Mummo.
Seuraavana iltana oli herra Sesemannin talossa kova kiire ja paljon
puuhaa; kaikesta saattoi selvästi huomata, että odotetun rouvan sanalla
oli painoa perheen asioissa, ja että jokainen häntä suuresti kunnioitti.
Tinette oli pukeutunut ihan uuteen valkoiseen päähineeseen, ja Sebastian
haali kokoon niin monta jakkaraa kuin suinkin ja asetteli niitä jos
johonkin, jotta vanhalla rouvalla aina olisi semmoinen tarjona, istuipa
hän missä tahansa. Neiti Rottenmeier kulki tarkastelemassa kaikkea
erinomaisen suorana ikäänkuin osottaakseen, että jos kohtakin toinen
hallitsijavalta oli lähestymäisillään, niin ei hänenkään mahtavuutensa
ollut kumminkaan sammunut.
Vaunut pysähtyivät ulko-oven eteen ja Sebastian ja Tinette syöksyivät
portaita alas; neiti Rottenmeier seurasi heitä hitaasti ja arvokkaasti,
sillä hän tiesi, että hänenkin velvollisuuteensa kuului olla rouva
Sesemannia vastaanottamassa. Heidi oli määrätty pysymään huoneessaan,
kunnes hänet kutsuttaisiin, sillä mummo ensin tervehtisi Klaraa ja
tahtoi luultavasti tavata hänet yksinään. Ei aikaakaan, niin Tinette
pisti päänsä Heidin oven raosta ja sanoi: "Lukuhuoneeseen saapi mennä!"
Heidi ei ollut uskaltanut tarkemmin kysyä neiti Rottenmeieriltä
puhuttelusanaa, vaan hän ajatteli itsekseen, että neiti Rottenmeier oli
erehtynyt sanoissaan, sillä hän oli ennen aina kuullut, että ensiksi
lausutaan arvonimi ja sukunimi vasta sen jälkeen, ja hän oikaisi siis
itsekseen puhuttelusanat tavalliseen järjestykseen. Kun hän aukaisi
lukuhuoneen oven, huusi mummo ystävällisesti häntä vastaan: "Ah,
tuossahan lapsi tuleekin, käyhän tänne, että oikein näen sinut."
Heidi lähestyi ja sanoi sointuvalla äänellään sangen selvästi: "Hyvää
päivää, rouva armollinen."
"Ja mitä vielä", nauroi mummo. "Sanotaanko teillä niin? Oletko sen
oppinut kotona alpeillasi?"
"Ei meillä ole ketään sen nimistä", sanoi Heidi vakavasti.
"Vai niin, ei meilläkään", nauroi mummo ja taputti Heidiä ystävällisesti
poskelle. "Mutta mitäpä siitä! Lastentuvassa minä olen mummo; niin
sinunkin pitää nimittää minua, sen sinä varmaankin voit säilyttää
muistissasi, vai kuinka?"
"Voin aivan hyvin", vakuutti Heidi, "olen jo ennen sanonut niin."
"Hyvä, hyvä, kyllä ymmärrän", sanoi mummo ja nyökäytti sangen
leikillisesti päätään. Sitten hän katsoi tarkasti Heidiin ja nyökäytti
vähä väliin ystävällisesti päätään. Ja Heidi katsoi sydämellisesti
mummoon takaisin, sillä hänen silmistään loisti jotakin niin lempeää,
että Heidille teki hyvää nähdä häntä, ja koko mummo oli lapselle niin
mieleinen, että hän vain lakkaamatta katseli häntä. Mummolla oli
lumivalkea tukka ja kaunis pitsinen päähine, josta riippui kaksi leveätä
nauhaa; ne huojuivat edestakaisin, ikäänkuin keveä tuuli aina olisi
ympäröinyt häntä; tämä miellytti Heidiä erinomaisesti.
"Ja mikä sinun nimesi on, lapseni?" kysyi taas mummo.
"Heidi vain, mutta koska minun nimeni täytyy olla Adelheid, niin koetan
muistaa sen." — Heidi vaikeni tuntien itsensä syylliseksi, sillä hän ei
aina muistanut vastata, kun neiti Rottenmeier äkkiarvaamatta huusi:
"Adelheid", jota nimeä hän ei vielä ollut tottunut pitämään omanaan.
Neiti Rottenmeier astui samassa huoneeseen.
"Rouva Sesemann varmaankin hyväksyy", keskeytti sisääntulija, "että
minun on täytynyt valita nimi, jota saattaa lausua tuntematta itsensä
loukatuksi, jollei muuten niin palvelijain tähden."
"Arvoisa Rottenmeier", vastasi rouva Sesemann, "jos jonkun nimi kerran
on Heidi, ja hän on tottunut siihen, nimitän häntä siksi."
Neiti Rottenmeieristä oli se sangen loukkaavaa, että vanha rouva
alituisesti puhutteli häntä ilman mitään arvonimeä, mutta sille ei
voinut mitään, mummolla oli kerrassaan omat tapansa, joita vastaan ei
mikään keino auttanut. Hänen aistinsa olivatkin tarkat ja terveet, niin
että hän heti taloon tultuansa huomasi, mitä siellä tapahtui.
Kun Klara seuraavana päivänä päivällisen jälkeen tapansa mukaan levähti,
istui mummo nojatuoliin hänen viereensä, ja sulki silmänsä muutamaksi
minuutiksi; sitten hän nousi jälleen, sillä hän oli jo ennättänyt
virkistyä, ja meni ruokasaliin: siellä ei ollut ketään. "Hän nukkuu",
sanoi mummo itsekseen ja meni Rottenmeierin huoneen ovelle koputtamaan.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi neiti, mutta vetäytyi taaksepäin säikähtyen
odottamatonta vierasta.
"Missä lapsi on, ja mitä hänellä tähän aikaan on tehtävänä? tahtoisinpa
tietää", sanoi rouva Sesemann.
"Hän istuu huoneessaan, jossa hänellä kyllä olisi tilaisuutta käyttää
aikaansa hyödyllisellä tavalla, jos hänellä olisi vähintäkään halua
työhön; mutta rouva Sesemann, jos te vain tietäisitte, mitä luonnottomia
kujeita tämä olento keksii ja todellakin panee toimeen semmoisia
asioita, joita sivistyneissä seuroissa tuskin saattaa ottaa puheeksi."
"Aivan niin, juuri niin minäkin tekisin, jos istuisin niin yksinäni kuin
tuo lapsi raukka, sen saatan teille ilmoittaa. Saisittepa nähdä,
voitteko te sivistyneessä seurassa ottaa minun tekojani puheeksi! Tuokaa
nyt lapsi minun huoneeseeni, että saan antaa hänelle muutamia kauniita
kirjoja, joita olen tuonut mukaani."
"Siinäpä onnettomuus juuri onkin", huudahti neiti Rottenmeier lyöden
kätensä yhteen. "Mitäpä lapsi kirjoilla tekisi? Koko iässään ei hän
vielä ole oppinut aakkosiakaan tuntemaan; tuon olennon on ihan mahdoton
käsittää yksinkertaisintakaan asiaa, sen voi herra maisteri todistaa, ja
jollei tuo kelpo mies olisi kärsivällinen kuin taivaan enkeli, olisi hän
aikoja sitten luopunut koko opettamisesta."
"Vai niin, sepä on ihmeellistä, lapsi ei minusta näytä semmoiselta,
ettei hän oppisi aakkosia tuntemaan", sanoi rouva Sesemann. "No, tuokaa
hänet minun luokseni, niin saa hän aluksi katsella kuvia."
Neiti Rottenmeier aikoi vieläkin sanoa jotakin, mutta rouva Sesemann oli
jo kääntynyt pois ja astui nyt reippaasti huonettansa kohden. Hän
ihmetteli suuresti Heidin tietämättömyyttä ja aikoi tutkia asiaa
neuvoteltuaan herra maisterin kanssa, vaikka hän pitikin häntä suuressa
arvossa hänen oivan luonteensa tähden. Rouva Sesemann tervehti häntä
erittäin ystävällisesti joka kerta, kun he tapasivat toinen toisensa,
mutta kiirehti sitten niin pian kuin suinkin toiselle puolen huonetta,
jottei hänen tarvinnut keskustella herra maisterin kanssa, jonka
puhetapa hänen mielestään oli jotensakin ikävä.
Heidi tuli pian huoneeseen, ja katseli suurin silmin ihania, monivärisiä
kuvia, joita oli mummon tuomissa kirjoissa. Yhtäkkiä huudahti hän
suureen ääneen, kun mummo taas oli kääntänyt lehden; säihkyvin silmin
katseli hän kuvia, sitten nousivat kyyneleet äkkiä hänen silmiinsä ja
hän alkoi itkeä hillittömästi. Mummo katsoi kirjaan. Siinä oli vihanta
keto, jossa kaikenlaiset eläimet kävivät laitumella. Keskellä seisoi
paimen nojaten pitkään sauvaan ja katseli iloisesti karjaansa. Koko
maisema oli kullan loisteessa, sillä etäämpänä taivaan rannalla oli
aurinko juuri laskemaisillaan.
Mummo tarttui Heidin käteen: "Tule, lapseni", sanoi hän lempeästi, "älä
itke, älä itke, tämä muistuttaa varmaankin sinulle jotakin; mutta
näetkös, lapseni, siihen kuvaan on myös ihana kertomus, sen kerron
sinulle tänä iltana. Ja tässä kirjassa on vielä monta muutakin
kertomusta, joita kaikkia saattaa lukea ja sitten taas kertoa muille.
Tule, meidän täytyy puhua vähän yhdessä, pyyhi kauniisti kyyneleesi ja
istu hiljaa tähän minun eteeni, niin että oikein saatan nähdä sinut;
niin, se on oikein, nyt olemme jälleen iloiset."
Mutta vielä kului vähän aikaa, ennenkuin Heidi saattoi lakata
nyyhkimästä. Mummo antoi hänelle tointumis-aikaa ja sanoi vain vähä
väliin: "Niin, se on oikein, nyt me jälleen olemme iloiset yhdessä."
Kun hän vihdoinkin näki Heidin tyyntyneen, sanoi hän: "Nyt sinun täytyy
kertoa minulle jotakin, lapseni! Miten sinun käy herra maisterin luona
opetustunneilla; opitko sinä mitään?"
"Oi, en", vastasi Heidi nyyhkien, "mutta tiesinhän sen jo alustakin,
ettei sitä voi oppia."
"Mitä ei voi oppia. Heidi, mitä sinä tarkoitat?"
"Lukemaan, sitä ei voi oppia, se on liian vaikeata."
"Sepähän olisi jotakin! Ja mistä sinulla se uutinen on?"
"Pekka on sen minulle sanonut, ja hän sen tietää varmaan, hänen täytyy
aina koettaa, vaan hän ei voi sitä koskaan oppia, se on liian vaikeata."
"Vai niin, sepä minusta vasta on kummallinen Pekka! Mutta näetkö, Heidi,
ei kaikkea, mitä joku Pekka sanoo, saa noin ehdottomasti uskoa, täytyy
itsekin koettaa. Sinä et varmaankaan ole ihan tarkasti kuunnellut, mitä
herra maisteri on sanonut, etkä katsellut hänen kirjaimiansa."
"Ei se auta", vakuutti Heidi ja hänen äänensä ilmaisi täydellistä
toivottomuutta.
"Heidi", sanoi nyt mummo, "minä sanon sinulle jotakin: sinä et vielä ole
oppinut lukemaan, sentähden että olet uskonut Pekkaasi: mutta nyt sinun
pitää uskoa minua, ja minä vakuutan sinulle, että sinä ihan varmaan
vähässä ajassa opit lukemaan, niinkuin kaikki muutkin lapset, jotka
eivät ole Pekan, vaan sinun kaltaisiasi. Kuulepas nyt, mitä sitten
tapahtuu, kun sinä osaat lukea — sinä näit paimenen ihanalla viheriällä
laitumella — niin pian kun sinä osaat lukea, saat tämän kirjan ja voit
siitä oppia tuntemaan koko kertomuksen, ihan niinkuin joku kertoisi
sinulle, mitä hän siellä lampaineen ja vuohineen tekee ja kaikki hänen
elämänvaiheensa. Tahtoisithan sen tietää jo nyt, Heidi, vai kuinka?"
Heidi oli tuiki tarkasti kuunnellut ja sanoi nyt säihkyvin silmin ja
syvästi hengittäen: "Jospa nyt jo osaisin lukea!"
"Kyllä sinä opit ja pian opitkin, sen minä näen päältäsikin, Heidi,
mutta nyt meidän täytyy taas käydä Klaraa katsomassa, tule, nämät
kauniit kirjat otamme mukaamme." Näin sanoen otti mummo Heidiä kädestä,
ja he menivät yhdessä lukuhuoneeseen.
Heidi oli suuresti muuttunut siitä päivästä aikain, jolloin hän
ollessaan kotiinmenossa, oli portilla tavannut neiti Rottenmeierin,
joka oli häntä torunut ja sanonut, miten paha ja kiittämätön
hän oli ja kuinka oli hyvä. ettei herra Sesemann tiennyt hänen
karkaamis-yrityksestään. Hän oli käsittänyt, ettei hänellä ollutkaan
lupa mennä kotiin milloin vaan tahtoisi, niinkuin täti oli sanonut vaan
että hänen täytyi jäädä pitkäksi, pitkäksi ajaksi, kenties ainaiseksi
Frankfurtiin. Hän ymmärsi myös sen, että herra Sesemann pitäisi häntä
erinomaisen kiittämättömänä, jos hän pyrkisi kotiinsa, ja arveli, että
mummo ja Klara ajattelisivat samoin. Sen vuoksi ei hän tohtinut
kenellekään sanoa, että hänen mielensä teki kotiin, sillä hän pelkäsi,
että mummo, joka aina oli niin ystävällinen, suuttuisi hänelle
samoinkuin neiti Rottenmeier. Mutta hänen sydämessään taakka tuli yhä
raskaammaksi; hänelle ei enää ruoka maistunut ja hän kävi päivä päivältä
yhä kalpeammaksi. Öisin hän ei saanut unta pitkään aikaan, sillä niin
pian kuin hän jäi itsekseen ja kaikki hiljeni hänen ympärillään, näki
hän elävästi edessään päivänpaisteisen tunturin kukkineen, ja kun hän
viimein nukkui, näki hän unissaan Falknissin punaisen vuorenhuipun ja
rusoittavan lumen Cäsaplanalla. Kun Heidi sitten aamulla heräsi ja
riemuiten tahtoi juosta ulos majasta, — huomasikin hän olevansa
suuressa vuoteessaan Frankfurtissa, kaukana, kaukana kodistaan, jonne
hän ei enää pääsisi. Silloin Heidi painoi päänsä tyynyihin ja itki
kauan, ihan hiljaa, jottei kukaan kuulisi.
Heidin iloton olo ei jäänyt mummolta huomaamatta. Hän odotti muutamia
päiviä nähdäkseen parantuisiko asia, haihtuisiko lapsen alakuloisuus;
mutta kun ei mitään muutosta tapahtunut ja mummo monasti huomasi Heidin
itkeneen jo aikaisin aamulla, otti hän eräänä päivänä taas lapsen
erikseen huoneeseensa, asetti hänet eteensä ja sanoi hyvin
ystävällisesti: "Kuule, Heidi, sanopas minulle, mikä sinua vaivaa: onko
sinulla joku suru?"
Mutta Heidipä ei tahtonut osoittaa kiittämättömyyttä tälle
ystävälliselle mummolle, joka kenties ei sitten enää olisi niin hyvä
hänelle. Sentähden sanoi hän surullisesti: "Sitä ei saata sanoa."
"Eikö? Sopisiko sitä ehkä sanoa Klaralle?"
"Ei, ei kenellekään ihmiselle", vakuutti Heidi ja näytti niin
onnettomalta, että mummon tuli häntä syvästi sääli.
"Kuule, lapseni", sanoi hän, "minä sanon sinulle jotakin: jos ihmisellä
on joku suru, jota hän ei saata kenellekään ihmiselle sanoa, saapi hän
valittaa suruansa taivaan Jumalalle; ainoastaan Hän voi auttaa meitä
meidän tuskassamme. Ymmärräthän sen, eikö niin? Rukoilethan sinä joka
ilta rakasta Jumalaa ja kiität Häntä kaikesta hyvästä ja pyydät, että
Hän sinua pahasta varjelisi?"
"Oi en, sitä en tee koskaan", vastasi lapsi.
"Etkö sinä koskaan ole rukoillut, Heidi, etkö edes tiedä, mitä
rukoileminen on?"
"Ainoastaan ensimäisen iso-äidin kanssa olen minä rukoillut, mutta siitä
on jo kauan ja nyt minä olen sen unhoittanut."
"Niin, Heidi, senpä vuoksi täytyy sinun olla niin murheellinen, kun et
tunne ketään, joka voisi sinua auttaa. Ajattelepas, kuinka suloista on,
kun joku murhe sydäntä alituisesti rasittaa ja vaivaa, voida joka hetki
lähestyä rakasta Jumalaa ja sanoa Hänelle kaikki ja pyytää, että Hän
auttaisi silloinkin, kun ei kukaan muu voi auttaa! Ja Hän voi aina
auttaa ja antaa meille sen, mikä meidät jälleen tekee iloisiksi."
Heidin silmissä välähti ilon säde: "Saanko hänelle kaikki, kaikki
sanoa?"
"Kaikki, Heidi, kaikki."
Heidi irroitti kätensä mummon käsistä ja sanoi kiireesti: "Saanko
mennä?"
"Mene, mene!" vastasi mummo, ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa. Siellä
istui hän jakkaralleen, pani kätensä ristiin ja sanoi hyvälle Jumalalle
kaikki, mikä teki hänet murheelliseksi ja ahdisti hänen sydäntään, sekä
rukoili hartaasti, että Hän antaisi hänen jälleen päästä kotiin iso-isän
luo..
Vähän enemmän kuin viikko lienee kulunut ylläkerrotusta päivästä, kun
herra maisteri pyysi saada tavata rouva Sesemannia keskustellakseen
eräästä sangen ihmeellisestä seikasta. Hän kutsutuin rouva Sesemannin
huoneeseen, jossa vanha rouva heti ystävällisesti ojensi hänelle kätensä
ja sanoi: "Tervetultuanne herra maisteri, tervetultuanne! Istukaa tähän
likemmäksi" — rouva Sesemann asetti hänelle tuolin —; "no, sanokaapas,
mikä teidät tuopi minun luokseni, eihän toki mikään ikävä asia, mitkään
valitukset?"
"Päin vastoin, armollinen rouva", aloitti herra maisteri, "on tapahtunut
semmoista, jota ei kukaan, jolla on ollut tietoa entisistä tapahtumista,
olisi voinut edellyttää, sillä kaikesta päättäen olisi täytynyt pitää
suorana mahdottomuutena sitä, mikä kuitenkin nyt toden teolla on
tapahtunut ja mitä ihmeellisimmällä tavalla, ihan vasten kaikkea
johdonmukaisuutta —"
"Olisikohan Heidi lapsi mahdollisesti oppinut lukemaan?" keskeytti rouva
Sesemann.
Kummastuneena katsoi herra maisteri häneen voimatta lausua sanaakaan.
"On todellakin ihmeellistä", jatkoi hän viimein, "ei ainoastaan, ettei
puheenaoleva nuori tyttö kaikista minun selityksistäni ja tavattomista
ponnistuksistani huolimatta ole aakkosia oppinut, vaan myös se, ja juuri
se, että hän nyt, sitten kuin minä olin päättänyt mahdottomuutena jättää
koko asia sikseen, sekä ainoastaan pitemmittä selityksittä asettaa niin
sanoakseni kirjaimet alastomina tyttösen silmäin eteen, on mitä
lyhyimmässä ajassa oppinut lukemaan ja sen lisäksi lausuu vielä sanat
semmoisella tarkkuudella, jota minä aniharvoin olen vasta-alkavissa
huomannut. Melkein yhtä ihmeellinen on minusta se seikka, että
armollinen rouva heti otaksui sen mahdolliseksi."
"Ihmiselämässä tapahtuu monta ihmettä", sanoi rouva Sesemann ja hymyili
tyytyväisenä; "kaksi niin onnellista asiaa kuin uusi oppimisen into ja
uusi opetustapa voivat äkkiä yhdistyä, eikä kumpainenkaan ole
vahingoksi, herra maisteri. Iloitkaamme siitä, että lapsi on niin
pitkälle päässyt, ja toivokaamme edelleenkin hyvää edistymistä."
Näin sanoen saattoi hän herra maisterin ovelle ja meni itse reippaasti
lukuhuoneeseen saamaan lisää todistuksia Heidin edistymisestä. Oikein,
siellä istui lapsi Klaran luona ja luki erästä kertomusta
silminnähtävästi itse suuresti ihmeissään ja yhä lisääntyvällä innolla
tunkeutuen siihen uuteen maailmaan, joka hänelle nyt oli avautunut, kun
mustista kirjaimista tuli esille ihmisiä ja tapahtumia, jotka saivat
eloa ja muodostivat sydäntäliikuttavia kertomuksia. Vielä samana iltana,
kun Heidi istui ruokapöytään, löysi hän lautasellaan suuren, kauniin
kuvakirjan, ja kun lapsi kysyvästi katsoi mummoon, nyökäytti tämä
päätään ja sanoi ystävällisesti: "Niin, niin, nyt se on sinun."
"Ihan omaniko? Silloinkin kun menen kotiin?" kysyi Heidi punaisena
ilosta.
"Niin tietysti, ihan omasi", vakuutti mummo, "huomenna alotamme
lukemisemme."
"Mutta sinä et mene kotiin vielä moneen vuoteen, Heidi", sanoi Klara;
"kun mummo taas lähtee pois, silloin sinun vasta oikein täytyy olla
luonani."
Heidin täytyi vielä samana iltana ennen maata panoaan huoneessaan
katsella kaunista kirjaansa, ja siitä päivästä lähtien oli hänen rakkain
tehtävänsä lukea ja uudestaan lukea kirjastaan näitä sieviä kertomuksia,
jotka kuuluivat kauniisiin, värillisiin kuviin. Ja jos mummo jonakuna
iltana sanoi: "Nyt lukee Heidi meille", oli lapsi hyvin onnellinen,
sillä lukeminen sujui häneltä nyt sangen helposti ja tapaukset
esiintyivät vielä kauniimpina ja selvempinä, kun hän luki ne ääneen.
Mummo silloin aina selitti niin paljon ja kertoi niihin yhä enemmän
lisää. Mieluimmin katseli Heidi aina vihantaa laidunta ja paimenta, joka
nojautuneena pitkään sauvaansa seisoi laumansa keskellä tyytyväisen
näköisenä, sillä siinä hän vielä iloisena kaitsi isänsä kaunista laumaa,
noita hilpeitä lampaita ja vuohia. Mutta sitten oli toinen kuva, jossa
hän jätettyään isänsä huoneen oli vieraalla maalla ja paimensi sikoja ja
oli laihtunut huonosta ruoasta. Siinä kuvassa ei auringonloistekaan
ollut kullankirkas, niinkuin edellisessä, maisema oli harmaa ja
sumuinen. Mutta vielä oli muuan samaan kertomukseen kuuluva kuva: siinä
vanha isä tuli ulos majastansa ja riensi avosylin vastaanottamaan kotiin
palaavaa katuvaista poikaansa, joka lähestyi arkana, kuihtuneena ja
ryysyisenä. Tämä oli Heidin mieluisin kertomus, hän luki sen aina
uudestaan ja taas uudestaan, hiljaa ja ääneen, eikä hän koskaan väsynyt
kuullessaan selityksiä, joilla mummo valaisi lapselle kertomusta.
Kirjassa oli vielä monta kaunista kertomusta, joita lukiessa ja kuvia
katsellessa aika kului pian ja jo rupesi se päivä lähenemään, jona mummo
oli päättänyt lähteä kotiinsa.