Uusi luku ja ihan uusia asioita.
Herra Sesemannin talossa Frankfurtissa lepäsi hänen sairas tyttärensä
Klara mukavassa pyörätuolissaan, jossa hän vietti kaiket päivänsä ja
jossa häntä kuljetettiin huoneesta huoneeseen. Nyt hän istui ruokasalin
viereisessä suojassa, niin sanotussa lukuhuoneessa, jossa oli
monenmoisia tarvekaluja, jotka tekivät sen kodikkaaksi ja osoittivat,
että perhe tavallisimmin kokoontui sinne. Suuresta, kauniista,
lasiovisesta kirjakaapista saattoi arvata, mistä huone oli saanut
nimensä ja että sairas tyttö täällä opiskeli.
Klaralla oli kapeat kasvot, mutta suloiset, säteilevät siniset silmät;
tällä hetkellä olivat ne kääntyneet suureen seinäkelloon, joka tänään
näytti liikkuvan aivan erikoisen hitaasti, sillä tyttö, joka muulloin
oli sangen kärsivällinen, sanoi nyt jokseenkin kärsimättömästi: "Eikö
heidän jo ole aika tulla, neiti Rottenmeier?"
Puhuteltu istui suorana pienen työpöydän ääressä ja kutoi. Hänellä oli
yllään eriskummallinen kaapu, suuri kaulus tai viitta, joka antoi koko
hänen olennolleen juhlallisen leiman ja jota vielä kohotti
torninmuotoinen laitos hänen päässään.
Neiti Rottenmeier oli jo useampia vuosia, aina rouvan kuolemasta saakka,
emännöinyt Sesemannin talossa ja pitänyt silmällä koko palvelijakuntaa.
Herra Sesemann oli enimmäkseen matkoilla ja jätti talonsa neiti
Rottenmeierin huostaan, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen tyttärellään
olisi sananvalta jokaisessa asiassa, ja ettei mitään saisi päättää ilman
Klaran hyväksymistä. Sillä välin kuin Klara toisen kerran yhä
kärsimättömämmin kysyi, eikö odotettujen ollut jo aika saapua, seisoi
Dete, pitäen Heidiä kädestä, ulko-ovella ja kysyi Juhana-ajurilta, joka
oli vastikään vaunuistaan astunut maahan, uskaltaisiko hän vielä näin
myöhään vaivata neiti Rottenmeieriä.
"Se ei kuulu minuun", mutisi ajuri, "soittakaa käytävässä Sebastiania."
Dete teki niinkuin käskettiin, ja talon palvelija tuli alas portaita.
Hänellä oli suuret pyöreät napit päällystakissaan ja miltei yhtä suuret
silmät päässään.
"Minä tahtoisin kysyä, vieläkö neiti Rottenmeieriä uskaltaa vaivata näin
myöhään", lausui Dete uudestaan.
"Ei se kuulu minuun", vastasi palvelija, "soittakaa toisella kellolla
Tinette neitsyttä", ja sen enempää selvittämättä katosi Sebastian.
Dete soitti jälleen. Nyt ilmestyi Tinette neitsyt portaille. Hänellä oli
pieni, häikäisevän valkoinen päähine ja ivallinen kasvojenilme.
"Kuka siellä?" kysyi hän tulematta alas. Dete uudisti kysymyksensä.
Tinette neitsyt katosi, mutta palasi pian jälleen huutaen: "Teitä
odotetaan."
Nyt nousi Dete Heidin kera portaita ylös ja seurasi Tinette neitsyitä
lukuhuoneeseen. Siellä hän pysähtyi kohteliaasti ovelle pitäen yhä
lujasti Heidiä kädestä, sillä hän ei ensinkään ollut varma siitä, miten
lapsi käyttäytyisi näin vieraalla alueella.
Neiti kohosi verkalleen istuvillaan ja lähestyi tarkastaakseen
talontyttären vastatullutta leikkikumppania. Neiti näytti
tyytymättömältä. Heidillä oli yksinkertainen pumpulimekko yllään ja
päässään rutistunut olkihattu. Sen alta hän suuresti ihmetellen katseli
taukoamatta korkeata tornirakennusta neidin päässä.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi neiti Rottenmeier tarkasteltuaan muutaman
minuutin lasta, joka ei puolestaan myöskään kertaakaan ollut kääntänyt
silmiänsä hänestä.
"Heidi", vastasi puhuteltu selvästi ja sointuvalla äänellä.
"Kuinka? Mitenkä? Onko se kristillinen nimi? Eihän sinua siksi toki
liene kastettu? Minkä nimen olet kasteessa saanut?" kysyi neiti
Rottenmeier edelleen.
"Sitä en nyt enää tiedä", vastasi Heidi.
"Onko sekin vastaus!" virkkoi neiti päätään pudistelleen. "Dete neitsyt,
onko lapsi yksinkertainen vai nenäkäs?"
"Teidän luvallanne, ja jos suvaitsette, neiti, puhun mielelläni lapsen
puolesta, sillä hän on varsin kokematon", sanoi Dete, mutta nykäsi ensin
salaa Heidiä tämän sopimattoman vastauksen johdosta. "Hän ei ole
yksinkertainen eikä nenäkäskään, sellaisesta hänellä ei ole
aavistustakaan, hän tarkoittaa juuri sitä mitä hän sanoo. Lapsi on
tänään ensimmäisen kerran herrastalossa eikä vielä tunne hienoja tapoja;
mutta hän on hyväntahtoinen ja oppivainen, jos neiti vain tahtoo olla
hyvä ja ohjata häntä kärsivällisesti. Hän on Adelheidiksi ristitty,
niinkuin äitinsäkin, minun sisar vainajani."
"No hyvä, sehän toki on nimi, jota saattaa käyttää", virkkoi neiti
Rottenmeier. "Mutta, Dete neitsyt, minun täytyy sanoa, että lapsi
ikäisekseen kuitenkin on varsin omituinen. Minä olin teille ilmoittanut,
että Klara neidin leikkikumppanin piti olla jokseenkin hänen ikäisensä,
voidakseen olla mukana opetustunneilla ja ylipäänsä ottaa osaa samoihin
toimiin kuin hänkin. Klara neiti on jo täyttänyt kaksitoista vuotta;
kuinka vanha tuo tyttö on?"
"Teidän suostumuksellanne, neiti", aloitti Dete taas, "en oikein
itsekään muista, kuinka vanha hän on; hän on todellakin vähän nuorempi,
ei siitä paljoakaan puutu, vaikk'en sitä saata ihan tarkoilleen sanoa,
hän on noin kymmenen vuoden vaiheilla tahi ehkä vähän enemmän, luulisin
melkein."
"Minä olen kahdeksan vuoden vanha, sen on iso-isä sanonut", selitti
Heidi. Täti nykäsi häntä uudestaan, mutta Heidi ei aavistanutkaan
minkätähden, eikä siis ensinkään hämmentynyt.
"Mitä, vasta kahdeksanko vuoden vanha?" huudahti neiti Rottenmeier
suuttuneena. "Neljä vuotta liian nuori! Mitä tämä merkitsee! Ja mitä
sinä olet oppinut? Mitä kirjoja sinun opetuksessasi on käytetty?"
"Ei mitään", sanoi Heidi.
"Kuinka? Mitä? Mitenkä sinä sitten olet lukemaan oppinut?" kysyi neiti
edelleen.
"Minä en olekaan oppinut, eikä Pekkakaan", kertoi Heidi.
"Hyvänen aika! etkö sinä osaa lukea? Etkö todellakaan osaa lukea!" huusi
neiti Rottenmeier suuresti säikähtyneenä. "Onko mahdollista, ettet osaa
lukea! Mitä sinä sitten olet oppinut?"
"En mitään", sanoi Heidi totuudenmukaisesti.
"Dete neitsyt", sanoi neiti Rottenmeier muutamien minuuttien perästä,
jotka hän oli tarvinnut tointuakseen; "tämä ei ole välipuheemme
mukaista, mitenkä te saatoitte tuoda tuon olennon tänne?" Mutta Deteä ei
niin vähillä säikäytetty; hän lausui täydellä varmuudella: "Teidän
suostumuksellanne, neiti, lapsi on juuri semmoinen, kuin te minun
ymmärtääkseni halusitte; te selititte minulle, neiti, että hänen pitäisi
olla omituinen, ja niin minun täytyi ottaa tämä pienokainen, sillä
suuremmat eivät meillä ole enää omituisia, ja siksi arvelin hänen olevan
ikäänkuin luodun teitä varten. Mutta nyt täytyy minun mennä, sillä
herrasväki odottaa minua; jos he sallivat, niin tahdon jonkun ajan
kuluttua käydä katsomassa, miten lapsi menestyy." Hän niiasi, läksi ulos
ovesta ja astui portaita alas nopein askelin. Neiti Rottenmeier seisoi
silmänräpäyksen paikoillaan, sitten hän juoksi Deten jälkeen, sillä
hänen mieleensä juolahti monta monituista seikkaa, joista olisi
tarvinnut tädin kanssa keskustella siinä tapauksessa, että lapsi
todellakin tulisi jäämään, niinkuin hänen tätinsä näytti vahvasti
päättäneen.
Heidi seisoi vielä ovella samalla paikalla, jonne hän aluksi oli
pysähtynyt. Siihen saakka Klara oli ääneti tuolistaan seurannut asian
menoa. Nyt viittasi hän Heidille: "Tule tänne!" Heidi astui tuolin luo.
"Kumpi nimi on sinulle mieluisampi: Heidi vai Adelheidko?
"Minun nimeni on Heidi, eikä mikään muu", kuului Heidin vastaus.
"Siis tahdon sinua aina niin nimittääkin", sanoi Klara; "se nimi minusta
sopiikin sinulle, en ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta en ole ennen
sinun kaltaistasi lastakaan nähnyt. Onko sinun tukkasi aina ollut noin
lyhyt ja kihara?"
"On kai", sanoi Heidi vastaukseksi.
"Tulitko mielelläsi Frankfurtiin?" kysyi Klara edelleen.
"En, mutta huomenna menen jälleen kotiin ja vien mukanani iso-äidille
valkoista leipää", selitti Heidi.
"Sinäpä olet kummallinen lapsi", virkkoi Klara. "Vartavastenhan sinut on
tuotu Frankfurtiin minun luokseni jäämään ja nauttimaan opetusta yhdessä
minun kanssani, ja nyt sinä et osaakaan lukea ja niinpä tulee jotakin
uutta ja hullunkurista tunneilla tapahtumaan. Mutta ne ovatkin
useimmiten niin hirmuisen pitkäveteisiä, ettei aamupäivästä tahdo loppua
tulla. Sillä, näetkö, joka aamu kello kymmenen tulee herra maisteri, ja
silloin alkavat tunnit, jotka kestävät kello kahteen; se on liian kauan.
Monasti nostaakin herra maisteri kirjan niin ylös, kuin olisi hän
yhtäkkiä tullut varsin likinäköiseksi, mutta hän haukottelee vain
hirmuisesti kirjan takana, ja neiti Rottenmeier, hänkin vähä väliin
peittää kasvonsa tykkänään nenäliinaansa, ikäänkuin hän olisi
erinomaisen liikutettu siitä, mitä me luemme, mutta minä tiedän varsin
hyvin, että hän vain aika tavalla haukottelee, ja silloin minäkin
tahtoisin haukotella kerran ihan kyllikseni, mutta minun täytyy niellä
haukotus, sillä jos kerrankaan teen sen, tuo neiti Rottenmeier heti
kalanmaksaöljyä sanoen, että olen jälleen heikko, ja tuo öljy on
hirmuistakin hirmuisempaa, mielemmin tahdon sittenkin niellä
haukotuksia. Mutta nyt tulee vaihtelevampaa, kun saan kuulla, miten sinä
opettelet lukemaan." — Heidi pudisteli epäilevästi päätään, kun kuuli
puhuttavan lukemaan oppimisesta.
"Kyllä vainen, Heidi, luonnollisestihan sinunkin täytyy opetella
lukemaan, sitä täytyy kaikkien ihmisten. Herra maisteri onkin sangen
hyvä, hän ei koskaan suutu, vaan selittää kaikki sinulle. Mutta näetkö,
kun hän selittää jotakin sinulle, niin et sinä ymmärrä siitä mitään;
silloin täytyy sinun vain odottaa ja olla sanaakaan puhumatta, muuten
hän selittää vielä paljon enemmän, ja sinä ymmärrät vieläkin vähemmän.
Mutta kun sinä myöhemmin olet oppinut jotakin ja tiedät jotakin, niin
sinä jo ymmärrät mitä hän tarkoittaa."
Neiti Rottenmeier palasi huoneeseen; hänen ei ollut onnistunut saada
Deteä palaamaan ja hän oli nähtävästi siitä syystä kiihtynyt; hän ei,
näet, oikeastaan ollut ennättänyt huomauttaa kaikesta, mikä lapsen
suhteen oli vastoin suostumusta, ja kun hän ei myöskään tiennyt, miten
hän saisi asian peruutetuksi, oli hän sitä kiihtyneempi, sillä hän oli
itse koko jutun alkuunpanija. Hän juoksi lukuhuoneesta ruokahuoneeseen
ja sieltä jälleen takaisin ja sitten taas ruokahuoneeseen, jossa hän
hyökkäsi Sebastianin kimppuun, joka juuri miettivän näköisenä ja
tutkivin katsein tarkasteli vastakatettua pöytää nähdäkseen, oliko hänen
työssään mitään virheitä.
"Jatkakaa huomenna suurenmoisia ajatuksianne ja pitäkää huolta siitä,
että tänään saamme istua pöytään."
Näin sanoen neiti Rottenmeier juoksi Sebastianin ohi ja huusi Tinetteä
niin kärttyisellä äänellä, että Tinette neitsyt tavallistakin vielä
lyhyemmillä askeleilla tepsutteli esiin ja oli niin ilkkuvan näköinen,
ettei itse neiti Rottenmeierkaan uskaltanut häntä hätyyttää, joskin
hänen kiukkunsa yhä vain lisääntyi.
"Vastatulleen huone on asetettava kuntoon, Tinette", sanoi neiti
väkinäisesti rauhoittuen, "kaikki on jo varattuna, mutta pyyhkikää vielä
kerran pöly huonekaluista."
"Kyllä kannattaakin", ilkkui Tinette mennessänsä.
Sillä aikaa oli Sebastian kovalla pauhinalla aukaissut ruokasalin ovet.
Hän oli, näet, neiti Rottenmeierille suuresti suutuksissaan, vaikkei
uskaltanut sitä ilmaista. Sitten hän astui aivan rauhallisesti
lukuhuoneeseen, työntääkseen pyörätuolin ruokasaliin. Mutta tuolin
kädensija oli joutunut epäkuntoon ja hänen sitä paikoilleen
asettaessaan, seisahtui Heidi hänen eteensä ja katseli häntä
taukoamatta. Sen huomasi Sebastian ja silloin hänen kärsivällisyytensä
loppui: "No, mitä ihmeellisiä siinä sitten on?" huudahti hän tavalla,
jota hän varmaankin olisi karttanut, jos olisi huomannut neiti
Rottenmeierin, joka juuri astui huoneeseen Heidin vastatessa: "Sinä olet
Vuohi-Pekan näköinen."
Hämmästyen neiti löi kätensä yhteen. "Onko se mahdollista?" ähkyi hän
puoli-ääneen. "Hänhän sinuttelee palvelijoita! Tuolta olennolta puuttuu
alkeellisimmatkin käsitykset."
Pyörätuoli työnnettiin eteenpäin, ja sitten Sebastian nosti Klaran
tavalliselle paikalleen ruokapöydän ääreen.
Neiti Rottenmeier istui hänen viereensä viitaten Heidiä asettumaan
vastapäätä neitiä. Muita ei tullut pöytään, joka oli hyvin suuri, ja
tilaa oli siis kylläksi näille kolmelle, jotka istuivat kaukana
toisistaan, niin että Sebastianin oli sangen tilava liikkua vatineen.
Heidin lautasen vieressä oli kaunis valkea leipä. Heidi katseli sitä
mielihyvällä. Sebastianin yhdennäköisyys Pekan kanssa lienee voittanut
Heidin koko luottamuksen; hän istui hiljaa kuin hiiri, kunnes Sebastian
lähestyi tarjoten pieniä paistettuja kaloja; silloin lapsi osoitti
leipäänsä ja sanoi: "Saanko minä tämän?" Sebastian nyökäytti
myöntyväisesti päätään ja katseli samalla syrjästä neiti Rottenmeieriä
nähdäkseen, minkä vaikutuksen kysymys tekisi häneen. Samassa Heidi otti
leivän ja pisti sen taskuunsa. Sebastianin suu meni väärään, häntä
nauratti, mutta hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen ollut lupa nauraa.
Ääneti ja liikkumattomana hän seisoi yhä Heidin edessä, sillä puhua hän
ei uskaltanut eikä poistuakaan, ennenkuin hänen palvelustaan oli
käytetty. Heidi katseli kauan aikaa kummastuneena häneen, sitte hän
kysyi: "Pitääkö minun tuotakin syödä?" Sebastian nyökäytti taas päätään.
"No niin, anna minulle!" sanoi tyttö ja silmäili levollisena lautastaan.
Sebastianin irvistys näytti nyt sangen epäilyttävältä ja vati hänen
kädessään rupesi värähtelemään.
"Hän saa laskea vadin pöydälle ja tulla myöhemmin uudestaan sisälle",
sanoi neiti Rottenmeier vakavasti. Sebastian katosi näkyvistä. "Sinua,
Adelheid, minun täytyy alusta alkaen neuvoa käyttäytymään", jatkoi neiti
syvällä huokauksella. "Ensiksikin miten pöydässä on tehtävä", ja nyt
neiti Rottenmeier selvästi ja perinpohjaisesti osoitti, mitä kaikkea
Heidiltä siinä suhteessa vaadittiin. "Sitten", hän jatkoi, "täytyy minun
erittäin muistuttaa, ettet pöydässä saa puhutella Sebastiania etkä
muulloinkaan paitsi silloin, kun sinulla on joku käsky annettavana, tai
joku välttämätön kysymys tehtävänä. Sitten et koskaan enää saa sanoa
hänelle muuta kuin hän tai te, kuuletko? Pidä huoli siitä, etten koskaan
kuule sinun häntä muuksi nimittävän. Ja Tinetteä puhutellessasi sanot te
tai Tinette neitsyt. Minua nimität, niinkuin olet kuullut kaikkien
muidenkin nimittävän; miksi sinun pitää Klaraa kutsua, sen hän saa itse
määrätä."
"Klaraksi tietysti", sanoi mainittu.
Nyt tuli lisäksi koko joukko määräyksiä, milloin oli ylösnoustava ja
maata mentävä, miten sisään astuttava ja ulos käytävä, miten oli
järjestystä ylläpidettävä ja ovia suljettava y.m., ja kaiken tämän
kestäessä Heidin silmät ummistuivat, sillä hän oli tänä aamuna noussut
ennen viittä ja tehnyt pitkän matkansa. Lapsi nojautui tuolin
selkälautaan ja nukahti.
Kun neiti Rottenmeier pitkän ajan kuluttua lopetti puheensa, niin sanoi
hän: "No muista nyt, Adelheid: oletko, myös käsittänyt kaikki?"
"Heidi nukahti jo aikaa sitten", sanoi Klara ja näytti sangen
huvitetulta; illallinen ei ollut pitkään aikaan kulunut näin
vaihtelevasti.
"Ei toki kukaan uskoisi, mitä kaikkea tuon tytön kanssa saa kokea",
huusi neiti Rottenmeier suuresti vihoissaan ja soitti niin kiivaasti,
että sekä Tinette että Sebastian yhtaikaa syöksyivät sisään; mutta Heidi
ei herännyt kaikesta tästä melusta, ja töin tuskin saatiin hänet niin
valveille, että voitiin kuljettaa lukuhuoneeseen ja sieltä ensin Klaran
ja sitten neiti Rottenmeierin makuuhuoneitten läpi siihen
kulmahuoneeseen, joka oli määrätty hänelle.