Sesemannin talossa kummittelee.
Moniaita päiviä oli jo neiti Rottenmeier kulkenut ääneti ja
miettiväisenä. Jos hänen hämärän aikana täytyi mennä huoneesta toiseen
tai astua pitkän käytävän lävitse, katseli hän tarkkaan joka nurkkaan
vieläpä joskus taaksensakin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku
ehkä hiljaa seuraisi häntä ja äkkiarvaamatta saattaisi tarttua hänen
leninkiinsä. Näin yksinään uskalsi hän kuitenkin mennä vain asuttuihin
huoneisiin. Jos hänellä oli yläkerran uhkeasti sisustetuissa
vierashuoneissa jotakin toimitettavaa, tai jos hänen piti mennä alimpaan
kerrokseen, jossa tuo suuri salaperäinen sali oli, missä joka ainoa
askel kaikui kammottavasti ja vanhat raatiherrat suurissa valkoisissa
kauluksissaan katselivat jäykästi ja vakavasti nuorempaa sukupolvea,
silloin käski hän aina Tinetten mukaansa siltä varalta, että muka olisi
jotakin ylös kannettavaa tai päin vastoin alas vietävää. Tinette
puolestaan teki ihan samoin; jos hänellä oli yläkerrassa jotakin
tehtävää, huusi hän Sebastianin luokseen ja käski hänen tulla mukaan;
saattaisihan olla semmoista kannettavaa, joka olisi hänelle yksin liian
raskasta. Kaikkein merkillisintä oli se, että Sebastiankin teki ihan
samoin: jos hänet lähetettiin kaukaisempiin huoneisiin, haki hän Juhanan
ja määräsi hänet tulemaan kanssaan, sillä saattaisihan tapahtua, ettei
hän yksinään saisi kuljetetuksi kaikkea, mitä sieltä oli tuotava. Ja
toinen totteli toista mielellään, vaikkei koskaan mitään erinomaista
apua tarvittu, vaan jokainen hyvin olisi tullut yksinäänkin toimeen:
näytti siltä kuin se, jonka apua pyydettiin, olisi ajatellut, että hän
ehkä ennen pitkää itse tarvitsisi samanlaista apua. Sillä välin kun näin
tehtiin, seisoi vanha keittäjätär syvissä mietteissä hellinsä luona,
ravisteli päätään ja huokasi: "Voi vaivaista minua, että minun
tämmöisiäkin vielä piti kokea."
Sesemannin talossa oli jo jonkun aikaa tapahtunut jotakin varsin
kummallista ja salaperäistä. Joka aamu kun palvelusväki tuli alas
huoneistaan, oli ulko-ovi selkiselällään, mutta missään ei näkynyt
ketään ihmistä, jota olisi voinut syyttää siitä. Ensimmäisinä päivinä,
joina tämä oli tapahtunut, tutkittiin joka huone ja soppi talossa, että
saataisiin ilmi, mitä kaikkea oli varastettu, sillä ei voitu muuta
ajatella, kuin että joku rosvo oli lymynnyt taloon ja sitten yön
kuluessa puikahtanut tiehensä varastettuine kaluineen; mutta talosta ei
puuttunut ainoatakaan kapinetta. Iltasella lukittiin ovi
kaksinkertaiseen lukkoon, pantiinpa vielä puinen tanko sen eteen, —
mutta siitä ei ollut apua; aamulla oli ovi taas selkiselällään, ja jos
palvelijat, levottomia kun olivat, tulivat alas miten varhain tahansa,
oli ovi aina auki, vaikka naapurit vielä olivat syvään uneen vaipuneina
ja joka ikkuna ja ovi heidän taloissaan suljettuna. Vihdoinkin päättivät
Sebastian ja Juhana rohkaista mielensä, ja neiti Rottenmeierin hartaita
kehoituksia noudattaen viettää yön suuren salin viereisessä huoneessa ja
siellä odottaa, mitä tapahtuisi. Neiti Rottenmeier haki useanlaisia
herra Sesemannin aseita ja antoi Sebastianille suuren likööripullon,
että saisivat ensin virkistää itseään ja sitten ryhtyä puolustukseen,
jos niin tarvittaisiin.
Määrättynä iltana istuivat molemmat heti vahvistusta nauttimaan. Se
vaikutti sen, että he ensin tulivat sangen puheliaiksi ja sittemmin niin
unisiksi, että vaipuivat tuolinsa selkänojaa vasten ja nukkuivat. Kun
tornikello löi kaksitoista, kavahti Sebastian tuoliltaan ja puhutteli
kumppaniaan; mutta häntä ei ollut helppo herättää. Joka kerta kun
Sebastian huusi hänelle, muutti hän päänsä tuolin toiselta laidalta
toiselle ja nukkui uudestaan. Sebastian kuunteli nyt tarkemmin, hän oli
jälleen ihan valveilla. Kaikki oli hiljaa, ei kadultakaan kuulunut
mitään ääntä. Sebastiania ei enää nukuttanut, sillä hiljaisuus hänen
ympärillään kauhisti häntä; hän puhutteli Juhanaa vain puoliääneen ja
ravisteli häntä tuon tuostakin. Viimein kun kello ylhäällä oli jo lyönyt
yksi, heräsi Juhana ja muisti minkätähden hän ei maannut vuoteessaan,
vaan istui nojatuolissa. Äkkiä syöksähti hän tuoliltaan ja huusi: "Nyt
Sebastian, täytyy meidän toki kerran mennä ulos katsomaan mitenkä siellä
on: ethän sinä pelkää? Seuraa vain minun jälessäni!"
Juhana aukaisi raollaan olevan oven ihan auki ja astui ulos. Samassa
silmänräpäyksessä puhalsi voimakas tuulenpuuska avatusta ulko-ovesta
huoneeseen ja sammutti kynttilän Juhanan kädestä. Hän vetäytyi
taaksepäin takaisin huoneeseen niin äkkiä, että oli miltei kaataa
Sebastianin, työnsi hänet mukanansa, paiskasi oven kiinni ja kiersi
kuumeentapaisesti avaimen niin moneen lukkoon kuin oli mahdollista.
Sitten hän veti tulitikkunsa esille ja sytytti uudestaan kynttilänsä.
Sebastian ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut, sillä seisoessaan
hartevan Juhanan takana ei hän ollut tuntenut tuulenpuuskaa. Mutta kun
hän nyt näki Juhanan kynttilän valossa, huudahti hän kauhusta, sillä
Juhana oli lumivalkoinen ja vapisi kuin haavan lehti. "Mitä nyt? Mitä
sinä siellä ulkona näit?" kysyi Sebastian osaaottavasti.
"Ovi on selkiselällään", änkytti Juhana, "ja portailla valkoinen haamu,
näetkös Sebastian, noin vain se liiti portaita ylös, huh — ja sitten se
katosi."
Sebastianin selkää karmi. He istuivat molemmat ihan likitysten, eivätkä
liikahtaneet, ennenkuin päivä selkeni ja liike jälleen alkoi kadulla.
Silloin astuivat he yhdessä ulos, sulkivat ulko-oven ja menivät sitten
neiti Rottenmeierille kertomaan yön tapahtumaa. Neiti olikin jo
tavattavana, sillä hänkään ei ollut malttanut nukkua. Niin pian kuin hän
oli kuullut, mitä oli tapahtunut, istui hän heti kirjoittamaan herra
Sesemannille semmoisen kirjeen, jonka vertaista ei tämä koskaan ollut
saanut. Herra Sesemannin piti viipymättä tulla kotiin, siellä kun
tapahtui mitä hirmuisimpia asioita. Sitten kerrottiin tapaukset alusta
loppuun, miten ulko-ovi joka aamu oli auki, niin ettei kukaan hänen
talossaan enää ollut varma hengestään, ja ettei ylipäätään voinut
arvata, mitä ikäviä seurauksia siitä vielä oli odoteltavissa. Herra
Sesemann vastasi heti kirjeen saatuansa, että hänen oli ihan mahdoton
niin äkkiarvaamatta jättää tointansa sikseen ja tulla kotiin.
Kummitusjuttu tuntui hänestä niin ikään varsin oudolta, hän toivoi sen
olevan ohimenevää laatua; mutta jollei siinä suhteessa mitään muutosta
tapahtuisi, piti neiti Rottenmeierin kirjoittaa rouva Sesemannille
Holsteiniin ja kysyä, eikö hän tahtoisi tulla Frankfurtiin avuksi; hänen
äitinsä varmaankin vähässä ajassa pääsisi selville kummituksista,
eivätkä nämät luultavasti sitten pitkään aikaan uskaltaisi häiritä hänen
talonsa rauhaa. Kirjeen henki ei tyydyttänyt neiti Rottenmeieriä; herra
Sesemann ei ollut asian vakavuutta lainkaan käsittänyt. Hän kirjoitti
heti rouva Sesemannille, mutta hänenkään vastauksensa ei ollut
lohduttava, vaan sisälsi päin vastoin sangen pistäviä viittauksia. Rouva
Sesemann ei aikonut varta vasten matkustaa Holsteinista Frankfurtiin
sentähden, että neiti Rottenmeier näki aaveita. Muuten ei kummituksia
koskaan ennen oltu nähty herra Sesemannin talossa ja jos semmoista nyt
liikkui siellä, oli se joku elävä olento, jonka kanssa neiti Rottenmeier
kyllä voisi tulla toimeen, jollei muuten niin sopisihan huutaa
yövartijaa avuksi.
Mutta neiti Rottenmeier oli päättänyt, ettei hän enää viettäisi päiviään
alituisessa pelossa, ja hän tiesi mistä apu tuli. Tähän asti ei hän
ollut maininnut lapsille mitään kummituksista, sillä hän pelkäsi,
etteivät he sen jälkeen enää uskaltaisi jäädä silmänräpäykseksikään
yksin, ei yöllä eikä päivällä, ja siitä olisi voinut koitua monta
ikävyyttä hänelle. Nyt astui hän suoraan lukuhuoneeseen, jossa molemmat
lapset istuivat yhdessä, ja kertoi heille hiljaisella äänellä oudon
olennon öisistä käynneistä. Klara huusi heti paikalla, ettei hän enää
jäisi hetkeksikään yksinänsä, isän täytyisi heti tulla kotiin ja neiti
Rottenmeierin muuttaa vuoteensa hänen huoneeseensa, eikä Heidikään saisi
jäädä yksinään huoneeseensa, jottei aave menisi hänen luokseen ja
jollakin tapaa vahingoittaisi häntä; heidän piti kaikkien maata
_samassa_ huoneessa ja antaa kynttilän palaa koko yö, ja Tinetten
tulisi maata viereisessä huoneessa, Sebastianin ja Juhanan taas käytävässä,
jotta he voisivat huutaa ja säikähdyttää kummitusta, jos se pyrkisi
portaita ylös. Klara oli niin pelästynyt, että neiti Rottenmeierillä oli
täysi työ ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Hän lupasi heti kirjoittaa
isälle ja muuttaa vuoteensa Klaran huoneeseen eikä koskaan jättää häntä
yksin. Kaikki he eivät voisi nukkua samassa huoneessa; mutta jos
Adelheid pelkäisi, saisi Tinette kantaa vuoteensa hänen luokseen. Mutta
Heidi pelkäsi Tinetteä enemmän kuin aaveita, joista hän ei koskaan ennen
ollut kuullut puhuttavan, ja ilmoitti heti, ettei hän ensinkään pelännyt
kummitusta, vaan uskaltaisi jäädä yksin huoneeseensa. Neiti Rottenmeier
riensi kirjoituspöytänsä luo ja ilmoitti herra Sesemannille, miten hänen
talossaan yhä vielä joka yö uudistuneet kauhuntapaukset olivat niin
heikontaneet hänen tyttärensä ruumiinvoimia, että siitä saattaisi tulla
mitä ikävimpiä seurauksia. Olihan esimerkkejä siitä, että tällaisista
syistä seurasi äkillisiä suonenvetokohtauksia, ja hänen tyttärensä oli
nyt semmoiselle altisna.
Se tepsi. Kaksi päivää sen jälkeen seisoi herra Sesemann talonsa ovella
ja soitti kelloa semmoisella tavalla, että jokainen sisällä-olija värisi
ja katsoi toinen toiseensa, eikä voitu luulla muuta, kuin että kummitus
aivan röyhkeästi aikoi harjoittaa pahanilkisiä vehkeitään jo ennen yötä.
Sebastian kurkisti varovaisesti yläkerran puoleksi avatusta luukusta
samassa silmänräpäyksessä, kun kello kilisi uudestaan ja niin
voimakkaasti, että jokainen ehdottomasti ymmärsi ihmiskäden sitä
liikuttavan. Sebastian tunsi sen käden. Hän syöksyi päistikkaa portaita
alas, mutta pääsi perillä jälleen jaloilleen ja tempasi oven auki. Herra
Sesemann tervehti lyhyesti ja riensi suoraa päätä tyttärensä huoneeseen.
Klara vastaanotti hänet riemuhuudolla, ja kun isä tapasi lapsensa
iloisena ja muuttumattomana, selkeni hänen äsken synkeä otsansa ja hänen
kasvonsa kävivät yhä kirkkaammiksi, kun hän Klaralta itseltään kuuli,
että tämä nyt oli terveempi kuin milloinkaan ja niin iloinen isän
kotiintulosta, että hänen mielestään oli oikein onni, että talossa
kummitteli, koska se oli jouduttanut isän palaamista.
"Ja mitenkä aave nyt tätä nykyä käyttäytyy, neiti Rottenmeier?" kysyi
herra Sesemann pieni hullunkurinen hymy suupielissään.
"Ei, herra Sesemann", vastasi neiti vakavasti, "tämä ei ole ensinkään
leikin asia, minä olen ihan varma siitä, herra Sesemann, ettette
huomenna enää naura, sillä kaikesta siitä päättäen, mitä talossa
tapahtuu, on täällä ennen vanhaan mahtanut tapahtua jotakin kauheata,
joka on jäänyt salaisuudeksi."
"Vai niin, siitä minä en tiedä mitään", sanoi herra Sesemann, "ja minun
täytyy pyytää teitä jättämään esi-isieni nuhteeton maine rauhaan.
Käskekää Sebastian ruokasaliin, minä tahdon puhutella häntä
kahdenkesken."
Herra Sesemann meni sinne, ja Sebastian astui sisään. Herra Sesemannilta
ei ollut jäänyt huomaamatta, etteivät neiti Rottenmeier ja Sebastian
katsoneet toisiaan varsin suopein silmin; hänellä oli senvuoksi omat
ajatuksensa asiasta.
"Tulkaa tänne, poika", viittasi isäntä sisään astuvalle, "ja sanokaa
minulle suoraan: ettekö ehkä itse ole käynyt kummituksena neiti
Rottenmeieriä hiukan huvittaaksenne?"
"En, totta tosiaankaan, sitä ette te, armollinen herra, suinkaan saa
luulla, minusta itsestänikin on tämä asia vähemmän hauska", vastasi
Sebastian suoraan.
"No, jos asiat ovat sillä kannalla, niin tahdon huomenna näyttää teille
sekä urhoolliselle Juhanalle, miltä kummitukset päivän valossa
näyttävät. Hävetkää toki, Sebastian, te olette nuori, voimakas poika ja
juoksette aaveita pakoon. Menkää nyt viipymättä vanhan ystäväni, tohtori
Classenin luo, viekää tervehdykseni hänelle ja pyytäkää häntä tulemaan
luokseni kello yhdeksän tänä iltana; minä olen varta vasten saapunut
Parisista neuvottelemaan hänen kanssansa. Hänen täytyy valvoa tänä yönä
luonani, niin arveluttava on asia: hänen on sen mukaan varustautuminen!
Ymmärrättekö, Sebastian?"
"Kyllä, kyllä, armollinen herra saa luottaa siihen, että minä toimitan
asian teidän mielenne mukaan." Sebastian meni, ja herra Sesemann läksi
tyttärensä luo poistaaksensa hänestä viimeisenkin pelon tuon oudon
ilmiön suhteen, josta hän vielä tänään aikoi päästä selville.
Lyönnilleen kello yhdeksän, kun lapset olivat menneet levolle ja neiti
Rottenmeier vetäytynyt huoneeseensa, saapui herra tohtori, jonka
nuorekkaista kasvoista ystävälliset ja vilkkaat silmät tähystelivät
harmaitten hiuksien alta. Hän näytti ensin alakuloiselta, mutta puhkesi
heti tervehdittyään heleään nauruun, taputti ystäväänsä hartioille ja
sanoi: "No, etpä sinä juuri ole sen näköinen, että sinun tähtesi olisi
tarpeen valvoa, vanhus."
"Kärsivällisyyttä, vanhus", vastasi herra Sesemann, "se, jonka tähden
sinun pitää valvoa, on varmaankin toisen näköinen, kunhan vain
onnistumme saamaan sen käsiimme."
"Talossa siis kumminkin on sairas ja lisäksi semmoinen, joka ensin on
saatava kiinni?"
"Vielä hullumpaa, tohtori, hullumpaa. Talossa on aave, minun luonani
kummittelee."
Tohtori purskahti suureen nauruun.
"Kaunista osanottoa tuo, tohtori!" jatkoi herra Sesemann, "vahinko vain,
ettei ystäväni Rottenmeier ole tilaisuudessa nauttimaan siitä. Hän on
ihan vakuutettu siitä, että joku vanha Sesemann vaeltaa täällä katuen
muinaisia hirmutekojaan."
Herra Sesemann kertoi ystävälleen koko asian alusta loppuun ja mitenkä
vielä nytkin talonväen todistuksen mukaan ulko-ovi joka yö avattiin ja
lisäsi sitten, että hän kaiken varalta oli antanut panna kaksi hyvästi
ladattua pyssyä siihen huoneeseen, jossa heidän oli määrä valvoa, sillä
asia oli luultavasti joko sangen ikävää pilaa, jolla joku palvelusväen
tuttava tahtoi peloittaa talon väkeä isännän poissa ollessa — siinä
tapauksessa pieni säikähdys, niinkuin esim. hyvä laukaus ilmaan, olisi
paikallansa —; tahi ne olivat varkaitten vehkeitä, jotka ensin
tahtoivat levittää huhuja kummituksista, ollaksensa sitä varmemmat
siitä, ettei kukaan uskaltaisi heitä häiritä, — siinäkin tapauksessa
hyvä ase olisi varsin tarpeen.
Näin puhellen olivat molemmat herrat saapuneet samaan huoneeseen, jossa
Juhana ja Sebastian olivat valvoneet. Pöydällä oli muutamia pulloja
hyvää viiniä, sillä pieni virvoitus silloin tällöin yön kuluessa tekisi
varmaan hyvää. Niiden vieressä olivat molemmat revolverit ja keskellä
pöytää kaksi monihaaraista kynttiläjalkaa, jotka levittivät kirkasta
valoa: pimeässä ei herra Sesemannkaan tahtonut odottaa kummituksien
tuloa. — Ovi suljettiin, sillä käytävään ei tahdottu päästää liiaksi
valoa, jotta kummitus ei pelästyisi. Sitten istuivat molemmat herrat
nojatuoleihinsa ja rupesivat juttelemaan kaikellaista; he maistelivat
silloin tällöin viiniä, ja ennenkuin arvasivatkaan löi kello 12. —
"Aave on saanut vihiä meistä eikä varmaankaan tule tänä yönä", sanoi
tohtori.
"Odota kärsivällisesti, vasta kello 1 sen pitääkin tulla", vastasi hänen
ystävänsä. Keskustelu alkoi uudestaan. Kello löi 1. Ylt'ympärillä oli
hiljaista, kadullakin oli kaikki melu vaiennut. Yhtäkkiä kohotti tohtori
sormensa.
"Ss, Sesemann. kuuletko mitään?"
Molemmat kuuntelivat. He kuulivat selvästi, miten tanko ovelta keveästi
sysättiin syrjään, sitten väännettiin avainta kahdesti lukossa ja ovi
avattiin. Herra Sesemann tarttui kiireesti revolveriinsa.
"Ethän sinä toki pelänne", sanoi tohtori ja nousi tuoliltaan.
"Parasta on olla varuillaan", kuiskasi herra Sesemann, otti vasempaan
käteensä kolmihaaraisen kynttiläjalan, oikeaan revolverin ja seurasi
tohtoria, joka niinikään kynttiläjalka ja ampuma-ase kädessä kulki
edellä. He astuivat käytävään. Avatusta ulko-ovesta säteili vieno
kuuvalo sisään ja valaisi valkoisen olennon, joka liikkumattomana seisoi
kynnyksellä.
"Kuka siellä on?" jymisi tohtorin ääni niinkuin ukkonen pitkän käytävän
läpi ja molemmat herrat lähestyivät kynttilöineen ja aseineen haamua. Se
kääntyi ja huudahti heikosti; paljain jaloin ja yöpuvussaan seisoi Heidi
siinä ja tuijotti kynttilän liekkeihin sekä aseisiin, vavisten kuin
lehti tuulessa. Herrat katsoivat suuresti kummastuneina toisiinsa.
"Totta tosiaankin, Sesemann, se on sinun pieni vedenkantajasi", sanoi
tohtori.
"Lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Sesemann. "Mitä sinä aioit,
tehdä? Miksi sinä olet tullut tänne ulos?"
Lumivalkeana säikähdyksestä seisoi Heidi hänen edessään ja sanoi tuskin
kuultavasti: "En minä tiedä."
Nyt astui tohtori esille: "Sesemann, tämä kuuluu minun työalaani, mene,
istu vähäksi aikaa nojatuoliisi tuolla sisällä, minä saatan sillä välin
lapsen sinne, missä hänen tulee olla tähän aikaan vuorokaudesta." Näin
sanoen hän laski revolverinsa lattialle, otti sangen isällisesti lasta
kädestä ja astui hänen kanssaan portaita ylös.
"Älä pelkää, älä pelkää", sanoi hän ystävällisesti matkalla, "rauhoitu,
rauhoitu toki, ei ole mitään vaaraa, tyynnyhän vain." Heidin huoneeseen
astuttuaan asetti tohtori kynttiläjalan pöydälle, otti Heidin
käsivarrelleen, laski hänet vuoteeseen ja peitti hänet huolellisesti.
Sitten hän istui tuolille vuoteen viereen ja odotti kunnes Heidi oli
hieman tyyntynyt ja tauonnut vapisemasta. Silloin hän tarttui lapsen
käteen ja sanoi rauhoittavasti: "No niin, nyt on kaikki taas niinkuin
pitääkin olla, sanohan minulle vain vielä, minne sinä aioit?"
"En minä suinkaan aikonut mihinkään", vakuutti Heidi, "enkä minä edes
itse mennytkään sinne, yht'äkkiä vain olin siellä."
"Vai niin, vai niin, ja oletko yön kuluessa nähnyt unta, jotain jota
oikein selvään näit ja kuulit?"
"Olen, joka yö näen minä saman unen. Silloin luulen olevani iso-isäni
luona, kuulen honkien humisevan ulkona ja ajattelen: nyt kimaltelevat
tähdet niin kauniisti taivaalla, ja minä juoksen kiireesti aukaisemaan
oven ja siellä on niin ihanaa! Mutta kun minä heräsin, niin olen aina
vaan Frankfurtissa." Heidi alkoi taas taistella tuskaa vastaan, joka
nousi hänen kurkkuunsa.
"Niin, eikö sinulla ole vaivaa missään? Eikö päässä tai selässä?"
"Oi, ei, täällä tuntuu vain siltä kuin suuri raskas kivi painaisi aina."
"Tuntuuko siltä kuin olisit syönyt jotakin, joka jälleen tahtoisi tulla
ylös?"
"Ei, ei, tuntuu vain niin raskaalta, kuin tahtoisin itkeä."
"Vai niin, vai niin, ja itketkö sinä sitten oikein kylliksesi?"
"Ei, sitä en saa, neiti Rottenmeier on sen kieltänyt."
"Sitten sinä säästät kyyneleesi toiseksi kertaa? Oikein! No, sinä olet
toki mielelläsi täällä Frankfurtissa. eikö niin?"
"Olen kyllä", kuului hiljainen vastaus; mutta ääni, jolla se lausuttiin,
ilmaisi kuitenkin ihan toista.
"Hm, ja missä sinä iso-isäsi kanssa olet elänyt?"
"Tunturilla, aina tunturilla."
"Vai niin, mutta ei suinkaan siellä ole kovin hupaista, siellähän on
hieman yksitoikkosta, eikö niin?"
"Ei, siellä on niin kaunista, niin kaunista!" Heidi ei saanut enempää
lausutuksi; hänen muistelmansa, hänen kiihtynyt mielentilansa, hänen
kauan pidätetty itkunsa valtasi hänet; väkisin kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä ja hän purskahti kovaan, katkeraan itkuun.
Tohtori nousi: hän painoi ystävällisesti Heidin pään tyynylle ja sanoi:
"Niin, itke vielä hiukkasen, ei siitä haittaa, ja sitten nukut, nukut
ihan rauhallisesti: huomenna kaikki taas on hyvin." Sitten hän lähti
huoneesta.
Päästyään jälleen siihen huoneeseen, jossa herrat olivat valvoneet,
tohtori istahti nojatuoliin vastapäätä talon herraa, joka kiihkeästi
kuunteli, mitä tällä oli sanottavana; sitten jatkoi tohtori: "Sesemann,
sinun pieni holhokkisi on ensinnäkin unissakävijä, ihan tietämättänsä on
hän joka yö kummituksena avannut ovesi ja nostattanut kauhistuksen
kuumeen koko väkesi pariin. Toiseksi on lapsi koti-ikävästä melkein
luurangoksi muuttumaisillaan; pikaista apua siis! Ensiksimainitun taudin
ja ylenmäärin kiihtyneiden hermojen parantamiseksi on olemassa vain yksi
keino, se nimittäin, että lapsi heti saatetaan kotoiseen
vuoristo-ilmanalaan takaisin; toisen kivun auttamiseksi on niinikään
vain yksi keino, nimittäin ihan sama kuin edellisellekin. Huomenna siis
lähetetään lapsi matkaan, se on minun määräykseni."
Herra Sesemann oli noussut istualtaan ja käveli kiihtyneenä edestakaisin
huoneessa. "Unissakävijä! Sairas! Koti-ikävä! Laihtunut minun
talossani!" sanoi hän. "Kaikki tämä minun kodissani eikä sitä kukaan näe
eikä tiedä! Ja sinä, tohtori, neuvot minua lähettämään lapsen, joka
terveenä tuotiin minun kotiini, kuihtuneena ja laihana iso-isän luo
takaisin? Ei, tohtori, sitä sinä et voi vaatia, sitä minä en tee, en
koskaan tee sitä. Ota lapsi hoidettavaksesi, paranna hänet, tee mitä
mahdollisesti voit, että hän tulisi raittiiksi ja terveeksi jälleen,
sitten lähetän hänet kotiin, jos hän tahtoo, mutta auta sinä ensin."
"Sesemann", vastasi tohtori, "mieti, mitä sinä aiot tehdä! Tällaista
tilaa eivät pulverit eivätkä pillerit voi parantaa. Lapsi ei ole vahva
luonnostansa; jos sinä heti lähetät hänet raittiiseen vuori-ilmaan,
johon hän on tottunut, voi hän pian taas tulla ihan terveeksi; vaan
jollet tee sitä — ethän toki tahtone lähettää lasta iso-isänsä luo
parantumattomana, tai estää häntä koskaan enää sinne pääsemästä?"
Herra Sesemann oli säikähtyneenä pysähtynyt: "Niin, jos sinä noin puhut,
tohtori, silloin on vain yksi keino, ja siihen on heti ryhdyttävä." —
Näin sanoen herra Sesemann otti ystäväänsä käsipuolesta ja he kävelivät
sitten edestakaisin yhdessä puhellen edelleen asiasta. Sitten tohtori
lausui jäähyväiset mennäksensä kotiin, sillä aika oli kulunut pian ja
kirkas päivänpaiste virtasi jo sisään ulko-ovesta, jonka tällä kertaa
talon isäntä itse avasi. —