Levottomuutta Sesemannin talossa.
Kun Sebastian seuraavana aamuna oli avannut oven herra maisterille ja
saattanut hänet lukuhuoneeseen, soitti joku taas niin voimakkaasti
kelloa, että Sebastian kiireesti syöksyi ovea avaamaan, sillä hän
ajatteli: Niin soittaa ainoastaan itse herra Sesemann: hän on varmaankin
odottamatta tullut kotiin. Hän työnsi oven auki — ryysyinen
poikanulikka, posetiivi selässä, seisoi hänen edessään.
"Mitä tämä merkitsee", torui Sebastian, "kyllä opetan sinua kelloja irti
kiskomaan! Mitä sinä täältä haet?"
"Minun täytyy tavata Klaraa", kuului vastaus.
"Senkin katuturilas; etkö sinä voi sanoa neiti Klaraa, niinkuin
meikäläisetkin? Mitä sinä Klara neidin luona tekisit?" kysyi Sebastian
tylysti.
"Hän on minulle velkaa neljäkymmentä penniä", selitti poika.
"Sinun pääsi on luultavasti hiukan pyörällä! Mistä sinä ensinnäkin
tiedät täällä Klara nimistä neitiä olevan?"
"Eilen opastin häntä, se tekee kaksikymmentä penniä, ja sitten taas
takaisin, se tekee neljäkymmentä penniä."
"Kas niin, siitä näkee, mitä juttuja sepität; Klara neiti ei milloinkaan
käy ulkona: hän ei voi kävellä. Korjaa luusi paikalla sinne, jonne
alkuperäisestä kuulut, tai minä autan sinua!"
Mutta poika ei säikähtänyt; hän jäi liikahtamatta paikalleen ja sanoi
kuivakiskoisesti: "Olenhan toki nähnyt hänet kadulla ja osaan selittää,
minkä näköinen hän on: hänellä on lyhyt musta kihara tukka, silmät ovat
mustat, ja puku ruskea, eikä hän osaa puhua samalla lailla kuin me."
"Vai niin", ajatteli Sebastian ja nauroi itsekseen, "se on pikku
mamsseli, joka taas on saanut jotakin aikaan." Sitten hän veti pojan
sisälle sanoen; "Hyvä, seuraa minua ja odota oven takana, kunnes palaan.
Kun sitten lasken sinut sisään, saat heti soittaa jonkun kappaleen:
Klara neiti kuuntelee sitä mielellään."
Ylhäällä koputti hän lukuhuoneen ovelle, ja hänet huudettiin sisään.
"Tuolla ulkona on poika, joka välttämättömästi tahtoo puhutella Klara
neitiä", kertoi Sebastian.
Klara iloitsi suuresti tästä erinomaisesta tapauksesta.
"Hän saa heti tulla sisään", sanoi hän. "eikö niin, herra maisteri? Kun
hänen kumminkin täytyy puhutella minua itseäni."
Poika oli jo astunut huoneeseen ja alkoi heti, niinkuin häntä oli
neuvottu, soittaa posetiiviaan.
Neiti Rottenmeier oli karttaakseen aakkosopetusta mennyt askaroimaan
ruokasaliin. — Yhtäkkiä hän pysähtyi jotakin kuuntelemaan. — Kadultako
ääni kuului? Ei, se tuli likempää. Mitenkä lukuhuoneesta saattoi
posetiivi kuulua? Mutta sittenkin — toden totta — hän syöksyi koko
pitkän ruokasalin läpi ja vetäisi oven auki. Siellä — käsittämätöntä —
siellä seisoi keskellä lukuhuonetta ryysyinen posetiivinsoittaja
vääntäen soolokonettaan mitä suurimmalla taitavuudella. Herra maisteri
näytti yhä yrittävän sanoa jotakin, vaan ei saanut ääntään kuulumaan.
Klara ja Heidi kuuntelivat ilosta säteilevinä soittoa.
"Lakatkaa! lakatkaa paikalla!" huusi neiti Rottenmeier huoneeseen, mutta
posetiivin ääni tukahutti hänen äänensä. Hän aikoi juosta pojan kimppuun
— mutta samassa hän tunsi jotakin jaloissaan — hirmuinen musta eläin,
kilpikonna, mateli siinä. Neiti Rottenmeier hyppäsi korkeammalle kuin
milloinkaan vuosikausiin, huutaen tarmonsa takaa: "Sebastian!
Sebastian!"
Äkkiä taukosi posetiivinsoittaja, sillä tällä kertaa oli huuto kuulunut
yli soiton. Sebastian seisoi puoleksi avatussa ovessa kippurana
naurusta, sillä hän oli nähnyt hyppäyksen.
Viimeinkin hän tuli sisään. Neiti Rottenmeier oli heittäytynyt tuolille.
"Pois, kaikki ihmiset ja eläimet! Toimittakaa ne pois täältä paikalla.
Sebastian!" huusi hän palvelijalle. Sebastian totteli heti, veti pojan,
joka kiireesti oli tarttunut kilpikonnaansa, ulos ovesta ja pisti
jotakin hänen käteensä sanoen: "Neljäkymmentä Klara neidiltä ja toiset
neljäkymmentä soitosta, sinä suoritit tehtäväsi hyvin." Sitten hän sulki
ulko-oven hänen jälkeensä. Lukuhuoneessa oli kaikki jälleen hiljaista,
opetusta jatkettiin ja neiti Rottenmeier oli nyt myöskin jäänyt sinne
istumaan, läsnäolollansa estääkseen moiset häiriöt.
Opetustunnin jälkeen aikoi hän tutkia asiaa ja rangaista syyllistä,
jotta hän sen aina muistaisi.
Taas koputettiin ovelle ja sisään astui tälläkin kertaa Sebastian
ilmoittaen, että oli tuotu suuri koppa, joka heti oli jätettävä Klara
neidille.
"Minulleko?" kysyi Klara kummastuneena ja oli äärettömän utelias
tietämään mitä siinä olisi. "Näyttäkääpäs heti, minkä näköinen se on."
Sebastian toi katetun kopan sisään ja poistui kiireesti huoneesta.
"Ensin opetustunti varmaankin on lopetettava ja sitten vasta koppa
avattava", huomautti neiti Rottenmeier.
Klara ei voinut aavistaakaan mitä hänelle oli tuotu; hän katsoi
halukkaasti koppaan päin.
"Herra maisteri", sanoi hän keskeyttäen lukemisensa, "enkö saisi hiukan
kurkistaa koriin, jotta saisin tietää mitä siellä on; sitten jatkamme
heti."
"Toinen seikka puhuu asian puolesta, mutta toinen sitä vastaan", arveli
herra maisteri; "asiaa puoltaa se seikka, että jos kuitenkin koko
tarkkaavaisuutenne on kiintynyt tuohon esineeseen" — hän ei saanut
puhettaan lopetetuksi —. Kopan kansi oli vain keveästi suljettu; se
aukeni, ja kopasta puikahti yksi, kaksi, kolme ja yhä useampia
kissanpoikasia: ne juoksivat nopeasti ylt'ympäri, että näytti siltä kuin
koko huone olisi ollut täynnä noita pienoisia eläimiä. Ne hyppivät herra
maisterin saappaitten yli, kävivät hampain kiinni hänen vaatteisiinsa,
kapusivat neiti Rottenmeierin pukua pitkin, telmivät hänen jaloissaan,
juoksivat Klaran tuoliin, leikkivät, hyppivät, naukuivat; olipa siinä
kova meteli. Klara oli aivan haltioissaan ja huusi huutamistaan: "Oi,
miten suloisia pikkuisia eläimiä! Miten hullunkurisesti ne hyppivät!
Katso! Katso! Heidi, täällä, tuolla, katso tuota!" Heidi syöksyi
iloisena niiden jäljessä joka sopukkaan. Herra maisteri seisoi pöydän
luona vähän hämillään ja nosti vuorotellen toista ja toista jalkaansa
välttääksensä niiden hieman ikävää kiipeämistä. Neiti Rottenmeier jäi
ensin kauhusta sanattomana istumaan tuolilleen, sitten alkoi hän huutaa
niin kovaa kuin hänen äänivaransa sallivat: "Tinette! Tinette!
Sebastian! Sebastian!" Hän ei millään muotoa uskaltanut nousta
tuoliltaan, silloinhan kaikki nuo pienet hirviöt olisivat voineet
tarttua häneen.
Viimeinkin Sebastian ja Tinette, uudistettuja avunhuutoja totellen,
tulivat sisään ja ensinmainittu pisti heti pienet luontokappaleet toisen
toisensa perästä koppaan ja kantoi ne ylös ullakolle, jonne hän oli
valmistanut vuoteen eilen tulleille kissanpoikasille.
Tänäkään päivänä ei haukotteleminen tullut kysymykseenkään
opetustunnilla. Myöhään illalla, kun neiti Rottenmeier oli jokseenkin
tointunut aamupäiväisistä mielenliikutuksista, kutsui hän Tinetten ja
Sebastianin lukuhuoneeseen pitääkseen tutkimusta rikos-asiasta. Siitä
selveni, että Heidi edellisellä retkellään oli pannut alkuun koko
hämmennyksen. Neiti Rottenmeier istui kalpeana vihasta, eikä ensin
voinut lausua sanaakaan ilmaistaksensa mielentilaansa. Hän viittasi
kädellään Sebastiania ja Tinetteä poistumaan huoneesta. Sitten kääntyi
hän Heidiin, joka seisoi Klaran nojatuolin luona, ymmärtämättä mihin hän
oikeastaan oli syyllinen.
"Adelheid", alotti neiti Rottenmeier ankarasti, "minä en tiedä muuta
kuin yhden keinon, jolla saatan rangaista sinua semmoisella tavailla,
joka vaikuttaisi sinuun, sillä sinä olet todellakin villi; mutta
saadaanpa nähdä, etkö sinä pimeässä kellarissa sisiliskojen ja rottien
luona kesy, niin että toistaiseksi jätät kaikki tuollaiset
vehkeilemiset."
Heidi kuunteli ääneti ja kummastuneena tuomiotansa, sillä hän ei ollut
koskaan ollut missään kammottavassa kellarissa; huone tunturimajalla,
jota iso-isä nimitti kellariksi ja jossa maito ja valmiit juustot
säilytettiin, oli miellyttävä paikka eikä suinkaan peloittava, ja rottia
ja sisiliskoja ei hän koskaan ollut nähnyt. —
Mutta Klara huusi vaikeroiden: "Ei, ei neiti Rottenmeier, me odotamme,
kunnes isä tulee kotiin. Kirjoittihan hän pian saapuvansa, ja silloin
kerron hänelle kaikki, ja hän kyllä sitten määrää, mitä Heidin suhteen
on tehtävä."
Mainittua ylituomaria ei neiti Rottenmeier uskaltanut vastustaa,
vallankin kun häntä jo piakkoin odotettiin tulevaksi. Hän nousi
istualtaan ja sanoi hiukan äreästi: "Hyvä, Klara, hyvä, mutta minäkin
aion puhua pari sanaa herra Sesemannin kanssa." Näin sanoen hän lähti
huoneesta.
Kului sitten pari päivää rauhallisesti; mutta neiti Rottenmeier ei enää
saavuttanut tasapainoansa; alati hän muisti pettymyksensä Heidin suhteen
ja hänestä tuntui siltä, kuin Sesemannin talossa Heidin tultua kaikki
olisi joutunut pois oikealta tolaltaan ja että sitä nyt enää oli
mahdoton saada entiselleen. Klara oli tyytyväinen, eikä aika enää
koskaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä opetustunnilla Heidi käyttäytyi
mitä hupaisimmalla tavalla. Hän sekoitti kaikki kirjainten nimet eikä
milloinkaan voinut oppia niitä tuntemaan, ja kun herra maisteri kesken
selityksiään, saattaakseen kirjainten muodot havainnollisemmiksi, puhui
"sarvekkaista" tai "noukista", huusi Heidi riemuiten: "Se on vuohi!" tai
"Se on petolintu!" Selitykset näet herättivät hänen aivoissaan
kaikenlaisia ajatuksia, vaan eivät ensinkään teroittaneet kirjainten
muotoja hänen mieleensä. Myöhemmin iltapäivällä istui Heidi taas Klaran
luona kertoen elämästään tunturilla niin paljon ja niin kauan, että hän
alkoi palavasti ikävöidä sinne takaisin ja lopuksi aina sanoi: "Nyt
minun varmaankin täytyy lähteä kotiin! Huomenna minun täytyy mennä!"
Mutta Klara keskeytti hänet aina huomauttaen, että hänen täytyi viipyä
ainakin siksi, kunnes isä tulee kotiin; sitten saataisiin nähdä, miten
kävisi. Ja Heidi myöntyi ja rauhottui heti jälleen, ajatellessansa, että
joka päivä, jonka hän vielä viipyi Frankfurtissa, hänen leipäkokoelmansa
iso-äitiä varten lisääntyi aina kahdella leivällä; sillä päivällis- ja
illallispöydässä oli aina kaunis vehnäleipä hänen lautasensa vieressä;
sen hän heti pisti taskuunsa, eikä hennonut syödä sitä muistaessansa,
että iso-äidin aina täytyi tyytyä kovaan happameen leipään, vaikkei hän
sitä enää oikein voinutkaan syödä. Päivällisen jälkeen Heidi istui joka
päivä pari tuntia yksinään huoneessaan liikkumatta paikaltaan, sillä hän
ymmärsi nyt, ettei Frankfurtissa saanut liikkua yhtä vapaasti kuin hän
tunturilla oli tottunut, eikä siis enää koskaan koettanutkaan. Hän ei
uskaltanut puhutella Sebastiania ruokasalissa, sen oli neiti Rottenmeier
kieltänyt, eikä hän halunnut seurustella Tinetten kanssa. Hän väistyi
aina arasti neitsyen tieltä, sillä Tinette puhutteli häntä aina
ivallisesti ja pilkaten.
Niinpä Heidi istui joka päivä yksinään ja kuvitteli aikansa kuluksi,
miten vihanta tunturi jälleen oli, miten keltaiset kukat kimmeltelivät
päivänpaisteessa ja vuoret, lumi ja avara laakso säteilivät
auringonloisteessa, ja silloin hän ihan menehtyäkseen ikävöi tunturille.
Ja olihan tätikin luvannut, että hän saisi palata kotiin, jos hän
tahtoisi. Siitä oli seurauksena, ettei Heidi enää voinut hillitä
haluaan; hän kääri eräänä päivänä kiireesti säästämänsä leivät suureen
punaiseen huiviinsa, pani olkihatun päähänsä ja lähti kun lähtikin
matkaan. Mutta jo ulkopuolella nousi hänelle tie pystyyn, sillä siellä
hän tapasi neiti Rottenmeierin. joka juuri palasi kävelyltään. Hän
pysähtyi ja katseli kummastuksesta jäykistyneenä Heidiä kiireestä
kantapäihin ja hänen silmänsä kiintyivät pääasiallisesti suureen
punaiseen huiviin. Silloin myrsky oli valmis.
"Mitä sinulla on taas tekeillä? Mitenkä tämä on selitettävä? Enkö ole
ankarasti kieltänyt sinua kuljeskelemasta pitkin kaupunkia. Ja kuitenkin
sinä taas tänään rohkenet yrittää ja lisäksi vielä ryysyisenä kuin
kulkulainen ainakin."
"En minä aikonut lähteä kuljeksimaan, minä tahdoin vain mennä kotiin",
vastasi Heidi säikähtyneenä.
"Kuinka? Mitenkä? Mennä kotiin? Aioitko mennä kotiin?" Neiti Rottenmeier
löi kummastuksissaan kätensä yhteen. "Karata! Jos herra Sesemann sen
tietäisi! Karata hänen talostaan! Älä anna hänen koskaan tietää siitä.
Ja mikä sinulle ei ole mieleen? Eikö sinua kohdella paljoa paremmin kuin
ansaitset? Puuttuuko sinulta jotakin? Onko sinulla eläissäsi ollut
tällaista asuntoa tai tämmöistä ruokaa, tai onko sinua koskaan palveltu
niin kuin täällä? Sanohan!"
"Ei", vastasi Heidi.
"Sen minä kyllä tiedän!" jatkoi neiti innossaan. "Sinulta ei puutu
mitään, ei vähintäkään, sinä olet uskomattoman kiittämätön olento, etkä
sulasta hyvinvoinnista tiedä, mitä kaikkea vielä koettaisit
aikaansaada."
Mutta nyt nousi yhtäkkiä kaikki, mikä tähän asti oli painanut Heidin
sydäntä, hänen huulilleen: "Minähän vain tahdoin lähteä kotiin, ja jos
vielä viivyn kauemmin, niin alkaa Lumikko valittaa, ja iso-äiti odottaa
minua ja Lieto saa selkäänsä, kun Vuohi-Pekka ei enää saa juustoa; ei
täällä voi nähdä auringon lausuvan jäähyväisiään vuorille, ja jos
petolintu sattuisi lentämään yli Frankfurtin, niin se huutaisi vieläkin
kovemmin, kun täällä asuu niin paljon ihmisiä liketysten, kiihoittaen
vain toisiaan, sen sijaan että lähtisivät vuorille, jossa heillä olisi
hyvä olla."
"Hyvänen aika, lapsi on hullu!" huusi neiti Rottenmeier ja juoksi
kauhistuneena portaita ylös; vaan kiireessään hän törmäsi Sebastianiin,
joka juuri oli tulossa alas. "Tuokaa paikalla tuo onneton olento tänne",
huusi neiti Rottenmeier hänelle ja piteli päätään, sillä siihen oli
kovasti koskenut.
"Kyllä, kyllä, heti, kiitoksia paljon", vastasi Sebastian tarttuen
hänkin päähänsä, sillä hän oli saanut vielä kovemman iskun.
Heidi seisoi hehkuvin silmin entisellä paikalla ja koko hänen ruumiinsa
värisi sisällisestä liikutuksesta.
"No, mitä nyt taas on tekeillä?" kysyi Sebastian leikillisesti; mutta
kun hän tarkemmin silmäili Heidiä, joka ei liikahtanut paikaltaan,
taputteli hän ystävällisesti lasta olalle ja lausui lohduttavaisesti:
"Noh, noh! Ei pikku mamsseli saa panna sitä pahakseen, pitää olla
iloinen vain, se on pääasia! Törmäsipä hän minuunkin, niin että olin
saada reiän päähäni, mutta uskaliaisuutta vaan! No vieläkö siinä
seisotaan? Meidän täytyy mennä ylös, hän on sen käskenyt."
Heidi kääntyi ja astui portaita ylös, mutta hitaasti ja ääneti eikä
ensinkään tapansa mukaisesti. Sebastianin oli sääli nähdä sitä; hän
kulki Heidin jäljessä lausuen kehoittavia sanoja: "Ei vainkaan saa
väsyä! Ei tulla murheelliseksi! Reippaasti vain eteenpäin! Meillähän on
oikein järkevä pikkuinen mamsseli, ei ole yhtään vielä itkenyt, sitten
kun meille tuli; tavallisestihan ne tuon ikäiset lapset itkevät
kaksitoista kertaa päivässä, sen tietää jokainen. Kissanpoikasetkin ovat
sangen iloiset ullakolla. Ne juoksentelevat siellä tehden hullunkurisia
temppuja. Toisten menemme yhdessä niitä katsomaan, kun tuo neiti jälleen
on poissa, niinkö?"
Heidi nyökäytti hieman päätään, mutta niin ilottomasti, että se koski
Sebastianin sydämeen, ja hän katseli osaaottavasti Heidin jälkeen, kun
lapsi jälleen vetäytyi huoneeseensa.
Illallista syödessä ei neiti Rottenmeier lausunut sanaakaan, mutta piti
lakkaamatta Heidiä silmällä, ikäänkuin hän olisi odottanut Heidin
tekevän jotakin tavatonta; mutta Heidi ei liikahtanut, istui vaan
pöydässä hiljaa kuin hiiri, ei syönyt eikä juonut, ainoastaan pienen
leipänsä hän kiireesti pisti taskuunsa.
Seuraavana aamuna, kun herra maisteri tuli portaita ylös. viittasi neiti
Rottenmeier salaperäisesti häntä tulemaan ruokasaliin ja ilmoitti ylen
kiihoittuneena surunsa sen johdosta, että ilmanvaihdos, uusi elämänlaatu
ja oudot havainnot olivat vaikuttaneet hämmentävästi Heidin järkeen, ja
kertoi sitten tytön pakoyrityksestä sekä toisti ne sanat, jotka olivat
jääneet hänen mieleensä tytön eriskummallisesta puheesta. Mutta herra
maisteri rauhoitti neiti Rottenmeieriä vakuuttaen, että Heidi tosin
muutamista seikoista päättäen oli liian kiihkeäluonteinen, mutta
toisaalta aivan täysijärkinen, jotka ominaisuudet olivat saatettavat
tasapainoon seuraamalla tarkasti punnittua suunnitelmaa ja sopivaa
menettelytapaa, mikä olikin juuri hänen päämääränsä; vaikeampi oli
hänestä se seikka, ettei hänen oppilaansa ollenkaan edistynyt aakkosten
tuntemisessa, sillä hänen oli ihan mahdoton oppia kirjaimia.
Neiti Rottenmeier rauhoittui ja päästi herra maisterin työhönsä.
Myöhemmin iltasella muisti hän puvun, joka Heidillä matkalle
hankkiutuessaan oli ollut yllään, ja päätti parantaa sitä Klaran
vaatevarastosta ennen herra Sesemannin tuloa. Hän neuvotteli siitä
Klaran kanssa, ja kun he siinä asiassa olivat kaikin puolin
yksimieliset, ja Klara mielellään tahtoi lahjoittaa Heidille koko joukon
pukuja, huiveja ja hattuja, lähti neiti Heidin huoneeseen eroittamaan
hänen vaatekaapistaan mitä siellä oli kelpaavaa ja kelpaamatonta. Mutta
hän tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin osoittaen liikkeissään mitä
suurinta inhoa. "Mitä minun täytyy nähdä, Adelheid", huusi hän.
"semmoista ei ole koskaan vielä tapahtunut! Mitä minä löydänkään sinun
vaatekaappisi pohjalta, kaapista, joka on vaatteita varten varattu,
Adelheid? Joukon pieniä leipiä! Leipiä, sanon minä, Klara,
vaatekaapissa! Ja semmoinen joukko" — — — "Tinette", huusi hän,
"korjatkaa vanha leipä Adelheidin vaatekaapista ja runneltu olkihattu
pöydältä."
"Ei! Ei!" huusi Heidi; "minun täytyy saada pitää hattuni, ja leivät ovat
iso-äidille." Heidi oli syöstä Tinetten jälkeen, mutta neiti Rottenmeier
tarttui häneen ja piti hänestä kiinni. "Sinä jäät tänne ja romu viedään
sinne, jonne se kuuluu." Mutta Heidi heittäytyi Klaran tuolin eteen ja
alkoi itkeä yhä kovemmin, ja sydäntä särkevästi nyyhkien huusi hän aina
väliin tuskissaan: "Nyt ei iso-äidillä ole yhtään leipää enää. Ne olivat
iso-äidille, nyt ne ovat kaikki poissa eikä iso-äiti saa mitään!" ja
Heidi itki, niinkuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtua. Neiti
Rottenmeier juoksi huoneesta; Klaran valtasi tuska ja ahdistus
kuullessaan toisen valitukset. "Heidi, Heidi, älä itke noin", sanoi hän
rukoilevasti, "kuule minua! Älä vaikeroi noin, katso, minä lupaan antaa
ihan yhtä monta leipää iso-äidille, tai useampiakin, kun sinä kerran
lähdet kotiin, ja silloin ne ovat ihan tuoreet ja pehmeät, jota vastoin
nämät olisivat kovettuneet ja ehkä jo olivatkin. Nouse, Heidi, älä itke
enää."
Heidi ei pitkään aikaan vainut rauhoittua; mutta hän käsitti Klaran
lohdutuksen ja luotti siihen, muuten hän ei koskaan olisi voinut lakata
itkemästä. Klaran täytyi kuitenkin useita kertoja uudistaa
vakuutuksensa, kun Heidi nyyhkytystensä välillä aina kysyi: "Annatko
sinä todellakin minulle niin monta, monta, kuin minulla oli
iso-äidille?" Ja Klara vakuutti aina uudestaan: "Tietysti, ihan varmaan.
ja vielä enemmän, tule nyt vaan jälleen iloiseksi."
Vielä illallispöytäänkin tuli Heidi silmät punaisina, ja kun hän näki
leipänsä, ei hän voinut olla nyyhkimättä. Mutta hän hillitsi itsensä
heti, sillä hän ymmärsi jo, että hänen tuli käyttäytyä tyyneesti
ruokapöydässä. Sebastian teki joka kerta, kun hän joutui Heidin
läheisyyteen, mitä eriskummallisimpia liikkeitä: hän osoitti väliin
omaa, väliin Heidin päätä; sitten hän nyökäytti ja kipristi silmänsä
kokoon ikäänkuin sanoakseen: "Tointukaa! Minä olen huomannut ja pitänyt
huolen kaikesta."
Kun Heidi myöhemmin meni huoneeseensa ja kiipesi vuoteeseen, löysi hän
likistetyn olkihattunsa peitteen alta, jonne se oli kätketty.
Ihastuneena hän veti sen esille ja litisti sitä sulasta riemusta vielä
vähän lisään, sitten hän kääri sen nenäliinaansa ja piiloitti kaappinsa
takimmaiseen nurkkaan. Sebastian oli sen Heidille pelastanut; hän oli
sattunut olemaan ruokasalissa silloin, kun Tinette huudettiin sisään, ja
oli kuullut Heidin valitushuudon. Sitten oli hän mennyt Tinetten
jäljessä, ja kun neitsyt astui ulos Heidin huoneesta leipätaakkoineen,
vanha hattu ylinnä, sieppasi hän sen siitä sanoen: "Tämän minä kyllä
otan korjatakseni." Siten hän oli Heidin suureksi iloksi sen pelastanut,
ja sitä hän juuri illallispöydässä oli koettanut Heidille lohdutukseksi
selittää.