Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.
Heidi seisoi tuulessa heiluvien honkien alla odottamassa iso-isää, joka
aikoi käydä "kylässä" noutamassa Heidin arkkua, sillä aikaa kuin
tyttönen kävisi iso-äitiä tervehtimässä. Lapsi tuskin enää jaksoi
odottaa sitä hetkeä, jona hän taas tapaisi iso-äidin ja saisi kuulla
miten leivät olivat hänelle maistuneet, mutta toiselta puolen ei aika
kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän ei saanut kyllikseen
kotoisen luonnon sävelistä, honkien huminasta eikä vihannan nurmikon ja
kullankeltaisten kukkien tuoksusta ja välkkeestä.
Iso-isä tuli ulos majasta, katsoi kerran vielä ympärillensä joka
suunnalle ja sanoi sitten tyytyväisesti: "No niin, nyt voimme mennä."
Sillä tänään oli lauvantai ja sinä päivänä Tunturisetä puhdisti ja
järjesti joka paikan, majan, ometan ja koko ympäristön, se oli hänen
tapansa, ja tänään oli hän toimittanut sen aamupäivällä ollaksensa
päivällisen jäljestä valmis seuraamaan Heidiä ja kun hän nyt katsahti
ympärillensä, huomasi hän kaiken olevan hyvin. — Vuohi-Pekan mökin
luona erosivat he toisistansa ja Heidi juoksi sisään. Iso-äiti oli jo
tuntenut hänen askeleensa ja huusi ystävällisesti hänelle vastaan:
"Tuletko, lapseni! Tuletko sinä taas?"
Sitten otti hän Heidin käden omiinsa ja piti siitä kiinteästi kiinni,
sillä hän pelkäsi yhä vielä, että joku voisi riistää lapsen häneltä.
Sitten täytyi isoäidin kertoa, miltä leivät olivat hänestä maistuneet,
ja hän sanoi, että ne olivat olleet niin ravitsevat, että hän tänään oli
paremmissa voimissa kuin moneen aikaan, ja Pekan äiti lisäsi siihen,
että iso-äiti oli pelännyt niiden loppuvan liian pian eikä senvuoksi
uskaltanut syödä enempää kuin yhden eilen ja tänään yhteensä, ja että
hän varmaankin voimistuisi, jos hän noin viikon ajan suostuisi syömään
joka päivä kokonaisen leivän. Heidi kuunteli Briittaa tarkasti ja vaipui
vähäksi aikaa ajatuksiinsa. Vihdoin keksi hän keinon: "Minä tiedän jo,
mitä teen, isoäiti", sanoi hän iloissaan, "minä kirjoitan kirjeen
Klaralle, niin hän lähettää toisen verran tai kaksikin kertaa niin monta
leipää lisään, sillä minulla oli itselläni koko joukko samanlaisia
laatikossani, ja kun ne otettiin minulta pois, lupasi Klara antaa yhtä
monta sijaan ja sen hän kyllä tekeekin."
"Hyvä Jumala", sanoi Briitta, "tarkoitus kyllä on hyvä; mutta
ajattelepas, että ne kuivettuvat. Jos silloin tällöin olisi joku ropo
liikenemään, niin niitä kyllä saisi alhaalla 'kylässä' leipurilta; mutta
minulla tuskin on varaa ostaa ruisleipää."
Heidin kasvot loistivat ilosta: "Oi, minulla on hirmuisen paljon rahaa,
iso-äiti!" huudahti hän riemuiten ja hypähti korkealle ilosta, "nyt minä
tiedän, mitä minä niillä teen, joka ainoa päivä sinun pitää saada tuore
leipä ja pyhänä kaksi ja Pekka saa käydä noutamassa niitä 'kylästä'."
"Ei, ei lapseni", epäsi iso-äiti, "sitä sinä et suinkaan saa tehdä,
rahojasi et sinä ole sitä varten saanut, sinun pitää antaa ne
iso-isälle, niin hän määrää, mihin ne ovat käytettävät."
Mutta Heidi ei antanut häiritä iloaan; hän riemuitsi ja hyppeli ympäri
tupaa huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "Nyt iso-äiti saa leivän joka
päivä ja voimistuu ja tulee ihan terveeksi, ja — voi isoäiti", huusi
hän uudella ihastuksella, "sinä varmaankin taas tulet näkeväksi, ehkä
siihen vain on syynä sinun voimattomuutesi."
Iso-äiti oli ääneti, hän ei hennonut häiritä lapsen iloa. Sinne tänne
juostessaan sattui Heidi näkemään iso-äidin vanhan laulukirjan ja siitä
juolahti uusi, iloinen ajatus hänen mieleensä; "Iso-äiti, nyt minä osaan
lukeakin varsin hyvin, luenko minä sinulle jonkun laulun vanhasta
kirjastasi?"
"Oi lue", pyysi iso-äiti iloissaan odottamattomasta ehdotuksesta;
"tahdotko sinä todellakin lukea, lapseni, tahdotko?"
Heidi oli kiivennyt tuolille ja ottanut alas kirjan, jota paksu
pölypilvi seurasi, sillä kirja oli kauan ollut käyttämättä hyllyllä.
Heidi puhdisti sen ja istui sitten jakkaralle likelle iso-äitiä ja
kysyi, mitä hänen piti lukea.
"Mitä vain tahdot, lapseni, mitä vain tahdot", iso-äiti siirsi rukkinsa
vähän syrjään ja odotti hartaasti.
Heidi käänteli lehtiä ja luki ensin hiljaa itsekseen sieltä täältä:
"Tässä seisoo jotakin auringosta, minä luen se sinulle, iso-äiti." Ja
Heidi alotti, ja jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän itsekin
innostui ja sitä lämpimämmin hän myös luki:
"Oi päivyt kulta,
Täynn' onnen tulta,
Sä kukkuloille
Ja nurmikoille
Luot ihmevalosi virvoittavan.
Mun ruumiin' riutui
Ja maahan vaipui;
Vaan elpyneenä
Ja iloisena
Kasvoni jälleen luon taivahasen.
Sun ihmetyösi
Siell' silmän' löysi,
Ne kunniakses'
Loit, osoitukseks',
Ett' on sun voimasi uupumaton.
Ja johon sitten
Luo hurskahitten
Surusta la'annut
Ja rauhan saanut
Ikuinen henkeni kohoaapi.
Jumala suuri
On väkevä juuri,
Sanansa syvä,
Tahtonsa pyhä
Ain' iäisyytehen perustuvat.
Armonsa aina
Lohtua lainaa;
Mieleni nurjan.
Sydämen kurjan
Puhtaaks' ja uudeksi aivan se luo.
Risti ja vaivat
Ne katoavat;
Asettuu hyrskyt,
Tyyntyypi myrskyt,
Aurinko uudet tuo toivehet taas.
Ilot ja uuden
Onnellisuuden
Jumala armas
Antaapi taivaass',
Mieleni sinne jo nyt ylenee."
Iso-äiti istui hiljaa, kädet ristissä ja selittämätön ilon loiste,
semmoinen, jota Heidi ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt, kuvastui
hänen kasvoillaan, vaikka kyyneleet valuivat hänen poskillensa. Kun
Heidi vaikeni, pyysi hän: "Oi vielä kerran, Heidi, lue se vielä kerran
minulle:
"Risti ja vaivat
Ne katoavat —"
Ja lapsi alotti uudestaan ja luki omituisella ilolla hartaasti ja
toivossa:
"Risti ja vaivat
Ne katoavat;
Asettuu hyrskyt,
Tyyntyypi myrskyt,
Aurinko uudet tuo toivehet taas.
Ilon ja uuden
Onnellisuuden
Jumala armas
Antaapi taivaass',
Mieleni sinne jo nyt ylenee."
"Oi Heidi, se valaisee! se valaisee sydäntäni! Oi minkä hyvän sinä
minulle olet tänään tehnyt, Heidi!"
Kerta toisensa jälkeen iso-äiti lausui ilon ja lohdutuksen sanoja, ja
Heidinkin kasvot loistivat ilosta, hän vain katsoi ja katsoi iso-äitiin,
joka kiitollisesti kohotti päänsä taivasta kohti, ikäänkuin hän jo olisi
uusilla kirkkailla silmillä nähnyt Jumalan kirkkaan taivaan. Sellaisena
ei lapsi ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
Ikkunaan koputettiin ja Heidi näki ulkona iso-isän, joka viittasi häntä
tulemaan kotiin. Hän totteli heti, mutta ennätti kuitenkin vakuuttaa
tulevansa huomenna takaisin, ja jos hän Pekan kanssa menisikin
laitumelle, palaisi hän kuitenkin jo puolen päivän aikana, sillä se,
että hän nyt taisi ilahduttaa iso-äidin sydäntä, oli Heidille suurin
onni, vielä paljon suurempi kuin kesäisen päivän viettäminen kukkasien
ja vuohien seurassa. Briitta juoksi hänen jälkeensä ovelle ja vei
Heidille mekon ja hatun, jotta hän ottaisi ne mukanansa. Mekon hän otti
käsivarrellensa, sillä hän ajatteli, että iso-isä jo tunsi hänet, mutta
hatun hän laski itsepintaisesti luotaan. Briitta saisi kyllä pitää sen,
Heidi ei sitä koskaan, ei koskaan panisi päähänsä. — Heidin sydän oli
niin täynnä, että hänen heti täytyi ruveta iso-isälle kertomaan, miten
iloinen hän oli siitä, että alhaalla "kylässä" saattoi ostaa vehnäleipää
iso-äidille, kun vain oli rahaa, ja että iso-äidistä äkkiä oli tuntunut
niin valoisalta ja hyvältä, kun Heidi oli hänelle lukenut, ja kun hän
oli lopettanut kertomuksensa, alkoi hän taas alusta ja sanoi
luottamuksella: "Eikö niin, iso-isä, vaikkei iso-äiti tahdokaan, niin
sinä kuitenkin annat minulle kaiken rahan tuosta kääröstä, ja minä annan
siitä joka arkipäivä yhden rahan ja pyhänä kaksi Pekalle, jotta hän
niillä ostaisi leipää 'kylästä'."
"Mutta vuode, Heidi", sanoi iso-isä, "oikea vuode olisi sinulle tarpeen
ja sittenkin jää vielä rahaa moneksi leiväksi." —
Mutta Heidi ei antanut iso-isälleen rauhaa; hän vakuutti, että hän
nukkui paljon paremmin heinillä kuin milloinkaan patjavuoteellaan
Frankfurtissa, ja rukoili niin hartaasti ja lakkaamatta iso-isää
suostumaan hänen pyyntöönsä, että iso-isä viimein sanoi: "Rahat ovat
sinun ja sinä saat tehdä niillä, mitä tahdot. — Monta vuotta voit
niillä ostaa Leipää iso-äidille."
Heidi riemuitsi: "Heleijaa! Nyt ei iso-äidin tarvitse koskaan enää syödä
kovaa hapanta leipää, ja voi, iso-isä, nyt on kaikki niin hyvin, kuin ei
meillä vielä eläessämme ole ollut!" Ja Heidi hypähti korkealle ja
riemuitsi kuin taivaan lintu. Mutta yht'äkkiä hän muuttui taas vakavaksi
ja sanoi: "Oi, jos nyt rakas Jumala olisi heti antanut sen tapahtua,
niinkuin minä niin hartaasti halusin, niin ei kaikki nyt olisikaan näin
hyvin, minä olisin heti tullut kotiin ja minulla olisi ollut iso-äidille
vain muutama leipä, enkä olisi osannut lukea, josta iso-äidillä on niin
paljon iloa; mutta rakas Jumala on antanut kaiken käydä paljoa paremmin,
kuin minä ymmärsin toivoakaan; mummo sanoi sen minulle, ja nyt kaikki
onkin niin tapahtunut. Oi kuinka iloinen olen siitä, ettei rakas Jumala
myöntynyt silloin, kun minä vaikeroin! Mutta nyt minä tahdon aina
rukoilla, niinkuin mummo käski, ja aina kiittää Häntä, ja jollei Hän
aina anna tapahtua, niinkuin minä olen rukoillut, niin tahdon ajatella:
nyt käy varmaan taas niinkuin Frankfurtissa, Jumalalla on jotain
parempaa minulle mielessä. Mutta nyt rukoilemme joka päivä, iso-isä,
eikö niin, emmekä koskaan enää unhoita sitä, ettei rakas Jumalakaan
unhottaisi meitä?"
"Mutta jollemme sittenkään rukoilisi", mutisi iso-isä.
"Oi, meidän käy silloin huonosti, sillä rakas Jumala unhoittaa meidät ja
antaa meidän mennä omia teitämme ja jos sitten käy onnettomasti ja
vaikeroimme, niin ei kukaan ihminen sääli meitä, vaan kaikki sanovat:
'Itsehän hän on ensin luopunut Jumalasta, joka olisi voinut häntä
auttaa, ja nyt rakas Jumala myös hylkää hänet'."
"Se on totta, Heidi, keneltä olet sen kuullut?"
"Mummolla, hän on minulle kaikki selittänyt."
Iso-isä kulki vähän matkaa ääneti, sitten sanoi hän itsekseen omissa
ajatuksissaan: "Ja kun kerran niin on, silloin se siksi jää; takaisin ei
kukaan pääse ja kenen Herra Jumala on unhoittanut, sen hän on
unhoittanut."
"Oi. iso-isä, ei niin, hän pääsee takaisin, sen on mummo myöskin
selittänyt, silloin käypi niinkuin minun kirjani kauniissa
kertomuksessa. Sinähän et tosin tiedä mitenkä; mutta pian me olemme
kotona ja silloin saat kuulla, kuinka kaunis se kertomus on."
Heidi joudutti askeleitansa, hän astui yhä reippaammin viimeistä
pengertä ylös — ja tuskin he olivat perillä, kun Heidi jo irtaantui
iso-isän kädestä ja juoksi majaan. Iso-isä laski selästään kopan, johon
hän oli tyhjentänyt puolet kirstun sisällöstä, sillä koko kirstu olisi
ollut liian raskas kantaa. Sitten hän istahti miettiväisenä
lavitsalleen. Heidi tuli taas ulos kirja kainalossa.
"Kas se on oikein, iso-isä, että sinä jo istut siinä", ja yhdellä
hyppäyksellä oli Heidi hänen luonaan ja oli jo avannut kirjansa, sillä
hän oli niin monasti lukenut saman kertomuksen, että kirja itsestään
aukeni siltä kohdalta. Nyt Heidi luki suurella osanotolla pojasta, joka
isänsä kodissa oli ollut onnellinen. Hän seisoi ulkona kedolla, jolla
hänen isänsä kauniit lehmät ja lampaat kävivät laitumella. Kauniiseen
viittaansa verhottuna ja paimen-sauvaansa nojaten hän ihaili
auringonlaskua, niinkuin kaikki näkyi kuvasta. Mutta yht'äkkiä hän
tahtoi tulla itsenäiseksi; hän vaati isältänsä koko perintönsä ja läksi
pois ja tuhlasi sen. Kun hänellä ei enää ollut mitään, täytyi hänen
ruveta erään talonpojan palvelijaksi ja paimensi hänen sikojansa. Hänen
vaatteensa olivat kuluneet repaleiksi, ja ravinnokseen sai hän
ainoastaan niukalta samaa ruokaa kuin siat. Silloin hän muisti, kuinka
hyvä hänen oli ollut isänsä luona, kuinka hyvä isä oli ollut hänelle ja
kuinka kiittämätön hän itse oli ollut isällensä, ja hänen täytyi itkeä
katumuksesta ja koti-ikävästä. Ja hän ajatteli: minä menen isäni luo,
pyydän häneltä anteeksi ja sanon hänelle: "Minä en ole ansainnut olla
sinun poikasi, ota minut sun palvelijaksesi." — Ja kun hän lähestyi
isänsä huonetta, näki isä hänet jo kaukaa ja juoksi häntä vastaan. —
"Mitä sinä nyt luulet, iso-isä?" keskeytti Heidi lukemisensa; "nyt sinä
luulet, että isä vielä on suutuksissaan ja sanoo hänelle: 'Sanoinhan
minä sen!?' Kuule nyt, mitä seuraa: 'Ja isä sääli häntä, syleili ja
suuteli häntä, ja poika sanoi: 'Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta
vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ole mahdollinen sinun pojaksesi
kutsuttaa.' Mutta isä sanoi palvelijoillensa: 'Tuokaa tänne parhaat
vaatteet ja pukekaa hänen yllensä, ja antakaa sormus hänen sormeensa ja
kengät hänen jalkoihinsa. Ja tuokaa syötetty vasikka ja tappakaa se, ja
syökäämme ja riemuitkaamme; sillä tämä minun poikani oli kuollut ja
virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty.' Ja he rupesivat
riemuitsemaan."
"Eikö se ole ihana kertomus, iso-isä?" kysyi Heidi, kun tämä yhä vielä
oli vaiti eikä, niinkuin lapsi oli odottanut, iloinnut eikä ihmetellyt
sitä.
"On, Heidi, se on ihana kertomus", sanoi iso-isä, mutta hän oli niin
vakavan näköinen, että Heidi taas vaikeni ja rupesi ääneti katselemaan
kuviansa. Kerran hän vielä asetti kirjan iso-isänsä eteen ja sanoi:
"Katso, miten hyvä hänen on olla", osottaen sormellaan kotia palanneen
kuvaa, missä tämä seisoi uusissa vaatteissaan isänsä luona hänen
rakastettuna poikanansa.
Pari tuntia myöhemmin, kun Heidi jo oli syvään uneen vaipunut, nousi
iso-isä pieniä portaita ylös parvelle; hän asetti lamppunsa likelle
Heidin vuodetta, kuitenkin niin, ettei sen valo osunut nukkuvan lapsen
kasvoille. Heidi lepäsi siinä kädet ristissä eikä suinkaan ollut
unhoittanut rukoilla, sillä rauhan ja autuuden tunne lepäsi hänen
ruusuisilla kasvoillansa. Se mahtoi liikuttaa iso-isää, sillä hän seisoi
siinä kauan, kauan ja katseli taukoamatta nukkuvaa lasta. Hänkin pani
kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen, pää kumarruksissa: "Isä, minä olen
syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen
sinun pojaksesi kutsuttaa!" Ja kaksi suurta kyyneltä vieri vanhuksen
poskia alas.
Muutamia tuntia sen jälkeen, heti päivän koittaessa, seisoi Tunturisetä
jo majansa edustalla ja katseli iloisin silmin ympärillensä.
Sunnuntaiaamun loiste säteili vuorilla ja laaksoissa. Alhaalta laaksosta
kajahtelivat aikaisimmat aamukellot, ja ylhäällä hongissa lauloivat
linnut iloisia aamulaulujansa.
Iso-isä meni tupaan takaisin. "Tule Heidi!" huusi hän sieltä ylös
parvelle, "päivä on jo noussut! Pue paras puku yllesi, niin menemme
kirkkoon."
Heidi ei vitkastellut, se ei ollut mikään tavallinen kutsu, sitä hänen
täytyi kiireesti noudattaa. Hetkisen kuluttua hän juoksi jo alas
puettuna kauniiseen frankfurtilaiseen pukuunsa, mutta pysähtyi suuresti
kummastuneena iso-isänsä eteen. "Oi, iso-isä, tuommoisena minä en
koskaan ole sinua nähnyt", sai hän viimeinkin sanotuksi, "etkä sinä
koskaan ole käyttänyt kaunista hopeanappista takkiasi, voi kuinka kaunis
sinä olet pyhäpuvussasi."
Vanhus silmäili ystävällisesti hymyillen lasta ja sanoi: "Niin sinäkin
olet: tule nyt." Hän otti Heidiä kädestä ja niin kulkivat he yhdessä
tunturilta alas. —
Joka taholta kajahtelivat kellojen heleät äänet heitä vastaan ja yhä
soinnukkaammin ja raikkaammin, kuta edemmäksi he tulivat. Heidi kuunteli
ihastuksella ja sanoi: "Kuuletko niitä, iso-isä? Nyt on aivankuin
suurena juhlana."
Alhaalla oli kaikki kylän väki jo kirkossa. He olivat juuri alottaneet
virren, kun iso-isä Heidin kanssa astui kirkkoon ja istui viimeiselle
penkille. Mutta se, joka istui häntä lähinnä, nykäsi kyynärpäällään
naapuriansa ja sanoi: "Oletko sinä huomannut, että Tunturisetä on
kirkossa!"
Ja naapuri nykäsi taas vuorostaan seuraavaa, niin että ennen pitkää joka
taholta kuiskailtiin: "Tunturisetä! Tunturisetä!" ja melkein jokaisen
naisen täytyi kääntää päätään ja useimmat heistä sekaantuivat hiukan
säveleestä, niin että lukkarin oli sangen vaikea johtaa laulua. Mutta
kun pappi sitten alotti saarnansa, katosi hajamielisyys taas kokonaan,
sillä hänen sanoissaan ilmeni niin harrasta kiitoksen ja ylistyksen
tunnetta, että se valtasi koko seurakunnankin, niin että jokaisesta
läsnäolijasta tuntui siltä, kuin joku suuri ilo olisi hänelle
tapahtunut. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, poistui Tunturisetä
kirkosta taluttaen lasta kädestä ja suuntasi askeleensa pappilaa kohden,
ja kaikki, jotka seurasivat häntä, ja ne, jotka ennen häntä olivat
ulkona, katsoivat hänen jälkeensä ja useimmat kävelivät samaan suutaan
hänen kanssansa nähdäksensä, menisikö hän todellakin pappilaan, ja sen
hän tekikin. Silloin kokoontuivat kaikki ryhmiin ja keskustelivat
kiihkeästi päivän tavattomasta tapauksesta, Tunturisedän
kirkonkäynnistä, ja katsoivat levottomina pappilaan päin nähdäksensä,
palaisiko Tunturisetä sieltä vihoissaan ja kiukuissaan, vaiko papin
ystävänä, sillä he eivät ensinkään tienneet, mistä syystä vanhus oli
tullut alas tunturilta ja mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.
Mutta useimpien mielipide oli kuitenkin muuttunut jo hänen eduksensa ja
he sanoivat toinen toisillensa: "Ei suinkaan Tunturisetä ole niin paha
kuin sanotaan; näkeehän sen heti, miten hellästi hän pitää pienokaista
kädestä." Ja toinen taas vastasi: "Senhän minä aina olen sanonut, eikä
hän papinkaan luokse menisi, jos hän olisi perin paha; silloinhan hänen
täytyisi pelätä, ihmiset liioittelevat niin usein." Ja leipuri sanoi:
"Minähän sen kuitenkin kaikkein ensimmäiseksi sanoin; milloinka
pienoinen lapsi, jolla on ruokaa ja juomaa ja kaikkea hyvää, mitä hän
tahtoo ja toivoo, jättää sen kaiken ja halajaa takaisin iso-isän luo,
jos tämä on paha ja hurja, niin että lapsen täytyisi pelätä häntä?" Ja
niin sai suopeampi mieliala yhä suuremman vallan heissä, kun naisetkin
saapuivat seuraan ja kertoivat, mitä olivat kuulleet Vuohi-Pekan
Briitalta ja iso-äidiltä, ja heidän puheistaan päättäen oli Tunturisetä
ihan toisenlainen kuin yleisesti tähän asti oli luultu, niin että
kokoontuneista tuntui pikemmin siltä, kuin he olisivat seisoneet siinä
odottamassa vanhaa kauan kaivattua ystävää toivottaakseen hänet
tervetulleeksi. —
Sillä aikaa oli Tunturisetä tullut pastorin lukuhuoneen ovelle ja
kolkuttanut. Herra pastori aukaisi ja astui vilkkaasti häntä vastaan
eikä ensinkään näyttänyt kummastuneelta, niinkuin olisi voinut luulla,
vaan ikään kuin hän olisi odottanut häntä; Tunturisedän kirkossa-olo ei
varmaankaan ollut jäänyt herra pastorilla huomaamalta. Hän tarttui
vanhuksen käteen ja pudisti sitä useamman kerran niin sydämellisesti,
ettei Tunturisetä aluksi saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hän ei ollut
odottanut noin ystävällistä vastaanottoa. Hän tointui kuitenkin taas ja
sanoi: "Minä tulen pyytämään, että herra pastori olisi hyvä ja unohtaisi
ne sanat, jotka lausuin tunturilla, ettekä enää lukisi sitä minulle
viaksi, vaikka silloin vastustin teidän neuvoanne. Te olitte oikeassa,
herra pastori, ja minä olin väärässä, mutta nyt minä tahdon seurata
teidän neuvoanne ja muuttaa talveksi alas 'kylään', sillä tämä lapsi on
arka, ja kova vuoden aika tunturilla on hänelle liian rasittavaa, ja jos
ihmiset täällä katsoisivatkin minuun vähän karsaasti niinkuin sellaista,
johon ei ole luottamista, niin en ole parempaa ansainnutkaan, mutta
ettehän te, herra pastori, sitä kuitenkaan tee?"
Ystävällisen papin silmät loistivat ilosta, hän otti vielä kerran
vanhuksen käden omaansa ja sanoi liikutettuna: "Naapuri, te olette ollut
parhaimmassa kirkossa jo ennen, kuin tulitte tänne minun kirkkooni; olen
siitä iloinen! Eikä teidän tarvitse katua, että jälleen tahdotte tulla
tänne ja elää meidän kanssamme. Minun luokseni olette rakkaana ystävänä
ja naapurina aina tervetullut ja minä aion viettää monta talvi-iltaa
iloisesti teidän luonanne, sillä teidän seuranne on minulle arvokas ja
rakas, ja pienokaiselle tulemme myöskin hankkimaan hyviä ystäviä." Herra
pastori laski ystävällisesti kätensä Heidin tummille kiharille ja
talutti häntä kädestä, saattaessaan iso-isää ulos portaille, ja vasta
siellä hän hyvästeli heitä, niin että koko heidän ympärillään seisova
kansa saattoi nähdä, miten herra pastori aina uudelleen ja uudelleen
puristi Tunturisedän kättä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen paras
ystävänsä, josta hän tuskin saattoi erota. Tuskin oli pappi siis
sulkenut oven jälkeensä, kun koko seurakunta riensi Tunturisetää
vastaan, jokainen tahtoi olla ensimmäinen, ja niin monta kättä
ojennettiin hänelle yht'aikaa, ettei hän tiennyt mihin niistä ensin
tarttua. Joku huudahti hänelle: "Sepä hupaista! sepä hupaista, setä,
että kerran taas käytte meitä katsomassa!" ja toinen taas: "Minäkin olen
usein toivonut kerran saavani jälleen puhua sanasen teidän kanssanne,
setä." Ja samaan tapaan kajahteli joka suunnalta, ja kun setä sitten
ystävällisiin puhutteluihin vastasi, että hän aikoi siirtyä talveksi
entiseen asuntoonsa alas "kylään" ja taas elellä vanhojen tuttujensa
kanssa yhdessä, kiihtyi yleinen riemu oikeaksi myrskyksi ja näytti ihan
siltä, kuin Tunturisetä olisi ollut "kylän" enin rakastettu henkilö.
jota jokainen oli suuresti kaivannut. Useimmat saattoivat iso-isää ja
lasta pitkän matkaa ylös tunturin rinnettä ja hyvästijättäessään
jokainen heistä vaati Tunturisetää käymään luonansa, kun hän taas
palaisi kylään. Kun saattajat erosivat hänestä ja lähtivät astumaan
vuoripolkua alas kylään, pysähtyi vanhus ja katseli kauan heidän
jälkeensä, ja hänen kasvoilleen levisi niin lempeä loiste, että näytti
siltä, kuin olisi auringonvalo tullut hänen omasta sydämestään. Heidi
katseli häneen herkeämättä ja sanoi iloisesti: "Iso-isä, tänään sinä
olet kauniimpi kuin koskaan ennen."
"Niinkö arvelet", hymyili iso-isä. "Niin. katsos, Heidi, minua on tänään
kohdannut onni, jota en suinkaan ole ansainnut. Tuntuu niin hyvältä elää
rauhassa ja sovussa Jumalan ja ihmisten kanssa. Rakas Jumala tarkoitti
parastani sillä, että hän lähetti sinut luokseni tunturille."
Vuohi-Pekan majalle saavuttuansa aukaisi iso-isä heti oven ja astui
sisään: "Jumala antakoon hyvää päivää, iso-äiti", huudahti hän,
emmeköhän taas ala paikkailla tupaa, ennenkuin myrskyt tulevat."
"Hyvä Jumala, se on setä!" huusi iso-äiti iloisella kummastuksella.
"Että minulle sekin ilo vielä piti suotaman elämässäni! Että minä
kerrankin saan kiittää teitä kaikesta, mitä meille olette tehnyt, setä!
Jumala teitä palkitkoon! Palkitkoon sen Jumala!"
Ja vavisten ilosta ojensi vanha iso-äiti kätensä vastatulleelle, joka
sydämellisesti pudisteli sitä, sitten hän jatkoi pitäen kiinni sedän
kädestä: "Ja yksi pyyntö on minulla vielä sydämelläni, setä: Jos minä
joskus olen loukannut teitä, niin älkää rangaisko minua sillä, että
vielä kerran laskette Heidin luotanne, ennenkuin minä lepään
kirkkomaassa. Oi, te ette tiedä, mikä aarre tämä lapsi on minulle!" ja
hän syleili Heidiä, joka jo oli hiipinyt hänen luokseen.
"Olkaa huoleti, iso-äiti", rauhoitti häntä setä; "siten en tahdo
rangaista teitä enkä itseänikään, tästä lähin jäämme kaikki toinen
toistemme luo pitkäksi aikaa, jos Jumala sen sallii."
Nyt Briitta hieman salaperäisesti veti sedän erikseen huoneen nurkkaan
ja näytti hänelle kaunista sulkahattua sekä kertoi, mitenkä asianlaita
oli, sillä luonnollisesti hän ei voinut ottaa vastaan semmoista lahjaa.
Mutta iso-isä katsoi sangen tyytyväisesti Heidiinsä ja sanoi: "Hattu on
hänen, jollei hän sitä enää tahdo panna päähänsä, niin hän on oikeassa,
ja jos hän on sen sinulle antanut, niin ota sinä se vaan vastaan."
Briitta oli tästä odottamattomasta päätöksestä suuresti iloissaan: "Se
on varmaankin enemmän kuin kymmenen markan arvoinen, katsokaapas vain!"
iloissaan kohotti hän sen korkealle ilmaan. "Minkä erinomaisen
siunauksen se Heidi sentään sieltä Frankfurtista on tuonut kotiin! Minun
on jo monasti täytynyt ajatella, eikö olisi parasta että lähettäisin
Pekkanikin vähäksi ajaksi sinne; mitä te siihen sanoisitte, setä?"
Sedän silmät säihkyivät veitikkamaisesti. Hän arveli, ettei se olisi
Pekalle vahingoksi; mutta neuvoi Briittaa odottamaan sopivaa
tilaisuutta.
Samassa samainen henkilö syöksähtikin sisään, mutta kolautti ensin
päänsä oveen niin kovasti, että joka paikka ritisi; nähtävästi oli
hänellä kiire. Hengästyneenä ja läähättäen pysähtyi hän keskelle tupaa
ja ojensi kirjettä kädessänsä. Sekin oli seikka, jommoista ei ennen
ollut tapahtunut: kirje, osoiteltu Heidille, jonka hän oli saanut
alhaalla "kylän" postilaitoksesta. Kaikki istuivat pöydän ympärille
odottamaan. Heidi aukaisi kirjeensä ja luki sen ääneen takertumatta. Se
oli Klara Sesemannilta. Hän kertoi siinä, miten ikävä hänen oli ollut
Heidin lähdettyä, ja että hän töin tuskin saattoi sitä enää kestää;
sentähden oli hän niin kauan pyytänyt isältänsä, kunnes tämä oli
luvannut jo seuraavana syksynä lähteä kylpyretkelle Ragatziin, ja mummo
aikoi myös mukaan, ja silloin hän tahtoi käydä tervehtimässä Heidiä ja
iso-isää tunturilla. Ja mummo käski vielä sanoa Heidille, että hän oli
tehnyt oikein siinä, kun oli tahtonut viedä vehnäleivät iso-äidille, ja
jottei iso-äidin tarvitsisi syödä niitä kuiviltansa, oli kahvi lähetetty
jäljestä päin, se oli jo matkalla, ja kun mummo itse tulisi tunturilla
käymään, piti Heidin viedä hänet iso-äitiä tervehtimään.
Siitä syntyi sitten niin suuri ilo ja ihmetys, kun kaikki uutiset
koskivat heitä jokaista yhtä likeltä, ettei itse iso-isäkään huomannut
miten nopeasti aika kului ja kuinka myöhäinen jo oli, ja kaikki he
olivat niin tyytyväisiä ja iloisia tulevien päivien yhdessäolosta, ja
ehkä vielä enemmän tämänpäiväisestä, että iso-äiti lopulta sanoi:
"Kaikkein suloisinta on kuitenkin se, että vanha ystävä kerran taas
tulee ja ojentaa meille kätensä niinkuin ennen muinoin; se synnyttää
lohduttavan tunteen siitä, että kerran vielä saamme tavata ne, jotka
meille ovat olleet rakkaita. Tulettehan taas pian käymään täällä, setä,
ja lapsi varmaankin jo huomenna."
Se lupaus vahvistettiin iso-äidille kädenlyönnillä, mutta nyt oli jo
aika lähteä kotiin, ja iso-isä kulki Heidin kanssa ylös tunturille, ja
samoin kuin heleät aamukellot likeltä ja kaukaa olivat kutsuneet heitä
laaksoon, samoin saattoivat rauhalliset iltakellot heidät jälleen
takaisin ilta-auringon loisteessa välkkyvälle majalle. — Mutta kun
mummo tulee syksyllä, valmistaa hän varmaan Heidille samoinkuin
iso-äidillekin monta odottamatointa iloa, ja varmaankin saadaan
heinäparvelle oikea vuode, sillä missä mummo vain liikkuu, siellä
järjestyvät kaikki asiat, niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin.