Iso-äidin luona.
Toisena aamuna aurinko nousi jälleen kirkkaana, Pekka tuli vuohineen,
Heidi liittyi heihin, ja kaikki kävelivät taas laitumelle; ja niin he
tekivät joka päivä. Elämä tuntureilla vahvisti Heidiä, hän tuli
terveeksi ja voimakkaaksi eikä kaivannut mitään, vaan eleli päivästä
toiseen iloista, onnellista elämää, surutonna niinkuin taivaan linnut,
jotka riemuiten lentelevät puusta puuhun viheriäisessä metsässä. Kun
syksy tuli ja myrskyt alkoivat riehua vuorilla, sanoi iso-isä joskus:
"Tänään jäät kotiin, Heidi; semmoisen pienokaisen kuin sinä olet,
lennättää tuuli kerrassaan vuorten yli laaksoon."
Kun Pekka aamulla sai sen kuulla, näytti hän sangen onnettomalta, hänen
oli hyvin ikävä, eikä hän tiennyt, miten saisi aikansa kulumaan ilman
Heidiä; hän sai tyytyä niukempaan päivälliseen ja vuohetkin olivat niin
uppiniskaiset ja tottelemattomat, että hänellä niistä oli
kaksinkertainen vaiva, sillä nekin olivat niin tottuneet Heidin seuraan,
etteivät ensinkään tahtoneet kulkea eteenpäin, kun hän ei ollut muassa,
vaan poikkesivat tiellä joka suunnalle.
Heidi ei koskaan ollut onneton, sillä hänellä oli aina jotakin
huvittavaa tarjolla. Mieluimmin hän kyllä meni paimenen ja vuohien
kanssa kukkien ja petolinnun luo laitumelle, jossa elämä oli niin
vaihtelevaa eriluontoisten vuohien seurassa, mutta iso-isän veistäminen
ja sahaaminen huvitti myöskin suuresti Heidiä; ja jos vielä sattui niin
hyvin, että iso-isällä osui olemaan juuston teko jonakin päivänä,
jolloin Heidin oli kotiin jääminen, oli tämä ihmeellinen toimi, jota
varten iso-isä paljasti molemmat käsivartensa hämmentääkseen
juusto-aineita suuressa kattilassa, lapselle erinomaisena huvituksena.
Mutta eniten viehätti Heidiä semmoisina myrskypäivinä tuulten kohina
majan takana olevissa hongissa. Hänen täytyi tavan takaa jättää työnsä,
olipa mitä tahansa käsillä, juostaksensa sitä kuuntelemaan, sillä hän ei
tiennyt maailmassa mitään sen ihanampaa, kuin tuo tuulten syvä,
salaperäinen huokaaminen korkeiden puiden latvoissa. Heidi seisoi niiden
alla kyllästymättä katsellen ja kuunnellen tuulen voimakasta hengitystä,
aaltoilemista ja suhinaa.
Aurinko ei enää paahtanut niinkuin kesällä, ja Heidi haki esille
sukkansa, kenkänsä ja mekkonsa, sillä ilma viileni viilenemistään, ja
tuuli puhalsi niin jäätävästi hänen seisoessaan ulkona honkien alla,
mutta hän ei saattanut olla sinne juoksematta, ei saattanut pysyä
majassa, kun hän kuuli, miten ulkona humisi.
Sitten tuli kylmä, ja Pekan täytyi puhaltaa käsiinsä, kun hän aamulla
varhain tuli majalle, mutta sitä ei hänen tarvinnut kauan tehdä. Eräänä
yönä peitti lumi maan niin paksulta, että koko tunturi oli
lumivalkoinen, eikä näkynyt ainoatakaan viheliäistä lehteä enää.
Silloin ei Pekka enää tullut laumoineen, sillä nyt alkoi taas sataa
lunta. Heidi kurkisti ihmetellen majan pienestä ikkunasta ulos. Lunta
satoi satamistaan niin tiheään ja taukoamatta, että lumikinokset
ylettyivät aina majan ikkunoihin, jopa vielä korkeammallekin, niin ettei
niitä enää saattanut aukaistakaan, ja he olivat ihan teljettyinä pieneen
majaansa. Tämä oli Heidin mielestä ihmeellisen hupaista, hän juoksi
ikkunasta toiseen nähdäkseen kohoaisiko lumi niin korkealle, että se
peittäisi koko tuvan, jotta täytyisi sytyttää kynttilä päivälläkin. Niin
hullusti ei kuitenkaan käynyt, ja seuraavana päivänä, jolloin ei enää
pyryttänyt, lähti iso-isä ulos tuvasta ja loi majan ympäristön vapaaksi
lumesta. Hän heitti suuren suuria lumiröykkiöitä päällekkäin, niin että
oli kuin pieniä vuoria siellä täällä. Nyt olivat sekä ikkunat että ovet
jälleen vapaina, ja hyväpä se olikin, sillä kun Heidi ja hänen
iso-isänsä iltasella istuivat takkavalkean ääressä, kumpikin
kolmijalallaan — iso-isä oli jo aikoja sitten Heidillekin semmoisen
valmistanut — kuului äkkiä kopinaa ulkoa ja majan kynnykseen
koputettiin herkeämättä; viimein aukaistiin ovi. Sisään astui
Vuohi-Pekka. Hän ei ollut vallattomuudesta näin kopistellut, hänen oli
vaan täytynyt tällä keinoin irroittaa lunta jalkineistaan, ja oikeastaan
olikin koko Pekka aivan luminen, sillä hänen oli täytynyt ryömiä
hirmuisissa kinoksissa, joista hänen vaatteisiinsa oli tarttunut suuria
möhkäleitä, jotka olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Mutta hän ei
sentään peräytynyt, sillä hän tahtoi välttämättömästi päästä Heidin luo,
jota ei ollut viikkokauteen nähnyt.
"Hyvää iltaa", sanoi hän sisään astuessaan ja asettui niin liki valkeata
kuin suinkin. Muuta hän ei lausunutkaan, mutta koko hänen naamansa
paistoi tyytyväisyyttä, sillä nyt hän oli perillä. Heidi katseli häntä
suuresti ihmetellen, sillä hänen seisoessaan likellä tulta alkoi lumi
sulaa hänen vaatteistaan, niin että Pekka-poika näytti miltei
vesiputoukselta.
"No, kenraali, mitä kuuluu?" kysyi iso-isä. "Nyt olet sotajoukotta, nyt
täytyy sinun nakertaa kivikynää."
"Minkätähden hänen täytyy nakertaa kivikynää, iso-isä?" kysyi Heidi heti
tiedonhaluisesti.
"Talvella täytyy hänen käydä koulua", selitti iso-isä, "siellä opetetaan
lukemaan ja kirjoittamaan, ja se käy usein sangen raskaaksi, mutta se
käy hieman helpommin, jos välistä nakertaa kivikynäänsä, eikö totta,
kenraali?"
"On, se on totta", todisti Pekka.
Heidin ajatukset olivat nyt kääntyneet kouluun, ja hän kyseli
kyselemistään mitä siellä sai kuulla ja nähdä ja mitä Pekalla siellä oli
tehtävänä, ja koska keskusteluun, jossa Pekka oli osallisena, aina
vaadittiin paljon aikaa, ennätti hän hyvin sen kuluessa kuivaa kiireestä
kantapäähän. Hänellä oli aina vaikea pukea havaintonsa semmoisiin
sanoihin, jotka merkitsivät sitä, mitä hän tarkoitti, mutta tällä kertaa
oli se erinomaisen hankalaa, sillä tuskin oli hän saanut yhden
vastauksen laadituksi, ennenkuin Heidillä oli kolme, neljä ihan
odottamatonta kysymystä valmiina ja vieläpä enimmäkseen semmoisia, jotka
vaativat kokonaisen lauseen vastaukseksi.
Iso-isä oli istunut ihan äänettömänä tämän keskustelun kestäessä, mutta
silloin tällöin vetäytyivät hänen suupielensä nauruntapaisiin poimuihin,
jotka todistivat hänen kuuntelevan lasten puhetta.
"No, kenraali, nyt olet kestänyt kuumuutta ja tarvitset virvoitusta,
tule!" Näin sanoen nousi iso-isä ja otti kaapista illallisen esiin.
Heidi työnsi tuolin pöydän luo. Heidin tultua oli iso-isä veistänyt
lavitsan huoneen perälle ja sinne tänne muitakin istuimia kahdelle,
sillä Heidillä oli tapana seurata iso-isäänsä, minne hän vain meni. Nyt
oli siis heillä kolmella istuinpaikkoja kylläksi, ja Pekka aukaisi
silmänsä niin pyöreiksi kuin suinkin nähdessään, kuinka Tunturisetä
asetti suuren kauniin kappaleen kuivattua lihaa hänen leipäpalalleen.
Näin suuresti ei hän ollut isoon aikaan herkutellut. Kun tämä mieleinen
illallinen oli lopetettu, alkoi jo hämärtää ja Pekka teki lähtöä.
Sanottuaan "hyvää yötä" ja "kost' Jumala" kääntyi hän vielä ovella
takaisin ja sanoi: "Ensi sunnuntaina tulen jälleen, ja sinun pitäisi
myös kerran tulla iso-äitiä tervehtimään, käski hän sanoa."
Heidin oli iso-äidin luo meneminen; se oli ihan uusi ajatus, joka
kuitenkin heti kotiutui hänen mielessään, ja ensimmäiseksi työkseen
seuraavana aamuna selitti hän: "Iso-isä, tänään minun täytyy varmaankin
mennä iso-äidin luo, hän odottaa minua."
"Lunta on liian paljon", vastasi iso-isä epäävästi. Mutta Heidi ei niin
vähällä asiaa jättänyt; olihan iso-äiti kutsunut häntä, ja hänen täytyi
siis mennä. Eipä kulunut ainoatakaan päivää, jona ei hän neljä, viisi
kertaa olisi sanonut: "Iso-isä, nyt minun varmaankin täytyy mennä,
iso-äiti odottaa yhä vielä minua."
Neljä päivää tämän jälkeen oli ilma niin kylmä, että lumi narisi joka
askeleella, ja tunturien lumipeite oli yltä yleensä jäätynyt kovaksi,
mutta päivä paistoi ystävällisesti ikkunasta ja sen valo lankesi suoraan
Heidiin, joka istui korkealla tuolillaan päivällistä syöden. Silloin hän
taas alotti tavallisen virtensä: "Tänään minun varmaankin täytyy lähteä
iso-äidin luo, muuten odotus käy hänelle pitkäksi." Iso-isä nousi
pöydästä, astui portaita myöten heinäparvelle, otti sieltä Heidin
raskaan peitteen ja sanoi: "No tule!" Iloiten hyppäsi lapsi hänen
jäljessään ulos kimmeltelevään lumimaailmaan. Hongat seisoivat ääneti ja
liikkumattomina, niiden oksia peitti valkoinen lumi, joka
auringonpaisteessa säteili ja kimalteli niin loistavasti, että Heidi
ihastuksissaan hyppeli korkealle ja kerta toisensa perään huudahti:
"Tule ulos, iso-isä, hongat ovat pelkkää hopeata ja kultaa." Iso-isä oli
näet mennyt vajaan ja tuli nyt sieltä tuoden muassaan suuren leveän
kelkan, jonka keulaan oli pitkä tanko kiinnitetty. Kelkan istuinlaudasta
ylettyivät jalat maahan, niin että niillä helposti saattoi ohjata
kulkua. Ihailtuaan ensin Heidin kanssa honkia, istui iso-isä kelkkaan,
otti lapsen syliinsä, kiersi hänet moneen kertaan peitteeseen, jotta hän
pysyisi lämpimänä, ja painoi hänet sitten vasemmalla käsivarrellaan
kiinteästi rintaansa vasten. Oikealla kädellä tarttui hän tankoon ja
antoi molemmilla jaloillaan kelkalle vauhtia. Se kiiti eteenpäin
semmoisella nopeudella, että Heidistä tuntui, kuin hän olisi linnun
lailla lentänyt ilmassa; hän riemuitsi ääneensä. Yhtäkkiä pysähtyi
kelkka juuri Vuori-Pekan majan edustalle. Iso-isä nosti lapsen maahan,
vapautti sen peitteestä ja sanoi: "No, käy nyt sisään, ja kun alkaa
hämärtää, niin tule jälleen ulos ja ala käydä kotiin päin." — Sitten
hän kääntyi kelkkoineen ja rupesi astumaan tunturia ylös.
Heidi aukaisi oven ja tuli pieneen huoneeseen, jossa näytti olevan
pimeä. Siellä oli uuni ja muutamia vateja eräällä hyllyllä, sillä tämä
oli talon keittiö. Sitten oli taas ovi, Heidi aukaisi senkin ja astui
ahtaaseen tupaan. Tämä maja ei ollut rakennettu samaan tapaan kuin
iso-isän uusi tunturimaja, joka oli yhtenä suurena huoneena, heinäparvi
ylinnä. Vuohi-Pekan tupa oli ikivanha, ahdas ja kapea rakennus. Kun
Heidi oli astunut kynnyksen yli, seisoi hän heti pöydän edessä, jonka
ääressä eräs vaimo istui parsien Pekan lakkia, sen Heidi paikalla tunsi.
Nurkassa istui vanha kurttuinen mummo ja kehräsi. Heidi arvasi kohta,
kuka hän oli, ja meni suoraan rukin luo sanoen: "Hyvää päivää, iso-äiti,
nyt tulen luoksesi, onko aika tullut sinulle pitkäksi minua
odottaessasi?"
Iso-äiti kohotti päätään etsien hänelle ojennettua kättä, ja kun hän oli
sen löytänyt, piteli hän sitä hetken aikaa miettien omassaan, sitten hän
sanoi: "Oletko sinä lapsi tuolta ylhäältä Tunturisedän luota? Oletko
sinä Heidi?"
"Olen, olen", vakuutti lapsi, "vastikään liu'uin iso-isän kanssa tänne
alas."
"Miten se on selitettävä! Sinun kätesihän on ihan lämmin. Sanoppa,
Briitta, onko Tunturisetä itse saattanut lapsen tänne?"
Pekan äiti, joka oli istunut pöydän päässä parsimassa, oli noussut ja
silmäili uteliaasti lasta kiireestä kantapäähän; sitten sanoi hän: "En
tiedä, äiti, onko Tunturisetä itse saattanut hänet, mutta tuskinpa vaan,
lapsi ei varmaankaan ymmärrä mitä puhuu."
Mutta Heidi katsoi Briittaan niin suoraan, ettei suinkaan näyttänyt
epätietoiselta asiastaan ja sanoi: "Tiedänpä kyllä ihan varmaan, kuka
minut kietoi peitteeseen ja liukui alas kanssani, se oli iso-isä."
"Mahtaa sitten kuitenkin olla perää niissä Pekan puheissa, joita hän
koko kesän on kertonut Tunturisedästä, vaikka me luulimme, ettei hän
ollut oikein selvillä asiasta", sanoi iso-äiti, "ja kukapa olisi
saattanut luulla sitä mahdolliseksi; minä arvelin lapsen tuskin voivan
elää kolmea viikkoa siellä ylhäällä. Minkä näköinen hän on, Briitta?"
Briitta oli sillä välin tarkastanut lasta joka puolelta, niin että hän
varsin hyvin tiesi kertoa, miltä tämä näytti.
"Hän on hentojäseninen, samoin kuin Adelheidkin oli", vastasi hän;
"mutta hänellä on Topiaan mustat silmät ja kihara tukka, samoinkuin
vanhuksellakin tuolla ylhäällä; minä luulen, että hän on molempien
vanhempainsa näköinen."
Sillä aikaa oli Heidi kurkistellut ympärilleen joka taholle ja sanoi:
"Katsoppa, iso-äiti, tuolla heiluu sinne tänne ikkunaluukusta irtautunut
lauta. Iso-isä naulaisi sen heti kiinni, usein hän panee myös uuden
telkkimen; katsohan vain, näin hän tekee."
"Oi hyvä lapseni", sanoi iso-äiti, "nähdä sitä en saata, mutta kuulla
sitä paremmin, enkä ainoastaan sitä, vaan kun tuuli sopii tännepäin,
rätisee ja rutisee koko rakennus, ja tuuli tunkee kaikkialta sisäänkin.
Öisin kun muut nukkuvat, pelkään toisinaan, että koko maja hajoaa ja
musertaa meidät kaikki kolme kuoliaaksi. Oi, ei täällä ole ketään
ihmistä, joka taitaisi sitä korjailla. Pekka ei kykene sitä tekemään."
"Mutta miksi et sinä saata nähdä miten luukku heiluu, iso-äiti? Katso
nyt taas tuonne, suoraan tuonne", Heidi osoitti täsmälleen paikkaa
sormellaan.
"Ah, lapseni, enhän minä näe niin mitään, en luukkua enkä muutakaan",
valitti iso-äiti.
"Mutta jos menen pihalle ja irroitan luukun tykkänään, niin että tulee
ihan valoisa täällä sisällä, näetkö sitte, iso-äiti?"
"En, en; en sittenkään; minua ei kukaan enää voi saada näkeväksi!"
"Mutta jos menet ulos valkoiseen lumeen, niin varmaankin näet; tule vain
kanssani, niin minä näytän sen sinulle, iso-äiti." Heidi tarttui
isoäidin käteen vetääkseen hänet mukanaan, sillä häntä rupesi suuresti
surettamaan, kun hän kuuli, ettei iso-äidillä koskaan ollut tarpeeksi
valoa.
"Anna minun vain istua, lapsi kulta, minulle on kuitenkin kaikki yhtä
pimeää, ei lumi eikä auringonvalokaan enää tunge silmiini."
"Mutta kesällähän toki, iso-äiti", sanoi Heidi yhä tuskallisemmin etsien
jotakin apukeinoa, "tiedätkö, kun aurinko kesällä taas paistaa kuumasti
ja illalla lausuu jäähyväiset vuorille, niin että ne kaikki säkenöivät
tulipunaisina ja kaikki keltaiset kukat kimmeltävät, silloin sinullakin
jälleen on valoisa ja hyvä olla."
"Ah, lapseni, minä en koskaan enää saata nähdä tulenhohteisia vuoria,
enkä kullan kiiltäviä kukkia tuolla ylhäällä; minulla ei koskaan enää
ole valoisaa tässä elämässä."
Heidi rupesi ääneensä itkemään. Katkerasti nyyhkytti hän yhä edelleen:
"Kuka sinua sitten voi auttaa? Eikö kukaan sitä voi tehdä? Eikö kukaan?"
Iso-äiti koetti lohduttaa lasta, mutta se ei vähällä onnistunut. Heidi
ei itkenyt usein, mutta kun hän kerran pääsi alkuun, oli hänen melkein
mahdoton unhoittaa suruansa. Iso-äiti oli jo käyttänyt kaikenlaisia
keinoja rauhoittaaksensa lasta, sillä hänen sydämeensä koski kipeästi
nähdessään lapsen niin surkeasti nyyhkyttävän. "Kuulehan", sanoi hän
nyt, "tule tänne likemmäksi, Heidi-kulta, niin kerron sinulle jotakin.
Näetkö, vaikkei ihminen enää voi nähdä, soisi hän sentään mielellään
kuulevansa jonkun ystävällisen sanan; niinpä minäkin mielisin kuulla
sinun puhuvan. Tule tänne likemmäksi minua ja kerro jotakin elämästäsi
iso-isän luona. Minä tunsin hänet hyvin ennen, mutta nyt en enää moneen
vuoteen ole hänestä kuullut muilta kuin Pekalta, vaan se poika ei suuria
sanele."
Tästä valahti Heidin päähän uusi ajatus; kiireesti hän pyyhkäsi
kyyneleensä ja sanoi lohdutettuna: "Odota vain, iso-äiti, minä kerron
kaikki iso-isälle, ja hän kyllä voi tehdä sinut näkeväksi ja korjata
tuvan, ettei se pääse hajoamaan. Hän osaa auttaa ja asettaa kaikki
paikoilleen."
Iso-äiti oli vaiti, ja Heidi alkoi vilkkaasti kertoa elämästään iso-isän
luona ja laitumella olostaan kesällä, ja kuinka iso-isä osasi puusta
valmistaa penkkejä, tuoleja ja kauniita koppia, joissa oli mukava kantaa
heiniä Vienolle ja Pikulle, ja suuren vesisammion kylpyä varten kesäksi
ja uuden maitokupin sekä lusikan; ja Heidi innostui kertomaan mitä
puupalasesta yhtäkkiä voi valmistaa, ja kuinka hän aina silloin seisoi
iso-isän vieressä katsellen, jotta hän itsekin oppisi kaikkia näitä
tekemään. Iso-äiti kuunteli kertomusta suurimmalla tarkkuudella ja
kysäsi silloin tällöin: "Kuuletko sinäkin, Briitta? Kuuletko, mitä lapsi
kertoo Tunturisedästä?"
Mutta kertomus keskeytyi. Kovaa kopinaa kuului oven takaa, ja Pekka
astui tömistellen sisään, mutta pysähtyi siihen paikkaan silmät
selkiselällään ällistellen Heidiä ja irvisteli mitä ystävällisimmin, kun
tyttö heti huusi hänelle vastaan: "Hyvää iltaa, Pekka!"
"Onko mahdollisia, että hän jo palaa koulusta", huudahti iso-äiti
kummastuneena, "näin joutuin ei iltapäivä ole minulta moneen vuoteen
kulunut! Hyvää iltaa, Pekkaseni, miten lukeminen sujuu?"
"Entiseen tapaan", kuului vastaus.
"Vai niin", sanoi iso-äiti huoaten, "olin vähin ajatellut, että muutos
olisi tapahtunut, koska jo piakkoin tulet kahdentoista vuotiaaksi".
"Minkä muutoksen olisi pitänyt tapahtua?" kysyi Heidi osanotolla.
"Ajattelin vain, että hän olisi voinut jotakin oppia", sanoi iso-äiti,
"lukemaan nimittäin. Minulla on tuolla hyllyllä vanha rukouskirja, jossa
on kauniita runoja. Niitä en ole enää pitkään aikaan kuullut, eivätkä ne
ole muistissanikaan säilyneet; sentähden olen aina toivonut, että Pekka
opittuansa lukemaan saattaisi minulle lukea jonkun hyvän laulun; mutta
hänen on mahdoton oppia, se käypi hänelle liian raskaaksi."
"Minun varmaankin täytyy sytyttää kynttilä, nyt tulee jo pimeä", sanoi
Pekan äiti, joka yhä oli ahkerasti paikannut Pekan lakkia, "päivä on
minultakin kulunut melkein huomaamatta."
Heidi hyppäsi tuoliltaan, ojensi kiireesti kätensä ja sanoi: "Hyvää
yötä, iso-äiti, minun täytyy kiiruhtaa kotiin, heti kun vähän rupeaa
hämärtämään", ja samaa vauhtia hän lausui myös Pekalle ja hänen
äidilleen jäähyväiset ja lähestyi ovea. Mutta iso-äiti huusi
huolestuneena: "Odota, odota, Heidi, yksinäsi et saa mennä. Pekan täytyy
saattaa sinua, kuuletko? Ja Pekkaseni, varo lasta, ettei hän lankea,
äläkä pysähdy hänen kanssaan kävellessäsi, jollei hän vilustuisi,
kuuletko? Onko sinulla lämmin huivi ylläsi?"
"Minulla ei ole huivia ensinkään", huusi Heidi, "mutta en kumminkaan
vilustu!" Näin sanoen oli hän jo pujahtanut ovesta ja kiiti niin
sukkelasti eteenpäin, että Pekka tuskin taisi seurata. Mutta iso-äiti
huusi surkutellen: "Juokse hänen jälkeensä, Briitta, juokse, —
muutenhan lapsi paleltuu näin myöhään illalla; ota minun huivini mukaasi
ja juokse kiireesti!" Briitta totteli. Mutta tuskin olivat lapset
astuneet paria askelta ylöspäin, ennenkuin näkivät iso-isän lähestyvän,
joka saavutti heidät muutamin aika askelin.
"Oikein, Heidi, olet sanasi pitänyt", sanoi hän ja kääri lapsen jälleen
huolellisesti peitteeseen, otti hänet käsivarrelleen ja astui vuorta
ylös. Briittakin joutui parahiksi näkemään, miten iso-isä hellävaroen
hoiteli lasta, ja tultuaan Pekan kanssa sisään hän kertoi ihmetellen
iso-äidille, mitä oli nähnyt. Iso-äidinkin täytyi kummastella ja kerta
toisensa jälkeen lausua: "Jumalan kiitos, että hän on niin hyvä
lapselle! Jumalalle kiitos ja ylistys! Kunpa hän nyt vain antaisi hänen
vielä käydä luonani, lapsi on ilahduttanut mieltäni. Miten hyvä sydän
hänellä on ja kuinka hupaisesti hän kertoo!" — Ja iso-äiti iloitsi yhä
uudestaan ja sanoi moneen kertaan kunnes hän meni levolle: "Jos lapsi
nyt vain saisi vastakin käydä luonani, niin minullakin olisi jotakin
iloa maailmassa." Ja Briitta yhtyi joka kerta iso-äidin toivomukseen, ja
Pekka nyökäytti myöntyväisesti päätään, ja vetäen ihastuksissaan
suupielensä aina korviin saakka, sanoi: "Tiesinhän sen!"
Sillä aikaa oli Heidi peitteessään lakkaamatta puhellut iso-isälleen,
mutta kun lapsen äänen oli mahdoton tunkeutua kahdeksan kertaisen
peitteen läpi, eikä iso-isä siis ymmärtänyt sanaakaan, sanoi hän: "Odota
vähäisen, kunnes ollaan kotona, sitten kerro."
Pian he olivatkin perillä tunturituvassa ja kun Heidi oli päässyt
vapaaksi peitteestään, sanoi hän: "Iso-isä, huomenna täytyy meidän ottaa
vasara ja nauloja mukaamme ja korjata ikkunaluukkuja iso-äidin luona ja
sitten vielä lyödä moneen paikkaan nauloja, sillä hänen majassaan
ratisee ja ritisee kovin."
"Täytyykö meidän? Vai täytyy? Kuka sen on sinulle sanonut?" kysyi
iso-isä.
"Ei kukaan, minä tiedän sen itsestäni", vastasi Heidi, "sillä siellä ei
enää mikään pysy koossa, ja iso-äiti vapisee öisin ja pelkää kuullessaan
tuota ratinata ja ajattelee: Nytpä kaikki putoaa suoraan päällemme;
iso-äiti ei koskaan enää voi mitään nähdä eikä tiedä, miten häntä
saattaisi auttaakaan; mutta tiedäthän sinä, iso-isä. Ajatteleppas, miten
ikävää olisi, jos aina täytyisi istua pimeässä, vieläpä peläten ja
vavisten; eikä kukaan muu voi häntä auttaa kuin sinä! Huomenna menemme
häntä auttamaan, eikö totta, iso-isä, menemmehän me?"
Heidi oli kiivennyt iso-isän syliin ja katsoi häneen ehdottomalla
luottamuksella. Vanhus loi silmänsä lapseen ja sanoi tuokion kuluttua:
"Niin, Heidi, mennään korjaamaan majaa, niin ettei isoäidin luona enää
kuulu rätinää, se kyllä käy päinsä, huomenna sen teemme."
Lapsi hyppi ilosta ympäri huonetta ja huusi kerta toisensa perästä:
"Huomenna sen teemme! Huomenna sen teemme!"
Iso-isä pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä jälkeen päivällisen
uudistettiin eilinen mäenlasku. Iso-isä asetti nyt niinkuin
edellisenäkin päivänä lapsen Vuohi-Pekan ovelle ja sanoi: "Käy nyt
sisään, ja kun ilta joutuu, niin tule jälleen ulos." Sitten hän pani
peitteen kelkkaan ja kiersi majan ympäri tarkastellen sitä.
Tuskin oli Heidi avannut oven ja päässyt huoneeseen, niin iso-äiti jo
huusi nurkastaan: "Siinä tulee lapsi, se on lapsi", ja antoi iloissaan
langan irtautua hyppysistään ja sukan seisahtua ja ojensi molemmat
kätensä lasta kohden. Heidi juoksi hänen luoksensa, siirsi pienen
matalan tuolin niin likelle iso-äitiä kuin mahdollista, istui sille ja
kertoi ja kyseli taas kaikenlaista. Mutta äkkiä kuului ulkoa niin
voimakkaita iskuja majan seinää vasten, että iso-äiti säikähdyksestä
säpsähti, oli kaataa rukkinsa ja vavisten huusi: "Oi, hyvä Jumala, nyt
se putoaa, kaikki hajoo!" Mutta Heidi piti lujasti kiinni hänen
käsivarrestaan ja sanoi lohduttaen: "Ei, ei, iso-äiti, älä nyt vain
säikähdä niin kovin, iso-isähän siellä on, nyt hän kiinnittää siellä
joka paikan, niin ettei sinun koskaan enää tarvitse pelätä."
"Onko sekin mahdollista? Saattaako semmoistakin tapahtua? Rakas Jumala
ei siis ole meitäkään varsin unohtanut!" huudahti iso-äiti. "Oletko
semmoista kuullut, Briitta, kuuletko? Toden totta, se on vasaran
kalsketta. Mene ulos, Briitta, ja jos se on Tunturisetä, niin pyydä
häntä edes silmänräpäykseksi tänne sisälle, jotta minäkin saisin kiittää
häntä."
Briitta meni ulos. Juuri silloin hakkasi iso-isä uusia lautoja seinään.
Briitta lähestyi häntä ja sanoi: "Toivotan teille hyvää iltaa, setä, ja
äiti myöskin, me olemme teille suuresti kiitolliset siitä, että meitä
autatte, ja äitikin tuolla sisällä tahtoisi mielellään teitä kiittää;
sillä tämmöistä palvelusta ei varmaankaan kukaan muu olisi meille
saattanut tehdä, ja varmaankin —"
"Puhukaa lyhyesti", keskeytti häntä vanhus, "mitä te Tunturisedästä
ajattelette, sen kyllä tiedän. Käykää vaan sisään; missä on vikaa, sen
näen itsekin."
Briitta totteli heti, sillä Tunturisetä oli sellainen, ettei ollut
helppo häntä vastustaa. Hän naulaili ja koputteli majaa joka puolelta ja
astui sitten kapeita portaita ylös ullakolle ja naulasi naulaamistaan,
kunnes oli viimeisen mukaanottamansa naulan käyttänyt. Sillä aikaa oli
ruvennut hämärtämään, ja tuskin oli hän astunut alas ja vetänyt
kelkkansa esiin vuohiometan takaa, kun jo Heidikin astui ulos ovesta.
Iso-isä kääri lapsen taas peitteeseen ja kantoi häntä käsivarrellaan,
vetäen kelkkaa perässään, sillä jos pienokaisen olisi täytynyt istua
siinä yksinään, olisi peite pudonnut hänen yltään ja hän olisi
vilustunut tai kokonaan paleltunut. Sen tiesi iso-isä varsin hyvin ja
pitikin senvuoksi lasta lämpimänä käsivarrellaan.
Näin kului talvi. Iso-äidin sulottomaan elämään oli sattunut ilon säde
ensi kerran moneen vuoteen. Hänen päivänsä eivät enää olleet pitkiä ja
pimeitä, toinen toisensa kaltaisia, hänellä kun nyt oli jotakin
odotettavaa, jotakin ajateltavaa. Aamusta varhain hän kuunteli, eikö jo
pieniä kiirehtiviä askeleita kuuluisi, ja jos silloin ovi todellakin
aukeni, ja tyttö juoksi sisään, huudahti hän joka kerta iloisesti:
"Jumalan kiitos, tuossa lapsi jälleen tulee!" Ja Heidi istui hänen
luoksensa ja kertoa lörpötteli kaikkea, mitä tiesi, niin hupaisesti,
että iso-äiti tuli hyvälle mielelle, ja tunnit kuluivat niin pian, ettei
hän sitä huomannutkaan, eikä enää ainoatakaan kertaa kysynyt niinkuin
ennen: "Briitta, eikö päivä ole jo lopussa?" Nyt sanoi hän joka kerta,
kun Heidi oli mennessään sulkenut oven: "Miten lyhyt tämä iltapuoli oli,
eikö totta, Briitta?" Ja Briitta vastasi: "Todellakin, minusta tuntuu
siltä, kun olisin vastikään korjannut astiat päivällispöydästä."
Iso-äiti sanoi taas: "Jos nyt Herra Jumala vain varjelisi lasta ja
antaisi Tunturisedän pysyä hyväntahtoisena. Näyttääkö hän myös
terveeltä, Briitta?" Ja joka kerta tämä vastasi: "Niinkuin mansikka."
Heidikin oli puolestaan suuresti mieltynyt vanhaan iso-äitiin; ja kun
hän muisti, ettei kukaan, ei iso-isäkään voinut iso-äidin silmiä
parantaa, tuli hän hyvin murheelliseksi; mutta iso-äiti taas aina
vakuutti vähemmän tuntevansa onnettomuuttansa, kun Heidi oli hänen
luonaan; ja lapsi tulikin joka kauniina talvipäivänä liukuen kelkallaan.
Iso-isä oli sanaakaan virkkaamatta joka kerta ottanut mukaansa vasaran
ja monenmoisia muita kapineita, ja monet iltapäivät läpeensä oli hän
koputellut Vuohi-Pekan pientä majaa. Mutta siitä olikin hyvä seuraus;
majassa ei enää öisin ritissyt eikä rätissyt, ja iso-äiti sanoi, ettei
hän moneen talveen ollut saanut niin rauhallisesti nukkua kuin nyt, sekä
ettei hän koskaan unohtaisi, mitä Tunturisetä oli heidän hyväkseen
tehnyt.