Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka vierailusta on tärkeitä
seurauksia.
Joutuisasti oli talvi kulunut ja sitä seuraava iloinen kesä vielä
nopeammin; uusi talvikin oli nyt taas loppumaisillaan. Heidi oli iloinen
kuin taivaan lintu ja riemuitsi päivä päivältä yhä enemmän siitä, että
suloinen kesä-aika oli jälleen lähestymässä, jolloin lauhkea
"Föhn"-tuuli taas humisisi hongissa, lumi sulaisi ja aurinko viettelisi
siniset ja valkoiset kukat näkyviin; silloin Heidi taas pääsisi
laitumelle, ja se olisi hänestä ihaninta maailmassa. Heidi kävi nyt
kahdeksatta ja oli iso-isältään oppinut monenmoisia toimia. Vuohia hän
osasi hoitaa yhtä taitavasti kuin ken tahansa, ja Vieno ja Pikku
juoksentelivat hänen perässään kuin uskolliset koirat ja määkyivät
ilosta kuullessaan hänen äänensä. Jo kahdesti oli Pekka tänä talvena
tuonut kylän opettajalta sanoman, että sedän välttämättömästi tuli
lähettää lapsi kouluun, sillä hän oli jo siinä iässä, että hänen jo
viime talvena olisi pitänyt käydä koulua. Isoisä oli kummallakin
kerralla käskenyt sanoa opettajalle, että jos tällä olisi asiaa, oli hän
kodissaan tavattavissa; mutta tyttöä ei hän luvannut lähettää kouluun.
Kummallakin kertaa oli Pekka uskollisesti vienyt Tunturisedän sanoman
perille.
Maaliskuun aurinko oli jo sulattanut lumen vuorien rinteiltä, ja
lumikellot kohottivat jälleen päänsä laaksossa ja tunturilla; hongatkin
olivat luopuneet raskaasta lumipeitteestään, vapaina huojuivat niiden
oksat taas tuulessa. Heidi juoksi iloisena ja onnellisena sinne tänne:
tuvan ovella vuohiomettaan, siellä honkien alle ja taas sisään iso-isän
luo kertomaan, kuinka paljoa suuremmaksi viheriäinen pälvi puitten alla
oli laajentunut ja sitten vielä uudestaan ulos katsomaan, sillä hän
tuskin malttoi odottaa, kunnes koko maa jälleen olisi vihanta ja kesä
kukkasineen saapuisi uudelleen tunturille.
Kun Heidi eräänä päivänpaisteisena aamuna täten juoksi edestakaisin ja
ainakin kymmenennen kerran hyppäsi tuvan kynnyksen yli, oli hän kaatua
säikähdyksestä selälleen nähdessään edessään mustiin puetun vanhan
herran, joka vakavasti silmäili häntä. Mutta kun vieras huomasi miten
säikähtynyt lapsi oli, sanoi hän ystävällisesti: "Älä pelkää minua,
kaikki lapset ovat minulle rakkaita. Anna minulle kättä! Sinä varmaankin
olet Heidi; missä on iso-isä?"
"Hän istuu pöydän luona ja veistelee puusta pyöreitä lusikoita", sanoi
Heidi ja aukaisi ovea enemmän.
Vieras oli kylän vanha pappi. Hän oli ollut sedän hyvä tuttu siihen
aikaan, kun viimeksimainittu asui hänen naapurinaan alhaalla laaksossa.
Hän astui majaan, lähestyi vanhusta, joka istui kumarruksissa työnsä
ääressä ja sanoi: "Hyvää huomenta, naapuri!"
Kummastuneena katsoi puhuteltu häneen ja vastasi: "Hyvää huomenta, herra
pastori!" Sitten hän pyysi herraa istumaan, sanoen: "Jos ette, herra
pastori, halveksi puista tuolia, niin olkaa hyvä ja istukaa."
Pastori istuutui. "En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, naapuri", sanoi
hän sitten.
"Enkä minä teitä, herra pastori", kuului vastaus.
"Tulen tänään keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta", alotti
pappi uudestaan; "luulen teidän jo arvaavankin mistä haluan kanssanne
neuvotella."
Pastori keskeytti puheensa ja katsoi Heidiin, joka seisoi ovella ja
katseli häntä herkeämättä.
"Heidi, mene vuohien luo", sanoi iso-isä, "saat ottaa vähän suoloja
niille ja viipyä siellä, kunnes minäkin tulen sinne."
Heidi lähti heti.
"Lapsi olisi jo vuosi sitten ja viimeistäänkin tänä talvena ollut
kouluun pantava", sanoi nyt pastori. "Opettaja on teitä siihen
kehoittanut, mutta ette ole hänelle mitään vastausta antanut; mikä on
teidän tarkoituksenne lapsen suhteen, naapuri?"
"Minun tarkoitukseni on olla sitä kouluun panematta", kuului vastaus.
Kummastuneena katsahti pastori vanhukseen, joka levollisesti istui
lavitsallaan käsivarret ristissä rinnallaan näyttämättä pienintäkään
alistuvaisuuden merkkiä.
"Mitä te sitten lapsesta aiotte?" kysyi pastori taas.
"En mitään, hän kasvaa ja kehittyy vuohien ja lintujen kanssa, eikä opi
niiltä mitään pahaa."
"Mutta tyttö ei ole mikään vuohi eikä lintu, vaan ihmislapsi; jollei hän
noilta kumppaneiltaan opi pahaa, niin ei hän opi niillä mitään
muutakaan. Mutta jotakin täytyy hänen saada oppia, ja nyt on paras aika
siihen. Olen tullut teitä, naapuri, näin ajoissa puhuttelemaan, jotta
voisitte kesän kuluessa tehdä varustuksenne, sillä kulunut talvi oli
viimeinen, jonka hän sai viettää nauttimatta opetusta; ensi talvena
hänen täytyy tulla kouluun ja vieläpä joka ainoa päivä."
"Siitä ei tule mitään, herra pastori", sanoi vanhus taipumattomana.
"Luuletteko todella, ettei ole olemassa mitään keinoa taivuttaa teitä
käsittämään velvollisuuttanne, jos noin itsepintaisesti pysytte
mielettömässä aikomuksessanne?" sanoi nyt pastori hieman kiivastuneena.
"Te olette niin paljon liikkunut maailmassa ja niin paljon sekä nähnyt
että ollut tilaisuudessa oppimaan, että todellakin olisin uskonut teidän
paremmin käsittävän tehtävänne, naapuri."
"Vai niin", sanoi vanhus ja hänen äänensä ilmaisi, etteivät hänenkään
tunteensa enää olleet täydellisessä tasapainossa, "ja vaatisitteko
todellakin, herra pastori, että ensi talvena lähettäisin niin
hentojäsenisen lapsen kahden tunnin matkan päähän, ja sallisin hänen
varhain jääkylminä, myrskyisinä aamuina ryömiä lumessa ja taas yöksi
palata, kun monasti ilma riehuu niin ankarasti, että meikäläisenkin on
miltei mahdoton sitä vastustaa, saati semmoisen pienokaisen, kuin lapsi
on? Ja ehkä te, herra pastori, vielä muistatte, että hänen äidillään oli
kaatuvataudin kohtauksia; pitääkö lapsenkin hankkia itselleen jotakin
semmoista ylenmääräisillä rasituksilla? Koettakoon vain joku pakoittaa
minua siihen! Minä käyn joka oikeudessa, ja sitten saadaan nähdä, kuka
minua siihen pakoittaa."
"Te olette ihan oikeassa, naapuri", sanoi herra pastori ystävällisesti,
"mahdotonta olisi lähettää lasta täältä kouluun. Mutta minä huomaan,
että lapsi on teille rakas; tehkää hänen tähtensä mitä teidän aikoja
sitten olisi pitänyt tehdä: tulkaa takaisin kylään asumaan muiden
ihmisten pariin. Minkä arvoinen on elämänne täällä ylhäällä
yksinäisyydessä, kun olette epäsovussa Jumalan ja ihmisten kanssa? Jos
joku onnettomuus kohtaisi teitä, kuka teitä silloin auttaisi? Minä en
ymmärrä, ettette ole paleltunut täällä tunturilla, ja miten tuo hento
lapsukainenkaan on saattanut täällä menestyä!"
"Lapsen veri on nuori ja hänellä on hyvä peite, ja kaiken lisäksi pyydän
vielä saada lausua teille, herra pastori, yhden asian: minä tiedän mistä
puita saadaan ja milloin niitä on paras hankkia. Herra pastorin pitäisi
katsoa puuvajaan, se ei ole tyhjä, eikä minun majassani liesi ole
koskaan kylmänä talven aikana. Minun ei sovi muuttaa kylään, sillä
ihmiset alhaalla laaksossa halveksivat minua ja minä heitä. Tietysti on
parempi, että pysymme erillään toisistamme, niin molemmin puolin on hyvä
olla."
"Ei, ei, teidän ei ole hyvä olla; minä tiedän kyllä, mitä te kaipaatte",
sanoi herra pastori lämpimästi. "Eipä teitä niinkään laaksossa
halveksita. Uskokaa minua, naapuri, etsikää rauhaa Jumalassa ja anokaa
Häneltä anteeksi sitä mikä teille on tarpeen, ja tulkaa sitte katsomaan,
miten toisin ihmiset teitä arvostelevat ja miten onnelliseksi vielä
saatatte tulla."
Pastori oli noussut seisoalleen, hän otti vanhusta kädestä ja sanoi
vielä kerran sydämellisesti: "Minä luotan siihen, että ensi talvena
asutte luonamme alhaalla kylässä, ja meistä tulee taas vanhoja hyviä
naapureita. Minusta tuntuisi sangen raskaalla, jos meidän pitäisi
turvautua pakkokeinoihin. Ojentakaa minulle kätenne vakuutukseksi siitä,
että taas tulette meidän luoksemme ja elätte sovinnossa Jumalan ja
ihmisten kanssa."
Tunturisetä ojensi pastorille kätensä ja sanoi vakavasti: "Te kyllä,
herra pastori, tarkoitatte hyvää; mutta sitä mitä te minulta odotatte,
minä en tee, sen sanon suoraan ja pitkittä mutkitta: lasta en lähetä
kouluun, enkä itsekään muuta kylään."
"Armahtakoon sitten Jumala teitä", sanoi pastori ja lähti murheellisena
ulos ovesta ja vuoren polkua alas.
Tunturisedän mieli kävi raskaaksi. Kun Heidi jälkeen päivällisen sanoi:
"Nyt lähdemme iso-äidin luo", vastasi hän lyhyesti: "Emme tänään." Koko
päivänä ei hän sitten puhunut enää mitään, ja kun Heidi seuraavana
aamuna kysyi: "Lähdemmekö tänään iso-äidin luo?" oli hän vielä yhtä
harvasanainen ja vastasi vain: "Saadaanpa nähdä."
Mutta ennenkuin päivällispöytä oli korjattu, astui ovesta jo uusi vieras
huoneeseen. Se oli Dete-täti. Hänellä oli päässään kaunis höyhenillä
koristettu hattu ja yllään puku, jonka liepeet lakaisivat mukaansa
kaiken mitä vain permannolla sattui olemaan, ja tunturimajan lattialla
oli monenmoista, mikä ei varsinaisesti kuulunut pukuun. Setä mittaili
häntä silmillään lausumatta sanaakaan. Mutta Dete-tädin mieleen ei
pälkähtänytkään ruveta erikoisen ystävällisiin keskusteluihin, ja
senvuoksi hän heti alotti kehuen, että Heidi näytti niin terveeltä ja
kauniilta, ettei täti häntä ollut tunteakaan, ja siitä hän selvästi
huomasi, miten hyvä hänen oli ollut olla iso-isän luona. Mutta Dete
puolestaan oli ensi hetkestä alkaen aikonut vast'edes vapauttaa iso-isän
lapsesta, selvästi muka ymmärtäen, kuinka paljon vastusta sedällä olisi
hänestä, vaikka Deten, silloin juuri, kun lapsen toi sedälle, ei sopinut
sitä muualle viedä. Siitä ajasta oli hän öin päivin miettinyt, mitä hän
lapsen suhteen tekisi, ja senvuoksi hän tänäänkin oli tunturille tullut.
Hän oli nimittäin sattumalta saanut kuulla eräästä paikasta, missä
Heidille olisi tarjona semmoinen onni, jota ei Dete koskaan olisi
saattanut aavistaakaan. Sitten hän oli käynyt tarkemmin kuulustelemassa
asiaa ja taisi nyt ihan varmaan vakuuttaa, että Heidi tulisi niin
onnelliseksi, kuin tuskin yksikään sadasta tuhannesta. Äärettömän
rikkaalla perheellä, joka oli sukua hänen isäntäväelleen ja asui melkein
koko Frankfurtin kauneimmassa rakennuksessa, oli ainoa tytär, jonka aina
täytyi istua pyörätuolissa, sillä hänen ruumiinsa toinen sivu oli
halvattu ja hän oli muutenkin sairas, niin että hänen melkein aina
täytyi olla yksin ja nauttia opetusta yksinään erään opettajan johdolla,
ja tämä kävi hänelle kovin ikäväksi. Muutenkin hän halusi
leikkikumppanin, ja silloin oli Deten herrasväki tuumaillut mistä he
voisivat semmoisen lapsen löytää, kuin mainitun perheen
emännöitsijäneiti oli halunnut, sillä Detenkin isäntäväki sääli sairasta
tyttöä ja olisi mielellään suonut hänelle hyvän leikkikumppanin. Tuo
neiti oli sanonut toivovansa turmeltumatonta, luonteeltaan omituista
lasta, joka ei tavoiltaan olisi varsin tavallinen, vaan sellainen, jota
ei joka päivä tapaa. Silloin oli Dete itse heti ajatellut Heidiä ja
paikalla juossut neidin luo sekä kertonut hänelle Heidistä ja hänen
luonteenominaisuuksistaan, ja neitipä oli heti suostunut hänen
tarjoukseensa. Kukapa tietäisi minkäkaltaisen onnen ja menestyksen Heidi
ehkä saisi osakseen, jos hän nyt kerran siellä olisi ja herrasväki
mielistyisi häneen, sillä eihän sitä tiedä miten heidän omalle
tyttärelleen voipi käydä, hän kun on niin sairas ja heikko, jolleivät
hänen vanhempansa ehkä tahtoisi jäädä ihan lapsettomiksi, niin saattaisi
sellainen sanomattoman suuri onni tapahtua, että —
"Oletko jo pian puhunut loppuun?" keskeytti setä, joka siihen saakka ei
ollut lausunut sanaakaan.
"Pyh", sanoi Dete päätään viskellen, "te käyttäydytte, ikäänkuin
kertoisin teille tavallisimman asian maailmassa, ja kuitenkin on se sitä
laatua, ettei koko Prättigaussa olisi ainoatakaan sielua, joka ei
kiittäisi taivaan Jumalaa, jos hänelle saattaisin saman sanoman, kuin
tänään teille."
"Saata se siis kenelle tahansa, minä en siitä huoli", sanoi setä
kuivakiskoisesti.
Mutta nyt syöksyi Dete pystyyn kuin raketti: "Vai niin, jos te
todellakin olette sitä mieltä, niin minäkin tahdon sanoa, mikä minun
ajatukseni on: tyttö on nyt kahdeksan vuoden vanha, eikä osaa mitään, ei
tiedä mitään, ettekä te aio antaakaan hänen mitään oppia. Te ette tahdo
päästää häntä kouluun ettekä kirkkoon, sen ovat ihmiset kylässä minulle
sanoneet. Hän on minun sisareni ainoa lapsi ja minun on vastattava siitä
miten hänen käy, ja kun nyt lapsi on tilaisuudessa saavuttamaan onnen,
niin ei kukaan muu sitä vastustaisi kuin semmoinen, joka ei välitä
kenestäkään eikä suo kellekään hyvää. Mutta minä en anna myöten, sen
sanon teille, ja minulla on kaikki ihmiset puolellani, sillä kylässä ei
ole ainoatakaan, joka ei minua auttaisi teitä vastaan, jos aiotte vedota
oikeuteen. Malttakaa toki mielenne, setä! On asioita, jotka saattaisivat
uudestaan tulla esille, ja joita ette mielellänne kuulisi, sillä, jos
kerran sattuu sekaantumaan oikeuden asioihin, niin tulee uudestaan ilmi
moni seikka, jota ei kenkään enää ajattele."
"Suus kiinni!" kajahti sedän huulilta ja hänen silmänsä salamoivat hänen
jatkaessaan: "Ota lapsi ja turmele hänet. Äläkä koskaan enää tuo häntä
takaisin, sillä minä en milloinkaan tahdo nähdä häntä höyhenhattu päässä
ja semmoiset sanat suussa, kuin sinulla on tänään!"
Setä astui pitkin askelin ulos ovesta.
"Sinä suututit iso-isän", sanoi Heidi ja hänen silmänsä säihkyivät
uhkaavasti.
"Kyllä hän leppyy, tule nyt", kiiruhti täti; "missä sinun vaatteesi
ovat?"
"Minä en tule", sanoi Heidi.
"Mitä sinä sanot?" kysyi täti kiivastuen, sitten hän muutti äänensä
puolittain suuttumusta puolittain ystävyyttä ilmaisevaksi, ja jatkoi.
"Tule, tule, ethän sinä ymmärrä muuta; sinä tulet onnellisemmaksi kuin
saatat aavistaakaan." Sitten hän meni kaapille, otti sieltä Heidin
vaatteet ja kääri ne kokoon. "Noh, tule nyt; tuossa, ota hattusi, se ei
ole kaunis, mutta täytyyhän sen kelvata tämän kerran, kiirehdi!"
"Minä en tule", toisti Heidi.
"Älä toki ole noin mieletön ja tyhmä, aivan kuin vuohi, jolta olet
käytöksesi oppinut. Etkö ymmärrä, että iso-isä on suuttunut, kuulithan,
ettei hän enää kärsi nähdä meitä. Hän tahtoo nyt, että sinä tulet
mukanani, älä siis häntä enää enemmän vihastuta. Sinä et tiedä, kuinka
kaunista Frankfurtissa on ja mitä kaikkea siellä saa nähdä, ja jollet
tahdo sinne jäädä, niin saat jälleen tulla kotiin; silloin on jo
iso-isäkin leppynyt."
"Joko minä tänä iltana saan palata kotiin?" kysyi Heidi.
"No, tule nyt! Sanoinhan sinulle, että pääset kotiin milloin vain
tahdot. Tänään menemme Maynfeldiin, huomen-aamuna aikaisin nousemme
junaan ja siinä pääset silmänräpäyksessä jälleen takaisin. Se käy kuin
lentäen."
Dete-täti pisti vaatemytyn kainaloonsa ja tarttui Heidin käteen, ja niin
he läksivät vuoren rinnettä alas.
Koska ei vielä ollut aika käydä paimenessa, kävi Pekka koulua kylässä,
tahi oikeammin hänen olisi pitänyt käydä siellä, mutta hän otti silloin
tällöin lupapäivän, sillä, ajatteli hän, koulunkäymisestä ei ole suuria
hyötyä, lukemisen taito oli myöskin varsin tarpeeton, mutta jos kulki
metsässä hakemassa suuria raippoja, niin siitä oli jotakin hyötyä, sillä
niitä aina tarvittiin. Nytkin lähestyi hän kotiansa runsaasti palkittuna
tämänpäiväisistä vaivoistaan, sillä hän kantoi selässään hirmuisen
suurta raippakimppua. Hän pysähtyi ällistelemään molempia
vastaantulijoita, kunnes he saapuivat hänen kohdalleen, ja sanoi: "Mihin
menet?"
"Minun täytyy kiireesti Dete-tädin kanssa lähteä Frankfurtiin", vastasi
Heidi, "mutta ensin minä poikkean iso-äidin luo, hän odottaa minua."
"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, muutenkin on jo myöhäistä", sanoi
täti kiireesti ja piteli irtipyrkivän lapsen kädestä lujasti kiinni;
"sitten saat mennä, kun jälleen palaat kotiin, tule nyt!" Näin sanoen
täti veti Heidin muassaan eikä enää päästänyt häntä irti, sillä hän
pelkäsi, että lapselle taas pistäisi päähän jäädä, ja että iso-äiti
kentiesi kehoittaisi häntä siihen. Pekka juoksi majaan ja heittää
tömäytti raippakimppunsa pöydälle niin rajusti, että koko huone tärisi
ja isoäiti säikähdyksissään jätti rukkinsa ja vaikeroi ääneensä. Pekan
oli täytynyt näin purkaa vihaansa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" huudahti iso-äiti
pelästyneenä, ja äiti, joka oli istunut pöydän ääressä ja pamausta
säpsähtäen hypännyt pystyyn, sanoi luontaisella tyyneydellään:
"Minkävuoksi sinä, Pekkaseni, olet noin suutuksissasi?"
"Kun hän vei Heidin mukanaan", selitti Pekka.
"Kuka? Kuka? Minne, Pekka, mihin?" kysyi iso-äiti uudestaan pelästyen,
mutta varmaan hän pian arvasi asian laidan, sillä olihan hänen
tyttärensä vähän aikaa sitten kertonut nähneensä Deten menevän
Tunturisedän luo. Vavisten aukaisi hän kiireesti ikkunan ja huusi
rukoilevasti: "Dete, Dete, älä vie lasta pois! Älä vie Heidiä meiltä!"
Molemmat matkamiehet kuulivat hänen äänensä, ja Dete varmaankin arvasi,
mitä hän huusi, sillä hän tarttui yhä lujemmin lapsen käteen ja juoksi
minkä ennätti. Heidi vastusteli sanoen: "Iso-äiti huutaa minua, minä
tahdon hänen luoksensa."
Mutta sitäpä juuri ei täti tahtonutkaan, hän rauhoitti lasta ja kehoitti
häntä kiirehtimään etteivät myöhästyisi, vaan pääsisivät huomenna
matkustamaan edemmäksi. Heidi saisi nähdä, kuinka ihmeen hupaista
Frankfurtissa oli, niin ettei hän enää tahtoisikaan sieltä pois; mutta
jos hän sittenkin haluaisi kotiin, sopisi hänen heti lähteä ja tuoda
muassaan jotakin, joka saattaisi ilahduttaa iso-äitiä. Sepä miellytti
Heidiä; hän juoksenteli eteenpäin vastustelematta.
"Mitä minä saan tuoda iso-äidille?" kysyi hän tuokion kuluttua.
"Jotakin hyvää", sanoi täti, "kauniita pehmeitä vehnäleipiä, joista hän
tulee suuresti iloitsemaan; eihän hän enää voikaan syödä kovaa ja mustaa
leipää."
"Ei, hän antaa sen joka kerta Pekalle ja sanoo: Minulle se on liian
kovaa; sen olen itse nähnyt", todisti Heidi. "Käydäänpä siis kiireesti,
Dete-täti, ehkä jo tänään pääsemme Frankfurtiin, ja minun sopii taas
pian palata ja tuoda leivät."
Heidi alkoi nyt juosta niin kiireesti, että täti myttyineen tuskin
saattoi seurata häntä. Mutta Dete oli sangen iloissaan vauhdista, sillä
he lähestyivät jo kylää ja siellä varmaankin tehtäisiin jos jonkinmoisia
kysymyksiä, jotka ehkä saattaisivat Heidin katumaan. Hän kiirehti siis
juoksujalassa läpi kylän, ja lapsi veti häntä vielä kädestä eteenpäin,
jotta jokaisen täytyi huomata, että Deten täytyi lapsen takia näin
rientää. Ja niin hän siis vastasi joka ikkunasta ja ovesta kaikuviin
kysymyksiin: "Näettehän, että lapsi vetää minua muassaan, niin etten
saata pysähtyä ja meillä on vielä matkaa pitkältä."
"Otatko hänet mukaasi? Pakeneeko hän Tunturisetää? Ihme vain, että hän
vielä on hengissä ja lisäksi niin punaposkinen!" Niin kuului joka
taholta, ja Dete oli hyvillään, kun he pääsivät kylän läpi hänen
tarvitsematta pysähtyä selittelemään, ja kun ei Heidi puhunut sanaakaan,
vaan pyrki yhä kiireesti eteenpäin.
Siitä päivästä alkaen näytti Tunturisetä vielä vihaisemmalta kuin
koskaan ennen. Hän ei enää tervehtinytkään ketään kulkiessaan kylän läpi
suuri juustokoppa selässä ja paksu sauva kädessä; hänen silmänsä
tuijottivat vaan tuuheitten, harmaitten kulmakarvain alta, jotka
keskeltä olivat yhteen kasvaneet, niin uhkaavasti, että äidit kehottivat
lapsiaan väistymään hänen tieltään, jottei hän tekisi heille mitään
pahaa.
Vanhus ei seurustellut kenenkään kanssa kylässä, hän vaelsi vain sen
läpi kauas laaksoon, missä hän möi juustonsa ja osti liha- ja
leipävaransa. Hänen kuljettuaan ohi, kansa kokoontui ryhmiin, ja
jokainen oli nähnyt Tunturisedässä jotakin omituista, miten hän päivä
päivällä näytti yhä villiintyneemmältä, eikä enää vastannut kenenkään
tervehdykseen; ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että lapsi oli
onnellinen kun oli päässyt hänen luotaan pakenemaan, sillä olihan
jokainen nähnyt, miten tyttönen kiirehti pois ikäänkuin peläten
vanhuksen jo saavan hänet kiinni ja käännyttävän takaisin. Ainoastaan
iso-äiti pysyi horjumatta Tunturisedän puolella, ja jokainen joka kävi
hänen luonaan tuomassa kehrättäviä villoja tai noutamassa kehrättyjä,
sai kuulla, kuinka huolellisesti Tunturisetä oli hoitanut lasta ja miten
paljon setä oli auttanut iso-äitiä itseään ja hänen tytärtänsä; miten
hän monet iltapuolet oli paikkaillut hänen majaansa, joka muuten
varmaankin jo olisi hajonnut. Niin levisivät nämäkin tiedot kylään;
mutta useimmat sanoivat, että iso-äiti ehkä oli liian vanha asiata
oikein käsittämään, hän oli käynyt huonokuuloiseksikin kadotettuaan
näkönsä.
Tunturisetä ei enää näyttäytynyt Vuohi-Pekankaan majalla. Hyvä oli, että
hän niin huolellisesti oli sitä parannellut, sillä se jäi nyt pitkäksi
aikaa korjaamatta. — Iso-äiti alotti taas päivänsä huokaillen, eikä
kulunut ainoatakaan päivää, jolloin hän ei olisi valittaen sanonut: "Ah,
sen lapsen kanssa on meiltä kaikki hyvä ja ilo kadonnut, ja päivät ovat
pitkät ja tyhjät. Jos vain kerrankin vielä saisin nähdä Heidin,
ennenkuin kuolen!"