Laitumella.
Varhain seuraavana aamuna havahtui Heidi kovaan vihellykseen ja kun hän
avasi silmänsä, virtasi kirkas valo pyöreästä luukusta hänen vuoteelleen
ja sen ympärillä oleville heinille, niin että kaikki esiintyi
kultaisessa loisteessa. Heidi katsoi kummastuneena ympärilleen,
tietämättä laisinkaan missä hän oli. Samassa kuului ulkoa iso-isän syvä
ääni, ja hän muisti kaikki: mistä hän oli tullut, että hän nyt oli
iso-isän luona tunturilla eikä enää vanhan Ursulan kotona, joka ei
paljon mitään kuullut ja aina paleli, niin että hän päivät pitkin istui
joko keittiön valkean tahi tuvan uunin läheisyydessä; siellä Heidinkin
oli täytynyt oleskella, jotta vanhus näkisi, missä hän oli, kun ei
voinut sitä enää kuulla. Monasti oli silloinen olo tuntunut Heidistä
liian ahtaalta ja hän olisi mieluummin juossut tuvasta. — Niin, hän oli
siis sangen iloinen havahtuessaan uudessa kodissaan ja muistaessaan,
miten paljon uutta hän eilen oli nähnyt ja ehkä tänään vielä tulisi
näkemään ja etenkin Vienon ja Pikun.
Heidi nousi äkkiä vuoteeltaan ja oli muutamassa minuutissa pukeutunut
eilisiin vaatteisiinsa, joita ei ollutkaan monia.
Sitten hän astui tikapuita myöten alas ja juoksi ulos majasta. Sen
edustalla seisoi Pekka laumoineen, ja iso-isä toi juuri Vienon ja Pikun
ometasta lauman lisäksi.
"Tahdotko laitumelle?" kysyi iso-isä. Se oli Heidille mieleistä; hän
hyppäsi korkealle ilosta.
"Mutta ensin peseytymään ja puhdistumaan, sillä aurinko nauraa sinulle
kirkkaassa valossaan tuolla ylhäällä, jos se huomaa sinut likaiseksi.
Katso, tuo on sinua varten." Iso-isä osoitti vesiastiaa, joka seisoi
auringonpaisteessa tuvan ovella. Heidi juoksi sinne, loiskutteli vettä
ja hieroi itseään, kunnes tuli ihan kiiltäväksi. Sillä aikaa iso-isä
meni majaan ja huusi Pekan luokseen: "Tule tänne, vuohikenraali, ja tuo
eväs-säkki." Kummastuneena seurasi Pekka häntä kantaen pussia, jossa hän
säilytti niukan päivällisensä.
"Aukaise!" komensi vanhus ja pisti pussiin suuren palasen juustoa ja
leipää. Kummastuksesta aukaisi Pekka pyöreät silmänsä niin selälleen
kuin suinkin, sillä ukon antamat kappaleet olivat hyvinkin toista vertaa
suuremmat kuin ne, jotka hänellä itsellään pussissa oli.
"No niin, pannaanpa vielä maitoastia sinne", lisäsi setä, "sillä lapsi
ei saata juoda vuohista, niinkuin sinä, sitä temppua hän ei osaa tehdä.
Sinä lypsät Vienosta hänelle kaksi kupillista päivälliseksi, sillä lapsi
tulee mukaasi ja jää luoksesi, kunnes jälleen palaat. Mutta pidä
varalta, ettei hän putoa alas kallioilta, kuuletko?"
Heidi tuli juosten. "Eihän aurinko nyt saata minulle nauraa, iso-isä?"
kysyi hän totisena. Hän oli pyyhkinyt kasvonsa, kaulansa ja käsivartensa
karkealla pyyhinliinalla, jonka iso-isä oli asettanut vesiastian
viereen, ja aurinkoa pelätessään oli hän hangannut itseään niin
perinpohjaisesti, että hän nyt oli ihan tulipunainen seisoessaan
iso-isän edessä. Vanhus naurahti vähäisen.
"Ei, nyt sillä ei ole ollenkaan syytä nauraa. Mutta tiedätkö mitä?
Iltasella, kun tulet kotiin, käyt tykkänään niinkuin kala vesiastiaan,
sillä kun kävelee vuohien lailla, saapi jalkansa mustiksi. Nyt saatte
lähteä!"
Hei! nyt mentiin tunturia ylös. Tuuli oli yöllä karkoittanut
viimeisenkin pilvenhattaran. Ylinnä tummansinisellä taivaalla loisti
aurinko ja valaisi säteillen viheriän alppimaiseman, ja kaikki siniset
ja keltaiset kukkaset aukasivat nuppunsa ja hymyilivät sille. Heidi
juoksenteli sinne tänne, ristiin rastiin, huudahtaen riemusta, sillä
siellä oli paljon hienoja punaisia kevätesikkoja, toisaalta taas
siinsivät ihanat enzianit, ja kaikkialla hienolehtiset, kullankarvaiset
cystusruusut hymyilivät ja nuokkuivat auringon loisteessa. Ihaillessaan
näitä kimmeltäviä, houkuttelevia kukkasia unhoitti Heidi sekä vuohet
että Pekan. Hän juoksi pitkät matkat edellä, poikkesipa syrjäänkin
polulta, sillä tuolla punoitti ja täällä kellerti, kaikkialla
viekoitteli häntä kukkien loisto. Heidi poimi niitä joukottain
esiliinaansa, sillä hän tahtoi kantaa kaikki kotiinsa ja pistää ne
makuuhuoneensa heiniin, jolla siellä olisi yhtä kaunista kuin täällä
ulkona. — Pekan täytyi tänään katsella joka taholle ja hänen pyöreillä
silmillään, joiden liikkeet eivät juuri olleet vilkkaimpia, oli nyt
enemmän tekemistä, kuin ne hyvällä menestyksellä jaksoivat suorittaa,
sillä vuohet tekivät aivan samoin kuin Heidi, nekin juoksivat sinne
tänne, ja Pekan täytyi siis joka suunnalle viheltää, huutaa ja heiluttaa
piiskaansa saadakseen hajonneen laumansa jälleen koolle.
"Missä sinä taas olet, Heidi?" huusi hän nyt jokseenkin suuttuneena.
"Täällä", kaikui jostakin vastaukseksi. Pekka ei saattanut nähdä Heidiä,
sillä tyttö istui maassa erään kummun takana, joka oli yltä yleensä
hyvänhajuisten kukkien peitossa, niin että ilma siellä oli aivan tuoksua
täynnä. Ihastuneena hengitti Heidi sitä syvin siemauksin.
"Tule!" huusi Pekka taas. "Sinä et saa pudota vuorien huipuilta.
Tunturisetä on kieltänyt."
"Missä ovat vuorten huiput?" kysyi Heidi, mutta ei liikahtanutkaan
paikaltaan, sillä joka tuulenhengähdys toi yhä suloisempaa kukkien
tuoksua.
"Tuolla ylhäällä, aivan ylhäällä, meillä on vielä pitkä matka sinne,
riennä siis nyt! Ja ylimmällä huipulla istuu vanha petolintu rääkyen."
Se auttoi. Silmänräpäyksessä Heidi kavahti ylös ja juoksi täyttä vauhtia
esiliina täynnä kukkia Pekan luo.
"Nyt sinulla on tarpeeksi", sanoi Pekka, kun he taas yhdessä hyppäsivät
eteenpäin, "muuten aina jäät jälkeen, ja jos tänään otat kaikki, niin ei
sinulle huomiseksi jää mitään."
Tämä viimeksimainittu syy oli Heidin mielestä pätevä, ja sitäpaitse oli
hänen esiliinansa jo niin täynnä, ettei siihen juuri olisi sopinutkaan
enempää. Heidi astui siis eteenpäin Pekan ja vuohien seurassa.
Viimeksimainitut kävelivät myös säännöllisemmin, kun tunturiruohojen
tuoksu rupesi tuntumaan laitumella; jo kaukaa pyrkivät ne pysähtymättä
sitä kohden. Se laidun, jossa Pekka tavallisesti oleskeli vuohinensa,
sijaitsi korkeimpain tunturihuippujen juurella, alempana kasvoi pensaita
ja pieniä kuusia, mutta huiput kohosivat paljaina, jylhinä ja kolkkoina
taivasta kohti. Laitumen toista sivua rajoitti pelottavan syvä rotko,
niin että iso-isän varoitus oli ollut sangen oikeutettu.
Kun Pekka oli saapunut perille, laski hän eväspussinsa huolellisesti
pieneen, maassa olevaan syvennykseen, sillä hän tiesi kokemuksesta,
miten täällä tuulet raivoisasti telmivät, eikä hän suinkaan halunnut
nähdä kalliin omaisuutensa vyöryvän vuorta alas. Senjälkeen hän
ojentautui koko pituudessaan ja leveydessään päivänpaisteiselle nurmelle
levätäksensä kiipeämisen vaivoista.
Heidi oli sillä aikaa irroittanut esiliinansa ja käärinyt sen kauniisti
kukkaisten ympärille sekä asettanut sen eväspussin viereen syvennykseen.
Kaukana tuolla alhaalla lepäsi laakso aamuloisteessaan; sen toisella
puolella näki Heidi äärettömäin lumivuorten kohoavan tummansinistä
taivasta kohden; vasemmalla oli suunnaton kallioröykkiö ja joka puolelta
kohosivat paljaat vuorenhuiput jyrkkinä ja rosoisina siintävään ilmaan,
katsoen vakavina pieneen Heidiin. Lapsi istui liikahtamatta ja aivan
äänettömänä; kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan vieno
tuulenhenki liikutteli sinisiä kellokukkia ja kullankiiltäviä
cystusruusuja, jotka kaikkialla heiluttivat hentoja varsiansa. — Pekka
oli vaivoistaan väsyneenä nukahtanut, ja vuohet kiipeilivät siellä
täällä pensastoissa. Heidi ei ollut koskaan ennen ollut niin
tyytyväisellä mielellä kuin nyt. Hän hengitti ahneesti auringon
kultaamaa vuori-ilmaa ja kukkien tuoksua, eikä muuta toivonut, kuin että
iäkseen saisi jäädä sinne. Siten kului pitkä aika, jonka kestäessä Heidi
oli niin kauan ja usein katsellut korkeita vuorenhuippuja, että hänestä
tuntui siltä, kuin olisivat ne saaneet kasvotkin ja ihan
tuttavallisesti, vanhojen ystävien tavalla silmäilleet yläilmoista
häneen.
Nyt kajahti Heidin pään päällä kauhea huuto ja rääkyntä, ja kun hän
katsahti ylös, näki hän petolinnun, niin hirmuisen suuren, ettei hän
ollut eläessään semmoisia nähnyt; se kaareili levitetyin siivin ilmassa
kamalasti rääkyen.
"Pekka, Pekka! havahdu", huusi Heidi. "Katso, petolintu on tuossa,
näetkö, näetkö!"
Pekka nousi Heidin huutaessa ja katseli petolintua, joka nyt kohosi
kohoamistaan, siintävään taivaaseen ja viimein katosi harmaitten vuorten
taakse.
"Missä se nyt on?" kysyi Heidi, joka kiihtyneellä tarkkuudella oli
seurannut lintua.
"Kotona pesässään", oli Pekan vastaus.
"Onko sen koti tuolla ylhäällä? Oi miten ihanaa noin äärettömän
korkealla! — Minkä vuoksi se huutaa niin?" kysyi Heidi taas.
"Sen täytyy", selitti Pekka.
"Kiivetäänpä katsomaan, missä sen koti on", esitti Heidi.
"Oi! voi! voi!" huudahti Pekka yhä suuremmalla mielipahalla; "eihän
kukaan vuohistakaan sinne pääse, ja setähän on sanonut, ettet saa pudota
rotkoihin."
Sitten hän alkoi yhtäkkiä viheltää ja huutaa niin äänekkäästi, ettei
Heidi sitä ensinkään ymmärtänyt, mutta vuohet näyttivät sen hyvästi
käsittävän, sillä ne tulivat juosten toinen toisensa perästä, kunnes
koko lauma oli viheriäisellä nurmella koolla, muutamat pureskelivat
edelleen ruohoja, toiset juoksentelivat edestakaisin, jotkut taas
seisoivat vähän erillään toisista ja huvikseen puskivat toisiaan. Heidi
oli hypännyt keskelle vuohilaumaa, hänelle kun oli uutta ja äärettömän
hupaista nähdä, miten vuohet juoksivat iloissaan toinen toisensa ohi ja
kuinka ne huvittivat itseään kaikenlaisilla hullunkurisilla
hyppäyksillä. Heidi juoksi toisen luota toisen luo likemmin
tutustuaksensa jok'ainoaan, sillä jokaisella oli erilaiset tapansa ja
omituinen käytöksensä. Sillä aikaa oli Pekka ottanut eväspussinsa esille
ja asettanut ne neljä leipä- sekä juustopalasta, jotka siinä olivat,
kauniiseen nelikulmaan nurmikolle, siten että suuremmat niistä tulivat
Heidin puolelle, sillä hän muisti tarkoin, mistä hän ne oli saanut.
Sitten hän otti maitokupin, lypsi sen täyteen Vienosta ja asetti sen
neliön keskelle. Sitten hän huusi Heidiä, mutta häntä täytyi huutaa
kauemmin kuin vuohia, sillä lapsi oli niin innostunut ja iloissaan
uusien leikkikumppaniensa monenmoisista hypyistä ja muista tempuista,
ettei hän muuta nähnyt eikä kuullut. Mutta Pekka ymmärsi herättää
huomiota, hän huusi niin, että vuoret kajahtivat, ja nyt tyttö tuli; hän
hyppi ilosta nähdessään kauniisti katetun nurmipöydän.
"Lakkaa hyppimästä, nyt on aika syödä", sanoi Pekka; "istu nyt ja
aloita."
"Onko maito minulle?" kysyi Heidi ja katseli vielä kerran ihaillen
neliötä ja sen keskipistettä.
"On", vastasi Pekka, "ja molemmat suuret palaset ovat myös sinun, ja kun
sinä olet juonut loppuun, saat vielä toisen kupillisen, ja sitten tulee
minun vuoroni."
"Ja minkä maitoa sinä saat?" tahtoi Heidi tietää.
"Veikon. Se on oma vuoheni. Rupea nyt syömään", kehotti Pekka taas.
Heidi joi ensin maidon, ja kun hän laski tyhjän kupin luotaan, nousi
Pekka ja täytti sen uudestaan. Heidi taittoi leipäpalasensa kahtia ja
antoi toisen puolen, joka sittenkin oli Pekan omaa leipäpalasta
suurempi, sekä koko juusto-osuutensa Pekalle sanoen: "Tuon sinä saat,
minulle on tässä tarpeeksi."
Pekka katsoi Heidiin kummastuksesta sanatonna, sillä hän ei itse olisi
koskaan saattanut näin sanoa eikä tehdä. Hän ei ottanut tarjottua
vastaan, sillä hän ei uskonut Heidin sitä todella tarkoittavankaan;
mutta Heidi tarjosi sitä yhä hänelle, ja kun ei Pekka sittenkään
tarttunut siihen, pani lapsi sen hänen polvelleen. Vasta nyt käsitti
Pekka sen todeksi, hän kävi lahjaansa kiinni nyökäyttäen päätänsä
kiitokseksi ja suostumukseksi ja söi nyt ensi kerran elämässään
vuohipaimenena näin runsaan päivällisen. Sillä aikaa tarkasteli Heidi
taas vuohia. "Mitkä niiden nimet ovat?" kysyi hän.
Ne tiesi Pekka ihan tarkalleen ja saattoi sitä paremmin säilyttää ne
päässään, kun ei siinä sanottavasti muutakaan ollut. Hän alkoi siis ja
luetteli ne sujuvasti toisen toisensa perästä, osoittaen aina sormellaan
kutakin. Heidi kuunteli tarkasti opetusta ja taisi jo tuokion kuluttua
hänkin eroittaa ne toisistaan ja nimittää ne, sillä joka ainoalla oli
silmiinpistävät omituisuutensa, joista sen heti tunsi, jos vaan pani
tarkasti mieleensä, ja sen Heidi teki. Siinä oli suuri Turkkilainen
väkevine sarvineen, joilla se aina uhkaili muita vuohia; useimmat
juoksivatkin tiehensä sen lähestyessä, eivätkä ensinkään tahtoneet olla
tekemisissä rajun kumppaninsa kanssa. Ainoastaan vilkas, hento Lieto ei
väistynyt sen tieltä, vaan syöksi tavallisesti kolme, neljä kertaa
perätysten niin rajusti ja voimakkaasti sitä vastaan, että suuri
Turkkilainen kummastuneena jätti sen rauhaan, vaikka Lieto terävine
sarvineen yhä seisoi taistelunhaluisena sen edessä. — Siellä oli myös
pieni, valkoinen Lumikko, joka aina määkyi niin surullisesti ja
turvattomasti, että Heidi jo usein oli juossut sen luo ja lohduttaen
hyväillyt sitä. Nytkin oli Heidi taas sen luona, sillä se oli taas
avuttomana huutanut. Hän kietoi käsivartensa pienen vuohen kaulaan ja
kysyi osanottavaisesti: "Mikä sinun on, Lumikko? Minkä vuoksi sinä aina
apua huutelet?" Pieni vuohi painoi päänsä luottavasti Heidiä vastaan ja
asettui heti. Pekka huusi paikaltaan, vähän väliin katkaisten puheensa,
hänellä kun näet vielä oli yhtä ja toista pureskeltavaa ja nieltävää:
"Se tekee niin siitä syystä, ettei vanhus tule enää mukaan; he möivät
sen toissa päivänä Maynfeldiin, eikä se koskaan enää pääse tunturille."
"Kuka vanhus on?" kysyi Heidi.
"Hm, sen äiti".
"Missä sen iso-äiti on?" kysyi Heidi taas.
"Ei sillä ole."
"Entäs iso-isä?"
"Ei ole."
"Oi, sinua pientä Lumikko-raukkaani", sanoi Heidi ystävällisesti vetäen
pienen eläimen luokseen. "Mutta älä nyt enää valittele niin kovin,
tulenhan minä joka päivä mukaan, niin ettet enää ole niin yksinäsi ja
hyljätty, ja jos mikä tahansa sinua vaivaa, niin tule vain minun
luokseni."
Lumikko hieroi tyytyväisenä päätään Heidin olkapäätä vastaan, eikä
määkynytkään enää niin haikeasti. Sillä aikaa oli Pekka lopettanut
päivällisensä ja tuli nyt hänkin laumansa ja Heidin luo; tämä oli
taaskin tehnyt monenmoisia havainnoita.
Kauneimmat ja puhtaimmat koko laumassa olivat kieltämättä Pikku ja
Vieno; ne olivatkin käytökseltään hiukan ylpeät, kävivät enimmäkseen
omia teitään ja kohtelivat etenkin pahantapaista Turkkilaista
ylenkatseellisesti.
Eläimet olivat taas alkaneet kiipeillä pensastoihin, ja jokaisella oli
oma tapansa; muutamat hyppelivät kevytmielisesti hyvänmakuisten kasvien
ohi, toiset hakivat vakavan näköisinä voimallisimpia ruohoja matkallaan.
Turkkilainen uudisteli silloin tällöin hyökkäyksiään. Vieno ja Pikku
olivat keveästi ja kauniisti hyppineet ensimmäisinä ja löysivät heti
parhaimmat pensaat, joita tottuneesti asettuivat sievästi pureskelemaan.
Heidi seisoi kädet selän takana ja katseli kaikkea tätä suurimmalla
tarkkuudella.
"Pekka", huomautti hän maassa makaavalle, "Vieno ja Pikku ovat
kauneimmat kaikista."
"Niin ovat", kuului vastaus. "Tunturisetä puhdistaa ja pesee ne ja antaa
niille suolaa, hänellä on myös paras ometta."
Mutta yhtäkkiä hypähti Pekka ylös ja rupesi juoksemaan aika vauhtia
vuohien perään, ja Heidi jäljessä, jotain erinomaista oli varmaankin
tapahtunut. Pekka juoksi vuohilauman keskitse sille puolen laidunta,
missä oli syvä vuorenrotko, ja minne varomaton vuohi helposti voisi
pudota ja taittaa jalkansa. Hän oli nähnyt uhkamielisen Liedon
suuntaavan kulkunsa sinne päin ja saapuikin parahiksi paikalle
vuohiraukan lähestyessä syvyyttä. Kun Pekka tahtoi estää sitä sinne
joutumasta, kompastui hän ja kaatui maahan, mutta ehti kuitenkin saada
kiinni eläimen toisesta takajalasta. Lieto määkyi kiukusta kummastellen,
että häntä estettiin iloisella huviretkellään, ja pyrki itsepintaisesti
eteenpäin. Pekka huusi Heidiä avukseen, sillä hän ei itse päässyt
paikaltaan ja oli repiä Liedon jalan sijaltaan. Heidi huomasi heti
molempain vaarallisen tilan. Kiireesti poimi hän muutamia hyvänhajuisia
ruohoja, asetti ne likelle Liedon sieraimia ja sanoi viihdytellen:
"Tule, tule, Lieto, sinun täytyy ymmärtää, että jos putoat tuonne,
taitat jalkasi ja se koskee hirmuisesti."
Pieni vuohi kääntyi heti Heidin kädestä ruohoja syömään. Sillä välin
pääsi Pekka nousemaan ja tarttui Liedon kellonhihnaan. Heidi tarttui
siihen toiselta puolen ja niin veivät he yhdessä kapinoitsijan
rauhallisesti käyskentelevään laumaan. Kun Pekka näki, että vaara oli
ohitse, kohotti hän piiskansa aika tavalla rangaistaksensa Lietoa, joka
peläten väistyi; mutta Heidi huusi: "Ei, Pekka, et saa lyödä sitä, etkö
näe, kuinka se pelkää!"
"Se on sen ansainnut", mutisi Pekka ja aikoi lyödä, mutta Heidi tarttui
hänen käsivarteensa ja huusi suuttumuksesta hengästyneenä: "Sitä et saa
tehdä, se koskee kipeästi, laske se irti!"
Pekka katsoi ihmetellen käskevää pientä tyttöä, jonka mustat silmät
leimusivat, ja ehdottomasti hän antoi piiskansa vaipua. "No, olkoon
menneeksi, jos sinä taas huomenna annat minulle juustostasi", sanoi hän
sitten myöntyväisesti, sillä hän tahtoi saada jotakin korvausta
säikähdyksestään.
"Sinä saat kaikki, koko kappaleen, huomenna ja joka päivä, minä en sitä
tarvitse", sanoi Heidi, "ja leipääkin saat yhtä suuren kappaleen kuin
tänään, mutta sitte et koskaan saa lyödä Lietoa, et koskaan, etkä
Lumikkoa, etkä mitään vuohia."
"Se on minulle yhdentekevää", sanoi Pekka ja tämä oli hänestä yhtä kuin
lupaus. Hän päästi syyllisen irroilleen ja tämä juoksi laumaan
hypähdellen iloissaan korkealle.
Niin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo
laskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti
katsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan
kultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita,
jotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen
ja huusi: "Pekka! Pekka! palaa! palaa! Kaikki vuoret palavat ja lumikin
ja taivas. Oi katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa!
Kuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa!
Katso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa!"
"Sellaisia ne ovat aina olleet", sanoi Pekka suopeasti ja kuori
itselleen uutta paimenvitsaa, "mutta eivät ne ole tulessa."
"Mistä se sitten tulee?" sanoi Heidi ja juoksi sinne tänne sitä
kaikkialta nähdäkseen, sillä hän ei saanut siitä kylläkseen, niin
kaunista se oli.
"Mistä se tulee, Pekka, mistä se tulee?" huusi Heidi taas.
"Se tulee itsestään", selitti Pekka.
"Oi, katso, katso!" huusi Heidi liikutettuna, "nyt ne rupeavat
rusoittamaan, katso tuota lumen peittämää vuorta ja sen korkeita teräviä
huippuja! Mitkä niiden nimet ovat, Pekka?"
"Vuorilla ei ole nimiä", vastasi puhuteltu.
"Oi, kuinka kaunista, katso ruusunhohteista lunta! Ja ylhäällä vuorten
huipuilla on paljo ruusuja! Voi, nyt ne jälleen tulevat harmaiksi! Voi,
voi! Nyt on kaikki sammunut! Nyt on kaikki loppunut, Pekka!" Heidi
istahti maahan ja oli niin toivottoman näköinen, ikäänkuin kaikki
todella loppuisi.
"Huomenna on taas samoin", selitti Pekka. "Nouse nyt, niin mennään
kotiin."
Vuohet vihellettiin ja huudettiin kokoon ja sitten lähdettiin.
"Onko tämmöistä joka päivä, aina joka päivä, kun olemme laitumella?"
kysyi Heidi uteliaasti odottaen myöntävää vastausta astuessaan Pekan
rinnalla tunturia alas.
"Useimmiten", vastasi tämä.
"Mutta varmaankin huomenna taas?" tahtoi tyttö tietää.
"Niin, niin huomenna taas", vakuutti Pekka.
Heidi tuli jälleen iloiseksi. Hän oli tehnyt päivän kuluessa niin monta
uutta havaintoa, jotka kaikki pyörivät hänen mielikuvituksessaan niin
vilkkaasti, ettei hän ennättänyt puhuakaan, vaan kulki ihan äänettömänä,
kunnes he tulivat tunturimajalle ja näkivät iso-isän istuvan honkain
alla, jossa hänellä myöskin oli lavitsa. Siinä istui hän aina iltaisin
odotellen vuohiansa, jotka tältä puolen aina ensin tulivat näkyviin.
Heidi juoksi heti hänen luoksensa, ja Pikku ja Vieno hänen jäljessään,
sillä vuohet tunsivat varsin hyvin sekä isäntänsä että omettansa. Pekka
huusi Heidin jälkeen: "Tule huomenna taas! Hyvää yötä!" Hänestä oli
sangen tähdellistä, että Heidi tulisi mukaan.
Heidi juoksi heti takaisin, antoi Pekalle kättä ja vakuutti tulevansa;
sitten hän juoksi kerran vielä laumaan, halaili Lumikkoa ja sanoi
herttaisesti: "Nuku rauhassa, Lumikko, ja muista, että huomenna jälleen
tulen mukaan ja ettet koskaan enää saa määkyä niin surullisesti."
Lumikko katsoi ystävällisesti ja kiitollisesti Heidiin ja juoksi sitten
iloisena lauman jälkeen.
Heidi palasi honkien alle.
"Oi, iso-isä", huusi hän jo kaukaa, "siellä oli niin kaunista! Tuli ja
ruusut vuorilla ja siniset sekä keltaiset kukat; ja katso, mitä sinulle
tuon!" Näin sanoen ravisteli hän kaikki kukkaset kokoonkääritystä
esiliinastaan iso-isän eteen. Mutta kukkaraukat olivat surkean näköiset.
Heidi ei enää niitä tuntenut, ne olivat kaikki heininä.
"Voi, iso-isä, mikä niiden on?" huusi Heidi säikähtyneenä; "sen näköisiä
ne eivät olleet tunturilla. Minkätähden ne ovat tuommoisiksi
muuttuneet?"
"Ne kaipaavat aurinkoa, eivätkä tahdo antaa sulkea itseänsä esiliinaan",
sanoi iso-isä.
"Jos niin on, niin en ota niitä enää koskaan mukaani. Mutta, iso-isä,
miksi petolintu niin rääkyy?" kysyi hän uteliaasti.
"Nyt sinä menet kylpemään, ja minä menen omettaan maitoa tuomaan, ja
senjälkeen me syömme molemmat tuvassa illallista, ja silloin sanon
sinulle, miksi se niin tekee."
Niin tehtiin, ja kun Heidi sitten illempana istui iso-isän vieressä
korkealla tuolillaan ja söi edessään pöydällä olevasta maitovadista,
muisti hän heti taas kysyä: "Minkätähden petolintu huutaa niin
hirmuisesti, iso-isä?"
"Se pilkkaa ihmisiä tuolla alhaalla siitä, että asuvat ahtaissa
kylissään niin monta yhdessä ja tekevät toinen toisensa mielen
katkeraksi. Sieltä huutaa se halveksuen: 'Jos te eroaisitte toisistanne
ja kulkisitte kukin omia teitänne korkeutta kohden, niinkuin minä, niin
olisitte onnellisemmat'." Iso-isä lausui nämä sanat niin hurjistuneella
äänellä, että petolinnun rääkyntä painui vielä syvemmälle Heidin
mieleen.
"Minkätähden ei vuorilla ole nimiä, iso-isä", kysyi Heidi taas.
"Kyllä niillä on nimensä", vastasi tämä, "ja jos osaat ne selittää, että
ne siitä tunnen, niin sanon sinulle niiden nimet."
Heidi kuvaili vuorilinnan korkeine huippuineen, juuri semmoisena, kuin
hän oli sen nähnyt, ja iso-isä sanoi tyytyväisesti: "Niin oikein, sen
minä tunnen, sen nimi on Falkniss. Oletko muita vuoria nähnyt?"
Heidi kertoi lumen yltä yleensä peittämästä vuoresta, joka ensin oli
ollut tulipunainen ja äkkiä taas muuttunut ruusunhohteiseksi sekä
tuokion kuluttua taas vaalennut ja sammunut.
"Senkin tunnen, sen nimi on Cäsaplana; vai niin, vai oli sinun hauska
laitumella."
Heidi kertoi kaikki päivän tapahtumat alusta loppuun, etenkin tulesta
iltasella, ja nyt täytyi iso-isän myös selittää, mikä sen oli
matkaansaattanut, sillä Pekka ei ollut siitä mitään tiennyt.
"Näetkö", selitti iso-isä, "se tulee auringosta; jättäessään vuorille
hyvästi iltasella, luo se kauneimmat säteensä niihin, jotteivät ne sitä
unohtaisi, kunnes se aamulla jälleen palaa." —
Tämä selitys oli Heidille mieleinen, eikä hän tahtonut voida odottaa
uutta päivää, jona hän taas pääsisi laitumelle näkemään auringon
hyvästijättöä vuorille. Mutta ensin täytyi hänen käydä nukkumaan. Ja hän
nukkuikin koko yön suloisesti heinävuoteellaan uneksien hohteisista,
ruusuilla kaunistetuista vuorista ja hypähtelevästä Lumikosta.