Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen ole kuullut.
Muutamia päiviä ylläkerrottujen tapausten jälkeen puuhattiin vilkkaasti
herra Sesemannin talossa, portaita juostiin ehtimiseen ylös ja alas;
isäntä oli näet saapunut kotiin matkaltaan ja tapansa mukaan tuonut
kotiin monta kaunista esinettä, niin että Sebastianilla ja Tinetellä
oli sangen paljon kantamista tyhjentäessään täyteen ahdetuita vaunuja.
Itse hän heti meni tyttärensä huoneeseen häntä tervehtimään. Heidi istui
Klaran luona, sillä nyt oli se aika päivästä, jolloin molemmat tytöt
aina olivat yhdessä. Klara tervehti häntä hellästi, sillä hän rakasti
isäänsä sydämellisesti; isä tervehti yhtä rakkaasti pientä Klaraansa.
Sitten ojensi hän kätensä Heidille, joka hiljaa oli vetäytynyt syrjään,
ja sanoi ystävällisesti: "Ja tämäkö on meidän pieni sveitsiläistyttömme,
tule tänne lyömään kättä! Niin oikein! No sanoppas minulle, oletteko
ystäviä, Klara ja sinä? Riitelettekö ja suututte ja itkettekö sitten ja
lepytte taas ja alotatte uudestaan, niinkö?"
"Emme, Klara on aina hyvä minulle", vastasi Heidi.
"Eikä Heidi ole ainoatakaan kertaa yrittänyt riidellä, isä", kiirehti
Klara sanomaan.
"Se on oikein, sitä on hupaista kuulla", sanoi isä ja nousi. "Nyt sinun,
Klaraseni, täytyy sallia minun nauttia jotakin, sillä en ole vielä
tänään mitään syönyt. Sitten tulen jälleen luoksesi ja saat nähdä, mitä
olen tuonut sinulle."
Herra Sesemann astui ruokasaliin, jossa neiti Rottenmeier tarkasteli
katettua päivällispöytää. Kun hän oli istunut pöytään ja neiti
Rottenmeier. joka näytti itse onnettomuudelta, asettunut häntä
vastapäätä, aloitti isäntä: "Mutta neiti Rottenmeier, mitä minun tulee
ajatella? Te olette näyttänyt minulle tervetuliaisiksi todellakin oikein
kauhistavan synkän muodon. Mitä puuttuu? Klarahan on ihan reipas."
"Herra Sesemann", alotti neiti mitä juhlallisimmalla vakavuudella; "asia
koskee Klaraakin, meitä on hirmuisesti petetty."
"Mitenkä niin?" kysyi herra Sesemann ja maistoi levollisesti viiniänsä.
"Mehän olimme päättäneet, kuten muistatte, herra Sesemann, ottaa
seurakumppanin Klaralle, ja kun minä tiesin, miten lujasti te vaaditte,
että vain se, mikä on hyvää ja jaloa, ympäröitsisi tytärtänne, halusin
tänne nuoren sveitsiläistytön toivoen, että meille sattuisi yksi noita
raittiin vuoriston kasvattamia olentoja, joista usein olen lukenut ja
jotka niin sanoakseni kulkevat läpi elämän koskettamatta maan tomua."
"Minun puolestani luulisin", muistutti herra Sesemann, "että myöskin
Sveitsin lasten pitää koskettaa maata, jos mielivät liikkua eteenpäin,
muutenhan heillä varmaankin olisi jalkain asemasta siivet."
"Ah, herra Sesemann, te kyllä ymmärrätte mitä tarkoitan", jatkoi neiti,
"tarkoitan tuommoista korkeassa vuori-ilmastossa elelevää olentoa, jonka
joskus ihanteellisena hengähdyksenä tapaamme tiellämme."
"Mutta mitä minun Klarallani olisi semmoisen ihanteellisen hengähdyksen
kanssa tekemistä", neiti Rottenmeier?"
"Ei, herra Sesemann, minä en puhu pilaa, asia on vakavampi kun voitte
ajatellakaan; minua on hirmuisesti petetty."
"Mutta mitä hirmuista siinä sitten on? Niin hirmuiselta ei minusta lapsi
ensinkään näytä", muistutti herra Sesemann tyyneesti.
"Jos te vain tietäisitte, herra Sesemann, minkälaisia eläimiä ja ihmisiä
tuo olento on kuljettanut asuntoonne teidän poissaollessanne; siitä
herra maisteri voisi kertoa."
"Eläimiä, Miten se on ymmärrettävä, neiti Rottenmeier?"
"Sitä ei saata ymmärtää; koko tämän olennon käytös on ihan
selittämätöntä, jollei ota lukuun, että hänellä ajoittain on
mielenhäiriökohtauksia."
Tähän asti ei herra Sesemann ollut pitänyt asiaa erittäin tärkeänä;
mutta mielenhäiriökohtauksia? Semmoisistahan hänen tyttärelleen voisi
olla mitä vaarallisimmat seuraukset. Herra Sesemann katseli neiti
Rottenmeieriä tarkaten, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, eikö puhujassa
itsessään saattaisi havaita semmoisia oireita. Juuri silloin avattiin
ovi ja palvelija ilmoitti herra maisterin tulleen.
"Ah, tuossapa on herra maisteri, hän päättää asiamme", huusi herra
Sesemann häntä vastaan.
"Tehkää hyvin, tulkaa, istukaa pöytään tänne minun luokseni." Herra
Sesemann ojensi kätensä. "Herra maisteri juo kupillisen kahvia minun
kanssani, neiti Rottenmeier. Istukaa, älkää kursailko! Ja sanokaa
minulle, herra maisteri, miten on tuon lapsen laita, minun tyttäreni
seurakumppanin, jota te opetatte. Mitä yhteyttä hänellä on eläinten
kanssa, joita hän on taloon haalinut, ja mitä sanotte hänen järjestään?"
Herra maisterin täytyi ensin lausua ilmi ilonsa herra Sesemannin
onnellisen kotiutumisen johdosta ja toivottaa hänet tervetulleeksi,
sillä sitä varten hän oli tullutkin, mutta nyt herra Sesemann kiihkeästi
kehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksessä olevan asian. Herra maisteri
alotti siis: "Jos minun pitää antaa lausunto mainitun nuoren tytön
luonteesta, herra Sesemann, niin tahtoisin ensinnäkin muistuttaa, että
vaikka toisaalta hänen kehityksessään onkin huomattavia puutteita, johon
hänen laiminlyöty kasvatuksensa tai oikeammin sanoen myöhästynyt
opetuksensa on syynä, ja myöskin hänen pitkällinen, yksinäinen
alppielämänsä, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole ainoastaan
haitaksi, vahingoksi luettava, vaan jolla päinvastoin epäilemättä on
monet hyvätkin puolensa, jollei se yli määrätyn aikansa —"
"Hyvä herra maisteri", keskeytti hänet herra Sesemann, "Te vaivaatte
itseänne todellakin liiaksi; sanokaapa minulle, onko lapsi
säikähdyttänyt teitäkin sillä, että hän on tuonut huoneeseen eläimiä, ja
mitä te ylipäänsä pidätte hänestä tyttäreni seuratoverina?"
"Minä en suinkaan millään muotoa missään suhteessa tahtoisi moittia tätä
nuorta tyttöä", aloitti maisteri uudestaan; "sillä vaikka hän tosin
toiselta puolen on tottumaton seuraelämään, mikä taas johtuu siitä
enemmän tai vähemmän luonnonomaisesta elämästä, jossa tämä nuori tyttö
on liikkunut siihen saakka, kunnes hänet siirrettiin Frankfurtiin,
siirtäminen, joka kaikin puolin tulee olemaan hyödyllinen hänen,
tahtoisinpa sanoa ihan, tai ainakin osaksi kehittymättömälle, mutta
toiselta puolen rikaslahjaiselle luonteelleen, jos sitä vain kaikin
puolin ja huolellisesti ohjataan —"
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, älkää antako häiritä itseänne, minun
on — minun täytyy pikimmältään kiirehtiä tyttäreni luo." Näin sanoen
riensi herra Sesemann ulos ovesta eikä enää palannut. Lukuhuoneessa
istuutui hän tyttärensä viereen. Heidi oli noussut seisomaan. Herra
Sesemann kääntyi lapsen puoleen: "Kuulepas, pienoinen, tuo minulle
kiireesti — odota hieman — tuo minulle — (Herra Sesemann ei oikein
tiennyt, mitä hän pyytäisi, mutta Heidi oli lähetettävä pois vähäksi
aikaa) — tuo minulle lasillinen vettä."
"Raitistako?" kysyi Heidi.
"Niin, niin, hyvin raitista!" kuului herra Sesemannin vastaus. Heidi
riensi pois.
"No, rakas Klaraseni", sanoi isä lähestyen tytärtänsä ja tarttuen hänen
käteensä, "sano minulle selvään ja ymmärrettävällä tavalla, mitä eläimiä
tuo sinun kumppanisi on taloon tuonut, ja minkä vuoksi neiti Rottenmeier
on tullut siihen luuloon, ettei lapsi kaikin ajoin ole täysijärkinen,
saatatko sanoa sen minulle?"
Sen Klara kyllä saattoi tehdä, sillä säikähtynyt neiti oli myöskin
hänelle kertonut Heidin muka kummalliset sanat, jotka Klara toki hyvin
ymmärsi hänelle tunnettujen asiain yhteydessä. Hän kertoi isälleen
kilpikonnasta ja kissanpoikasista sekä selvitti Heidin sanat, jotka
neitiä olivat pelottaneet.
Herra Sesemann nauroi sydämellisesti. "Sinä et siis tahdo, että lähetän
lapsen kotiin, Klaraseni, sinä et ole kyllästynyt häneen", kysyi isä.
"Älä, älä toki, isä!" huudahti Klara epäävästi. "Heidin tultua tapahtuu
aina joka päivä jotakin, eikä aika siten koskaan käy pitkäksi, toista
oli ennen, silloin ei koskaan tapahtunut mitään; ja Heidi kertoo myöskin
minulle niin paljon."
"Hyvä, hyvä, Klaraseni, ja tuossahan ystäväsi jo tulee takaisia. No,
toitko raitista vettä?" kysyi herra Sesemann, kun Heidi ojensi hänelle
lasin.
"Kyllä, raitista kaivosta", vastasi Heidi.
"Ethän toki itse käynyt kaivolla?" kysyi Klara.
"Kävinhän toki; se on ihan raitista, mutta minun täytyi mennä kauas,
sillä ensimäisellä kaivolla oli paljon väkeä. Minä kuljin kadun päähän,
mutta toisella kaivolla oli myöskin paljon väkeä; poikkesin sitte
toiselle kadulle ja otin sieltä vettä ja vanha valkeapää herra lähetti
sydämelliset tervehdyksensä herra Sesemannille."
"No, sepä oivallinen retki", nauroi herra Sesemann. "ja kuka tuo herra
sitten oli?"
"Hän kulki kaivon ohi ja pysähtyi siihen sanoen: 'Koska sinulla on lasi,
niin annahan minunkin juoda vähäsen; kenelle sinä viet vettä?' Ja minä
sanoin: 'Herra Sesemannille'. Silloin nauroi hän kovin ja lähetti
terveisiä, sanoipa vielä toivovansa, että se maistuisi hyvällä herra
Sesemannille."
"Vai niin, ja kuka sen toivotuksen sitten lausui? Miltä se herra
näytti?" kysyi herra Sesemann.
"Hän hymyilee ystävällisesti ja hänellä on paksut kultaiset vitjat,
joissa riippuu kultainen lelu, jossa on punainen kivi ja hänen
sauvassaan on hevosen pää."
"Se on herra tohtori, minun vanha tohtorini", sanoivat Klara ja hänen
isänsä yhdestä suusta ja herra Sesemann hymyili itsekseen kuvaillessaan
mielessään, minkä käsityksen hänen ystävänsä lienee saanut hänen uudesta
tavastaan tuottaa itselleen vettä.
Vielä samana iltana ilmoitti herra Sesemann, istuessaan ruokasalissa
kahden kesken neiti Rottenmeierin kanssa ja neuvotellessaan
kaikellaisista talouteen kuuluvista asioista, että hänen tyttärensä
kumppani tulisi edelleenkin jäämään taloon; hänen mielestään oli Heidi
ihan täysijärkinen ja hänen seuransa Klaralle rakkaampi ja suotuisampi
kuin kenenkään muun.
"Vielä toivon", lisäsi herra Sesemann sangen vakavasti, "että tyttöä
kaikessa kohdellaan ystävällisesti ja ettei hänen omituisuuksiansa
selitetä vioiksi. Jos ette luule yksinänne voivanne tulla lapsen kanssa
toimeen, niin on teillä hyvä apu odotettavissa, sillä minun äitini on
luvannut piakkoin saapua tänne viipyäksensä täällä pitemmän aikaa, ja
hän, niinkuin tiedätte, neiti Rottenmeier, tulee toimeen jokaisen
ihmisen kanssa, olipa hän sitten mimmoinen tahansa."
"Sen minä kyllä tiedän, herra Sesemann", vastasi neiti, mutta oli yhä
huolestuneen näköinen.
Tällä kertaa sai herra Sesemann vain lyhyen ajan levätä kodissaan, sillä
jo parin viikon kuluttua piti hänen asioittensa vuoksi lähteä Parisiin,
ja hän lohdutti tytärtänsä, joka ei tahtonut suostua isänsä pikaiseen
lähtöön, sillä iloisella sanomalla, että mummo jo muutamien päivien
perästä tulisi.
Tuskin olikaan herra Sesemann lähtenyt, ennenkuin saapui kirje, joka
ilmoitti rouva Sesemannin jo lähteneen vanhalta maatilaltaan
Holsteinissa ja saapuvan seuraavana päivänä Frankfurtiin, niin että
tiedettiin lähettää vaunut rautatieasemalle häntä vastaan.
Klara iloitsi äärettömästi ja kertoi sinä iltana niin paljon ja niin
kauan mummosta, että Heidikin alkoi puhua "mummosta", josta neiti
Rottenmeier sai syyn katsoa nuhtelevasti Heidiin, mutta lapsi, joka aina
oli neiti Rottenmeierin tyytymättömyyden esineenä, ei sitä huomannut
miksikään.
Kun Heidi sitten myöhemmin aikoi vetäytyä makuuhuoneeseensa, huusi neiti
Rottenmeier hänet ensin omaan kamariinsa ja selitti siellä, ettei
Heidillä ollut lupaa milloinkaan käyttää nimitystä "mummo", vaan että
hänen täytyi joka kerta, kun puhutteli rouva Sesemannia, sanoa
"armollinen rouva".
"Ymmärrätkös?" kysyi neiti, kun Heidi hieman epäilevästi silmäsi häneen;
neiti Rottenmeier katsoi niin jyrkästi Heidiin, ettei tämä uskaltanut
pyytää enempää selitystä, vaikkei hän ollut vastamainittua arvonimeä
käsittänyt.