Ulkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt
useassakin teoksessa. Eikä hän mihinkään aiheeseen ole ryhtynyt ilman
runsaita edellytyksiä. Siitä huolimatta hänen vaaralais-kuvauksensa
jäävät kuin jäävätkin edustamaan hänen taiteellista kykyään sen
luotettavimpina ja yksilöllisimpinä saavutuksina.
Luotettavaa epiikkaa kyllä *Oulua soutamassakin* on. Mutta Pakkalan
yksilöitä luova psykologia siitä on vähissä. Sekään ei ole suinkaan
syntyisin aivan tekijänsä persoonallisuuden ulkopuolelta -- paremmin
kuin sen kuuluisampi ja alkuperäisempi edeltäjäkään, 'Rautatie,' --
paremmin kuin mikään välittömällä näkemyksellä suoritettu elämänkuvaus.
Mutta se vaikuttaa, enemmän kuin esim. kaikki Vaaran kertomukset,
veronsuoritukselta ajan hiukan kansatieteelliselle, ammattitaitoa
kunnioittavalle suunnalle.
Vapaaehtoiselta veronsuoritukselta kuitenkin. Siinä on Pakkalaa
ihmiskuvauksen hiljainen ilo, ilmavat, selkeästi nähdyt maisemat, koko
juoheva koskenlasku-kuvaus -- ja varsinkin herrojen osuus siinä (s.
71--3) -- jossa kirjailijan huumori saa taas pilkehtiä näkyviin. --
Ammattitaitoa siinä taas on huolellinen kartoitus, esikoisteoksesta
paljon kehittynyt eepillinen kertomisen tahti, jokaisen piirteen,
jokaisen äänen asiaankuuluvaisuus. Sanonta on normaalista kansanproosaa,
siinä ei ole subjektiivista mukanaelämisen iloa siinä määrin kuin esim.
'Lapsuuden muistoissa', mutta ei myöskään vähintä turismin makua.
Tämän tervanvientijutelman, kuten 'Rautatienkin', kertovana sisältönä on
kuvauksen verkkainen eteneminen takamailta -- tässä Kajaanin
takalistoilta -- edistyksen voittoalueille ja palaaminen sieltä
takaisin. 'Oulua soutamassa' ei kuitenkaan Ahon epopean tapaan ohjaudu
hienosyisen psykoloogisen juonen mukaan; juonen haamua siinä on vain
Jussin traagillinen kohtalo: rakkaustoiveiden pettyminen, heittäytyminen
riemun huumaukseen kaupungissa, tapaturmainen kuolema paluumatkalla.
Pääpiirteiltään se siten jää etnograafis-sivistyshistorialliseksi
kuvaukseksi, jossa sielulliset ilmeet ovat köyhät. Sielullisia
nousukohtia on varsinkin Jussin markkina-humala, -- samansuuntainen kuin
Jukolan Laurin haltioituminen Hiidenkivellä. Jussin ohella ovat Kusti ja
Liisa luonnehditut eloisimmin. Kuvattaviksi kiitollisia tyyppejä,
tervakansasta esivallan miehiin asti, kirjailija on muuten tuonut
näkyviin paljon, hetkeksi kunkin, kuten useimmissa kirjoissaan.
* * * * *
'Oulua soutamassa' on ainoa Pakkalan teos, missä luonnonkuvauksella on
oma itsenäinen, ihmiskuvauksesta riippumaton arvonsa. Siten se muodostuu
objektiiviseksi ympäristön maalailuksi. Mutta se mielihyvä, millä
kirjailijan silmä kiintyy maisemiin matkan varrella, siirtyy lukijaankin
ja virittää hänessä raikkaan liikunta- ja näkemisilon.
Jos Pakkalan ensimäisessä näytelmässä, komediassa *Tukkijoella* (1899),
olisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa
luontoperäisemmältä. Mutta siitä paremmin kuin luonteiden tai kielimaun
luonteellisuudesta tässä huvinäytelmässä ei voi paljon puhua. Sanotaan:
'tässä pitäjässä' ja 'toisessa pitäjässä'; lähes samanlaisella
arviokaupalla tekijä on jaellut henkilönsä eri säätyihin: Turkan,
Huotarin tukkilaisiksi, vaikka he ovat vain yleensä reippaita kunnon
nuoriamiehiä, ilman vähintäkään karheutta, ilman rajuja luonnonviettejä,
ilman erämiesverta; rättärin heidän vastakohdakseen, kyläläisen
yhteiskuntamahdin henkilöitymäksi, vaikka hän tuntuu kovin kapoiselta
edes ivakuvana edustamaan persoonallaan muuta kuin korkeintaan
Poro-Pirkon ja Pahna-Maijan ynnä heidän uskonsisartensa seurakuntaa.
Tyttöväki myös on luonnehdittu sangen ylimalkaisten tuntemusten varaan,
-- eipä paljon sen kummemmin kuin mitä rekiviisuntekijä juttelee
säkeissään:
Tämän kylän tytöt ovat tilulilulei,
toisen kylän tytöt ovat huhhahhei.
Kyllähän kaupustelija Maijan voi sekä varreltaan että kieleltään
eroittaa Pietolan Katri tyttärestä, mutta he menestyvät kuitenkin
molemmat -- ja kaikki muutkin -- vain 'laulunsekaisessa
huvinäytelmässä.' -- Pietola on alusta loppuun pelkkä tuhnio, surullisen
suomalainen tyyppi, jonka kuvaukseen on kyllä imeytynyt tervettä ivaa
suomalaisen talonpojan velttoudesta ja tuhmuudesta, mutta jonka olemus
on liian puhdas edes itsetiedottomasta lahjakkuudesta -- jota Kiven
henkilöt ylitsevuotavat -- ollakseen koomillinenkaan.
Tässä näytelmässä, -- jonka 'juoni' on sekä romaaneissa että
seuranäytelmissä muodostunut sangen stereotyyppiseksi: kaunis talon
tytär, jota viekas ämmämäinen rättäri koettaa petoksella ja muilla
pakkokeinoilla saartaa omakseen, saatetaankin lopulta oikean kunnon
miehen syliin, Turkan, joka miehevyydellään ja neuvokkuudellaan
paljastaa kilpailijansa kurjuuden ja saattaa voitollaan myös oman
säätynsä, tukkilaisuuden, voittoon pitkin linjaa, -- tässä näytelmässä
eletään sanaleikkien ja sutkausten varoin. Mikäli se huvittaa, se
huvittaa reilulla, irtaimella tuokiotila- ja sanakomiikallaan.
Tukkilaiselämä on siloista ja idyllistä, siitä puuttuu maantuntua.
Varsinainen huumori nousee Pakkalalla vakavampien elämäntuntojen
pohjalta; huvinäytelmä muuttuu hänellä pilaksi, johon alkuaineksina
kuuluvat sukkeluudet, laulut ja ilveilevät keksinnöt. Kun ne sitten
punotaan yhteen Pakkalan vilkkaalla replikeeraus-lahjalla -- joka
kuitenkin vain kertomuksissa on saavuttanut taiteelliset voittonsa --,
niin ei ihme, että kappale voi saavuttaa niinkin suuren
yleisömenestyksen kuin 'Tukkijoella'. Tämä näytelmä on ilmeisesti
menestynyt muutenkin kuin 'suuren yleisön' huvituksena: kuinkahan monen
seuranäytelmien-sepittäjän mielikuvitusta se onkaan hedelmöittänyt
luomaan yhä uusia Turkkia, Tolareita, Maijoja, rättäreitä,
Pölhö-Kustaita y. m. s. keveimmän näytelmistömme kiertolaisia! Näistä
näytelmäkirjailijoista mainittakoon Maiju Lassila, joka Pakkalaankin
nojautuvissa henkilöluonnoksissaan ilmaisee kyllä alkeellisempia
vaistoja, mutta ei yhtä nasevaa vuoropuhelun johtelua.
* * * * *
Se koomillisen mielikuvituksen paisutus, mihin olemme tavanneet
taipumuksia jo Pakkalan ensi teoksissa, viettää hänen toisessa
näytelmässään *Kauppaneuvoksen härkä* (1901) voittojuhlaansa. Siitä
olisi voinut tulla jonkinlainen Ibsenin 'Folkefjenden' paroodinen
rinnakkaisdraama; nykyisessä muodossaan se on pikemminkin vain
mätäkuun-pilaa, jossa Gogolin-moisen summaton mielikuvitus ja väsymätön,
länsieurooppalaisesti salattu äly leiskuvat mielin määrin.
Näin huimaa pikkukaupunki-ivaa näytelmistössämme ei esiintyne. Robert
Kiljanderin komediat ovat vallan kilttejä siihen verraten. Tässä
näytelmässä ei ole sitä porvarillista tyyppiä, jossa ei piilisi joku
groteskimaisuus, jolla ei pää olisi hiukan viistossa.
Itse 'kauppaneuvoksen härkä' -- lopultakin vain luonnollinen nauta,
vihainen äksy sonni, -- kasvaa sen hulluuden vertauskuvaksi, mikä tätä
elämänpiiriä vallitsee, jonka hirmuvaltaa kaupungin koko hallinto ei
mahda kukistaa, -- eikä jouda, eikä tohdi. Sillä joka kajoaa
kauppaneuvoksen härkään, hän kajoaa itse kauppaneuvokseen. Ja
kauppaneuvos on yhteiskunnan hallitseva sallimus.
Tähän ympäristöön, jonka ilmassa on kaikenkaltaista kouhoutta, jonka
koko elämä on yhtä humaltumusta ja sitä seuraavaa jälkipäivän viettoa,
viskaa kohtalo helsinkiläisen runoilijanuorukaisen Hurmerinnan
henkiseksi johtajaksi, sanomalehden pääksi. Hänen uransa siellä alkaa
loistavasti, hänen toiveensa nousevat äkkiä. Mutta kuinka ollakaan,
lehdessään varomattomasti julkaisemallaan kirjoituksella kaupungin
aktuaalisesta asemasta ja kauppaneuvoksen härästä, -- johon vaaralliseen
kirjoitukseen hän itse ei edes ole syypää, vaan vahtimestari Hilleri,
koomillisuutta ja sala-ivaa täysi deekisnero --, tällä kirjoituksella
hän kerrassaan hävittää kauniit pilvilinnansa: kauppaneuvosta Jehovanaan
pelkäävät porvarit kääntyvätkin äkisti Hurmerintaa vastaan ja
tuomitsevat häneltä viran pois. Tähän ei komedia sentään pääty:
kauppaneuvos käy itse laskevammin juoneen ja -- koroittaa kapinallisen
runoilijan pankintirehtööriksi sekä rikkaan leskirouva Danellin
puolisoksi; vieläpä hän lähettää härkänsä teurastajalle, jotta hänen
valtansa ja yhteiskunnan 'iteaalinen' rauha säilyisi sitä varmemmin
repeytymättä. -- Näytelmän aatteelliseksi voimakeskukseksi tarkoitetulle
Hillerille, joka sentään vaikuttaa kovin 'deus ex machinalta', jää
voitoksi vain tuttavuus nti Salmelan kanssa, joka Hurmerintaa rakastaen
on ollut tämän tukena hänen hetkellisessä vastoinkäymisessään.
Tässä parodiassa on epäilemättä erittäin hyviä otteita, mutta liioittelu
tekee ne tyhjiksi. Koko meno on liiaksi venäläiseen malliin muodotonta.
Näissä henkilöissä: löperössä pormestarissa, 'sivistyssanoilla'
ratsastavissa sekä kunniasta ja etusijasta kilpailevissa kanttorissa ja
värjärimestari Pommerissa, turhantarkkuuden henkilöitymässä, kolleega
Naatuksessa, Shakespearen narrien makuisessa Hillerissä, saiturissa
rouva Danellissa -- kaikissa heissä saattaa olla hyvinkin suomalainen
pohjapiirustus; mutta houkutus pilakuvaan on kirjailijalle ollut
ylivoimainen: he eivät vaikuta enää inhimillisiltä -- ainakaan
suomalaisilta -- päättömyydessään. Niinpä vuoropuhelukin on
haihattelevaa. Näytelmän loppu taas, missä Hilleri ja nti Salmela
lähentyvät toisiaan, on vastoin näytelmän hallitsevaa sävyä otettu
totisesti; molemmat henkilöhahmot vaipuvat siinä hentomielisemmälle
tasolle.
Jos 'Tukkijoen' tehottomuutena on komiikan liiallinen etnograafisuus ja
henkilökuvauksen kaavamaisuus, niin yksilöllisemmässä Kauppaneuvoksen
härässä' taas arvaamattomat mielijohteet sekä kaikki muodot särkevä iva
vievät harhaan hyvän yrityksen.
* * * * *
Kunnioitettavampi on se koe, johon Pakkala näiden näytelmiensä jälkeen
ryhtyi: romaani *Pieni elämäntarina* (1902).
Se on hänen teoksistaan kaikkein vähimmän sitä, mistä lähtien hän on
korkeimpansa saavuttanut: laatukuvataidetta. Se ei ole enää epiikkaa, se
on sielundraama romaanimuodossa.
Myös elämänpiiriltään 'Pieni elämäntarina' on poikkeus Pakkalan
tuotannossa: sen kohtalot eletään etupäässä säätyläiskodeissa, sekä
kaupungissa että maalla. Mutta sen harvinaisuus suomalaisena romaanina
on siinä, ettei se sisällä sanottavasti miljöön kuvailua. Kaikki huomio
ja sielullinen jännitys on tiukasti keskitetty vain sisäisiin
johtoaiheisiin, ympäristö ja monet ihmistyypitkin tulevat mukaan vain
heijastuksina ja viittauksina. Eikä siitä seikasta sellaisenaan ole
sanottavaa muuta kuin hyvää. 'Pieni elämäntarina' on lajiaan
kirjallisuutemme rohkeimpia romaaniyrityksiä.
Esteri Kalmin tarina on jo 'Elsassa' ituna: kummassakin romaanissa nuori
nainen taistelee uskollisesti ensimäisen rakkautensa puolesta, ja kun se
joutuu häpeään, sortuu, vaikka kiintymys toiseen, sisäisesti
arvokkaampaan mieheen lupaa uutta elämää.
Lapsuus on Esterille ratkaiseva: se hänessä kehittää tuon uskollisuuden
ja kiinteän rakkaudenkaipuun, joka useimmiten viittaa yksinäiseen ja
rakkaudettomaan lapsuuteen. Hän on varhain vanha ja myöhään lapsi. Hän
kärsii sanattomasti siitä, että äitipuoli on vallannut häneltä isän. Hän
viettää melkein mysteerion tapaisella pyhyydellä äitivainajansa muistoa
(kts. esim. ss. 21--5), ja äitinsä uskottuun Juho-renkiin hän kiintyy
niin läheisesti, että se kiintymys tulee yhdeksi hänen kohtalonsa
ydinhermoja. Neidoksi vartuttuaan hän tulee maalta kaupunkiin erään
tädin hoiviin, rakastuu konsuli Holman poikaan Lauriin -- todellisesta
eroottisesta tunteestako kaunista nuorukaista kohtaan (s. 42), vai
jonkunlaisesta säälistä häneen (s. 66, 69) ja samalla lapsenomaisesta
kiintymyksestä äidilliseen konsulinna Holmaan (s. 119 y. m.)? Tätä
kysymystä romaani ei vakuuttavasti ratkaise, nämä eri mahdollisuudet
tuntuvat kaikki otaksuttavilta, kun ajattelee Pakkalan tyypillisiä
naisluonteita. Lauri Holmassa ei ole nähtävänä sitä yksilöllisyyttä,
josta Esterin luontoisen, tiiviin ja vaistoiltaan herkän individin
arvaisi jäävän iäkseen riippumaan. -- Esterin liitosta Holman kanssa ei
tule mitään: myrkyllinen maailma, kielaat tädit, alhaiset kosiskelijat
tunkeutuvat väliin juoruineen (siinä kohden tulevat m. m. Juho-rengin
suhteet tärkeiksi); ja Holma on liian heikko voittaakseen 'yleisen
mielipiteen' painostuksen. Eron jälkeen Esteri elää oikean myrsky- ja
kiihkokautensa, mutta hän on turhassa, suorastaanpa hysteerisessä
näyttelijätär-osassaan kerrassaan menettää meidän myötätuntomme, niin
oudolta hän siinä vaikuttaa. Palattuaan jälleen maalle hän lähentyy
vihdoin lapsuusystäväänsä, ent. ylioppilasta Rautiaista; luulisi tästä
pitäin Esterin tulevaisuuden selkenevän, luulisi, että hän juuri
Rautiaisen, toisen poikkeusyksilön kanssa, jolla sitäpaitsi tuntuu
häneen olevan alkuperäisempiä oikeuksia kuin jollakin Lauri Holmalla,
löytäisi täydellisen sovituksen. Mutta kirjailija päättää toisin hänen
tarinansa. Esteri tulee kyllä -- eikä nähtävästi vasten sydäntään --
Rautiaisen vaimoksi; mutta hänen synnytettyään ensimäisen lapsensa hänet
tapaa kuolemansairaus, -- sillä hän lukee lapsensa silmistä, oman
menneisyytensä; ja hän kuolee yhdessä lapsensa kanssa, hourien yhä Lauri
Holmasta.
Kertomuksen asiallisessa kulussa tuntuu olevan joku aukko, jonka yli
lukija ei voi siirtää kaikkia sielullisia vaistojaan. Mikä on se
kohtalokas menneisyyden merkki, joka tekee tyhjäksi Esterin toivon
uudesta elämästä? Esterin suhteet Holmaan, Alfred Levoniin, -- joka
herrasmies näyttää s. 287--9 asettavan odottamatta ikäänkuin väärän
vekselin Esterin lunastettavaksi -- ynnä muihin tuntuvat siksi
viattomilta, joskin hermoja kuluttavilta, ettei uskoisi niiden
seurausten ulottuvan kauaskaan. Eikä arvaisi Rautiaisen lopultakaan
jäävän vain Esterin hätävaraksi. -- Kirjailijan arvokas pyrkimys
ilmaista sankarittarensa kulloistakin tilaa ja elämänsuhteita vain
muuntelevalla sielullisella sävyllä, välttämällä kouraantuntuvia
'asioita,' ei ole johtanut häntä voittoon. Se salatun sielunelämän
rikkaus, mikä 'Pieneen elämäntarinaan' on koottu, ei pääse täyteen
tehoonsa näin aforistisessa muodossa.
Romaanin alkupuoli on verrattain selväpiirteinen, varsinkin I luku.
Mutta VI:teen lukuun takertuu; siinä kovin laajasti esitetty Laura
Sorvon romantiikka, jossa kyllä on aavistuttavia vertauskohtia Esterin
tarinaan, jää kovin kysymyksenalaiseksi, varsinkin tarpeellisuudeltaan.
Ja siitä pitäin teoksen rakennelma uppoaa tulvehtivain mielijohteiden ja
psykoloogisten pikkupiirteiden alle. -- Henkilöihin niinikään
kirjailijalla on tavallisesti alussa hyvät otteet. Mutta sitten hän
siirtyy toiseen tyylilajiin, joka riitelee oudosti henkilöstä siihen
saakka saatua kuvaa vastaan. Niin käy Esterin luonnehahmoittelun.
Toiselta puolen hänen pingoitettu hermoelämänsä, varsinkin XII:sta
luvusta lähtien, ja toiselta taas liian enkelikauniit kirjeet ja
kohtalosadut (39, 69, 195) tuntuvat kuin toisesta temperamentista,
vähemmän raittiista, häneen siirretyiltä. Hänen isänsä, forstmestari,
vaikuttaa toisinaan aivan yllättävän itsevaltaiselta, vaikka hän paikoin
tuntuu todella heltyvän tyttöään kohtaan. Päinvastoin taas täti Smarin
ensin kuvataan sangen humoristisesti nuuskivaksi vanhaksipiiaksi,
louhikäärmeeksi, joka 'tuli Esterin kamariin aina kuin avaimen reijästä
ja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei
tiennytkään ennenkuin näki suuret silmälasit olkapäällään', mutta joka
sitten muuttuu ylen kiltiksi ja kultasydämiseksi äidinsijaiseksi. Samaa,
jonkinlaista koneellisuutta on Juhon enimmän kuitenkin piika Miinan --
hahmossa, monista älykkäistä piirteistä huolimatta. -- Tätä romaania
hallitsevan impressionistisen luonnekuvauksen paras saavutus on
nähdäkseni Esterin äidin kuva, joka syntyy parilla lauseella Juhon
kertomana (s. 33): '-- -- vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä
ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt
nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja
sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan
puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen.'
Kuten 'Kauppaneuvoksen härässä,' niin 'Pienessä elämäntarinassakin'
usein näennäisesti viattomain lauseitten alla kulkee kirpeän ivan väre;
senkin eduksi olisi toivonut teoksen vertauskuvallisuuden ja sielullisen
rikkauden tulevan seestyneemmin käytäntöön. Nyt on näissä kummassakin
teoksessa tahti ylen kiihtynyt; ne muuttuvat paikoin älylliseksi
ilotulitukseksi. Jos sekä komedia että tragedia olisi luotu samalla
mielen tasapainoisuudella, samalla selkeentyneellä näkemyksellä kuin
Vaaran-kuvaukset, niin niillä olisi kunniakas erikoisasema uudemmassa
kirjallisuudessamme; niiden yksilöllinen psykologia ansaitsisi sen.