Pakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia varhaisemmalta
iältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on kirjoitettu omiksi
iloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo.
Kuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: *Lapsuuteni muistoja* (v. 1885).
Siitä, samoinkuin seuraavasta, *Oulua soutamassa* (v. 1886), -- tuli
kirja vastoin tekijänsä aivoitusta[1]. Kirjallisuudellemme onnellinen
salliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt 'Vaaran', 'Elsan',
Lapsien' aihevarat.
[1] Kts. kuvallinen kuukauslehti Otava helmik. 1912, Pakkalan kirjoitus:
'Miten minä aloin.'
Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata
sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin
ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti
kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä
säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti -- suorastaanpa henkensä
uhalla -- aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin
nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä
ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja
takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä
oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä
rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät
vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. --
Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin
siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen
kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.
Pakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut
soittaakseen palokelloa -- nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen
esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti,
yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista 'vaikutteista'
kuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun
edellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin
kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin
teoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien
antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-,
sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla
kielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan
huumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua
sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus,
paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi
yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8),
ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei
ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on
saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen
ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä
lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen
tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina
tarinaa pitkäveteisyydestä.
Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella
_in medias res_, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho
tavallisesti. -- Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka
(varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. --
Aikailemattomalla otteella hän käy aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin'
kerää: 'Siihen aikaan olin "mustalaispojan korkuinen", pahanen naskali
vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.' Siinä
lauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen
luonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä
käänteellä.
Eräs seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sekä Minna Canthin että Ahon
siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää
itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'minä'-muotoinen, sellaisena ainoa
laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista
koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy
usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman
sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus
'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25--6) tehoaa täydellisellä
välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla
yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten
itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon,
mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos
Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina,
Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, -- aina hänellä on selvä
tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee, eikä lukijan
tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän
vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään
ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä
kaikenlaisten lammaspäisten 'tohtorin Rallein' verroilla (s. 60 ja
seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio -- kuten koko
yhteiskunnallinen vastakohtaisuus -- esiintyy nyt aivan ensi kertoja
kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[1]
[1] Minna Canthin Työmiehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, -- ja sehän
on sentään tähdätty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.
Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät
kuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä,
kuten hänellä aina, on 'tendenssiä' vain hänen tunteensa suhtautuminen
määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu
taiteeseen. -- Pahan juuria kirjailija löytää kyllä 'köyhässäkin
kansassa': kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin
Aappo 'Elsassa'), -- syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän
säädyn osalle.
Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia
piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, --
tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän
reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan
kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. -- Heidän 'harrastuksiaan',
-- joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla --, ilojaan ja surujaan
hän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen
itsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan.
Aito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa
on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän
'kielitaiteensa' vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen
(esim. siv. 17--19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi
suuria asioita (kts. 'jalosukuisista kengistä' s. 13; samoin
Shakespearen-moinen kuva siv. 11: 'Hei, pitkä toivoni vilahti
silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt'). Heillä on vilkkaat
kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he
voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten
eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä 'vaaralaisten' elämässä
yleensä.
Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja
kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden -- kuten
rotantappo-jutussa s. 34 -- huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen,
mikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä
kaikki hänen varansa ja voimansa. -- Kuitenkin kaikitenkin kirja jää
sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin
köyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä suinkaan läpikäyvänä, mutta
kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta.
Niin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi
luontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.
* * * * *
'Lapsuuden muistojen' paikallisuus ei ole vielä tarkoin määritelty; ei
siinä myöskään ole sitä ilmavaa avaruutta, mikä vaikuttaa niin
vapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa myöhemmin. Meren läheisyyden
voinee kuitenkin tuntea henkilötyyppien luonteensävynä: suruttomuutena,
kirpeytenä, liikkuvaisuutena. Sitäpaitsi sanonta ja kielimaku
murresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen.
'Lapsuuden muistoissa' voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla alallaan:
Vaaran -- varsinkin sen lasten elämää kuvaamassa. Se liittyy tyyppeineen
siihen teossarjaan, joka muodostaa hänen keskeisimmän tuotantonsa.
Seuraava kirja, 'Oulua soutamassa', oli pieni poikkeus toiseen, myöskin
nähtävästi sangen tuttuun ympäristöön. Vasta senjälkeen hän täydellä
tietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriinsä. 'Lapsuuden muistoja'
tekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina *Vaaralla*- (1891) ja *Elsa*-
(1894) romaanien sekä *Lapsia*- (1895) ja *Pieniä ihmisiä* (1913)
novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa
kotoisen kaupunkiepiikan.
Yritti perustaa -- ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa
tarkoitusta siinä määrin kuin soisi.
Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain
hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin
rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen
yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies-
ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta
porvaristosta puhumattakaan, -- ja kaikki omalta näkökulmaltaan
nähtyinä.
Mutta siihen Pakkala ei ole pyrkinytkään. Hän ei ole tuntenut
porvarillisen elämän runoutta omaksi asiakseen. Hän on laitakaupungin
arkisen elämän runoilija. Ja hänen tarkoituksensa on ollut isoissa
romaaneissaan kuvata pienten eläjäin yhteistä taistelua olemassaolon ja
ihmisyytensä puolesta: siten porvarismaailma tuli kuin tulikin
nähtäväksi vain Vaaralta käsin, vain suhteissaan vaaralaisten
kohtaloihin.
Määrä oli: valtava yhteiskunnallinen eepos, -- tuloksen mielisin
määritellä: sydämellinen, tyven laatukuvasarja kahtena hiukan höllästi
yhteenliittyvänä romaaninidoksena, ynnä siinä sivussa joukko hyvin
kiteytettyjä miniatyyrejä pienten -- joku isojenkin -- lasten elämästä.
Ja näillä jälkimäisillä on laajin eepillinen kantavuus.
* * * * *
Vaaran maailma on rajamaana kaupungin ja maaseudun välillä: ulkonaisesti
kaupunkia, sielultaan, sisäisiltä tarpeiltaan, tottumuksiltaan täyttä
luonnonpiiriä.
Mutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni köyhäkin
asuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan, ja tämä
omaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa. Monessa
pihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna -- pienelävänkin
suomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen 'kehitys' on
kaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut perhehuoneesta
epäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi --, sauna savuaa lauantaisin ja
väliin muulloinkin useassa mökissä. -- Näemmepä Pakkalan kuvauksista
vielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole aivan vieraantuneet
maataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin ulkopuolella 'kaukavainio'
jonka heinäsato käytetään omalle kotikarjalle.
Ehkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä. Heidän
lähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen karjoineen --
ne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria -- perheen hoiviin, jonka
nuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein nähdä lähettävän
laivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä talonsa katolta..
-- Ken on jäänyt 'maakravuksi', hän työskentelee joko timperinä tai
muuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia oman kodin
hoidossa, -- tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja elämän
ylläpitoa 'omasta takaa', jolloin hän tavallisesti on perheineen aivan
satunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa.
Pakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä Vaaran-kuvauksissa
aineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen 'vaaralaisensa' avaavat
asiallisimpienkin kysymysten yhteydessä hänelle tietoisen hengenelämän
ja kauniit sisäiset näköalat. Heillä kulkee ajatus aina elämän ja työn
tahdissa, he eivät asetu vartavasten järkeilemään kysymyksistä, vaan
antavat rehellisten kokemustensa 'alustaa' ne ja tekevät luonnollisella
älyllä johtopäätöksensä. He eivät ole vielä kaikenkarvaisten
'aatteitten' ja 'virtausten' kehittämiä yhdistysihmisiä, he ovat
epäilemättä vanhanaikaisia, -- minkä voinee sanoa nykyään merkitsevän
samaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He pitävät oman kohtalonsa
omissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle sallittua; ja heille on
yhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen pinnan alle. Heillä
ei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista 'harrastusta' varten,
vaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista ystävien ja kylänmiesten
kanssa, ei teattereita ja 'eläviä kuvia', vaan koteja, joissa eletään
todellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin vanhemmissa kuin
lapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin kohtaloillaan on oma
romantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän herättämä ja siihen
elimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista vaikka samalla
usein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti salattua ja
leppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa yleensä
muodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä, vaan
vakuuttavista ja yksilöllisistä. -- Mutta ehkä luonteenomaisinta
Pakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta
näkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän
uskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät
ajatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan
mielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen juro
ja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin
ihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään
siitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa
ihmistä eikä sorakieltä, 'ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen
tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt
lyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti meneekin
ohitse.' (S. 48 Vaaralla'.)
Niin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s.
täysikäisilläkin.
* * * * *
Vaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin luonne,
niin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus, mikä on
ominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on imeytynyt valoa
ja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden sielunelämässä
kangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he pysyvät
vaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa. Heissä on
tavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa ('Lapsia'),
tuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti
saavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen.
Ilmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki
tässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja
yksilöllisinä taustasta.
Ja yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän tyyppipaljouden
'Vaaran' henkilöistä 'Pikku ihmisiin' asti: ne ovat syntyneet ja nähdyt
saman taivaan alla. -- Nämä romaanit ja novellikokoelmat liittyvät
elimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin puoleltaan kokonaiskuvaa ja
avartaen sielullisia näkölinjoja. Kolmen ikäluokan elämän iloineen,
taisteluineen, sortumisineen näemme tuossa sarjassa, -- se on sekä
ulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia kaunokirjallisia yrityksiä,
mitä suomenkielellä on. Näemme vanhempien ikäluokan, joka elämän
tiukkuudessa on taistellut itselleen askeettisen tyytymyksen, mutta
kuitenkin jaksanut siinä säilyttää mielensä herkkyyden; sekä leikeissään
ja totisissakin askareissaan viihtyvän lasten ikäluokan, jonka
tyypillisimpien edustajien näemme vielä astuvan satujen ja
mielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten asemiin, niissä
voimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai kestääkseen.
Teuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella
oma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen
kohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain
'alempisäätyisiä' yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä
vaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä
kansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin
miehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain
ohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä
henkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti sykkivän
sydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys.
Tuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä
kirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen
miehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään hänen
ympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä pois
kaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa
leikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien
uskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä
ajanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä
olisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut
hyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän
kuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan
teoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka
eivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia
tarvitsisi lähteä; 'mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin
pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän
kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa
... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä
menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun
hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan
hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas
tiukentanut... Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan
kiven viereen...' -- Ei ihme, että Nikkilä tulee teroittaneeksi silmänsä
ja ajatuksensa erityisesti myös yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja
ettei hän aivan sokeasti luota heidän 'hyväntahtoisuuteensakaan' (kuten
'Vaaralla' s. 228 ja seur.). Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren
polven kohtaloita ja keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee
'parempien ihmisten' maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana,
jonka uhriksi joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta -- ei edes niitä,
jotka ihmisten mielestä ovat valioita lasten joukossa. ('Elsa' s. 11 ja
seur.). -- Mutta hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka
alistunut. Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee
sairasvuoteeltaan 'leikin viistoon,' äänensävyllä, joka lämmittää ja
rohkaisee, -- vaikka hienolla salaivallakin toisinaan. -- Kuta
kipeämpänä tuska jäytää sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin
juurtuu. Millä osanotolla tuo lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä
viime hetkiinsä saakka seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä
hän on aina altis asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä
kulloistenkin tarpeidensa mukaan hänet asettavat -- isän, uskotun, tai
vaikkapa leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan
lähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat:
'Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella...' Ne vaikuttavat vielä Nikkilän
kuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka tietää
täyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain sellainen
uskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea Nikkilälle synniksi
hänen epäilyksensä.
Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia.
Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse
sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi
välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää
yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka
perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä
onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja
leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset
ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu
sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat
mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa
sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s. 206--7).
Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten
milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa
kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies
kuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla.
Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin
haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa,
sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa
ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa
niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään.
Hänen loppunsa -- se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa
onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231--3
'Elsassa') -- on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. --
Älyltään hän jäi kuin jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään
vaaralaiset, oli Vimparikin syvästi uskonnollinen -- omalla tavallaan.
Ei sillä tavoin kuin Nikkilä, joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja
tutkivaa ajatustaan. Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin
yksinkertaisuudessaan arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon
menettämisestä. -- Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli
autuaaksi, -- jos uskoo vainajan olevan siltään autuas --; olisi vain
suonut hänen uskonsa tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen
poloisen perikuntansa kohdalle.
Temperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä, toimekas,
suorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin. Hänelläkin
on kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä milloin hän
seisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan Liisa-tyttärensä,
-- kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur.
'Vaaralla'. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen
ajatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä epäilykseen
paremmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta taivaskelpoisuudesta.
Ja kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen syyt Jumalan
'tutkimattomaan viisauteen', nousee Latun emännän toimelias
inhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää Jumalan,
mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. Hänen
voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä kaikkea
Herran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi arvostelemaan
ihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin kun heillä vielä
olisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä elämässään ja
laiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee sen surkeuden,
että teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane tikkua ristiin
lieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat Ovambo-neekerien
'pelastamiseksi', vieläpä sen asian eteen ovat kärkkäät viekoittelemaan
köyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa -- muka Jumalan kunniaksi! --,
silloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja hän paukauttaa suustaan
rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan.
Latun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta
sekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet
paljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään
suurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että
heidän 'pienten eläjäin' on parasta turvautua toisiinsa. Tämä
vähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia
tunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan kuvausten
kirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. -- Tästä
avuliaisuudesta -- ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta
suhtautumisesta 'langenneihin', kuten Elsaan s. 240 'Elsassa' -- Latun
emäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä se
ehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden
keskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan
oikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös
heitä itseäänkin vastaan: '-- -- Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille
pahaa tekevät, -- niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen
lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme
sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?'
Alistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja
Viion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen
vähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin
ihmeteltävä.
Nikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia
'nikaroitaan': verolasku à 3 mk. 28 p. 'Vaaralla' s. 7 ja seur.
kuvastuvat hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä,
tyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on
oljenkortena: 'Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään
hätää.' Naapureista on yhden toimeentulo 'kuin kerjäläisen nuttu: reikä
rikkeimen vieressä', ja toisella 'ei ole pennin pölyä'. Niin häätyy
emäntä pitkien empimisien jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta
pyytämään lainaa. Tämän retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen
kantavimpia voittoja. Nikkilän emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä,
vanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan
hänen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti
vaihtelevatkaan hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen
ja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella
torjunut hänet luotaan! 'Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua
enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! --
jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua.
Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se
rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja
poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen
rästikantoa "rumputtaen"].' Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut,
laantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen
lopulta: 'No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin
pääsisi nuljahtamaan!' Eikä se kumma tapahdu nytkään. -- Laajemmin kuin
tällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen luontonsa
toisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija Korhonen epää
Nikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn taivaaseen, nousee jo
hiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä vastaan: 'Tuskin
Nikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä
olet!' -- Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus on valaistu
kyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja myhäilevästä
mielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa varmaan kovimmalle
koetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa lähteä oman kattonsakin
alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta hänelle silloin, ettei hän
enää jaksa täysin tajuta tapahtumia.
Viion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton. Joskus
hänelläkin on 'kaikkialla umpi edessä', kun hän harhautuu ajatuksellaan
hakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, -- varsinkin, miksi 'parempain
ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä', vaan köyhien lapsista
tulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma,
jota hengittämättä hän ei voi elää, -- ja hänen ainoa toteutunut onnensa
maailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä mukaa kuin elämäntaakka
tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen silmäteränsä, sortuminen
herätä hänen kukistetussa mielessään muuta kuin huokauksen: 'Hyvä
Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!' Hänen ajallinen kohtalonsa
oli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai selitys hänen hurskautensa
nuhteettomuuteen.
Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille
Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin
Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä
niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko
maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla
psykologialtaan kantavampaa runoutta.
Voipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyvät
etupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden elämä on
antanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet, on vakituiset
uskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten ymmärtävätkin.
Niin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s. 72 'Vaaralla')
puhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän suhtautuminen tähän
huimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää varsinaisemmin Viion Elsa
uskottunaan; heidän kaunis suhteensa täyttää muutamia näiden romaanien
hartaimpia sivuja.
Lasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa 'Lapsuuden muistoihin'
verraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja
vaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat
vapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja tyttöset
käyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin jouluavuilla
kaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä tehokkaana apuna
alkavassa 'elämäntaistelussa'; se seikka vaikuttaa lohdullisena tuntona
synkimmissäkin kohdin. Eri 'sukupuolten', poikien ja tyttöjen välit,
niin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös pohjaltaan sangen
siskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta sankariuden
ihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset vetävät heitä aina
eripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi kauhua, joista
rukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi joko 'huonoja
ihmisiä' tai sorakieliä -- molemmat yhtä kauhistuttavia. Heissä on
yleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se monessa
pääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa olossaan
tuntua hennoilta ja taipuisilta -- kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo
heidän joukossaan, -- mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja
luonteen ylemmyyttä.
Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran
lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin
harvinaisen mieltäkiinnittäviä, -- samaan huomioon näkyy tulleen Saara
Wacklin, joka ('Satasessa muistelmia Pohjanmaalta') kertoo useita
esimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan.
Sitä ominaisuutta -- rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä -- on
eniten Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja
varmaan koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä
tyttö: kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen 'poikatyttö', mutta
kuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen
äksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata:
'sinusta tulee huono ihminen!', niin hän on masennettu pitkäksi toviksi.
Piiskaamisjuttu syineen seurauksineen ('Vaaralla' ss. 58--80) kokoaa
nähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä
amatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka
hävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen
edessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun
piiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista vihollista
vastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin 'arestissa'
ja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan suruun,
jossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen kaipuuta, --
kaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen sydämessään. Hän käyttää
mielellään oman käden oikeutta, mutta yleensä erittäin jalomielisesti,
sitä todistaa suuremmoisesti eräskin tähän samaan juttuun liittyvä
välikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän on niinikään tepsivämpi kuin
kukaan hänen ystävistään tai vastustajistaan nuorten joukossa.
Nikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli
äitinsä, rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana
hänestä vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa
laajin ja voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on
äidinperintöä, tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä
hyväksi; hän on aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä
aristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa.
Tehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä etevästi
kuvatussa huutokauppatilaisuudessa ('Elsan' XV luku), missä Liisa on
tuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa ja missä
tämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa:
'Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki
heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli
poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja
läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
-- Äiti, äiti, äiti...
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että
sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja
piirimiehet hypähtivät istuallaan.
-- Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas
ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren
naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona
itkemässä lapset sylissään.'
Muuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama 'tuulenajama'
alusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät,
milloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus
melkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä
hän ei tietäisi selittää itsekään. -- Hänen rosoinen luonteensa varjeli
hänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa Elsan
ja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut mieltyä;
senvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän täysin
ansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan, jonka
lavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä muokkausta.
-- Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen
onnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen
'orvokinkohtalo', josta Fröding runoili:
-- -- det som drömmer vackrast och det som blickar mildast,
brutalast och vildast
skall brytas mot jord och besudlas med mull.
Viion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi
romaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän
ei langennut pois ainokaisesta tunteestaan. -- Ojanniemen Marin
lankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento,
enkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka yhtä
viaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan
luona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin
Aappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän kohoaa
kerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen
koti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu 'säätyynsä', alkaa hienostella,
omaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien tuloksena on
-- kai muun muassa -- Marin toivoton synnintie, jolla hänen edeltäjinään
näemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m. 'huonoja ihmisiä'.
Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta
hänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää ivaa on siinä kuvauksessa
'Elsan' loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka Aappo Vimpari -- nyt
'ylösotettu' pappi ja nuori kunniallinen aviomies -- sekä Ojanniemen
Mari lähtevät matkaan 'samassa junassa -- eri teitä, Mari vanginvartijan
saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä.'
Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon
bajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi
hänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi
traagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin muut.
Hän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion lesken
luottamusta, että 'kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä'. Nikkilän
huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen.
Minkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen
enkelileikkinsä (s. 90 'Vaaralla'), hänen haastelunsa äidin ja
Nikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa Jumalaan!
Hän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan näiden
romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein
myyttejä luovan ilmakehän. -- Kirjailija on kyllä antanut hänelle ehkä
jo 'Vaaralla'-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin 'Elsassa' hänen
tunteidensa erittely on liiallinen, -- mutta hyvin ymmärtää, että hänen
kuvailemisensa on ollut suuri viehätys Pakkalanluontoiselle
kirjailijalle.
Elsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä
viittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. 'Ota sinä esimerkkiä
Viion Elsasta', kehoitetaan Latun Liisaakin. 'Se Elsa on erinomainen
lapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi
moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen
katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.' Mutta sitten
johdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin
kokemukselliseenkin suuntaan: 'Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se on
liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja
viattomana. -- Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä
ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.'
Kun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin
sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja
Jumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän kasvattaa
liian varoen -- ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian
herkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten,
missä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista maailmaamme
varten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin
elämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala kutsu häntä
luokseen ajoissa.
Ojanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja
alennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään
suorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten
taipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä,
mutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon.
Hän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä,
ja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa,
silloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää
sydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, -- Viioska
tunsi Elsalla olevan 'hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin
kiinteästi ja koko sydämestään' -- ja huomattuaan lopultakin
luottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa
nuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen
sisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja
nöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa
orpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena
ihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä tarpeen
tullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin omalle
vastuulleen asemansa. 'Kirkoittelu'-luvussa tämä itsetietoisuus, jota
ensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja tämä
(XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä kivahtaa
joku Elsan terävimpiä arvosteluja 'maailmasta', kuten: 'Kyllä ne ovat
hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa
tasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen
hymy huulilla'; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä, vaikka yhtä
leppymättömänä: 'Te sanotte', -- lausuu Elsa äidilleen --, 'että
ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin
heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen
pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä. Minä en
ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain
siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. -- -- Ei kissa
kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen.' Ja
kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä Elsan syvästi
koettua ihmissielun näkemystä.
Meidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella.
Kuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen
Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen
vaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet
säästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja
ehyt luonne ja jonka -- onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva --
rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän murhenäytelmää.
-- Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka mielessään kyllä
vastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran
oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, että hän
siis hylkää kunnon kosijansa oman *oikeudentuntonsa* vaatimuksesta.
Lopullisesti saamme kuin saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän
päätöksellään välttää tekemästä 'suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan'.
Herkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei
liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen
tyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi
muuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä
heissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän
varttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet
temperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa
mielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen rakkaudessaan
on vähän vivahduksia, -- tai hän ei tapaa sille yhtä yksilöllisen
varmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim.
luonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen
tunnettaan, joka monin muinkin paikoin 'Elsassa' kärsii poutaa, ohenee.
-- Onpa nuorissa miehissäkin -- sekä Erkki Tuirassa että Risto Kivisessä
-- heidän ('Elsan' IX:n luvun kapakkakuvauksessa) osoittamastaan
miehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä.
Ainainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin
harmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien
vaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus
huumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei
enää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat
kuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt
'Elsassa' ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa
nuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus
sovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat
lopultakin lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon:
tietoisen tunnon ihmiskohtaloista.
Tällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden
rikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei
koskaan tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu
siihen. Se on heidän elämänsä sokeus.
Tältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa
suurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan
omaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan -- siellä täällä annettujen
viitteiden mukaan -- muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi
yhteiskunnan jäseniksi.
Porvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta
käsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä 'porvareita'
siis katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään
kunnottomiksi. Latun emännän vihjaus 'herrassukuun' (siv. 36 'Vaaralla')
on luultavasti aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden
näkeminen Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan,
hänen ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken 'syntisestä
joulupuurosta' ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen; rouvain
käynti köyhien luona (s. 141 ja seur. 'Vaaralla') sekä heidän
kaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on
tehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua;
Vimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän hiljainen
epäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa eivät ole
proletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle, vaan
tosiallisia huomioita; ja koko 'Elsan' läpikäyvä moraalinenkin
luokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa vain
oikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. -- Pakkalan
kriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan -- siinä missä se esiintyy erikoisena
etuoikeutettuna 'ylempänä' säätynä -- ei voi sanoa miksikään
ennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan
huolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti
ominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti
myötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän on
löytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen näkemyksensä
on, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee 'porvareissa'
myös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10 'Vaaralla'); hän
näkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä -- 'maailman mieli'
esim. 'langenneista' puhkeaa sielläkin, helposti pahansuovaksi ivaksi,
kts. 'Elsa' s. 176--7 -- ja uskonkiihko saa Korhosessa töykeän
edustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää säätyä siitä, että
Vimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, -- jos kohta Vimpari
itsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja jos kohta Karenin
rouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan kasvattamaan pojan hyvistä
taipumuksista raitista luonnetta.
Se elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten kuvitelmaa
onnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin muovailema, vaan
pikemmin tasapainoisesti porvarillinen, yksilöllisyyttä suosiva ja
työteliäs.
* * * * *
Esikoisteoksiin verraten jo 'Vaaralla'-romaanissa on erityisesti
huomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole
aatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja 'kuvia
laitakaupungilta.' Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria
kontrasteja -- kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan kurjuuden,
sivuilla 32 ja 33 --, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin sanoa
melkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa. Lasten
lentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat aina
virkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien
vaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi
suunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan.
'Elsa' on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti
yksilöistyneempi. Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen,
talvitunnelma siv. 15 on kuin täynnä aavistusta. -- Mielenliikuntojen
vaihtelevaisuus pyrkii siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä
vuorolauseissa. -- Ja yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle
kärjistyvät yhä merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset
ristiriidat. Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä
välittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme -- välittömämmin kuin esim.
Järnefeltillä -- näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen ihmisensä
eivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he ovat
temperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin
'Elsan' ihmisluonteiden elävyys.
'Elsakaan' ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain
yksi elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja
voimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat
edellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on
päähenkilönä oikeastaan koko 'Vaaran' kansa. Mutta vauhti on
huomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka
on erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, -- II ja III luku
kulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin
tyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian
nousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa,
kapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria
sisältävä huutokauppaluku (XV.). -- Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät,
sikäli myös tyyli alkaa vaihtua 'Vaaran' tyvenestä, lyyrillisesti
väreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat yhä
vähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä hänen
henkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on
sensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla
mielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta.
'Vaaran' ja 'Elsan' parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden
sekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa.
* * * * *
Pakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt samassa,
edellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä laatukuvina
että sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan.
Mutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka
paikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä
runoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan
vertauskuvalliseen merkitsevyyteen.
Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä,
runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön
sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että
ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on
niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia
inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden
lapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa.
Niin esim. Teliinin Villen mahtisanalla 'stiiknafuulia'
('Lapsia'-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri
uskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain ihmisten
elämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa: taistelu
vallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut taisteluksi
jostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään herpaisevasta
arvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia. Eikö nuori
prelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin maailmassa, moni
kansojen käskijä ja muu päivänsankari ole yksinomaan tuontapaisella
'stiiknafuulia'-valtilla noussut kukoksi tunkiolle? Ja ansiokkaampikin
huomaa olevan parasta käyttää hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä,
päästäkseen täysiin oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja
juoksukilpailuissa, Maija, jonka edellinen tahtoi saada 'tammana'
kerrassaan syrjäytetyksi pois kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat
tässä yksinkertaisessa pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan
osaa: niin pääsee Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi
ja osalliseksi hänen voittonsa hedelmistä. Mutta uuden
'stiiknafuuliankin' yllä ovat korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden
suhtautuminen juttuun on mainiosti ratkaistu. -- Tämä on ihmiskunnan
historiaa mitä hupaisimmassa muodossa esitettynä.
Sama ajatus liittää 'Jumalanmarjat' läheisesti 'Mahtisanaan'. Senkin
lukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei
ajatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan
Pakkalan tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut
ajatuksen 'täysikäistenkin' lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä
novellissa on kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten
tietoisesti tai vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja
-tytöt eivät ole vain Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka
uhraavat parhaintaan tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen
suosiotaan; Ulla ei ole vain haaveileva tyttönen, hän on uhripappi,
johon vallan- ja maineenhimo hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee
hänet petokseen, kunnes hän lopullisesti saa sen nöyryytyksellään
sovittaa, huomattuaan ettei jumala suosikaan häntä sen paremmin kuin
ketään; mutta Raution Kalle on rohkea, älyllinen epäilijä sekä
jalomielinen uskonuudistaja. -- Niin myhäilevällä huumorilla kuin tämä
tarina onkin kerrottu, niin se on Pakkalan totisimpia novelleja ja myös
sielullisesti erittäin monikuteinen.
Entä jutelma 'Piispantikusta' (kokoelmassa 'Pikku ihmisiä'), fetishistä,
jolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, -- kuka tuntee sen historian
läpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien kansojen
lääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten
keksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut,
haaveelliset aatteet muuta kuin 'piispantikkuja', -- aluksi ristittömiä,
sitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella
ristillä varustettuja. -- Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä
suuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen
aloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin 'mahtisanan' keksijä,
ainakin toistaiseksi.
Kauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa
niinikään tyyppikuvat sellaiset kuin 'valehtelijat' Hanna ja Lyyli,
jotka uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat
uudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu
('Ihme ja kumma', sekin 'Lapsissa'), runoilijatemperamentti, joka sai
hyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai kunnon
toverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka ('Pieniä ihmisiä'), joissa kaikki
oli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin 'arka kohtansa' --
toisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä --, 'niinkuin se on
kaikilla', sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin kuolevat --: silloin
pääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura ('Veli', 'Pieniä ihmisiä'), jonka
veljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä tarinasta ja täyttyy
toisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin käy usein aikaisten
elämässä. -- Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin
lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky 'narrata lapsia', s. o.
meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain
Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän
juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri lapsen hän
näkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan Leenan
('Veljessä') kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai nostattaa
(erittäin luontehikkaassa kertomuksessa 'Väliaita', Valvoja 1895) mitä
parhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen
inhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on omansa
puolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa.
Hänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi
anna aihetta vetämään tällaisia projektsio-säteitä lasten elämästä
aikuisten elämään, tai päinvastoin. Nekään eivät silti ole kaskuja, vaan
yksilöitynyttä psykologiaa. Ja niitä hallitsee Pakkalan kekseliäisyys,
sydämen ja älyn yhteinen.
Erinomainen näyte hänen draamallisesta kyvystään on 'Mari varkaissa'.
Heti ensi lause siinä iskee draamalliseen hermoon: 'Mari oli yksin
kotona ja kahviastia oli pöydällä!' Huutomerkki tämän lauseen lopussa
antaa ikäänkuin tahdin, jota kertomuksen kulku noudattaa. Lyhyin,
kiintein lausein siinä kehitetään yhdestä tuokiotilasta toinen, joissa
Marin synnillinen taipumus, lankeemus, ja omantunnon säikyntä ja
varokeinot rikkeen peittämiseksi tutkitaan jännittyneellä
uteliaisuudella. Ja jännitys kasvaa kasvamistaan, kun näyttämölle
astuvat äiti sekä Sanna ja Jussi, jotka kaikki hahmoitellaan muutamilla
itse asiaan keskitetyillä vuorosanoilla, -- kunnes se laukeaa Marin
äkilliseen, tunnustustalupaavaan loppurepliikkiin porstuasta: 'Äiti!
Tulkaapa tänne!'
Ukkosta on ilmassa myös 'Häirityssä jouluilossa', ja sekös puhkeaakin
jylyksi: tuliluonteinen miehenalku sattuu erehdyksessä paljastamaan
ennen aikojaan oman kalliin joulusalaisuutensa, jonka on vast'ikään
lukinnut kunniasanansa taa: 'olen sika jos sanon!'; ja sisarten siitä
johtuva vahingonilo nostaa myryn, jonka seurauksiin on hukkua koko
sisaruskunnan jouluilo.
Kuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala
osaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä
todistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen
psykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Hänen terveillekin henkilöilleen
ominainen kuvittelu on tässä melkein aineettoman rajatonta; 'Kaisun
liikkuminen', varpaitten ja sormien kisailu (vrt. 'Lapsuuden muistoja'
s. 7) y. m. s. sairaan aistimukset vaikuttavat omituisen unen tavoin.
Koko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja
kaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli.
Sielullisena näkemyksenä yhtä poikkeuksellinen kuin edellinen, mutta
jylhä ja karmaiseva on 'Iikka-raukan' tarina ('Pieniä ihmisiä'). Tekisi
mieli nimittää sitä legendaksi, sellaisella kunnioituksentunteella
alentavimman ihmisonnettomuuden edessä se on kirjoitettu. --
Iikka-raukka on syntynyt ja kasvanut 'voimakkaaksi kuin karhu ja
nopeaksi kuin hirvi', mutta jäänyt älyltään aivan lapsen kannalle. Hän
toimittaa etupäässä -- hevosen virkaa, täydestä sydämestään ja
sielustaan; ja sillä toimella hän pitää yllä itsensä ja äitinsä, isän
ollessa Ameriikassa kultaa vuolemassa. Kaikki kaupungin vesat pitävät
häntä ajokkaanaan, leipäpalkoilla. Sattuupa sitten isä palaamaan
kotimaahan rikkaana miehenä, mutta edeltäpäin perheelleen
ilmoittautumatta. Kaupungin tullissa hän tapaa omituisen 'hevosen', joka
kulkee kahdella jalalla, vuoroin puhuu ja vuoroin hirnuu ja tarjoutuu
kiidättämään hänet mökilleen, Ylikylään. Isä ei tunne poikaansa, joka
oli ollut vielä sylissä kannettava kun hän läksi kotoa pois. -- 'Iikka
kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka
tuntuikin surulliselta.' Hän istuu kuitenkin kelkkaan, ja ajo alkaa.
Pian on taival katkennut ja kotimökki näkyvissä; äiti vartoo poikaansa.
'Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
"Herra siunaa! Voi onneton poikani!"
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
"Koistinen! Mieheni!"
Ja vaimo purskahti itkemään.
"Tuoko on poikani?" sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten
Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan
kuolaimia.
"Tuoko on poikani?"
"Se, hevosesi!"
Koistisen kädet puristuivat nyrkkiin.
"Tuoko minun poikani, tuo pöljä!" huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti
katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella
riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman
näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
"Mitä merkitsevät minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja
taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin
antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin? Kiusa ja
kuolema!"
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin
voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan
kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustaan.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Kun hän tointui, istui
mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli
kadonnut jäljettömiin.'
Hän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, --
hevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa
hänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen
taipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin
kaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja
hän karkaa -- oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei
ole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa,
hirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa.
'Sanoo hymyillen äidille:
"Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin."
"Iikka-raukka, oma onneton, kaivattu poikani!"
"Iikka!" lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut
tapauspaikalle. Mikä Iikka se on?"
"Sinun veljesi", vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen
ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi
äitiään, hymyillen tyytyväisenä.'
-- Tämä romanttinen, tavallista vaativampi juoni on sepitetty kaikissa
liitteissään realistisella luotettavuudella. Sen suoritukseen --
aiheesta puhumattakaan -- voisi itse Maupassant olla tyytyväinen. Se on
täynnä pingoittamatonta sielullista tuskaa.
* * * * *
-- Siihen luonnokseen, jolla edellisessä on esitelty Pakkalan
Vaaran-epiikka, voisi näistä lapsikuvista ottaa monta uutta huomiota
lisäksi. Mutta pääpiirteet lienevät jo tulleet mukaan. Tyypit ovat
enimmäkseen samaa maata kuin romaanien henkilöt, mutta huomattavasti
kiteytyneet varmaäärisissä novelleissa. Latun Liisan voi tuntea
'Mahtisanan' Maijan vanhemmaksi sisareksi, Vapulla ja Viion Elsalla on
paljon sukulaisuutta, samanluonteisia merimiehenalkuja on sekä
romaaneissa että novelleissa j. n. e. Rakenteen visuus tiivistää heistä
entistä kirkkaampana esiin heidän luontaisen älynsä, heidän
tulisuutensa, heidän liikuntailonsa. -- Liittyivätpä nämä kertoelmat
ikäänkuin välijutelmina laajempiin yhteyksiin tai olivatpa ne tarkoin
omalle alalleen rajoitettuja, -- ne ovat pyöristeltyä epiikkaa.
Ainoastaan joku harva -- kuten 'Veli' tuntuu hauraalta ja ikäänkuin
koneellisesti kootulta. Melkein kaikki pysyvät rikkaine vivahduksineen,
vilkkaine elenäytelmineen (huom. Paljas-Pekan ja Mylly-Pekan
älykilvoittelu 'Pieniä ihmisiä' s. 95 ja seur.) elimellisesti koossa;
niin seestyneenä ja hallitsevana niissä on luonteenkuvaus. Ja hiljainen
huumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo.
Parhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen
tasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen
vaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen
tuotannossaan.