Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.
Kun Heidi seuraavana aamuna heräsi korkeassa valkeassa vuoteessaan, ei
hän ensinkään käsittänyt missä hän oli. Hän hieroi reippaasti silmiään,
katsoi ympärilleen ja näki avaran huoneen, jonka ikkunoita varjostivat
pitkät, valkoiset verhot. Lähellä ikkunoita oli kaksi kukikkaalla
kankaalla päällystettyä tuolia ja peräseinällä samallaisella kankaalla
päällystetty sohva ja sen edessä pyöreä pöytä. Eräässä nurkassa oli
pesupöytä ja siinä kapineita, joiden tarkoitusta Heidi ei tuntenut.
Mutta samalla hän muisti olevansa Frankfurtissa ja muisti myöskin ihan
selvästi neiti Rottenmeierin neuvot niin pitkältä, kuin hän niitä oli
kuullut. Heidi hyppäsi vuoteestaan ja pukeutui. Sitten hän meni ikkunan
luokse nähdäksensä ulos; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut
häkissä pitkien esirippujen takana. Hän koetti, mutta turhaan, siirtää
niitä paikoillaan. Hän pujottautui niiden taakse, mutta ikkuna oli niin
korkealla, että hän töin tuskin ulottui katsomaan ulos. Mutta Heidi ei
nähnytkään sitä, mitä oli odottanut. Hän juoksi ikkunasta toiseen ja
jälleen takaisin, mutta aina hänen silmänsä vaan kohtasivat muureja ja
ikkunoita ja taas ikkunoita ja muureja. Heidistä olo tuntui tukalalta.
— Oli varhainen aamu. Hän oli tunturilla tottunut aikaisin nousemaan ja
oli heti juossut ulos katsomaan minkälainen ilma oli: oliko taivas
sininen ja paistoiko aurinko jo, kohisivatko hongat ja olivatko pienet
kukat avanneet silmänsä. Niinkuin lintunen, joka äkkiä suljetaan komeaan
häkkiin, syöksee sinne tänne koettaen päästä vapaaksi, niin juoksi
Heidikin ikkunasta toiseen avatakseen niitä, sillä tottahan niistä
näkisi muutakin kuin muureja ja akkunoita, täytyihän alempana maan
pinnalla kasvaa viheriätä ruohoa ja viimeinen sulava lumi näkyä
rinteillä, ja hän halusi niin hartaasti niitä nähdä. Mutta ikkunat
pysyivät lujasti suljettuina, ja vaikka lapsi kaikin voimin koetti niitä
vetää ja työntää, jäivät ne järkähtämättömiksi kuin rauta. Pitkän ajan
kuluttua, kun Heidi huomasi, ettei hänen ponnistuksistaan ollut apua,
hän luopui yrityksistään ja istahti miettimään, mitenkä olisi, jos hän
menisi rakennuksen edustalle ja kiertäisi sen taa, jotta hän pääsisi
ruohokentälle, sillä hän muisti eilen illalla astuneensa kivistä tietä.
Nyt koputettiin ovelle ja heti sen jälkeen pisti Tinette päänsä oven
raosta ja sanoi lyhyesti: "Aamiainen on valmis."
Heidi ei ymmärtänyt tämmöistä ruoallekutsua; Tinetten ilkkuvissa
kasvoissa hän pikemminkin näki varoituksen olla häntä liiaksi
lähenemättä, kuin ystävällisen kutsun, ja käyttäytyi sen mukaan. Hän
veti pienen jakkaran pöydän alta esille, asetti sen huoneen nurkkaan ja
istahti sille odottamaan, mitä nyt tapahtuisi. Vähän ajan kuluttua tuli
joku melkoisella pauhinalla; se oli neiti Rottenmeier, joka taas oli
kiihoittunut ja huusi Heidin huoneeseen: "Mikä sinun on, Adelheid? Etkö
ymmärrä, mikä aamiainen on? Tule tänne!"
Nyt Heidi ymmärsi ja läksi heti. Klara oli jo kauan istunut paikoillaan
ruokahuoneessa; hän tervehti ystävällisesti Heidiä, näyttäen entistä
iloisemmalta, sillä hän aavisti, että tänään taas tulisi tapahtumaan
paljon uutta. Aamiainen syötiin ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Heidi
söi voileipänsä ihan kauniisti, ja kun ateria oli päättynyt työnnettiin
Klara tuolissaan jälleen lukuhuoneeseen, johon neiti Rottenmeier määräsi
Heidinkin menemään ja olemaan siellä, kunnes herra maisteri tulisi ja
opetustunnit alkaisivat. Kun lapset jäivät kahden kesken, sanoi Heidi
heti:
"Mitenkä täällä saattaa nähdä ulos aina maan pinnalle asti?"
"Siten, että aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos", vastasi Klara
huvitettuna.
"Näitä ikkunoita ei saata avata", huomautti Heidi surullisesti.
"Saattaahan toki", vakuutti Klara, "vaikket sinä sitä saata enkä
minäkään voi sinua auttaa, mutta kun joskus tapaat Sebastianin, niin
pyydä häntä, hän kyllä aukaisee ikkunan."
Tieto siitä, että ikkunoita saattoi avata ja niistä katsella ulos, oli
Heidille suureksi huojennukseksi, sillä hän oli vielä saman ahdistuksen
alaisena kuin äsken huoneessaan. Klara alkoi nyt kysellä Heidiltä, miten
hänen kotonaan oli, ja Heidi kertoi ilolla tunturista, vuohista,
laitumista ja kaikesta, mikä hänelle oli rakasta.
Sillä aikaa oli herra maisteri saapunut; mutta neiti Rottenmeier ei
tavallisuuden mukaan saattanutkaan häntä lukuhuoneeseen, vaan
ruokasaliin, jossa hän istui hänen vieressään ja rupesi suuresti
kiihtyneenä selittämään vaikeaa tilaansa sekä mitenkä hän siihen oli
joutunut.
Neiti Rottenmeier oli joku aika sitten kirjoittanut herra Sesemannille,
joka oleskeli Parisissa, että hänen tyttärensä jo aikoja sitten oli
toivonut leikkikumppania, ja että neiti itsekin luuli toverin
lukutunneilla innostavan Klaraa lukemaan ja olevan vapaina hetkinä
hänelle hupaisena seurana. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että
neiti Rottenmeier itse hartaasti halusi saada taloon jonkun, joka
seurustelisi sairaan kanssa silloin kun se hänelle oli ikävää, niinkuin
useimmiten olikin. Herra Sesemann oli vastannut mielellään täyttävänsä
tyttärensä toivomuksen, sillä ehdolla kuitenkin, että kasvattia joka
suhteessa pidettäisiin hänen oman tyttärensä vertaisena;
lastenrääkkäystä hän ei aikonut talossaan kärsiä. Tämä viimeinen
muistutus oli neiti Rottenmeierin mielestä varsin tarpeeton, sillä
kukapa lapsia tahtoi rääkätä! Ja sitten hän kertoi edelleen, miten
hirveästi lapsi oli käyttäytynyt, ja luetteli jokaisen tuiki mitättömän
esimerkin siitä sanoen, että senvuoksi ei vain maisterin ollut pakko
alkaa aakkosista, vaan myöskin hänen, neiti Rottenmeierin, piti alkaa
kasvatus ensi alkeista. Tästä surkeasta tilasta olisi vain yksi
pelastuskeino: jos herra maisteri selittäisi, että kahden näin erilaisen
olennon olisi mahdotonta nauttia opetusta yhdessä, ilman että
edistyneemmällä heistä olisi siitä vahinkoa, niin siinä olisi herra
Sesemannilla pätevä syy peruuttaa asia ja hän suostuisi lähettämään
lapsen heti sinne, mistä se oli tuotukin; sillä ilman herra Sesemannin
lupaa ei neiti Rottenmeier enää uskaltanut sitä tehdä, nyt kun tämä oli
jo saanut tiedon lapsen saapumisesta.
Mutta herra maisteri oli sangen varovainen ja puolueeton
arvosteluissaan. Hän lohdutti neiti Rottenmeieriä sanarikkaalla puheella
ja lausui sen otaksuman, että jos tämä pieni tyttö osaksi olikin varsin
kehittymätön, hän varmaankin jossakin muussa suhteessa oli sitä
edistyneempi, ja säännöllisellä opetuksella saataisiin varmaankin kaikki
jälleen tasapainoon. Kun neiti Rottenmeier huomasi, ettei hän saisi
herra maisteria puolelleen, vaan että tämä suostui opettamaan aakkosia,
aukaisi hän lukuhuoneen oven ja sulki sen jälleen, niin pian kuin herra
maisteri oli sinne astunut; itse hän jäi ulkopuolelle, sillä hän kammoi
aapisia.
Hän käveli pitkin askelin edestakaisin ruokasalissa, sillä hänen täytyi
miettiä miksi palvelusväen tulisi nimittää Adelheidiä. Olihan herra
Sesemann kirjoittanut, että lasta oli pidettävä hänen tyttärensä
vertaisena, ja nämä sanat varmaankin pääasiallisesti koskivat lapsen
suhdetta palvelusväkeen, ajatteli neiti Rottenmeier. Kauan hän ei
kuitenkaan saanut tuumia, sillä yhtäkkiä kuului lukuhuoneesta hirmuinen
ryminä, ja heti sen jälkeen huudettiin Sebastiania avuksi. Neiti ryntäsi
sisään. Siinä olivat kaikki opetusvälineet sikin sokin lattialla:
kirjat, vihot ja mustepullo sekä ylinnä pöytäliina, jonka alta tumma
mustepuro hiljaa vieri pitkin lattiaa. Heidiä ei näkynyt.
"No, kas niin!" huusi neiti Rottenmeier käsiään väännellen. "Liina,
kirjat, työkoppa, kaikki musteessa, semmoista ei koskaan ole tapahtunut,
syy on epäilemättäkin tuon onnettoman olennon!"
Herra maisteri seisoi sangen hämmästyneenä katsellen hävitystä. Klara
sitä vastoin oli mielihyvällä seurannut outoa tapausta ja sanoi nyt
selittäen: "Niin, Heidi on sen tehnyt, vaan ei suinkaan pahassa
aikomuksessa, eikä häntä millään muotoa saa rangaista. Hän veti
kiireessään pöytäliinan mukanaan ja silloin kaikki putosi maahan.
Kadulla kuului vaunujen ratinaa, ja sen vuoksi hän syöksyi täältä
semmoisella kiireellä; hän ei luultavasti eläessään ole semmoista
nähnyt."
"Niin, enkö puhunut totia, herra maisteri! Sillä olennolla ei ole
vähintäkään käsitystä tavoista, ei aavistustakaan siitä, miten
opetustunnilla tulee käyttäytyä. Mutta minne tuo onnettomuutta tuottava
olento on joutunut? Mitä, jos hän olisi juossut tiehensä! Mitähän herra
Sesemann minun —"
Neiti Rottenmeier juoksi huoneesta ja portaita alas. Siellä seisoi Heidi
avatun ulko-oven kynnyksellä ja katseli ihmeissään katua ylös sekä alas.
"Mitä nyt? Mikä sinun on? Miten sinä saatat sillä lailla juosta
matkoihisi!" huusi neiti Rottenmeier lapselle.
"Minä kuulin honkien huminaa, mutta en tiedä, missä ne ovat, enkä nyt
enää sitä kuulekaan", sanoi Heidi ja katseli pettyneenä siihen suuntaan,
johon vaunujen ratina oli vaiennut. Heidin korvissa oli se kuulunut
Föhn-tuulen pauhinalta ja hän oli iloissaan juossut ääntä kohden.
"Honkain! Missä luulet meidän olevan? Mitä juonia nuo ovat? Palaa
katsomaan, mitä olet tehnyt." Näin sanoen astui neiti Rottenmeier
jälleen portaita ylös. Heidi seurasi häntä ja hämmästyi kovin nähdessään
tuhon, sillä hän ei ollut huomannut mitä kaikkea hän mukanaan tempasi
iloisesti rientäessään kuulemaan honkien huminaa.
"Kerran olet sen tehnyt, toista kertaa et sitä enää tee", sanoi neiti
Rottenmeier osoittaen lattiaa. "Opetustunnilla pysytään alallaan ja
ollaan tarkkaavaisia. Ellet voi itseäsi hillitä, täytyy minun sitoa
sinut kiinni tuoliisi. Ymmärrätkös?"
"Ymmärrän", vastasi Heidi, "mutta tästälähin pysyn alallani." Heidi
käsitti nyt, että oli välttämätöntä istua hiljaa opetustunnilla.
Sebastianin ja Tinetten täytyi tulla palauttamaan järjestystä. Herra
maisteri meni pois, opetus oli tällä kertaa keskeytettävä.
Haukottelemiseen ei tänään ollut ensinkään aikaa.
Päivällisen jälkeen piti Klaran jonkun aikaa levätä, ja Heidi sai sillä
aikaa tehdä mitä mieli, niin oli neiti Rottenmeier aamulla selittänyt.
Kun Klara siis pöydästä noustua oli käynyt levolle tuoliinsa, meni neiti
Rottenmeier omaan huoneeseensa, ja Heidi näki nyt olevansa tilaisuudessa
tehdä, mitä itse tahtoi. Se oli hänelle sangen mieleistä, sillä hän oli
koko ajan tuuminut erästä asiaa; siihen hän tarvitsi apua ja asettui sen
vuoksi keskelle käytävää ruokahuoneen läheisyyteen, jotta hän tapaisi
sen henkilön, jonka kanssa hänen piti neuvotella. Aivan oikein, vähän
ajan kuluttua tuli Sebastian portaita ylös kantaen suurta tarjotinta;
hän toi hopeakalut keittiöstä ruokasalin kaappiin säilytettäviksi. Kun
hän oli päässyt ylimmälle portaalle, asettui Heidi hänen eteensä ja
sanoi erinomaisen selvästi! "Te tai hän."
Sebastian avasi silmänsä niin selälleen kuin suinkin ja sanoi jokseenkin
tylysti: "Mitä se merkitsee?"
"Tahtoisin mielelläni kysyä jotakin, mutta se ei ole mitään pahaa,
niinkuin aamulla", lisäsi Heidi vakuuttavasti, sillä hän huomasi
Sebastianin olevan hieman suutuksissaan ja arveli, että musteen tahraama
lattia oli siihen syynä.
"Vai niin, ja miksi sen pitää kuulua 'te' tai 'hän', sen tahtoisin ensin
tietää", kysyi Sebastian yhtä tylyllä äänellä kuin ennenkin.
"Siten minun tästä lähin täytyy aina sanoa", vakuutti Heidi, "neiti
Rottenmeier on niin määrännyt."
Nyt nauroi Sebastian niin hillittömästi, että Heidi ihmetellen katseli
häntä, sillä lapsi ei ollut mitään erinomaista huomannut; mutta
Sebastian ymmärsi hyvin, mitä neiti Rottenmeier oli tarkoittanut, ja
sanoi nyt huvitettuna: "Aivan oikein, jatkakaa vain, mamsseli."
"Ei minun nimeni ole mamsseli", sanoi Heidi nyt vuorostaan vähän
äkeissään, "minun nimeni on Heidi."
"Aivan oikein, sama neiti on määrännyt minun sanomaan mamsseli", selitti
Sebastian.
"Onko hän? Noh, sitten kai sen täytyy niin olla", sanoi Heidi alistuen,
sillä hän oli huomannut, että kaiken piti tapahtua juuri niinkuin neiti
Rottenmeier oli määrännyt.
"Nyt minulla on jo kolme nimeä", lisäsi hän vähän huoahtaen.
"Mitä te, pikku mamsseli, sitten aiotte kysyä?" tiedusteli Sebastian
astuen ruokasaliin, jossa hän rupesi asettelemaan hopeakaluja
paikoilleen kaappiin.
"Mitenkä avataan ikkuna, Sebastian?"
"Näin, juuri näin", ja hän aukaisi suuren ikkunanpuoliskon.
Heidi lähestyi sitä, mutta oli liiaksi pieni voidakseen nähdä; hän
ulottui vain ikkunalaudalle asti.
"No, nyt pikku mamsseli saattaa nähdä alas asti", sanoi Sebastian, joka
oli hakenut esille pienen puisen jakkaran ja asetti sen ikkunan luo.
Ihastuen nousi Heidi sille seisomaan, vihdoinkin sai hän silmäillä ulos
ikkunasta. Mutta suuresti pettyneenä hän veti heti päänsä takaisin.
"Tästä näkee vain kivitetyn kadun, eikä mitään muuta", sanoi lapsi
valittaen; "mutta jos kiertää koko rakennuksen ympäri, niin mitä
toisella puolella näkee, Sebastian?"
"Ihan samaa", kuului vastaus.
"Mutta minne pitää mennä, että saisi nähdä avaralta yli koko laakson?"
"Siinä tapauksessa täytyy nousta korkeaan torniin, kirkon torniin,
tuommoiseen, jonka huipussa on kullattu pallo. Kun sieltä ylhäältä
katselee alas, näkee laajalti yli koko seudun."
Heidi juoksi kiireesti jakkaraltaan ovelle, siitä ulos ja portaita alas
kadulle. Mutta torniin ei päässytkään niin helposti kuin hän mielessään
oli kuvitellut. Ikkunasta katsellessaan oli hän luullut tarvitsevansa
astua vain kadun poikki tullakseen sen luokse; nyt kulki hän
kulkemistaan kadun päähän asti, mutta ei sittenkään tullut tornille,
vaan joutui toiselle kadulle ja sieltä vielä toiselle aina vain tornia
näkemättä. Paljon väkeä kulki hänen ohitsensa, mutta kaikilla oli niin
kiire, ettei Heidi luullut heillä olevan aikaa ohjata häntä. Seuraavassa
kadunkulmassa hän näki erään pojan, jolla oli pikkuinen posetiivi
selässään ja eriskummallinen eläin käsivarrellaan. Heidi juoksi hänen
luoksensa ja kysyi: "Missä se torni on, jonka huipussa on kultainen
pallo?"
"En tiedä", kuului vastaus.
"Keneltä minun tulee kysyä missä se on?" kysyi Heidi edelleen.
"En tiedä."
"Etkö tiedä mitään muuta korkeatornista kirkkoa?"
"Tiedänpä niinkin yhden."
"Noh, tule opastamaan minua sinne."
"Näytä ensin, mitä minulle vaivastani annat", sanoi poika, ojentaen
kätensä. Heidi haki taskustaan. Hän veti esille pienen kuvan, siinä oli
punainen ruusukiehkura; vielä kerran katseli hän sitä kahden vaiheilla,
hänen oli vaikea siitä luopua: vasta tänä aamuna oli Klara sen hänelle
lahjoittanut: mutta nähdä laakso vihreine penkereineen! "Tuossa", sanoi
Heidi näyttäen kuvaa, "tahdotko tämän?"
Poika veti kätensä pois ja pudisti päätänsä.
"Mitä sinä sitten tahtoisit", kysyi Heidi ja pisti ilolla kuvan takaisin
taskuunsa.
"Rahaa."
"Minulla ei ole, mutta Klaralla on ja hän kyllä antaa sinulle; paljonko
tahdot?"
"Kaksikymmentä penniä."
"Tule siis."
Molemmat lapset astuivat pitkää katua eteenpäin ja tiellä Heidi kysyi
seuraajaltaan, mitä hän kantoi selässään, ja tämä selitti tytölle, että
hänellä peitteen alla oli mainio posetiivi, joka soi ihmeteltävän
kauniisti, kun hän väänsi sitä. Yht'äkkiä seisoivat he erään vanhan
korkeatornisen kirkon luona; poika pysähtyi ja sanoi: "Tässä."
"Mutta mitenkä pääsen sisään?" kysyi Heidi nähdessään tarkasti suljetun
portin.
"En tiedä", kuului taas vastaus.
"Luuletko, että täällä sopii soittaa niinkuin Sebastiania soitetaan?"
"En tiedä."
Heidi oli huomannut kirkon seinässä olevan kellonauhan ja veti sitä nyt
tarmonsa takaa.
"Kun minä menen tuonne ylös, täytyy sinun odottaa, sillä en muista enää
tietä takaisin, sinun täytyy neuvoa minua."
"Mitä sinä siitä minulle annat?"
"Mitä minun sille taas täytyy antaa sinulle?"
"Toiset kaksikymmentä penniä."
Samassa kuului vanhassa linnassa liikettä ja nariseva ovi avattiin; eräs
vanha mies astui ulos ja katsoi ensin kummastuneena, sitten jokseenkin
suuttuneena lapsiin ja puhutteli heitä toruen: "Kuinka te uskallatte
soittaa kelloa ja vaatia minua alas? Ettekö osaa lukea, mitä kellon alle
on kirjoitettu: 'Niille, jotka haluavat torniin nousta'." Poika osoitti
sormellaan Heidiä, virkkamatta sanaakaan.