Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.
Frankfurtissa ollessaan oli mummolla aina päivällisen jälkeen, kun Klara
makasi, ja neiti Rottenmeier luultavasti myös levon tarpeessa
salaperäisesti katosi, tapana hetkisen levähtää Klaran luona, mutta jo
viiden minuutin perästä oli hän taas jalkeilla ja kutsui silloin aina
Heidin luokseen, puheli hänen kanssaan ja piti häntä kaikin tavoin
toimessa. Mummolla oli kauniita nukkeja ja hän opetti Heidiä tekemään
niille monenlaisia vaatteita, niin että Heidi ihan huomaamattansa oppi
ompelemaan ja valmistamaan sieviä leninkejä ja viittoja; mummolla oli
näet aina mitä kauniimman värisiä tilkkuja. Kun Heidi nyt myöskin osasi
lukea, sai hän yhä lukea mummolle kertomuksiaan; se olikin lapsen suurin
ilo, sillä jota useammin hän niitä luki, sitä rakkaammaksi ne hänelle
tulivat. Heidi eli itse kaiken sen mitä kertomusten ihmisillä oli
elettävänä, ja tuli siten hyvin likeiseen suhteeseen heihin ja oli
mielellään heidän seurassaan. Mutta ihan iloiselta ei hän koskaan enää
näyttänyt, ja hänen silmistään oli hilpeä katse tykkänään kadonnut.
Oli viimeinen viikko, jonka mummo aikoi Frankfurtissa viettää. Hän oli
juuri kutsunut Heidiin huoneeseensa; oli parhaillaan Klaran
nukkumisaika. Kun Heidi astui huoneeseen suuri kirja kainalossa,
viittasi mummo häntä tulemaan aivan lähelle, pani hänen kirjansa pois ja
sanoi: "No, lapseni, sanopas nyt minulle, miksi sinä et ole iloinen?
Onko sinulla yhä vielä sama suru sydämelläsi?
"On", myönsi Heidi.
"Oletko uskonut sen Jumalalle?"
"Olen." —
"Ja rukoiletko sinä nyt joka päivä, että kaikki paranisi, ja hän antaisi
sinun jälleen tulla iloiseksi?"
"Oi en, minä en rukoile koskaan enää."
"Mitä sinä sanot. Heidi? Mitä kuulenkaan? Miksi et rukoile enää?"
"Se ei auta, rakas Jumala ei ole kuullut minua ja minä ymmärrän sen
kyllä", jatkoi hän kiihtyneenä, "kun niin monta, monta ihmistä koko
Frankfurtissa rukoilee yhtaikaa, niin ei rakas Jumala ennätä kaikkia
huomata ja minua ei hän varmaankaan koskaan ole kuullut."
"Vai niin, mistä sen niin varmaan tiedät, Heidi?"
"Minä olen joka päivä rukoillut samaa monta, monta viikkoa, eikä hän
vielä ole auttanut."
"Ei niin, Heidiseni, niin sinä et saa ajatella! Näetkö, rakas Jumala on
meille jokaiselle hyvä isä, joka tietää mikä meille on hyödyksi,
silloinkin kun emme itse sitä tiedä. Jos me nyt tahdomme häneltä
semmoista, joka ei ole meille hyväksi, niin hän ei anna sitä, vaan
jotakin paljon parempaa, jos me sydämessämme pysymme hänelle
uskollisina, emmekä kadota luottamustamme Häneen, emmekä pakene Häntä.
Se, mitä sinä nyt rukoilit Häneltä, ei taida olla sinulle hyödyllistä;
rakas Jumala kyllä on kuullut sinua, Hän näkee ja kuulee kaikkia ihmisiä
yhtä aikaa, sentähden että Hän on Jumala eikä ihminen niinkuin sinä ja
minä. Ja kun Hän nyt tietää, mikä sinulle on hyväksi, ajatteli Hän:
'Niin, Heidi kyllä saa mitä rukoilee, mutta vasta silloin, kun se on
hänelle todelliseksi hyödyksi, niin että hän oikein saattaa iloita
siitä. Sillä jos minä nyt teen, niinkuin hän tahtoo, ja hän jälkeenpäin
tulee huomaamaan, että olisi ollut parempi, jollen olisi kuullut hänen
rukoustaan, niin hän sitten itkee ja sanoo: 'Jospa rakas Jumala ei
kuitenkaan olisi antanut minulle sitä mitä pyysin, sillä se ei ollutkaan
hyväksi niinkuin luulin.' Ja kun hyvä Jumala näin ystävällisesti katsoi
alas sinuun odottaen, että luottaisit oikein Häneen, lähestyisit Häntä
joka päivä, rukoilisit Häntä ja toivoisit Hänellä apua, kun sinulta
jotain puuttuu, silloin sinä hylkäsitkin Hänet, et ole Häntä enää
rukoillut, vaan olet rakkaan Jumalan ihan unhoittanut. Mutta Heidiseni,
kun ihminen niin tekee, eikä Jumala enää kuule hänen ääntään rukoilevien
joukossa, niin Jumalakin jättää hänet ja antaa hänen mennä, mihin hän
tahtoo. Jos hänen sitten käy huonosti ja hän valittaa: 'Minua ei auta
kukaan', niin ei kenenkään tule häntä sääli, vaan jokainen sanoo:
'Itsehän sinä olet hyljännyt hyvän Jumalasi, joka olisi voinut sinua
auttaa!' Niinkö tahdot, Heidi, vai tahdotko heti palata rakkaan Jumalan
tykö pyytämään anteeksi, että olet Hänet hyljännyt, ja sitten joka päivä
luottamuksella lähestyä Häntä, rukoillen, että sinä taas saisit iloisen
sydämen?"
Heidi oli kuunnellut tarkasti; joka sana juurtui hänen mieleensä, sillä
mummoon luotti lapsi ehdottomasti.
"Minä tahdon paikalla mennä pyytämään hyvältä Jumalalta anteeksi, enkä
ikänäni enää unhoita Häntä", sanoi Heidi katuen.
"Oikein, lapseni. Hän on myös sinua auttava ajallansa, luota siihen",
lohdutti mummo. Ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa ja rukoili vakavasti
ja katuvaisena, ettei hyvä Jumala häntä jättäisi, vaan jälleen katsoisi
armollisesti häneen.
Lähtöpäivä oli käsissä. Klaralle ja Heidille se oli ikävä päivä: mutta
mummo ymmärsi asettaa niin, etteivät he sitä oikein siksi käsittäneet,
vaan pikemmin pitivät sitä juhlapäivänä, kunnes mummo nousi vaunuihin ja
lähti. Silloin hiljeni kaikki liike talossa ja Klara ja Heidi olivat
koko päivän kuin eksyneet, eivätkä oikein tienneet, mihin ryhtyä.
Kun lapset seuraavana päivänä opetustuntien kuluttua istuivat yhdessä,
sanoi Heidi: "Nyt minä aina, aina aion lukea sinulle, tahdotko niin
Klara?"
Klaran mielestä oli ehdotus hyvä, ja Heidi ryhtyi innolla tehtäväänsä.
Mutta pian täytyi hänen lopettaa, sillä tuskin hän oli alottanut
kertomuksen, jossa puhuttiin kuolemaisillaan olevasta iso-äidistä,
ennenkuin hän äkkiä huudahti: "Oi, nyt on iso-äiti kuollut", ja
purskahti vaikeroiden itkuun, sillä kaikki, mitä Heidi luki, kuvautui
niin elävästi hänen eteensä, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että
iso-äiti tunturilla oli kuollut, ja hän itki yhä katkerammin valittaen:
"Nyt on iso-äiti kuollut enkä minä koskaan pääse hänen luokseen, eikä
hän voi saada ainoatakaan leipää enää."
Klaralla oli täysi työ selittäessään Heidille, ettei kertomuksessa
mainittu henkilö ensinkään ollut iso-äiti tunturilla, vaan ihan toinen;
mutta kun hän vihdoin oli saanut sen selväksi, ei Heidi sittenkään
voinut lakata itkemästä, sillä hänessä oli herännyt se ajatus, että
iso-äiti kuitenkin saattaisi kuolla hänen ollessaan näin kaukana, ja jos
hän sitten pitkän ajan perästä tulisi takaisin kotiin, olisi kaikki
tunturilla kuollutta ja hiljaista, ja hän olisi siellä ypöyksinään eikä
koskaan enää saisi nähdä rakkaitansa.
Neiti Rottenmeier oli tullut huoneeseen ja kuullut, miten Klara koetti
lohduttaa Heidiä, mutta kun ei lapsi sittenkään voinut lakata itkemästä,
lähestyi hän maltittomasti heitä molempia ja sanoi jyrkästi: "Adelheid,
lopeta jo turhanpäiväinen itkusi! Sillä sen sanon sinulle: jos sinä
ainoankaan kerran vielä kertomuksia lukiessasi päästät tunteesi noin
valloilleen, niin minä otan sinulta kirjan pois — ja ainaiseksi!"
Se auttoi. Heidi kalpeni säikähdyksestä, kirja oli hänen kallein
aarteensa. Hän pyyhki kiireesti kyyneleensä ja nieli viimeisen
nyyhkytyksensä, niin ettei enää hiiskaustakaan kuulunut. Heidi ei
koskaan enää itkenyt, vaikka hän olisi lukenut mitä tahansa, mutta hänen
täytyi siihen määrään ponnistaa voimiansa pidättääksensä liikutustaan,
että hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tuntemattomiksi ja Klara usein
kummastuneena sanoi: "Heidi, sinä vääntelet itseäsi niin hirmuisen
näköiseksi, etten koskaan ole semmoista nähnyt"; mutta kaikesta tästä ei
syntynyt melua, se ei häirinnyt neiti Rottenmeieriä eikä siis herättänyt
hänen huomiotansa. Kun Heidi oli saanut epätoivoisen ikävänsä sydämeensä
suljetuksi, muuttui kaikki talossa jälleen entisellensä, eikä mitään
mainittavampaa tapahtunut.
Mutta ruokahalunsa oli Heidi kadottanut ja oli muuttunut niin laihaksi
ja kalpeaksi, että Sebastianin sydäntä oikein vihloi ja hän tuskin sieti
nähdä miten lapsi antoi viedä herkullisimmatkin ruoat ohitsensa
koskematta niihin. Hän kuiskaili sentähden usein tarjotessaan hänelle:
"Ottakaa vähäisen, pikku mamsseli, se on erinomaisen hyvää. Ei niin!
Täysi lusikallinen, vielä toinenkin!" ja muita senkaltaisia isällisiä
neuvoja: mutta ei mikään auttanut. Heidi ei nauttinut enää paljon mitään
ja kun hän illoin laskeusi vuoteelleen, muisti hän heti kaikki kotiolot
ja itki ikävästä, mutta ihan hiljaa, kasvot tyynyyn painettuina, ettei
vain kukaan kuulisi.
Niin kului pitkä aika. Heidi ei ensinkään tiennyt, oliko kesä vai talvi,
sillä seinät ja ikkunat, joita herra Sesemannin talossa kaikkialla näki,
olivat aina samanlaiset, ja ulos pääsi hän ainoastaan silloin, kun Klara
oli tavallista terveempi, niin että hän jaksoi mennä ajelemaan
vaunuissa, mutta silloinkin käännyttiin pian kotiin, sillä
pitkänpuoleinen ajelu rasitti häntä. Senpä vuoksi aina pysyttiin
keskikaupungilla, jossa Heidi näki ainoastaan kauniita, komeita
rakennuksia ja paljon ihmisiä, mutta ei ruohoa, kukkia, honkia eikä
vuoria, joita hän päivä päivältä yhä enemmän ikävöi, niin että jos hän
vain luki jonkun noitten rakkaitten esineitten nimen, oli hän tuskan
valtaan joutumaisillaan, ja sitä hänen täytyi kaikin voimin vastustaa.
Näin kului syksy ja talvi ja taas paistoi aurinko vastapäätä olevaan
valkeaan kivimuuriin niin häikäisevän kirkkaasti, että Heidi aavisti sen
ajan tulleen, jona Pekka taas vei vuohensa tunturille, missä
cystusruusut kimmeltelivät auringonloisteessa ja kaikki vuoret
ylt'ympärillä illoin heloittivat ilmitulessa. Heidi istui yksinäisen
huoneensa nurkassa ja kätki kasvonsa käsiinsä, ettei hän näkisi
päivänpaistetta valkoisella kivirakennuksella, ja istui liikkumattomana
ääneti koettaen tukahduttaa koti-ikäväänsä, kunnes Klara taas kutsui
hänet luoksensa.