"Mitä sinulla siellä on tekemistä?" kysyi torninvartija: "onko joku
lähettänyt sinut?"
"Ei", vastasi Heidi, "minä tahtoisin mennä sinne ylös katsellaksi
sieltä."
"Lähtekää kotiin älkääkä uudistako kujeitanne, sillä toisella kertaa
ette pääse yhtä hyvällä kaupalla." Näin sanoen kääntyi torninvartija
lapsiin selin ja aikoi sulkea oven.
Mutta Heidi piti häntä takinliepeestä kiinni ja sanoi rukoilevasti:
"Vain tämän ainoan kerran."
Vanhus kääntyi, ja Heidin silmät katsoivat häneen niin rukoilevina, että
ukon mieli lauhtui; hän otti lasta kädestä ja sanoi ystävällisesti: "Jos
se sinulle on niin tärkeää, niin tule kanssani." Poika istuutui
kivisille portaille oven eteen, siten osoittaen, ettei hän halunnut
mukaan.
Heidi astui torninvartijan taluttamana monta, monta porrasta ylöspäin,
käytävä kapeni kapenemistaan ja ylimmät, huippuun johtavat portaat
olivat kovin ahtaat. Heidän sinne päästyään nosti torninvartija Heidin
lattialta avonaisen ikkunan luo ja sanoi: "No, katso nyt alas."
Heidi näki kattoja, torneja ja savupiippuja, jotka kohosivat niinkuin
laineet merestä, mutta pian hän veti päänsä takaisin ja sanoi
masentuneena:
"Ei se ole semmoista kuin minä luulin."
"Niin, näethän sen? Mitä semmoinen pienokainen kuin sinä olet,
ymmärtäisit näköalaa arvostella. Kas niin, tule nyt taas alas. äläkä
enää koskaan soita päästäksesi johonkuhun torniin."
Torninvartija asetti Heidin jälleen lattialle ja astui hänen edellään
kapeita portaita alas. Siinä paikassa, missä käytävä leveni, oli
vasemmalla puolella ovi, joka johti torninvartijan huoneeseen, ja
lähellä sitä yhtyi kalteva katto lattiaan. Siellä loukossa näkyi olevan
suuri koppa ja sen edessä istui lihava harmaa kissa muristen, sillä
kopassa asui hänen perheensä ja hän tahtoi varoittaa jokaista
ohitsekävijää sekaantumasta hänen perheasioihinsa.
Heidi pysähtyi ja katsoi kummastuneena loukkoon päin: niin mahtavaa
kissaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Vanhassa linnassa asui laumottain
hiiriä, niin että kissa ilman erinomaista vaivaa saattoi hankkia
itselleen puolen tusinaa hiirenpaisteja päivässä. Torninvartija huomasi
Heidin kummastuksen ja sanoi: "Tule, ei se sinulle mitään pahaa tee, kun
minä olen kanssasi: voit katsella poikasia."
Heidi lähestyi koppaa ja huusi ihastuksissaan: "Oi, miten sieviä nuo
pienet eläimet ovat! Pienet kauniit kissani!" huusi hän kerran toisensa
perään, ja juoksi edestakaisin kopan ympärillä, voidakseen oikein hyvin
nähdä kaikki temput ja kauniit hyppäykset, joita nuo seitsemän tai
kahdeksan kissanpoikasta tekivät väsymättömästi juostessaan,
kiivetessään ja hypätessään toinen toisensa yli.
"Tahdotko yhden niistä?" kysyi torninvartija, joka mielihyvällä katseli
Heidin ilon ilmauksia.
"Omakseniko? Ainaiseksiko?" kysyi Heidi kiihkeästi, tuskin uskoen niin
suurta onnea mahdolliseksi.
"Niin, tietysti, ja saat sinä useammankin, saat kaikkikin, jos sinulla
vain on tilaa niille", sanoi mies iloisena siitä, että pääsisi pienistä
kissoista, tarvitsematta niitä kiduttaa.
Heidin riemu oli korkeimmillaan. "Suuressa talossa olisi kissoilla
kylläksi tilaa: ja miten iloiseksi Klara tulisi, kun pienet, somat
eläimet saapuisivat!"
"Mutta mitenkä minä voin ne kuljettaa?" kysyi Heidi ja aikoi nopeasti
tarttua muutamaan; mutta silloin lihava kissa hyökkäsi kiinni hänen
käsivarteensa, ja katsoi niin tuimasti ja kostonhimoisesti häneen, että
hän säikähtyneenä vetäytyi takaisin.
"Minä lähetän ne sinulle, sano vain minne", lausui torninvartija ja
silitti vanhaa kissaa, lepyttääkseen sitä; se oli hänen vanha ystävänsä
ja oli jo monta vuotta elänyt hänen kanssansa tornissa.
"Herra Sesemannin taloon, sinne missä ulko-ovella on kultainen koiranpää
ja sen kuonossa paksu rengas", selitti Heidi.
Torninvartija ei olisi tarvinnut niinkään laveita selityksiä: hän oli
asunut tornissa pitkät ajat ja tunsi jokaisen talon ja lisäksi oli vielä
Sebastian hänen vanha tuttavansa.
"Kyllä tiedän", sanoi hän; "mutta kenelle ne jätetään, ketä tulee minun
kysyä? Ethän sinä kuulu herra Sesemannin perheeseen."
"En minä, mutta Klara. Hän iloitsee suuresti, kun pienet kissanpojat
tuodaan."
Torninvartija aikoi nyt jatkaa kulkuansa, mutta Heidi ei vielä voinut
irtautua huvittavasta näystä.
"Jos vain voisin saada yhden tahi kaksi mukaani, toisen itselleni ja
toisen Klaralle, saanko?"
"No, odota hieman", sanoi torninvartija, vei varovasti vanhan kissan
omaan makuuhuoneeseensa, asetti sen ruokakupin ääreen, sulki oven,
palasi takaisin ja sanoi: "No, ota nyt kaksi."
Heidin silmät säteilivät onnesta. Hän valitsi yhden keltaisen ja toisen
keltaisen ja valkea-juovaisen ja pisti toisen oikeaan ja toisen
vasempaan taskuunsa. Sitten laskeuduttiin portaita alas. Poika istui
vielä paikallaan, ja kun torninvartija oli sulkenut oven Heidin jälkeen,
sanoi tämä: "Mitä tietä nyt käymme herra Sesemannin talolle?"
"En tiedä", vastattiin.
Heidi alkoi nyt tietojensa mukaan kertoa ulko-ovesta ja akkunoista:
mutta poika vain pudisteli päätään, kaikki oli hänelle tuntematonta.
"Katsokaa", jatkoi Heidi selitystään, "yhdestä ikkunasta näkee suuren
harmaan rakennuksen ja katto muodostaa tämmöisiä" — Heidi piirsi
etusormellaan pykäliä ilmaan.
Silloin poika äkkiä kavahti pystyyn; hänellä lienee ollut samallaisia
tunnusmerkkejä tietä löytääkseen. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä ja
Heidi hänen jäljessään, ja tuokion kuluttua seisoivat he sen rakennuksen
luona, jonka ulko-ovessa oli suuri messinkinen eläimenpää. Heidi veti
kellon nauhasta. Sebastian tuli pian, ja kun hän näki Heidin, huusi hän
kiirehtäen: "Joutuin! joutuin!"
Heidi juoksi kiireesti sisään, ja Sebastian sulki heti oven; poikaa joka
seisoa törrötti oven ulkopuolella, ei hän ensinkään huomannut.
"Joutuin, pikku mamsseli", kehoitti Sebastian edelleen, "heti
ruokasaliin, he istuvat jo kaikki pöydässä; neiti Rottenmeier on kuin
ladattu tykki, mutta mitä tekin ajattelette, pikku mamsseli, kun noin
juoksette matkoihinne." Heidi oli astunut huoneeseen; neiti Rottenmeier
ei katsahtanutkaan häneen: Klarakin oli vaiti; tuntui olevan ukkosta
ilmassa. Sebastian asetti Heidin tuolin paikoilleen. Kun
viimeksimainittu nyt istui siinä, aloitti neiti Rottenmeier vakavan
ankaralla ilmeellä juhlallisesti:
"Adelheid, myöhemmin puhun kanssasi, nyt vaan tämän verran: sinä olet
käyttäytynyt sangen sopimattomasti ja ansaitset todellakin tulla
rangaistuksi, kun luvatta ja kenellekään mitään sanomatta lähdet ulos ja
juoksentelet ympäri kaupunkia myöhäiseen iltaan asti; se on todellakin
käytöstä, jonka vertaista ei ole kuultu eikä nähty."
"Miau", kuului kuin vastaukseksi.
Mutta nyt kohosi neidin viha ylimmilleen: "Mitä, Adelheid". huusi hän
yhä korottaen ääntänsä, "uskallatko kaiken tämän ohessa harjoittaa mitä
sopimattominta ivaa, varo itseäsi, sen sanon sinulle."
"Se on", aloitti Heidi — "Miau! Miau!" Sebastian melkein heitti
tarjottimen pöydälle ja syöksyi ulos huoneesta.
"Nyt jo riittää", oli neiti Rottenmeier huudahtaa, mutta hänen äänensä
tukehtui vihasta. "Nouse ja lähde ulos!"
Heidi nousi säikähtyneenä tuoliltaan ja koetti kerran vielä selittää:
"Se on todellakin" — "Miau! Miau! Miau!"
"Mutta Heidi", sanoi nyt Klara, "kun näet, miten suututat neiti
Rottenmeieriä, minkätähden sinä yhä sanot miau?"
"En minä, vaan kissanpojat", sai Heidi nyt viimeinkin häiritsemättä
lausutuksi.
"Kuinka? Mitä? Kissanpoikasia? Sebastian! Tinette! Etsikää nuo hirmuiset
elävät ja viekää ne pois!" Näin sanoen syöksyi hän lukuhuoneeseen ja
lukitsi oven kaksinkertaisesti, sillä kissanpoikaset olivat neiti
Rottenmeieristä hirmuisinta koko maailmassa. Sebastianin, joka seisoi
oven ulkopuolella täytyi ensin nauraa loppuun. Tarjotessaan Heidille oli
hän nähnyt pienen kissanpään pistävän esiin Heidin taskusta ja aavisti,
mikä näytelmä siitä syntyisi, ja kun se sitten alkoi, ei hän voinut sen
kauemmin hillitä itseään, kuin että töin tuskin ennätti saada
tarjottimen pöydälle lasketuksi. — Vihdoinkin rauhoittui hän niin
paljon, että uskalsi astua huoneeseen kauan sen jälkeen, kuin
hätääntyneen neidin avunhuudot olivat vaienneet. Ruokasalissa oli jo
kaikki hiljaista ja rauhallista. Klara piti kissanpoikasia sylissään, ja
Heidi oli polvillaan hänen vieressään. Molemmat lapset leikkivät
onnellisina viehättävien, vikkeläin eläinten kanssa.
"Sebastian", sanoi Klara, "teidän täytyy auttaa meitä! Teidän pitää
hakea näille pienille kissoille olopaikka jossakin, missä ei neiti
Rottenmeier niitä näe, sillä hän pelkää niitä ja vaatii ne
hukutettaviksi, mutta me tahdomme pitää nämät somat eläimet ja leikkiä
niillä aina kun olemme yksinämme. Minnehän me panisimme ne?"
"Kyllä minä siitä pidän huolen, Klara neiti", vastasi Sebastian; "minä
valmistan niille hyvän sijan johonkin koppaan ja vien sen semmoiseen
paikkaan, johon tämä arka neiti ei minua seuraa. Luottakaa minuun."
Sebastian ryhtyi heti työhönsä nauraen itsekseen, sillä hän ajatteli:
"tähän tulee vielä hyvää jatkoa", eikä Sebastian ensinkään ollut
pahoillaan siitä, että neiti Rottenmeier saisi vähäsen harmia.
Pitkän ajan kuluttua, kun levollemenon aika jo lähestyi, aukaisi neiti
Rottenmeier oven hieman raolleen ja huusi: "Ovatko nuo hirmuiset eläimet
jo poissa?"
"Ovat, ovat", vastasi Sebastian, joka oli keksinyt kaikellaista
askaroimista juuri sitä kysymystä odottaessaan. Hiljaa ja kiireesti hän
otti molemmat kissanpojat Klaran sylistä ja vei ne pois.
Neiti Rottenmeierin täytyi säästää erityinen nuhdesaarnansa seuraavaksi
päiväksi, sillä hän oli niistä monista mielenliikutuksista,
suuttumuksesta, vihasta ja kauhusta, joihin Heidi ihan tietämättään oli
ollut syypää, tullut aivan raukeaksi. Hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja
Klara sekä Heidi seurasivat hänen esimerkkiänsä iloiten siitä, että
tiesivät kissanpoikien olevan hyvässä säilössä.