Iso-isän luona.
Kun Dete oli kadonnut näkyvistä, istahti Tunturisetä taas lavitsalleen
ja puhaltaen paksuja savupilviä piipustaan tuijotti ääneti maahan. Sillä
välin katseli Heidi ihastuneena ympärilleen, huomasi vuohinavetan, joka
oli rakennettu majan seinustalle, ja kurkisti sinne. Siellä ei näkynyt
mitään. Hän jatkoi tarkastusretkeään ja tuli majan toisella puolella
olevien honkien luo. Siellä puhalsi tuuli niin rajusti, että latvoissa
suhisi ja humisi. Heidi pysähtyi kuuntelemaan. Tuulen hengen vähän
vaiettua hän kiersi majan toisella puolelta takaisin iso-isän luo. Kun
lapsi näki hänet vielä entisessä asennossaan, seisahtui hän hänen
eteensä, pani kädet selän taakse ja katseli häntä. Iso-isä katsahti
ylös. "Mitä tahdot?" kysyi hän, kun lapsi yhä vain liikahtamatta
tähysteli häntä.
"Minä tahdon nähdä, mitä sinulla on tuolla majassasi", sanoi Heidi.
"No tule!" sanoi iso-isä ja meni edellä huoneeseen.
"Ota vaatemyttysi mukana!" käski iso-isä sisään astuessaan.
"Sitä en enää tarvitse", selitti Heidi.
Vanhus kääntyi ja loi läpitunkevan katseen lapseen, jonka tummat silmät
hehkuivat innosta, odottaessaan mitä hän majassa saisi nähdä. "Ei
häneltä ymmärrystä puutu", virkkoi ukko puoleksi itsekseen. "Miksi et
sitä enää tarvitse?" jatkoi hän sitten ääneensä.
"Mielemmin käyn puettuna kuin vuohet, niillä on keveät jalat!"
"Niinkö arvelet, mutta tuoppas vaatteet!" käski iso-isä, "ne me panemme
arkkuun." Heidi totteli. Nyt aukaisi vanhus oven, ja Heidi astui hänen
jäljessään suurenlaiseen huoneeseen; se oli koko majan kokoinen. Siinä
oli pöytä ja sen edessä tuoli; toisessa nurkassa oli iso-isän vuode,
toisessa suuri kattila tulisijalla. Seinässä, vastapäätä, oli iso ovi,
jonka iso-isä aukaisi. Siinä oli kaappi, jossa hänen vaatteensa
riippuivat; eräällä hyllyllä oli muutamia paitoja, sukkia ja huiveja,
toisella joitakuita lautasia, kahvikuppeja sekä laseja, ja ylimmäisellä
suuri ympyriäinen leipä, juustoa ja savustettua lihaa. Tämä kaappi
sisälsikin koko Tunturisedän omaisuuden ja kaiken sen, mitä hän
elämässään tarvitsi. Kun hän nyt aukaisi oven, pujahti Heidi kiireesti
esiin ja pisti vaatteensa niin kauas kuin suinkin, iso-isän vaatteiden
taakse, jotteivät ensi tilassa tulisi jälleen esiin. Sitten hän katseli
tarkkaan ympärilleen huoneessa ja kysyi: "Missä minä saan nukkua,
iso-isä?"
"Missä vain tahdot", kuului vastaus.
Tämä oli Heidistä hupaista. Hän pyöri ylt'ympäri huonetta etsien parasta
makuupaikkaa. Vastapäätä sitä nurkkaa, jossa iso-isän vuode oli, pääsi
tikapuita myöten ylös. Heidi kiipesi sinne ja saapui heinäparvelle.
Siellä oli levitettynä nuorta hyvänhajuista heinää, ja seinässä oli
pyöreä aukko, josta saattoi nähdä laajalti alas laaksoon.
"Täällä tahdon nukkua", huusi Heidi ylhäältä. "Täällä on kaunista!
Tuleppa katsomaan, miten kaunista täällä on, iso-isä!"
"Kyllä tiedän", kuului vastaus alhaalta.
"Nyt valmistan vuoteen!" huusi pienokainen taas ja rupesi ahkerasti
puuhailemaan; "mutta sinun täytyy tulla tänne ylös tuomaan minulle
lakana; sillä vuoteeseen kuuluu myös lakana, ja sen päällä maataan."
"Vai niin", sanoi iso-isä alhaalta, astui kaapilleen ja hetkisen siinä
kopeloituaan veti esiin suuren karkean vaatteen. Tämä kädessään hän
kiipesi tikapuita myöten ylös. Heinäparvelle oli valmistettu pienoinen,
oikein sievä vuode, päänalainenkin oli heinistä ja se oli niin asetettu,
että kasvot joutuivat vastapäätä seinässä olevaa pyöreätä luukkua.
"Tämä on niinkuin pitääkin olla", sanoi iso-isä, "nyt pannaan lakana,
mutta odota hieman" — näin sanoen kokosi hän heinäkimpun ja teki
vuoteen toista vertaa korkeammaksi, ettei kovaa lattiaa tuntuisi sen
läpi, — "niin, anna nyt tänne tuo!" Heidi oli heti ottanut lakanan
käsiinsä, mutta jaksoi tuskin sitä kantaa, niin raskas se oli; vaan sepä
juuri olikin hyvä, sillä heinien ja korsien oli mahdoton pistellä tämän
vahvan vaatteen läpi. Molemmat he levittivät sitten lakanan heinien
päälle, ja Heidi kiersi kiireesti liikanaisen pituuden ja leveyden
vuoteen ympäri, jotta heinät pysyisivät koossa. Vuode oli aika mukavan
ja hauskan näköinen, ja Heidi asettui miettiväisenä sitä katselemaan.
"Me olemme unohtaneet jotakin, iso-isä", sanoi hän sitten.
"Minkä?" kysyi iso-isä.
"Peitteen; levolle mennessähän puikahdetaan lakanan ja peitteen väliin."
"Niinkö? Entäs jollei minulla olisikaan?" sanoi vanhus.
"No, se ei tee mitään", virkkoi Heidi rauhoittaen, "otetaan sitten
heiniä peitteeksikin", ja kiireesti hän lähestyi heinäkasaa, mutta
iso-isä esti häntä sanoen:
"Odota hieman!" Hän laskeutui alas, meni oman vuoteensa luo ja palasi
tuokion kuluttua tuoden muassaan raskaan pellavaisen säkin. [Sveitsissä
käytetään untuvilla täytettyjä säkkejä peitteenä.]
"Eiköhän tämä liene parempi kuin heinät?" kysyi hän. Heidi veti peitettä
sinne tänne asettaaksensa sitä paikoilleen, mutta hänen pienet kätösensä
eivät voineet hallita raskasta vaatetta. Isoisä auttoi häntä, ja kun se
oli saatu levitetyksi, näytti vuode varsin mukavalta. Heidi seisoi
ihmetellen sen ääressä ja sanoi: "Tuo on erinomainen peite ja niin on
koko vuodekin! Soisinpa, että ilta jo olisi, jotta saisin ruveta
levolle."
"Minun mielestäni saattaisimme ensin syödä vähän", sanoi iso-isä, "vai
mitä arvelet?" Heidi oli vuodetta puuhaillessaan kaiken muun unohtanut,
mutta nyt, kun hänen ajatuksensa tulivat johdatetuiksi siihen suuntaan,
tunsi hän hirmuista nälkää, sillä hän ei ollut nauttinut muuta kuin
vähän leipää sekä heikkoa kahvia aamulla, ja oli sen jälkeen taivaltanut
pitkän matkan.
"Niin", sanoi hän myöntäen, "sitä minäkin."
"Käy alas sitten, koska olemme yksimieliset", sanoi vanhus ja seurasi
lasta. Sitte hän meni kattilan luo, siirsi suuremman syrjään ja käänsi
tulisijalle pienemmän, joka riippui vitjoissa, kävi itse istumaan
puiselle kolmijalalle takan eteen ja sytytti valkean. Kattilassa rupesi
kiehumaan ja sen alla piteli vanhus pitkässä rautahaarukassa suurta
juustonkimpaletta liekin yläpuolella, käännellen sitä sinne tänne,
kunnes se joka puolelta oli kullankeltainen. Heidi oli tätä tointa
seurannut suurella tarkkuudella; äkkiä näkyi uusi ajatus pälkähtäneen
hänen päähänsä, sillä hän juoksi kaapille ja kiirehti sitten täydessä
toimessa edestakaisin lattialla. Nyt lähestyi iso-isä pöydän päätä
tuoden keitoksen sekä juuston mukanaan ja näki pöydällä ympyriäisen
leivän sekä kaksi lautasta ja veistä kauniissa järjestyksessä; Heidi oli
näet huomannut, mitä kaikkea kaapissa oli, ja ymmärsi, että niitä
syödessä tarvittiin.
"Niin, se on oikein, että koetat jotain itsekin ajatella", sanoi iso-isä
ja asetti paistetun juuston leivälle; "mutta pöydältä puuttuu vielä
jotakin!" Heidi näki viekoittelevan höyryn kohoavan padasta ja juoksi
uudestaan kaapille, mutta siellä oli ainoastaan yksi kuppinen. Heidi ei
kuitenkaan kauan arvellut; perempänä kaapissa oli kaksi lasia,
silmänräpäyksessä oli hän jälleen pöydän luona, johon asetti kuppisen ja
lasin.
"Oikein, lapseni, et sinä ole neuvoton; mutta missä tahdot istua?" Talon
ainoalla tuolilla istui iso-isä itse. Heidi riensi nuolen nopeudella
uunin luo, toi siellä muassaan kolmijalan ja istui sille.
"Kas niin, kieltämättä on sinulla nyt istuin, vaikka vähän liiaksi
matala", sanoi iso-isä, "mutta minunkin tuoliltani olisit liian lyhyt
pöytään ulottuaksesi, vaan nyt täytyy sinun saada jotakin syödäksesi."
Näin sanoen hän nousi, täytti vatisen maidolla ja asetti sen tuolilleen,
tämän hän veti sitten ihan likelle kolmijalkaa, niin että Heidillä siten
oli pöytäkin. Sitte iso-isä asetti vielä suuren leipäpalasen ja
kappaleen kullankeltaista juustoa sanoen: "No, syöppäs nyt!" Iso-isä
istui itse pöydän kulmalle ja aloitti ateriansa. Heidi tarttui kuppiseen
ja joi, joi taukoamatta, sillä koko hänen unohdettu janonsa virkosi
uudelleen. Sitten hengitti hän syvään — juomisen innossaan hän ei näet
ollut hengittänytkään — ja asetti kupin tyhjänä tuolille.
"Maistuiko sinulle maito?" kysyi iso-isä.
"En ole koskaan juonut niin hyvää maitoa", vastasi Heidi.
"No, sittehän sinun täytyy saada lisää", sanoi iso-isä täyttäen kupin
uudestaan reunoja myöten ja asetti sen jälleen lapsen eteen, joka
tyytyväisenä puri leipäänsä. Sille oli hän levittänyt juustoa, joka oli
paistettu niin pehmeäksi kuin voi ja maistui erinomaisen hyvältä; aina
väliin hän joi maitoa ja näytti sangen tyytyväiseltä. Kun ateria oli
päätetty, läksi iso-isä omettaan, jossa hänellä oli yhtä ja toista
kuntoon asetettavana. Heidi katseli, miten hän sen puhdisti ja asetti
sinne uusia rehuja, jotta eläimet saattaisivat siellä maata. Sitten
seurasi Heidi häntä pieneen, vieressä olevaan vajaan; siellä hän näki
miten iso-isä otti laudanpätkän, höyläsi sen ja veisteli siitä levyn,
porasi siihen reiätkin ja kiinnitti niihin pyöreitä puunkappaleita; ja
yhtäkkiä oli se aivan iso-isän tuolin kaltainen kapine, sillä
eroituksella vain, että se oli paljon korkeampi. Heidi tähysteli sitä
ihmetyksestä aivan sanattomana.
"Mikä tämä on, Heidi?" kysyi iso-isä.
"Se on minun tuolini, koska se on niin korkea. Miten pian se valmistui!"
sanoi lapsi yhä vielä suuresti ihmeissään.
"Se tietää, mitä se näkee; sillä on silmät päässä", ajatteli iso-isä
itsekseen, kun hän kulkiessaan majan ympäri löi naulan tähän ja toisen
tuohon, asetti paikoilleen irralleen päässeen oven ja näin vasaralla,
nauloilla ja laudanpätkillä paikkaili ja paranteli asuntoaan tarpeen
mukaan. Heidi seurasi hänen jäljessään ja katseli herkeämättä
suurimmalla tarkkuudella kaikkia toimia; ne näyttivät häntä suuresti
huvittavan.
Niin joutui ilta. Hongissa kiihtyi humina yhä valtavammaksi; raju tuuli
syöksi suhisten tiheiden oksien välistä. Se kajahti Heidin korvissa
ihanalta ja kävi hänen sydämeensä, niin että hän riemuiten juoksi ja
hypähteli sinne tänne, ikäänkuin joku mahdottoman suuri ilo olisi häntä
kohdannut. Iso-isä seisoi majansa takaovella katsellen lasia. Nyt kuului
kimakka vihellys. Heidi pysähtyi juoksussaan. Iso-isä astui ovesta
pihalle. — Ylhäältä alaspäin hyppelehti toinen vuohi toisensa perässä
ja lauman keskellä Pekka. Riemuhuudolla syöksyi Heidi niiden luo ja
tervehti jokaista aamuista tuttavaansa. Majan luona pysähtyivät kaikki
ja laumasta astui kaksi kaunista, solakkaa vuohta, toinen valkoinen,
toinen ruskea, iso-isän luo ja nuoli hänen käsiään, sillä nyt, niinkuin
ainakin illoin, oli hänellä vähäisen suoloja tervetuliaisiksi pienille
eläimilleen. Pekka poistui laumoineen. Heidi silitteli vuohia,
vuorotellen toista ja toista, ja juoksi sitten toiseltakin puolelta
niitä silittämään; hän oli sulaa iloa ja riemua. "Ovatko ne meidän?
Ovatko molemmat meidän? Viedäänkö ne omettaan? Jäävätkö ne ainiaaksi
meille?" Niin kyseli Heidi ihastuksissaan, ja iso-isällä oli tuskin
aikaa kaikkiin kysymyksiin vastata: "Ovat, ovat, jäävät." — Kun vuohet
olivat suolansa nauttineet, sanoi vanhus: "Hae kuppisi ja leipä tänne."
Heidi totteli ja palasi pian jälleen. Iso-isä lypsi valkoisesta vuohesta
kupin täyteen, leikkasi kappaleen leipää ja sanoi: "Syö nyt ja käy sitte
nukkumaan! Dete-täti jätti vielä myttysen, jossa lienee paitoja ja muuta
sen kaltaista, löydät sen kaapista, jos niitä tarvitset. Minun täytyy
vielä askaroida ometassa, hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, iso-isä! Hyvää yötä — mitkä niiden nimet ovat?" kysyi
lapsi juosten vanhuksen ja vuohten jäljessä.
"Valkoisen nimi on Vieno ja ruskean Pikku", vastasi iso-isä.
"Hyvää yötä, Vieno, hyvää yötä, Pikku", huusi Heidi kaikin voimin, juuri
kun molemmat astuivat omettaan. Sitten istui hän lavitsalle, söi leipää
ja joi maitoa, mutta tuuli kävi niin rajuksi, että oli viedä hänet
muassaan. Sentähden söi hän ateriansa kiireesti, nousi ylisille,
puikahti vuoteeseensa ja nukkui heti sikeään ja niin suloisesti, kuin
koskaan joku ruhtinaallisessa vuoteessa. Vähän sen jälkeen, ennenkuin
ilta oli ihan pimennyt, meni iso-isä levolle, sillä hän oli tehnyt
liiton päivän kanssa yksin ajoin noustaksensa, ja näin kesän ihanalla
ajalla nousi aurinko hyvin varhain vuoristossa. Yöllä riehui myrsky niin
rajusti, että koko huone tärisi ja hirret paukahtelivat, savutorvesta
kuului sen ulvonta kuin valitushuuto, ja honkia se ravisteli niin
raivoisasti, että sieltä täältä oksiakin taittui. Keskellä yötä nousi
iso-isä vuoteellaan: "Varmaankin pienokainen pelkää." Hän nousi
tikapuita ylös ja lähestyi Heidin vuodetta. Kuu milloin valaisi
maisemaa, milloin taas piiloutui pilviin jättäen kaikki pimeään, mutta
nyt juuri tapasi sen kirkas valo, joka pyöreästä luukusta paistoi
sisään, Heidin vuoteeseen. Lapsi oli nukkuessaan saanut poskensa kauniin
punaisiksi ja lepäsi, pää pienellä pyöreällä käsivarrella, suloisen
rauhallisena, varmaankin uneksien iloisista tapauksista, sillä hän
hymyili tyytyväisenä. Iso-isä katseli rauhallisesti nukkuvaa lasta,
kunnes kuu jälleen lymyi pilviin, silloin hän palasi vuoteelleen
takaisin.