Jos tyylillä tarkoitetaan taiteessa jotakin itsenäistä ainesta, jota
taiteilija voi kehitellä erillään muista taiteensa alkutekijöistä, niin
Teuvo Pakkalaa ei voi sanoa tyylitaiteilijaksi. Hänen teoksensa
puhkeevat sisästäpäin valmiiseen muotoonsa, silloin kun hänellä on
persoonalliset edellytykset niiden luomiseen. Muotokyky hänellä on
hengen selkeyttä, ei ennakollista teknillistä valmiutta. Ja hänen
'tyylinsä' on syntynyt silloin, kun hänen näkemyksensä aiheestaan on
sisäisesti varmistunut. Senjälkeen hän ei enää voi valita
tyylikeinojaan. Aihe, henkilömalli itse hänellä valitsee ja luo sen
tyylin, -- sen sävelen, sen tempon ja ne kuvat, -- jossa tahtoo ilmetä.
Siten tyyli on asian ja luonteen ilmehikkyyttä. Kun tunnemme
pääpiirteissään hänen elämänkuvansa ja henkilönsä, niin tajuamme jo
hänen taiteellisen ilmaisutapansakin. Mutta taas muutamat viittaukset
hänen tyylillisiin ilmeihinsä tekevät meille läheisemmin tutuksi hänen
koko taiteensa laadun.
Pakkala kirjoittaa korvakuulolta ja draamallisempaa puhekieltä kuin
Minna Canthia lukuunottamatta kukaan 80- ja 90-luvuilla. Kehityksensä
alkutaipaleella varsinkin hän osoittaa samaa nuorekasta intoa kielen
ilmaisukeinojen esiintuomiseen niiden itsensä takia kuin yleensä koko
tuo aika osoitti. Ei tarvitse olla paljon asiaa sanottavana, ennenkuin
jo sanainen arkku aukeaa ja pieni asia kannetaan esiin sananparsien,
kuvaavain verbien, vertausten saatossa. Sukkeluudet ja sananlaskut ovat
'Lapsuuden muistojen' ydinmehuna. Nehän eivät vielä tee tyyliä edellä
esitetyssä mielessä, eivät ennenkuin sulavat teoksen asialliseen
sisältöön, kuten Vaaran-kuvauksissa on tapahtunut. Viimemainituissa
vasta voikin todella puhua Pakkalan valmiista tyylistä. Se on sekä
asiallista että elerikasta. Varsinkin kuvaavat verbit ja vertaukset
jakaantuvat varmemmalla tahdilla yli esityksen. Onhan hauska tuommoinen
pieni kuvaus kuin seuraava lause 'Oulua soutamassa'-kirjasta: 'Ovi
aukeni ja pirttiin täpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi
Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä.' Mutta
tehokkaampaa palvelusta rikkaat kielikuvat ja vertaukset tekevät
vaaralais-teoksissa, joissa intensiiviset aiheet vaativat
intensiivisempiä ilmaisukeinojakin. Siellä tyyli ei ole enää huomioitten
kirjaan-merkintää, vaan tosin yhäkin yksityiskohtia rakastavaa --
kertomista; ei kielen luonnehtimista, vaan ihmisen ja inhimillisen
miljöön. Sekä ihminen että ympäristö avautuu muutamista lauseista
kuvauksessa s. 17 'Vaaralla', missä Nikkilän emäntä palaa kaupungilta
katkeroittavalta lainanhakuretkeltään: 'Hän astua pylkkäsi kiivaasti,
etunojassa, kengät kiviin kopisi ja suu supatti myötäänsä. -- Mutta
suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka
tahtoi purkautua itkuksi. -- Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän
pääsi keskikaupungilta, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa
oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia
leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen
henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi'. Huomaa, miten
ulkonaiset kuvat säestävät ihmisen mielentiloja tai paremminkin
sulautuvat niiksi, -- kuten yleensä Pakkalalla, jolla esim. luonnonkuvat
ovat joko vertauksia tai mielialoja. -- Ja tuntee ihmismielen liikunnot
noissa lauseissa kuin hengityksenä, ensin kiivaampana, sitten
laantuvana. -- Tai toinen esimerkki, Vimparin vaimon repliikki
herrasväille (s. 137): '-- -- Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät
ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin
viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.'
Vaimopolo ei suinkaan ilokseen avaa suutaan näihin sanoihin, mutta me
kirjan lukijat iloitsemme siitä, että köyhänkin osa voidaan lausua näin
rikkain kuvin ja vertauksin. -- Tai Mylly-Pekan hahmo, kun hän on
nolannut toisen poikien sankarin, Paljas-Pekan, viskaamalla hänet mereen
('Pieniä ihmisiä' s. 100--1): 'Hän näytti heistä nyt niin suurelta,
jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla
puhaltaa mereen kuin höyhentukon. Päästyään joukkoon, Paljas-Pekka
asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan
helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:
"Näittekö te pojat, miten hän minut viskasi?" -- Nyökäytettiin päätä.
Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:
"Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!"' -- Tuollaisella humoristisella
eleellä Pakkala usein kohoittaa monumentaaliseksi jonkun pienen
henkilöhahmon tai kohtauksen.
Kuinka elävän käsityksen luokaan taas Latun Liisasta sellainen
tulvehtiva kuvakieli kuin hänen lauseissaan 'Vaaran' V:nnen luvun
alussa; tai Tepon arviointi, joka 'kiitti hänet kupliksi veden päälle,'
vaikka torumiseenkin oli syytä; tai Viion lesken kuvaava ihmettely
hänestä, että 'mikähän tuulenajama tämä on', ja myhäilevä mainesana:
'niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt'; tai hänen oma
surkuttelunsa itsestään, että hän on 'niinkuin kesken ristiltä
siepattu'. -- Se, että missä joku Latun Liisa tai muu aktiivinen,
monisärmäinen luonne liikahtaakin, siinä alkaa sanonta lainehtia ja
syttyy useimmiten humoristiseen väikkeeseen, se todistaa jälleen sitä,
että aihe, henkilötyyppi itse luo Pakkalalla oman tyylinsä, eikä
kirjailijan tarvitse muuta kuin antaa hänen elää sanoissaan ja
liikkeissään.
Ja sen vapauden Pakkala tietää antaa ihmisilleen. -- Sitä hän on
tarkoittanut epäilemättä Esteri Kalminkin 'pienessä elämäntarinassa.'
Siinä on siirrytty päähenkilöiden kerällä korkeampaan äänilajiin ja
kiihkeämpään, älyllisemmin hallittuun mielikuvapiiriin. Tuollaiset kuvat
kuin nti Smarinista s. 52: 'Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli
pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan
koettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi', ja 'hänellä oli tähän asti
ollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormea;
nyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut
silmälasit kattoon, tunnustaen mitättömyytensä', ne todistavat
kirjailijan voitonmahdollisuuksia tälläkin psykoloogisella alalla; ne
tarjoavat näytteen varsinkin hänen ivallisesta mielikuvituksestaan.
Mutta ennenkaikkea juuri pingoittunut iva taittaa jänteensä tässä
romaanissa ja tekee sen niin sisäisesti levottomaksi. Kuten jo viitattu,
se putoilee tyyliltään ja sen mukana ihmiskuvauksessaan monin paikoin
korkealta näkemyksen asteelta paljon alemmalle tasolle. Se on liian
sisäänpäin kääntynyt, liian aineeton, -- niin aineeton, että
täyteläisestä lauseesta on usein jälellä vain ruoti.
-- Luonnosta niinkuin ihmisestäkin Pakkala näkee vain sen, mikä jotenkin
liikauttaa hänen mieltään. Siten luontokin siirtyy hänen ja hänen
henkilöittensä sieluun, kuulaaksi heijastukseksi sen tiloista. Sellainen
heijastus on luonnonkuva silloinkin, kun se näyttää syntyneen itsestään,
ihmisen ulkopuolelta, -- kuten 'Elsan' V:ssä luvussa, Tuiran katsellessa
merimaisemaa. Ja sellainen heijastus on sisimmässään jokaisella,
aikaihmisillä kuten lapsillakin, Nikkilän emännällä ja Vimparilla kuten
Elsalla; ja se heijastelee joko onnellisena tai alakuloisena tai
uhkaavana heidän omia elinpäiviään, tai kohoittaa rikkaat kuvat
vertauksina ilmaisemaan heidän sydämensä ajatuksia.
Pakkalan ihmiskuvaus tyylinä olisi hedelmällinen tutkimusaihe, sillä se
johtaa aina välittömästi siihen, mikä hänelle on oleellisinta: ihmisen
kuvaan.
* * * * *
Ja hänen kypsimpiä saavutuksiaan lukuunottamatta on meidän
kirjallisuutemme valioteoksissa vain muutamia, joissa juuri ihmisen
luonnekuva saadaan niin vähäisin piirroksin irtautumaan taustasta niin
selkeänä. Pakkalan sielullisessa katseessa ei ole vain terävyyttä, vaan
myös synteesiä. Onhan hänen varma voittoalueensa ihmiskuvauksessa kyllä
ollut hyvinkin rajoitettu; mutta hän on tehnyt siltä rohkeita liikuntoja
-- ja ilmeisesti meidän oloissamme hyvin huomattavilla edellytyksillä --
sellaisiin aihepiireihin, joissa suomenkielisellä kirjallisuudella ei
ole muitakin sen pysyvämpiä saavutuksia, ja hänen voittonsa,
myötäelämyksen, älyn ja huumorin lahjoilla saavutetut, kuuluvat juuri
alueen rajoituksen takia kirjallisuutemme kestävimpiin.
Hänen keskeisin tuotantonsa muodostaa oman pienoismaailmansa, josta
aukenee paljonkin näköaloja laajempiin yhteyksiin. Sillä on oma
hartaankuulas sävynsä, ja turhaan sille etsii vastinetta kirjallisesta
taiteestamme; sitä ei etupäässä eristä muusta siinä kuvastuva
paikallisuus ja maantieteellinen ilmapiiri, vaan Pakkalan yksilöllinen
runoilijaluonne sekä henkinen ilmanala. -- Meillä on Maiju Lassila niitä
ainoita, jotka ovat yritelleet esim. lapsityyppien luomista (kuten
kirjassa 'Pojat asialla'). Kumpaisenkin, sekä Pakkalan että Lassilan
henkilöt elävät omassa maailmassaan, joka on täynnä kuvia ja
kangastusnäkyjä. Mutta Pakkala ei koskaan teennäisesti johtele pikku
ihmisiään, kuten toinen; psykolooginen totuus on hänen puolellaan,
näkemysten kantavuudesta puhumattakaan. -- Ja mitä Pakkalan muuhun
epiikkaan tulee, niin siinäkin hän on yksin, sillä kukaan toinen
kirjailijamme ei ole sellaisesta vapaan runouden näkökulmasta tuonut
kaupunkiyhteiskuntaa taiteen piiriin.
Pari hänen teoksistaan -- 'Kauppaneuvoksen härkä' ja 'Pieni
elämäntarina' -- herättää lukijassa lukuisia mielleyhtymiä sekä itään
että länteen päin; niissä on jotain, joka on yhteistä suurelle osalle
uudempaa eurooppalaista kirjallisuutta. Mutta lienee työlästä näyttää
toteen, mitä aineksia niihin on imeytynyt ajan virtauksista; ja kun ne
eivät ole yhtä keskeisesti tähänastista Pakkalaa edustavia kuin hänen
Vaaran-kuvauksensa, niin en näe tarkoituksenmukaiseksi puuttua tuohon
kysymykseen. Ja minkäverran hänen tuotantoonsa liekin sulautunut
ulkonaisia vaikutelmia: sisin on aina hänen omaansa, se syvä
elämäntunto, joka ottaa mielemme valtaansa ja vakuuttaa, että
kirjallisten suuntien palveleminen on hänelle turhin turhuus.
Noissa kahdessa äskenmainitussa teoksessa olemme muuten nähneet
tuhoisimpana toisen Pakkalan taiteen vaaroista: ivan paisutuksen
suhdattomiin. Toinen heikkous uhkaa taas Vaaran-romaaneissa -- etenkin
'Elsassa' -- väljähyttää monia lukuja: liiallinen, voipa sanoa
naisellinen viihtymys tunteellisissa kuvitteluissa. Niin on
Pakkalallakin sekä Skyllansa että Karybdiinsä. Mutta tietoisimman
luomisensa hetkinä hän on luonut raitishenkistä runoutta, missä sydän
lyö sulana ja seestynyt taiteellinen katse hallitsee kokonaisuutta. Ja
meidän on lupa jättää liioin surkuttelematta sitä, ettei hän ole
kaikessa onnistunut pyrintönsä mukaan, ja kaksinkertaisesti viehättyä
hänen kuitenkin harvinaisten taidelahjojensa voitoista.