oi, kyllä, kyllä minä tahdon", sai hän nyt lausutuksi ja lensi
tummanpunaiseksi.
"Hyvä, hyvä", sanoi herra Sesemann kehoittavasti ja istui pöytään
viitaten Heidiä tekemään samoin. "Ja nyt pitää sinun syödä hyvin ja
sitten vaunuihin ja kotiin."
Mutta Heidi ei voinut niellä palastakaan, vaikka hän koettikin noudattaa
kehoitusta; hän oli niin kiihoittuneessa tilassa, ettei hän oikein
tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa ja heräisikö hän ehkä taas
yhtäkkiä seisoen yöpaidassaan ulko-ovella.
"Sebastianin pitää ottaa runsaasti evästä mukaan", huusi herra Sesemann
neiti Rottenmeierille. joka juuri astui huoneeseen, "lapsi ei
luonnollisesti nyt voi nauttia mitään. Mene Klaran luo", lisäsi hän
ystävällisesti kääntyen Heidiin, "kunnes vaunut ajetaan portaitten
eteen."
Se oli Heidin mieleen; hän juoksi sinne. Keskellä Klaran huonetta oli
hirmuisen suuri kirstu, jonka kansi oli vielä auki.
"Tule Heidi, tule", huusi Klara hänelle, "katso mitä minä olen antanut
panna sinne, tule, iloitsetko niistä?"
Ja hän luetteli suuren joukon monenmoisia esineitä, pukuja, esiliinoja,
huiveja, ompelutarpeita, "ja katso tässä, Heidi", Klara nosti riemuiten
kopan ilmaan. Heidi kurkisti siihen ja hypähti korkealle ilosta, hän
näki siinä ainakin kaksitoista kauniin pyöreätä valkoista leipää, kaikki
iso-äitiä varten. Ihastuksissaan eivät lapset ensinkään muistaneet, että
heidän piti erota, ennenkuin yht'äkkiä kuului huuto: "Vaunut odottavat!"
Nyt ei ollut enää aikaa murehtimiseen. Heidi juoksi huoneeseensa,
kaunis, mummon antama kirja oli varmaankin vielä siellä, sitä ei kukaan
ollut voinut löytää, sillä se oli kätketty hänen päänalaisensa alle. Se
pistettiin leipäkoppaan. Sitten hän aukaisi kaappinsa ja haki vielä
yhden aarteensa, joka varmaan myöskin oli unhoitettu. Oikein — siellä
oli hänen vanha punainen huivinsa, neiti Rottenmeier oli pitänyt sitä
liian vähäpätöisenä mukaan otettavaksi. Heidi kääri sen erään toisen
esineen ympärille ja laski sen päällimmäisenä koppaansa, niin että hänen
suuri punainen myttynsä heti pisti silmään. Sitten hän pani kauniin
hattunsa päähänsä ja poistui huoneestaan.
Lasten täytyi kiireesti hyvästellä toisiaan, sillä herra Sesemann seisoi
jo odottamassa, saattaakseen Heidin vaunuihin. Neiti Rottenmeier seisoi
ylhäällä portailla sanoakseen Heidille jäähyväisiä. Kun hän huomasi
kummallisen punaisen käärön, sieppasi hän sen kopasta ja heitti sen
lattialle. — "Ei Adelheid", sanoi hän moittivasti, "noin sinä et saa
lähteä tästä talosta, et saa laahata tuommoista kalua mukanasi. No,
hyvästi."
Peläten kieltoa ei Heidi enää uskaltanut ottaa myttyään maasta, mutta
hän silmäsi rukoilevasti talon isäntään ikäänkuin sanoakseen, että hänen
kallein tavaransa oli häneltä riistetty.
"Ei, ei", sanoi herra Sesemann päättävästi, "lapsen täytyy saada viedä
kotiinsa se, mikä hänelle on iloksi, ja vaikka hän tahtoisi kuljettaa
mukanansa vaikka kissanpoikasia ja kilpikonnia, niin emme saa siitä
suuttua, neiti Rottenmeier."
Heidi nosti kiireesti taas myttynsä lattialta ja hänen silmistään
säteili iloa ja kiitollisuutta. Alhaalla vaunujen luona herra Sesemann
ojensi kätensä lapselle ja sanoi, että he, hän ja hänen tyttärensä,
muistaisivat häntä; hän toivotti Heidille kaikkea hyvää ja onnea
matkalle, ja Heidi kiitti häntä kauniisti kaikesta hyvästä, jota hän oli
osakseen saanut, ja sanoi lopuksi: "Ja herra tohtorille pyydän lähettää
tuhannet tervehdykset ja monet kiitokset." Heidi näet varsin hyvin
muisti tohtorin eilen illalla sanoneen: "Ja huomenna on taas kaikki
hyvin." Nyt oli niin tapahtunut, ja lapsi ajatteli, että tohtori oli
ollut siinä osallisena. Heidi nostettiin vaunuihin, sitten sinne pantiin
koppa ja eväspussi ja sitten nousi Sebastian vaunuihin. Herra Sesemann
huusi vielä kerran: "Onnea matkalle!" ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Pian sen jälkeen istui Heidi rautatievaunussa pitäen yhä koppaa
sylissään, sillä hän ei tahtonut luopua siitä silmänräpäykseksikään,
siinähän olivat nuo kalliit leivät, jotka hänen piti viedä iso-äidille.
Niitä täytyi hänen huolellisesti suojella ja vähän väliä ilokseen
katsella. Heidi istui monta tuntia hiljaa kuin hiiri, sillä vasta nyt
hän oikein käsitti, että hän oli matkalla kotiin iso-isänsä luo
tunturille, iso-äidin ja Vuohi-Pekan luo, ja kaikki, mitä hän tulisi
näkemään kohosi hänen silmäinsä eteen ja hän ajatteli, minkälaista
kotona mahtoi olla, ja sen lisäksi heräsi vielä uusia ajatuksia ja
yhtäkkiä hän sanoi tuskaisesti: "Sebastian, onkohan ihan varma, ettei
iso-äiti tunturilla ole kuollut?"
"On, on", sanoi Sebastian rauhoittavasti, "toivotaan, että hän vielä on
elossa."
Heidi vaipui taas mietteisiinsä, silloin tällöin hän kurkisti koppaansa,
sillä hän ajatteli pääasiallisesti sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi
sen pöydälle iso-äidin eteen. Pitemmän ajan kuluttua sanoi hän taas:
"Sebastian, jos nyt vain voisin olla ihan varma siitä, että iso-äiti on
vielä elossa."
"On, on kyllä", vastasi hänen seuralaisensa puoleksi nukuksissa; "kyllä
hän vielä on elossa, ja miksi hän ei olisi, sitä minä en ymmärrä."
Vähän ajan kuluttua sulkeutuivat Heidinkin silmät; rauhaton yö ja
varhainen nouseminen olivat niin raukaisseet häntä, että hän nukkui
syvään, ja heräsi vasta siitä, että Sebastian ravisti häntä aika lailla
käsivarresta ja huusi: "Herätkää! Herätkää! Ollaan perillä, ollaan
Baselissa."
Seuraavana päivänä matkustettiin monta tuntia. Heidi istui taas koppa
sylissään, hän ei millään muotoa suostunut antamaan sitä Sebastianin
huostaan. Lapsi ei enää virkkanut sanaakaan, hänen mielensä kävi hetki
hetkeltä yhä jännittyneemmäksi. Sitten äkkiä, kun Heidi ei vielä
odottanutkaan, kuului kova vihellys ja huuto: "Mayenfeld". Hän kavahti
istualtaan, ja samoin teki Sebastiankin, sillä hänellekin se oli
odottamatonta.
He seisoivat jo ulkona arkkuineen ja kaukana heistä laaksossa vihelsi
juna. Sebastian heitti surumielisen silmäyksen sen jälkeen, hän olisi
paljoa mieluummin jatkanut matkaansa siinä kaikessa rauhassa ja
turvallisuudessa, sen sijaan hänen täytyi tehdä vaivalloinen jalkamatka,
vieläpä kiivetä vuoriakin ja sitä paitsi voisi olla vaarallistakin
liikkua tällaisessa, niinkuin Sebastian otaksui, puolivillissä maassa.
Hän katseli sen vuoksi varovasti ympärilleen miettien, ketä hän pyytäisi
neuvomaan turvallisinta tietä "kylään". Vähän matkan päässä
asemahuoneelta havaitsi hän pienet nelipyöräiset rattaat, joiden eteen
pieni laiha hevonen oli valjastettu. Niille eräs harteva mies nosti
par'aikaa muutamia säkkejä, jotka olivat junassa tulleet. Sebastian meni
hänen luoksensa ja kysyi turvallisinta tietä "kylään". —
"Täällä ovat kaikki tiet turvallisia", kuului lyhyt vastaus.
Sebastian kysyi sitten parasta tietä, jota voisi kulkea
putoamatta vuorten rotkoihin, sekä miten saisi arkun perille. Mies
mittasi viimemainittua esinettä silmillään ja lupasi ottaa sen
kuljetettavaksensa, jollei se olisi varsin raskas, koska hän juuri aikoi
"kylään" ja niin toinen sana antoi aihetta toiseen, kunnes viimein
sovittiin, että mies ottaisi sekä lapsen että kirstun rattailleen
viedäkseen molemmat "kylään", josta joku sitten illalla voisi saattaa
lapsen kotiin tunturille.
"Minä kyllä saatan mennä yksinäni, minä tunnen tien kylästä tunturille",
sanoi Heidi, joka tarkasti oli seurannut keskustelua. Raskas kuorma
putosi Sebastianin hartioilta, kun hänen ei tarvinnutkaan vuoria
kiivetä. Hän viittasi Heidiä syrjään ja antoi hänelle kirjeen ja raskaan
käärön iso-isälle. Käärö, selitti hän, oli herra Sesemannin lahja
iso-isälle, se oli kätkettävä kaikkein alimmaiseksi koppaan, leipienkin
alle, ja siitä oli pidettävä tarkka vaari, jottei se hukkuisi, sillä jos
niin kävisi, suuttuisi herra Sesemann niin hirmuisesti, ettei hän enää
eläessään leppyisi; pikku mamsselin piti se muistaa.
"Kyllä minä pidän siitä huolta", sanoi Heidi luottavasti ja pisti
kirjeen sekä rahat alimmaiseksi koppaansa. Sitten nostettiin matkakirstu
rattaille ja Sebastian asetti Heidin korkealle istuinlaudalle, antoi
hänelle kättä jäähyväisiksi ja muistutti häntä vielä kaikellaisilla
viittauksilla pitämään silmällä kopan sisällystä, hän ei tahtonut
käyttää sanoja, sillä ajaja oli vieressä ja Sebastian oli vielä
tavallistakin varovaisempi tietäessään, että oikeastaan hänen
velvollisuutensa olisi ollut saattaa lapsi perille.
Ajaja nousi istuinlaudalle Heidin viereen, ja vaunut vierivät eteenpäin
vuoria kohti. Iloisena siitä, ettei hänen tarvinnut tunturille nousta,
palasi Sebastian asemahuoneeseen ja istui odottamaan seuraavaa Baseliin
päin lähtevää junaa.
Mies vaunuilla oli "kylän" leipuri, joka kuljetti jauhosäkkejänsä
kotiin. Hän ei koskaan ollut nähnyt Heidiä, mutta jokainen "kylässä" oli
kuullut lapsesta, joka oli viety Tunturisedän luo. Leipuri oli myöskin
tuntenut Heidin vanhemmat ja hän arvasi heti, että tyttö hänen
rattaillaan oli lapsi, josta niin paljon oli puhuttu. Häntä ihmetytti
vain se, että Heidi niin pian palasi takaisin, ja rupesi senvuoksi
puhuttelemaan häntä seuraavalla tavalla: "Sinä varmaankin olet se lapsi,
joka oli ylhäällä Tunturisedän, iso-isän luona?"
"Niin olen."
"Onko sinun siis ollut paha olla, koska näin pian palaat pitkältä
matkaltasi?"
"Ei, ei suinkaan; ei missään ole parempi olla kuin Frankfurtissa."
"Minkätähden sinä sitten kotiin menet?"
"Senvuoksi että herra Sesemann antoi minulle luvan; muuten en suinkaan
olisi tullut kotiin."
"Pyh, mutta miksi et mieluummin jäänyt sinne, vaikka sinulle
annettiinkin lupa lähteä kotiin?"
"Sentähden että minä tuhat kertaa mieluummin olen kotona iso-isän luona
tunturilla, kuin missään muualla maailmassa."
"Ehkä mielesi muuttuu kun pääset sinne", mutisi leipuri; "minua
kuitenkin kummastuttaa", sanoi hän itsekseen, "tietäneekö hän,
minkälaista siellä on."
Hän alkoi viheltää eikä sitten puhunut enään mitään koko matkalla. Heidi
katseli ympärilleen ja rupesi vapisemaan liikutuksesta, sillä hän tunsi
jokaisen puun tien vieressä ja näki kaukana Falkniss-vuoren huiput,
jotka katsoivat häneen ikäänkuin ne olisivat tervehtineet häntä vanhana
tuttavanansa. Heidi vastasi niiden tervehdykseen, ja joka askeleelta,
jonka he kulkivat, hän tuli yhä levottomammaksi, niin että olisi
tahtonut hypätä alas rattailta ja juosta voimainsa takaa, kunnes pääsisi
perille. Hän istui kuitenkin hiljaa ja liikkumatta, vaikka hänen
jok'ainoa jäsenensä värisi. Nyt päästiin "kylään", kello löi juuri 5.
Suuri joukko lapsia ja vaimoja kokoontui heti rattaiden ympärille, sillä
kirstu ja lapsi leipurin vaunuilla olivat herättäneet kaikkien huomiota,
ja jokainen tahtoi tietää, mistä he tulivat, mihin he olivat matkalla ja
kenelle he kuuluivat. Kun leipuri oli saanut Heidin rattailta alas,
sanoi lapsi kiireesti: "Kiitoksia, kyllä iso-isä käy noutamassa
kirstun", ja tahtoi juosta pois. Mutta häntä pidätettiin joka taholla,
ja monta eri ääntä kysyi yht'aikaa, jokainen jotakin erityistä. Heidi
koetti niin tuskallisin katsein päästä heistä irti, että jokainen
ehdottomasti väistyi hänen tieltänsä ja antoi hänen juosta sanoen toinen
toisellensa: "Näkeehän sen, miten hän pelkää, ja syytä hänellä onkin."
Ja sitten ruvettiin taas kertomaan, miten Tunturisetä vuosi vuodelta oli
tullut yhä äkäisemmäksi, niin että hän mieluimmin olisi tahtonut tappaa
jokaisen, joka hänen tiellensä sattui, ja että jos lapsiraukalla vain
jossain maailmassa olisi muuta turvapaikkaa, ei hän suinkaan haluaisi
sinne ylös. Mutta tässä puuttui leipuri puheeseen ja sanoi tietävänsä
enemmän kuin kaikki muut. Sitten hän salaperäisesti kertoi, että eräs
herra oli saattanut lapsen aina Maynfeldiin ja siellä ystävällisesti
eronnut hänestä, että sama herra oli heti tinkimättä maksanut hänelle,
leipurille, kuljetuspalkan ja sen lisäksi vielä antanut juomarahaakin,
ja että hän ylipäänsä saattoi ihan varmasti vakuuttaa, että lapsella oli
ollut hyvä Frankfurtissa, mutta että Heidi itse oli pyytänyt päästä
kotiin iso-isän luo.
Tämä sanoma herätti suurta ihmetystä ja levisi heti "kylässä", niin
ettei sinä iltana ollut ainoatakaan taloa, jossa ei puhuttu siitä, että
Heidi oli luopunut ylellisestä kodista, ja pyytänyt päästä takaisin
iso-isänsä luo.
Heidi juoksi "kylästä" vuoriharjannetta ylös niin kiireesti kuin vain
pääsi; mutta hänen täytyi vähän väliä pysähtyä hengittämään; koppa hänen
käsivarrellansa oli jokseenkin raskas, ja tie jyrkkeni, kuta ylemmäksi
hän pääsi. Heidillä oli vain yksi ainoa ajatus: "Istuukohan iso-äiti
vielä paikallansa rukkinsa takana huoneensa nurkassa, vai lieneekö hän
sillä aikaa kuollut?" Hän näki majan kaukana notkossa tunturin
rinteellä. Heidi juoksi vielä kiivaammin, ja yhä kovemmin sykki hänen
sydämensä. — Hän oli perillä. — Hän vapisi niin, ettei hän ollut saada
ovea auki — se onnistui kuitenkin — hän juoksi sisään keskelle pientä
tupaa ja seisoi siinä hengästyneenä saamatta ainoatakaan sanaa
lausutuksi.
"Ah, hyvä Jumala", kuului huoneen nurkasta, "noin Heidimme juoksi ennen
sisään, jospa hän kerran vielä tulisi luokseni! Kuka tuli?"
"Tässähän minä olen, iso-äiti, tässä minä olen", huudahti Heidi. syöksyi
nurkkaa kohden ja lankesi polvilleen iso-äidin eteen, tarttui hänen
käsiinsä ja käsivarsiinsa, nojautui häneen, vaan ei saanut ilolta enää
mitään sanotuksi. Tämä tuli iso-äidillekin niin odottamatta, ettei
hänkään aluksi saanut sanaakaan lausutuksi; mutta sitten silitteli hän
Heidin kiharaa tukkaa ja sanoi kerta toisensa perästä: "Niin, niin,
hänen tukkansa se on ja ääni on myöskin hänen, ah, kiitos rakas Jumala,
kun vielä soit minulle tämän ilon!" Ja iso-äidin sokeista silmistä vieri
kaksi suurta ilonkyyneltä Heidin kädelle. "Oletko sinä todellakin Heidi,
siinäkö sinä todellakin olet?"
"Olen, olen minä, iso-äiti" huudahti Heidi vakuuttavasti, "älä nyt enää
itke, minä olen todellakin täällä ja tulen taas luoksesi joka päivä enkä
enää koskaan lähde pois, eikä sinun tarvitse moneen aikaan enää syödä
kovaa leipää, katsopas, iso-äiti, näetkö sinä?"
Ja Heidi otti kopastansa leivän toisensa perästä ja pani kaikki
kaksitoista iso-äidin syliin.
"Ah lapseni! Ah lapseni! minkä siunaus sinua seuraa", huudahti iso-äiti,
kun ei leivistä tahtonut loppua tulla, vaan aina tuli vielä leipä toisen
lisäksi. "Mutta suurin siunaus olet sinä minulle kuitenkin itse,
lapseni." Sitten silitteli hän taas Heidin kiharaa tukkaa ja kuumia
poskia ja sanoi jälleen: "Sano vielä sananen, lapseni, sano jotakin,
että saatan kuulla äänesi."
Heidi kertoi nyt iso-äidille, mitenkä hän oli ollut suuressa tuskassa
pelätessään, että iso-äiti olisi voinut kuolla sillä aikaa eikä koskaan
olisi voinutkaan saada valkoisia leipiä, sekä ettei hän koskaan enää
saisi käydä iso-äidin luona.
Pekan äiti tuli sisään ja seisoi silmänräpäyksen aikaa liikahtamatta.
Sitten huudahti hän: "Todellakin, Heidi se on, mitenkä se on
mahdollista?"
Heidi nousi ja antoi hänelle kättä, eikä Briitta voinut kylliksi
ihmetellä Heidiä.
Hän kiersi Heidin ympäri ja sanoi: "Iso-äiti, jos vaan voisit nähdä,
miten kaunis leninki Heidillä on, ja miltä hän näyttää, tuskinpa häntä
enää voi tunteakaan. Ja hattu sulkineen tuolla pöydällä on varmaan
myöskin sinun? Panehan se päähäsi, että saan nähdä, miltä sinä siinä
näytät."
"En, minä en sitä huoli", vakuutti Heidi, "sinä voit saada sen, minä en
sitä enää tarvitse, minulla on vielä omani." Näin sanoen aukaisi Heidi
punaisen myttysensä ja veti siellä esiin vanhan hattunsa, joka matkalla
oli vielä saanut muutamia kuhmuja entisten lisäksi. Mutta vähät Heidi
siitä; hän ei ollut unhoittanut, että iso-isä oli huutanut hänen
jälkeensä, ettei hän koskaan tahtonut nähdä häntä sulkahatussa; sen
tähden hän niin huolellisesti oli säilyttänyt hattunsa, hänellähän oli
aina ollut mielessä lähteä kotiin iso-isän luo. Mutta Briitta sanoi,
ettei Heidi saisi olla niin ymmärtämätön, olihan hattu erinomaisen hyvä;
hän ei sitä tahtonut ottaa vastaan; voitaisiinhan se myydä kylän
opettajan tytölle ja siten saada sangen paljon rahaa, ellei Heidi itse
tahtonut käyttää sitä. Mutta tyttönen pysyi päätöksessään, hän vei
hiljaa hattunsa nurkkaan iso-äidin taakse, jossa se oli aivan piilossa.
Sitten hän riisui kauniin leninkinsä ja sitoi punaisen huivin kaulaansa,
ja näin alushameessa ja paitahihasillaan hän tarttui iso-äidin käteen ja
sanoi: "Nyt minun täytyy mennä kotiin iso-isän luo, mutta minä tulen
huomenna takaisin: hyvää yötä, iso-äiti."
"Niin, tule vaan huomenna takaisin, Heidi, tule taas huomenna", pyysi
iso-äiti pitäen Heidin kättä omissansa eikä tahtonut voida luopua
lapsesta.
"Minkä vuoksi sinä riisuit kauniin leninkisi?" kysyi Briitta.
"Sentähden että mieluimmin tahdon tulla iso-isän luo näin, muuten hän
ehkei enää tunne minua, ethän sinäkään Briitta, ollut tuntea minua."
Briitta saattoi Heidin ulos ovesta ja sanoi siellä hieman
salaperäisesti: "Leninkisi olisit kyllä voinut pitää ylläsi, kyllä hän
sentään sinut tuntisi, mutta muuten on parasta, että olet varuillasi,
sillä Pekka sanoo Tunturisedän tätä nykyä näyttävän vihaiselta ja ettei
hän enää puhu mitään."
Heidi sanoi hyvää yötä ja astui, koppa käsivarrella, tunturia ylös.
Ilta-aurinko valaisi viheriän tunturin ja sen yläpuolella loisti
Cäsaplanan aava lumikenttä. Heidin täytyi joka toisen askeleen perästä
pysähtyä ja katsoa taakseen, sillä korkeat vuoret olivat hänen
takanansa. — Juuri nyt lankesi punaisia säteitä hänen edessään olevalle
ruoholle, hän kääntyi taas — niin ihanana ei hän ollut näköalaa voinut
säilyttää muistissaan eikä nähdä unissaankaan. — Falknissin huiput
leimusivat taivasta vasten, Cäsaplanan valkea lumikenttä hehkui ja
ruusuiset pilvet kulkivat sen yli. Tunturiruoho vuoren huipulla säkenöi
ja kimalteli, ja laaksoon levisi niin pitkältä kuin silmä kannatti
kultainen loiste. Heidi seisoi keskellä kaikkea tätä ihanuutta; ilosta
ja onnesta valuivat kirkkaat kyyneleet hänen poskillensa ja hänen täytyi
liittää kätensä ristiin, nostaa silmänsä taivasta kohden ja ääneensä
kiittää rakasta Jumalaa, joka taas oli antanut hänen päästä kotiin, ja
että kaikki täällä vielä oli niin kaunista, vieläpä paljon ihanampaa,
kuin hän oli muistanut, ja että kaikki tämä jälleen oli hänen. — Heidi
oli niin rikas ja onnellinen tässä luonnon ihanuudessa, ettei hän
löytänyt kyllin sanoja kiittääkseen Jumalaa. Vasta sitten kun valo
yltympärillä oli sammunut, saattoi hän liikahtaa paikaltaan; mutta
sitten hän juoksi sitä nopeammin, niin että hän ennen pitkää näki
kuusten latvat katon yläpuolella, sitten katon, sitten koko majan ja sen
edustalla iso-isän, joka istui lavitsalla tupakoiden, ja hongat
heiluivat hiljalleen majan yli ja humisivat iltatuulessa. Hän juoksi
vielä kiivaammin ja ennenkuin Tunturisetä oikein ennätti nähdä, mikä
sieltä tuli, syöksyi lapsi esiin, heitti koppansa maahan ja halasi
vanhusta; liikutuksesta ei hän saanut mitään muuta sanotuksi kuin kerta
toisensa jälkeen huudetuksi: "Iso-isä! iso-isä! iso-isä! iso-isä!"
Iso-isä ei myöskään sanonut mitään. Ensi kerran moneen vuoteen hänen
silmänsä kyyneltyivät, hän pyyhki niitä kädellänsä. Sitten hän irroitti
lapsen käsivarren kaulastansa, asetti tytön polvilleen ja silmäili häntä
hetkisen: "Vai tulit sinä jälleen kotiin, Heidi", sanoi hän sitten,
"mitä se merkitsee? Erinomaisen ylpeältä sinä et näytä, ovatko he
lähettäneet sinut pois?"
"Oi ei, iso-isä", sanoi Heidi vilkkaasti, "sitä et sinä, iso-isä, saa
luulla, kaikki olivat niin hyviä, Klara ja mummo ja herra Sesemann;
mutta, iso-isä, minä en saanut mitään rauhaa, ennenkuin taas pääsin
kotiin, ja monasti luulin ihan nääntyväni, niin minua tuskastutti; mutta
minä en suinkaan valittanut, sillä se olisi ollut kiittämätöntä. Mutta
sitten, yht'äkkiä eräänä aamuna huusi herra Sesemann minut luoksensa
ihan varhain — minä luulen, että herra tohtori oli siihen syynä —
mutta se seisoo varmaankin kirjeessä." — Heidi hypähti alas, toi
kopastaan kirjeen ja käärön ja laski molemmat iso-isän käteen.
"Tämä on sinulle", sanoi iso-isä ja asetti käärön lavitsalle viereensä.
Sitten hän avasi kirjeen ja luki sen; sanaakaan lausumatta pisti hän sen
taskuunsa.
"Luuletko, että sinulle vielä maistuu maito minun kanssani. Heidi?"
kysyi hän ottaen lasta kädestä käydäkseen majaan. "Mutta ota rahasi
tuolta, niillä voit ostaa itsellesi kokonaisen vuoteen, ja vaatteita
moneksi vuodeksi."
"Minä en niitä suinkaan tarvitse, iso-isä", vakuutti Heidi, "onhan
minulla jo vuode ja vaatteita on Klara pannut niin paljon mukaani, etten
koskaan tarvitse niitä."
"Ota, ota ja vie kaappiin. Joskus maailmassa niitä vielä tarvitset."
Heidi totteli ja hyppäsi sitten iso-isän jäljessä majaan, jossa hän
iloissaan siitä, kun hän näki taas kaikki rakkaat paikat, juoksi joka
soppeen ja portaita ylös parvelle, mutta siellä hän yht'äkkiä pysähtyi
ja huusi hämmästyneenä: "Oi, iso-isä, minulla ei enää olekaan vuodetta!"
"Kyllähän sen taas saat", kuului alhaalta, "enhän tiennyt sinun tulevan
takaisin kotiin, tule nyt juomaan maitoa!"
Heidi astui alas ja istui korkealle tuolilleen entiselle paikallensa,
tarttui kuppiinsa ja joi niin ahnaasti, ikäänkuin hänelle ei koskaan
olisi semmoista herkkua tarjottu, ja kun hän syvästi hengittäen laski
kupin pöydälle, sanoi hän: "Ei sentään mikään muu maailmassa ole niin
hyvää kuin maito täällä meillä, iso-isä."
Ulkoa kuului kimakka vihellys; kuin salama syöksyi Heidi ovesta ulos,
koko vuohilauma tuli hypäten ja juosten ja kirmaillen tunturin rinnettä
alas ja Pekka keskellä joukkoa. Kun hän näki Heidin, jäi hän seisomaan
paikallensa kuin maahan juurtunut ja tuijotti sanatonna häneen. Heidi
huusi: "Hyvää iltaa, Pekka", ja juoksi keskelle laumaa: "Vieno! Pikku!
tunnetteko minut vielä?" ja vuohet varmaan heti tunsivat hänen äänensä,
sillä ne hankasivat päätään häntä vasten ja alkoivat innokkaasti määkyä
ilosta. Heidi kutsui niitä kutakin nimeltä, ja ne juoksivat kuin
vimmatut toistensa ohi päästäksensä hänen luokseen; kärsimätön Lieto
hyppäsi korkealle ja kahden muun vuohen yli päästäksensä lähelle, ja
arka Lumikkokin oli niin rohkea, että se itsepintaisesti sysäsi syrjään
suuren Turkkilaisen, joka kummastuneena niin tavattomasta röyhkeydestä
kohotti partansa ilmaan, siten osoittaaksensa, kuka hän oli.
Heidi oli ihan haltioissaan saatuansa takaisin entiset seuralaisensa,
hän syleili uudestaan ja uudestaan pientä siroa Lumikkoa, silitteli
vilkasta Lietoa; ja vuohet kaikessa ystävyydessä sysäsivät
hyväilemisillään hänet sinne tänne laumassa, kunnes hän joutui Pekan
läheisyyteen, joka aina vain seisoi samassa paikassa.
"Tulepas nyt tänne, Pekka, ja sanohan toki minulle hyvää iltaa!" huusi
Heidi hänelle.
"Oletko sinä tullut takaisin?" sai Pekka viimeinkin kummastuksella
lausutuksi; hän lähestyi sitten Heidiä ja tarttui hänen käteensä, joka
jo kauan oli ollut hänelle ojennettuna, sitten hän kysyi niinkuin aina
ennenkin kotiin päin palatessaan iltasin: "Tuletko huomenna taas
mukaan?"
"Huomenna en, mutta ylihuomenna ehkä, sillä huomennahan minun täytyy
mennä iso-äidin luo."
"Se on hyvä, että tulit kotiin", sanoi Pekka ja väänteli jos jollakin
lailla kasvojaan äärettömästä mielihyvästä. Sitten hän teki lähtöä,
mutta niin vaikeaksi kuin nyt se ei koskaan ennen ollut hänelle käynyt;
kun hän houkutuksilla ja uhkauksilla viimeinkin sai vuohensa kootuiksi
ympärilleen, ja Heidi, toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun pään päälle
laskettuna, käveli majaa kohden, kääntyivät kaikki vuohet vielä kerran
takaisin ja juoksivat hänen jälkeensä. Heidin täytyi vuohinensa mennä
omettaan ja sulkea ovi, muuten ei Pekka koskaan olisi päässyt pois
laumoinensa. Kun Heidi tuli takaisin majaan, näki hän vuoteensa taas
kunnossa, kauniina ja korkeana. Nuori heinä tuoksui hyvältä, ja iso-isä
oli heinien ylitse levittänyt puhtaat lakanat. Heidi läksi suurella
mielihyvällä levolle ja nukkui niin suloisesti, ettei hän yhteen vuoteen
ollut niin nukkunut. Yön kuluessa nousi iso-isä ainakin kymmenen kertaa
vuoteeltaan ja astui portaita ylös parvelle kuunnellen tarkasti,
nukkuiko Heidi ja oliko hänen unensa rauhallinen. Hän koetti vielä
kerran, sulkivatko heinät, joilla hän oli tukkinut luukun seinässä,
tarkasti sen, sillä tästä lähtien ei kuun valo enää saanut päästä
sisään. Mutta Heidi nukkui yhteen jaksoon eikä liikkunut askeltakaan
enää unissaan, sillä hänen suuri palava toivonsa oli täytetty; hän oli
nähnyt vuoret ilta-auringon loisteessa, hän oli kuullut honkien
humisevan, hän oli jälleen kotonansa tunturilla. —