Tunturisedän luo.
Ystävällisestä Maynfeld-kylästä johtaa kapea, kiemurteleva polku tiheää
metsikköä ylöspäin vuorienhuippujen juurelle, jotka sillä puolen
ylhäisinä ja vakavina piirittävät laaksoa. Vähitellen polku alkaa yhä
jyrkemmin kohota, ja lyhyt tunturiruoho sekä mehukkaat yrtit tervehtivät
tuoksullaan vaeltajaa; tämä polku johtaa suoraan ylös Alpeille asti.
Mainittua polkua astui eräänä kesäkuun aamuna kookas, reippaan näköinen
tyttö, taluttaen lasta, jonka jo entisestään ahavoituneet kasvot aurinko
oli paahtanut tulipunaisiksi. Ei ihmettäkään, sillä lapsi oli kesän
helteestä huolimatta vaatetettu kuin kovimman pakkasen varalle. Tuo
pieni tyttönen näytti tuskin viisivuotiaalta, vaikkei juuri ollut
helppoa saada mitään käsitystä hänestä, sillä hänellä oli ainakin kaksi,
ellei kolme pukua yllään ja päällepäätteeksi suuri punainen pumpulihuivi
niin moneen kertaan ympärilleen kiedottuna, että mainittu pieni henkilö
näytti varsin muodottomalta, kun hän palavissaan pyrki vaivalloisesti
ylöspäin raskaissa nauloitetuissa vuorikengissään.
Tunnin verran he olivat astuneet, kun he saapuivat erääseen vuoririnteen
puolitiessä sijaitsevaan paikkaan, jota yleisesti nimitettiin "kyläksi".
Täällä heitä puhuteltiin joka rakennuksesta, milloin ikkunoista, milloin
ovista, milloin taas tiellä, sillä tyttö oli näiltä seuduin kotoisin.
Hän ei kuitenkaan pysähtynyt missään, vaan vastasi ainoastaan ohimennen
kaikkiin tervehdyksiin ja kysymyksiin, kunnes he saapuivat kylän
viimeiselle asunnolle.
"Odota hieman, Dete", huudettiin hänelle eräästä ovesta, "minä saatan
sinua kappaleen matkaa."
Puhuteltu pysähtyi; samassa irtautui lapsi hänestä ja istahti maahan.
"Oletko väsynyt, Heidi?" kysyi Dete.
"En, vaan minun on kuuma", vastasi lapsi.
"Pian saavumme perille, koeta vähän vielä ponnistaa voimiasi ja astua
pitkin askelin, niin olemme tunnin perästä ylhäällä", puheli Dete
kehoittaen.
Samassa astui harteva, hyväntahtoisen näköinen vaimo heidän luoksensa.
Lapsi nousi ylös ja seurasi vähän jälempänä ystävyksiä, jotka heti
rupesivat vilkkaasti keskustelemaan kylän asukkaista ja monenmoisista
seudun kuulumisista.
"Mutta minne sinä oikeastaan tuon lapsen kanssa aiot, Dete?" kysyi
viimeksi seuraan liittynyt. "Hän on varmaankin sisarvainajasi pieni
orpotyttö?"
"Niin on", vastasi Dete, "vien hänet tuonne iso-isän luokse."
"Mitenkä, jätätkö hänet tunturi-ukon luo? Oletko menettänyt järkesi,
Dete! Miten semmoisia saatat ajatellakaan? Ukko heti lähettää sinut
takaisin!"
"Sitä hän ei voi tehdä: hän on lapsen iso-isä, hänenkin täytyy tehdä
jotakin lapsen hyväksi; tähän asti olen minä pitänyt huolta siitä, ja
sen sanon sinulle ennakolla, Barbel, etten minä tuon lapsen tähden jätä
semmoista paikkaa, joka minulle nyt on tarjona. Tehköön iso-isä nyt
tehtävänsä."
"Niin, kyllä, jos hän olisi samanlainen kuin muut ihmiset", sanoi pieni
Barbel vilkkaasti, "mutta tunnethan sinä hänet! Lapsi ei menesty hänen
luonaan! Mutta mihin sinä itse sitten aiot?"
"Frankfurtiin", selitti Dete, "siellä saan erinomaisen hyvän paikan.
Herrasväki oli jo viime kesänä Ragatzissa kylpemässä, ja minä siivosin
heidän huoneensa. He tahtoivat jo silloin minua mukaansa, mutta minä en
päässyt. Tänä kesänä ovat he tulleet takaisin ja uudistaneet pyyntönsä,
ja nyt lähden kuin lähdenkin, siitä saatat olla vakuutettu."
"Minä en tahtoisi olla tuon lapsen sijassa", huusi Barbel päivitellen.
"Eihän kukaan ihminen tiedä, miten vanhuksen laita tuolla ylhäällä
oikein on! Hän ei välitä kenestäkään; vuosikausiin ei hän ole pistänyt
jalkaansakaan kirkkoon, ja kun hän kerran vuodessa tulee kylään, paksuun
sauvaansa nojautuen, pelkää ja karttaa jokainen häntä. Hänen tuuheat
kulmakarvansa ja hirmuinen partansa tekevät hänet intiaanin ja pakanan
näköiseksi; kiittääpä onneansa, jos joku muu on mukana, kun hän tulee
vastaan."
"Entäs sitten", sanoi Dete uhmaellen, "hän on iso-isä ja hänen täytyy
pitää huolta lapsesta, ei suinkaan hän sitä mitenkään vahingoita ja
muutenkin hänen velvollisuutensa on vastata siitä eikä minun."
"Tahtoisin vain tietää", sanoi Barbel tutkivasti, "mikä vanhuksen
omaatuntoa oikeastaan vaivaa, kun hänellä on semmoiset silmät ja kun hän
asuu niin ypö yksin tuolla ylhäällä tunturilla eikä juuri koskaan tahdo
näyttäytyä muille. Hänestä puhutaan kaikenlaista; sinä varmaankin tiedät
jotakin siitä sisaresi kautta, eikö niin, Dete?"
"Tietysti, mutta minä en sitä sano; jos hän sen saisi kuulla, joutuisin
pahempaan kuin pulaan."
Mutta Barbel olisi jo aikoja sitten mielellään tahtonut tietää minkä
vuoksi Tunturisetä näytti ihmisiä vihaavan, minkä vuoksi hän asui
yksinään ylhäällä vuorella ja minkä tähden ihmiset hänestä puhuivat vain
puolin sanoin, ikäänkuin he olisivat pelänneet häntä vastustaa,
vaikkeivät liioin tahtoneet häntä puolustaakaan. Hän ei myöskään
tiennyt, miksi kaikki ihmiset kylässä nimittivät vanhusta
Tunturisedäksi; eihän ukko saattanut olla kaikkien asukasten todellinen
setä, mutta koska muut niin tekivät, niin ei hänkään koskaan nimittänyt
vanhusta muulla nimellä. — Barbel oli vasta nykyään naimisen kautta
joutunut kylään; sitä ennen hän oli asunut Prättigaussa, eikä siis
tarkoin tuntenut henkilöitä eikä tapauksia kylän ja seudun vanhemmilta
ajoilta. Dete, hänen hyvä ystävänsä, oli sitä vastoin kylässä syntynyt
ja kasvanut, ja oli siellä asunut äitinsä luona, kunnes äiti vuosi
sitten kuoli, jolloin Dete muutti Ragatzin kylpylaitokseen ja sai
tuottavan palvelijapaikan eräässä suuressa hotellissa. Hän oli tänä
aamuna tullut lapsen kanssa Ragatzista; erään tuttavansa kanssa, joka
matkusti kotiinsa, oli hän heinäkärryillä päässyt Maynfeldiin asti. —
Barbel tahtoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada tietoa näistä
asioista; hän tarttui tuttavallisesti Deten käsivarteen ja sanoi:
"Sinulta nyt saan kuulla, kuinka paljon totta ihmisten puheissa on,
sillä sinä varmaankin tiedät, arvaan minä, koko asian. Sanohan minulle,
miten vanhuksen laita oikeastaan on, onko hän aina vihannut ihmisiä
niinkuin nyt?"
"Tarkoin en tietenkään voi sanoa, onko hän aina ollut sellainen. Minä
olen nyt kuudenkolmatta, ja hän on varmaankin jo seitsemänkymmenen
vuoden vanha, niin ettei sinun tule odottaakaan, että olisin nähnyt
hänet nuorena. Jos vain tietäisin, ettei juttu leviäisi ympäri koko
Prättigaun, saattaisin sinulle kertoa yhtä ja toista hänestä; äitini oli
näet Domleschgista niinkuin hänkin."
"Ah, mitä vielä, Dete, mitä sinä tarkoitat?" sanoi Barbel hiukan
närkästyneenä. "Prättigaussa ei pahoin juoruta, ja voinhan minä jotain
pitää salassakin jos niin tahdotaan. Kerrohan vain minulle, ei sinun
sitä tarvitse katua."
"No niin, voinhan kertoa, mutta pidä myös sanasi", muistutti Dete, ja
katseli ensin ympärilleen nähdäksensä, oliko lapsi niin likellä, että
saattaisi kuulla mitä puhuttiin, mutta lasta ei näkynyt missään; se oli
jo aikoja sitten jäänyt seuraajistaan, vaikkeivät he sitä vilkkaasti
keskustellessaan olleet huomanneet. Dete pysähtyi ja katseli joka
taholle. Polku kiersi monessa mutkassa, mutta saattoi sentään nähdä
kylään asti, eikä siellä näkynyt ketään.
"Nyt näen tytön", selitti Barbel. "Katso tuolla", ja hän näytti
etusormellaan polkua alaspäin. "Hän kiipeää Vuohi-Pekan ja hänen
vuohiensa kanssa. Minkähän tähden Pekka tänään näin myöhään saattaa
eläimiä? Mutta sen parempi, hänen sopii pitää huoli lapsesta, niin sinä
saat kertoa."
"Huolenpidosta ei Pekalla ole suurta vaivaa", muistutti Dete, "lapsi ei
ole tyhmä viisivuotiaaksi. Hän pitää kyllä silmänsä auki, eikä se
suinkaan haittaa, sillä vanhuksella ei ole muuta omaisuutta kuin kaksi
vuohta ja tunturimajansa."
"Eikö hänellä koskaan muuta ole ollutkaan", kysyi Barbel.
"Hänelläkö? Niin, luulenpa hänellä olleen vähän enemmänkin", vastasi
Dete innostuen. "Hän on omistanut talon, joka oli kauneimpia
talonpoikaistiloja Domleschgissa. Hän oli vanhin poika, ja hänellä oli
ainoastaan yksi veli, joka oli hiljainen ja hyvänsävyinen. Mutta
vanhempi veli ei tahtonut tehdä muuta kuin herrana matkustella maita
mantereita seurustellen pahojen ihmisien kanssa, joita ei kukaan
tuntenut. Koko talon hän hävitti, ja kun hän oli saattanut asiat tälle
kannalle, kuolivat hänen isänsä ja äitinsä surusta, ja veli, josta myös
oli tullut kerjäläinen, lähti murheissaan maailmalle, mihin, sitä ei
tiedä kukaan. Setä itse, jolla ei enää ollut muuta jäljellä kuin huono
nimensä, katosi myöskin. Aluksi ei kukaan tiennyt, mihin hän oli
joutunut; sitten saatiin kuulla hänen sotamiehenä lähteneen Neapeliin,
ja senjälkeen ei hänestä taas kuulunut mitään kahteentoista tai
viiteentoista vuoteen. Silloin ilmestyi hän jälleen yhtäkkiä
Domleschgiin, hänellä oli muassaan puolikasvuinen poikalapsi, jonka hän
tahtoi saattaa muitten ihmisten seuraan, mutta kaikki ovet suljettiin
häneltä, eikä kukaan tahtonut hänestä mitään tietää. Tämä katkeroitti
hänen mielensä; hän sanoi iäksi päiviksi jättävänsä Domleschgin ja
muutti poikansa kanssa tänne kylään. Vähän rahaa hänellä lienee ollut,
sillä hän antoi poikansa Topiaan opetella rakentajaksi. Tämä oli
sävyinen mies, johon kaikki kylän asukkaat mieltyivät, mutta vanhukseen
ei kukaan luottanut. Sanottiin hänen karanneen Neapelista, koska hänelle
muuten olisi siellä pahoin käynyt; hän oli näet lyönyt jonkun
kuoliaaksi, ei sodassa tietysti, vaan tappelussa. Mutta me tunnustimme
sukulaisuutemme hänen kanssansa, minun äitini isoäiti ja hänen
isoäitinsä olivat näet olleet sisarusten lapsia. Me nimitimme häntä siis
sedäksi, ja koska olimme tuttuja kaikkien kyläläisten kanssa, rupesivat
kaikki muutkin nimittämään häntä sedäksi, ja kun hän sittemmin muutti
tunturille, sai hän nimen Tunturisetä."
"Mutta miten Topiaan kävi", kysyi Barbel uteliaasti.
"Odota hieman, niin saat kuulla, enhän voi kaikkea kertoa yhtä aikaa",
selitti Dete. — "Niin, Topias oli Melsissä opissa, sieltä hän palasi
oppiaikansa kuluttua kylään ja otti sisareni Adelheidin vaimokseen. He
olivat aina rakastaneet toisiaan ja olivat avioliitossaan varsin
onnelliset. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Jo kaksi vuotta sen jälkeen
putosi eräästä rakennuksesta, jossa Topias oli työssä, hirsi, joka
paikalla löi hänet kuoliaaksi. Kun hän sitten pahoin runneltuna
kannettiin kotiin, sairastui Adelheid kauhusta ja surusta vaikeaan
kuumetautiin, josta hän ei enää parantunut, hän oli enimmäkseen
semmoisessa tilassa, ettei tiedetty, nukkuiko hän vai oliko valveilla.
Ainoastaan pari viikkoa senjälkeen, kun Topias oli haudattu, haudattiin
myös Adelheid. Silloin puhuivat kaikki ihmiset molempien onnettomasta
kohtalosta. Hiljaa sekä ääneen lausuttiin, että tämä oli rangaistus
sedän pahasta ja jumalattomasta elämästä. Se tuli hänen omiinkin
korviinsa, ja pappikin koetti herättää hänen omaatuntoansa katumukseen,
mutta hän paatui sitä hirmuisemmin eikä enää puhutellut ketään, ja
kaikki väistivätkin häntä, minkä taisivat. Yhtäkkiä saatiin kuulla, että
hän oli vetäytynyt tunturille ainaiseksi, ja siitä päivin hän elää
epäsovussa sekä Jumalan että ihmisien kanssa. Adelheidin pienen lapsen
otimme me luoksemme, äiti ja minä; hän oli silloin vuoden vanha. Kun nyt
äiti viime kesänä kuoli, ja minä lähdin Ragatziin vähän ansaitakseni,
annoin lapsen hoidettavaksi vanhalle Urselille Pfäfferdorfissa. Viivyin
Ragatzissa talvenkin; olin näet tilaisuudessa saamaan kaikenlaista
työtä, minä kun vähän osaan ommella ja paikkailla. Aikaisin keväällä
tuli herrasväki Frankfurtista, sama näet, jota toissa kesänä olin
palvellut, ja nyt he tahtoivat minua mukaansa. Ylihuomenna me lähdemme,
ja paikka on hyvä, sen saatan sinulle vakuuttaa!"
"Ja vanhukselle tuolla ylhäällä aiot jättää lapsukaisen. Minua todella
ihmetyttää, että semmoista saatat ajatellakaan, Dete", sanoi Barbel
soimaten.
"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?" vastasi Dete. "Minä olen täyttänyt
velvollisuuteni lasta kohtaan. Enhän minä saata ottaa viisivuotiasta
lasta mukanani Frankfurtiin. Mutta mihin sinä olet menossa, Barbel,
olemmehan jo puolitiessä tunturille?"
"Minä olenkin jo perillä", vastasi Barbel, "minulla on Vuohi-Pekan
Briitan kanssa puhumista. Hän kehrää minulle talvisin. Hyvästi, Dete,
onnea matkalle!"
Dete ojensi kätensä seurakumppanilleen, sitten hän jäi seisomaan
Barbelin lähestyessä pientä majaa, joka sijaitsi notkossa, tuulen
suojassa, vähän matkaa polulta. Vuoren suoja olikin sangen tarpeellinen
majalle, sillä se näytti ränsistyneeltä; sen asukkaista oli kauheaa
kuulla, kun koko maja, ovet, ikkunat ja seinähirret tärisivät Föhnin
rajusti puhaltaessa. Semmoista raju-ilmaa ei pieni maja olisi kestänyt
aavalla tunturilla, vaan se olisi ehdottomasti vyörynyt suin päin alas
laaksoon.
Tässä majassa asui Vuohi-Pekka, yhdentoistavuotias poika, joka aina
aamusin haki kylän vuohet saattaakseen ne ylös tunturille syömään
mehevää tunturiruohoa. Iltasin juoksi hän taas kevytjalkaisine
seuralaisineen vuoria myöten alas kylään. Sinne saavuttuaan vihelsi hän
sormiinsa merkiksi, että jokainen sai tulla perimään elukkansa.
Enimmäkseen lähetettiin pieniä poikia ja tyttöjä niitä hakemaan, sillä
vuohet olivat niin rauhallisia, ettei niitä tarvinnut ensinkään pelätä,
ja koska nämä olivat ainoat hetket päivästä, jolloin Pekka kesän aikana
oli tilaisuudessa seurustelemaan yhdenikäistensä kanssa, viipyi hän niin
kauan kuin suinkin heidän kanssansa leikkimässä. Muuten hän eli vain
vuohiensa seurassa. Tosin hänellä oli kotonaan sekä äiti että iso-äiti,
mutta heidän kanssansa hän ei joutanut paljon olemaan, sillä aamusin oli
hänen varhain lähteminen ja iltasin hän palasi niin myöhään, että töin
tuskin ennätti syödä illallista, ennenkuin jo nukkui makeinta untaan.
Hänen isäänsä, joka nuorempana oli myös hoitanut samaa ammattia,
nimitettiin niinikään Vuohi-Pekaksi. Hän oli muutamia vuosia sitten
saanut surmansa puun kaadannassa. Vaimon nimi oli Briitta ja häntä
nimitettiin Vuohi-Pekan Briitaksi. Sokeaa iso-äitiä sanoivat yleensä
vanhat sekä nuoret iso-äidiksi.
Dete oli ainakin kymmenen minuuttia odotellen katsellut joka taholle,
eivätkö lapset ja vuohet jo tulisi näkyviin, mutta kun hän ei niitä
huomannut, nousi hän vähän ylemmäksi paremmin nähdäkseen yli koko polun.
Sieltä hän nyt kurkisteli sinne ja tänne ja hänen kasvonsa ja liikkeensä
ilmaisivat suurta maltittomuutta. Sillä välin lapset vähitellen
lähestyivät monta vertaa pidempää tietä myöten, sillä Pekka tiesi varsin
hyvin, missä paikoin vuohien mieliruohoa ja pensaita kasvoi, ja
senvuoksi hän niiden kanssa poikkesi kauaksi tieltä. Alussa pieni tyttö
oli kuumuudesta menehtymäisillään kömpiessään paksussa puvussaan
vaivalloisesti jäljessä. Hän ei puhunut sanaakaan; katseli vain
taukoamatta milloin Pekan keveitä vaatteita, milloin vuohien paljaita ja
vielä keveämpiä hoikkia jalkoja, joita ne sukkelasti liikuttelivat sinne
tänne kiivetessään pensastunutta ja kivistä vuorenrinnettä. Yhtäkkiä
istuutui lapsi maahan ja riisui nopeasti kengät ja sukat jaloistaan,
sitten hän nousi taas ylös, heitti paksun punaisen huivin yltään,
aukaisi yhtä kiireesti pienen mekkonsa ja riisui sen; mutta hänellä oli
vielä toinen sen alla, sillä Dete-täti oli pannut lapselle pyhäpuvun
arkipuvun päälle, jottei hänen tarvitsisi niitä kantaa.
Silmänräpäyksessä oli sekin poissa, ja lapsi seisoi siinä keveässä
alushameessa ojentaen tyytyväisenä paljaita käsivarsiaan, joita vain
lyhyet paidanhihat peittivät. Senjälkeen hän pani kaikki vaatteet
kauniisti kokoon ja sitten kiipesi ja juoksi lauman perässä Pekan
rinnalla yhtä keveästi kuin nopeajalkaisin vuohi. Pekka ei ensinkään
ollut tarkannut, mitä lapsi oli tehnyt jälelle jäädessään. Kun se nyt
ilmestyi uudessa puvussaan, vetäytyi koko hänen naamansa hupaiseen
irvistykseen, ja katsoessaan taaksensa ja huomatessaan vaatekasan, hänen
naamansa muuttui yhä iloisemmaksi ja hänen suunsa vetäytyi toisesta
korvasta toiseen, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Tuntiessaan itsensä
näin keveäksi ja vapaaksi, ryhtyi lapsukainen keskusteluun Pekan kanssa.
Pojan täytyi vastata monenmoisiin kysymyksiin: tyttö tahtoi tietää
montako vuohta hänellä oli, mihin hän niiden kanssa oli matkalla ja mitä
hän siellä perillä tekisi y.m. Niin saapuivat lapset ja vuohet
viimeinkin majalle ja Dete-tädin näkyviin. Tuskin oli täti nähnyt tämän
kiipeävän seurueen, ennenkuin hän suureen ääneen huusi: "Heidi, mitä
olet tehnyt? Miltä sinä näytät! Missä ovat mekkosi ja huivisi? Ja uudet
kenkäsi, jotka vastikään vuorella ostin sinulle, ja uudet sukkasi, jotka
sinulle kudoin, kaikki ovat poissa! Heidi, mitä olet tehnyt, mihin olet
kaikki jättänyt?"
Lapsi osoitti levollisesti alaspäin lausuen: "Tuonne?" Täti seurasi
silmillään viittausta. Oikein, siinä oli jotain kasassa, ylinnä
punaista, niin, se varmaan oli huivi.
"Sinä onneton!" huusi täti suuttuneena, "kaikkea sinun mieleesi
juolahtaa. Minkätähden sinä kaiken tämän olet tehnyt? Mitä se
merkitsee?"
"Minä en niitä tarvitse", sanoi lapsi näyttämättä vähintäkään katumuksen
oiretta.
"Ah, sinä onneton, järjetön Heidi, eikö sinulla ole ymmärrystä
ensinkään", valitteli ja torui täti vielä; "kuka nyt käy ne sieltä
alhaalta hakemassa, kuluuhan siihen ainakin puoli tuntia; Pekka, juokse
pian noutamaan minulle vaatteet, mene kiireesti, äläkä siinä töllistele,
ikäänkuin olisit maahan kiinni kasvanut."
"Tulen jo muutenkin myöhään", sanoi Pekka hitaasti ja seisoi
liikahtamatta samalla paikalla, jossa hän kädet taskussa oli kuunnellut
tädin kauhunpurkausta.
"Turhan päitenhän sinä siinä muutenkin seisoskelet, siten et luullakseni
varsin pitkälle pääse", huusi Dete-täti hänelle. "Juokse pian, niin saat
jotakin kaunista, katsohan!" Dete näytti uutta viiden pennin rahaa, ja
sen kiilto vaikutti Pekkaan. Kiireesti hän juoksi pitkin harppauksin
suorinta tietä alas ja ennätti vähässä ajassa sinne, missä vaatteet
olivat; hän nosti ne varovasti maasta ja toi ne niin nopeasti, että
tädin täytyi kehua häntä, ja heti ojentaa hänelle viiden pennin raha.
Pekka pisti sen kiireesti syvälle taskuunsa ja hänen naamansa kiilsi ja
nauroi koko leveydessään, sillä semmoinen aarre ei usein tullut hänen
osaksensa.
"Saatathan nyt kantaa minulle nuo vaatteet sedän luo asti, käythän sinä
muutenkin samaa tietä", sanoi Dete-täti valmistautuen kiipeämään
rinnettä ylös, joka Vuohi-Pekan majan luota äkkiä jyrkkeni. —
Mielellään suostui Pekka siihen ja seurasi Deteä hänen kantapäillään;
vasemman kätensä oli hän kietaissut vaatteiden ympäri, oikealla hän
hoiti vuohipiiskaansa. Heidi ja vuohet hyppelivät ja juoksentelivat
molemmin puolin jäljessä. Näin joutui seurue kolmessaneljännestunnissa
tunturille, jossa sedän maja sijaitsi eräällä kalliontörmällä altisna
kaikille tuulille, mutta myöskin jokaisen auringonsäteen suutelemana.
Näköala sieltä oli äärettömän lavea, yli koko laakson. Majan takana
kasvoi kolme vanhaa honkaa, joiden tuuheita oksia ei kirves koskaan
ollut koskettanut. Etäämpänä kulki tie yhä korkeammalle, ikivanhoille
harmaille vuorille, ensin ihanain kukkakenttäin yli kivistöihin ja
niistä ylöspäin jyrkille autioille kukkuloille.
Majan edustalle oli setä laaksonpuoliseen seinään kiinnittänyt lavitsan.
Siellä hän istui, piippu suussa, kädet polvillaan, rauhallisesti
katsellen miten lapset, vuohet sekä Dete-täti kiipesivät jyrkännettä
ylös; viimeksimainittu oli matkan kuluessa jäänyt jälkimäiseksi. Heidi
oli ensimmäisenä ylhäällä. Hän meni suoraan vanhuksen luo, ojensi
kätensä ja sanoi: "Hyvää iltaa, iso-isä!"
"Hm, hm, mitä tämä merkitsee?" kysyi vanhus jyrkästi; vastahakoisesti
hän antoi lapselle kättä ja katseli häntä tuuheitten kulmakarvainsa alta
kauan ja läpitunkevasti. Heidi kesti hänen katseensa kertaakaan silmiään
räpäyttämättä, sillä iso-isä, jolla oli pitkä parta sekä tuuheat
yhteenkasvaneet harmaat kulmakarvat, jotka muistuttivat jonkunmoista
heinäkasvia, oli niin kummallisen näköinen, että Heidin täytyi häntä
oikein perinpohjaisesti tarkastella. Sillä aikaa oli Detekin Pekan
kanssa lähestynyt; viimemainittu tahtoi odottaa vähän aikaa nähdäkseen
mitä tapahtuisi.
"Toivotan teille hyvää päivää, setä", sanoi Dete lähemmäksi astuen, "ja
tässä tuon teille Topiaan ja Adelheidin lapsen. Te ette varmaankaan enää
häntä tunne, kun ette ole häntä nähnyt siitä saakka kuin hän oli vuoden
vanha."
"Vai niin, mitä lapsi minun luonani tekee?" kysyi vanhus
kuivakiskoisesti; "ja sinä siellä", huusi hän Pekalle, "saat mennä
vuohinesi, muutenkin olet myöhästynyt, vie minunkin mukanasi!"
Pekka totteli paikalla ja lähti, sillä setä oli katsonut häneen
semmoisella tavalla, että hän oli jo saanut tarpeekseen.
"Hänen täytyy jäädä teidän luoksenne, setä", vastasi Dete vanhuksen
kysymykseen. "Minä olen ymmärtääkseni jo täyttänyt velvollisuuteni lasta
kohtaan, ja nyt on teidän vuoronne."
"Vai niin!" sanoi vanhus luoden tulisen silmäyksen Deteen. "Ja jos nyt
lapsi alkaa juosta perässäni ja parkuu niinkuin järjettömät pienokaiset
tekevät, mitä minun silloin pitää tehdä?"
"Se on teidän asianne", tokaisi Dete, "tietääkseni ei kukaan minuakaan
neuvonut, miten oli meneteltävä, kun lapsi vain vuoden vanhana lepäsi
käsivarsillani ja minulla jo ennestään oli kyllin tekemistä turvatakseni
oman sekä äitini toimeentulon. Nyt minun täytyy lähteä ansaitsemaan; te
olette lasta lähinnä, tehkää sitte, mitä tahdotte; jos lapsi
vahingoittuu, on edesvastuu teidän, ja vastattavaa teillä lienee yltä
kyllin muutenkin."
Detellä ei itsellään tässä suhteessa ollut aivan rauhallista omaatuntoa,
sentähden hän kiivastui ja tuli lausuneeksi enemmän kuin oli aikonut.
Hänen purkaessaan viimeisiä sanoja oli setä noussut seisoalleen ja loi
häneen silmäyksen, joka sai Deten väistymään muutamia askeleita; sitten
vanhus ojensi kätensä komentavasti sanoen: "Laita, että paikalla joudut
sinne, josta olet tullutkin, ja varo, ettet pian jälleen täällä
näyttäydy!"
Dete ei odottanut toista käskyä. "No hyvästi sitten, ja voi hyvin
Heidi!" sanoi hän kiireesti ja juoksi kertaakaan pysähtymällä
vuoripolkua myöten kylään; kiihtymys ajoi häntä eteenpäin kuin höyryn
voimalla. Kylässä häntä tällä kertaa puhuteltiin monia vertaa enemmän,
sillä kansa ihmetteli, missä lapsi oli. Täällä tunsivat kaikki Deten ja
tiesivät, kenen lapsi oli, sekä kaikki sen elämänvaiheet. Kun nyt siis
joka ikkunasta ja ovesta kaikui: "Missä lapsi on? Dete, mihin olet
lapsen jättänyt?" huusi hän yhä kärsimättömämmin takaisin: "Ylhäällä
Tunturisedän luona! Tunturisedällä, kuulittehan sen, niin siellä!"
Hän tuli kuitenkin raskasmieliseksi, kun kylän naiset kaikkialta
huusivat: "Miten sinä saatoit niin tehdä?" "Lapsiraukka!" "Jättää pienen
avuttoman olennon tunturille!" ja yhä uudestaan ja uudestaan: "Voi
pikkuista käpyraukkaa!" Dete juoksi eteenpäin, minkä jalat kantoivat, ja
oli iloinen, kun ei enää saattanut kuulla mitään, sillä hänen
omaatuntoaan kaiveli: hänen sisarensa oli kuollessaan uskonut lapsen
hänelle! Mutta hän koetti rauhoittua ajattelemalla, että hän ansaittuaan
paljon rahaa, voisi vastaisuudessa paremmin pitää lapsesta huolta. Ja
hän iloitsi suuresti siitä, että hän pian olisi kaukana noista
ihmisistä, jotka häntä nyt puhuttelivat, ja pääsisi edulliseen
palveluspaikkaansa.