Tehnyt
J. Siljo
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.
I
Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä
nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös
tavataan ainoa kauneus.
Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat
realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia. Heidän
tunteensa ei ole antautunut millekään '-ismille', ei edes sille, joka
heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa.
Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin
voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen
tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään,
kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on
sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä,
jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen
todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen
palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin.
Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme:
laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin,
jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua
kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän
joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta
esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti
suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin:
hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen.
Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin
kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää
aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen.
Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa[1] että maalla. Tämän voisi tajuta
hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen
esi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa
tunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että
Pakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on
selitettävä hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin
kenenkään 80-luvun kirjailijan, sekä hänen kieli-ilonsa, jonka
tulvehtiva runsaus todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan
ajan lapseksi. Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli
samansuuntainen kuin hänen oman luonteensa pyrintö, -- senverran ja
sillätavoin Pakkala on epäilemättä saanut 'vaikutteita' ajastaan
alunpitäen --, ja hän ojensi kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden)
edustajana kätensä toisille, maaseudun kasvattamille
kirjailija-yksilöille.
[1] Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.
Mutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa -- se tunnehan oli
herännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana --, vaan myös
nousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä lämpimänä
ja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa. Siltä puolen
hän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä huomattavasta
suomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka etupäässä
kertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta elämästä
ja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain
ihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi:
varsinainen kaupunki -- porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous --
häämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki
kuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä
pienine elämänmuotoineen.
Tämä kaksijakoisuus, jonka realismi toi yhteiskunnan kuvaukseen, ei
Pakkalalla kuitenkaan ole teoreettisen jyrkkä. Milloin hän tekee
partioretkiä kaupungin 'sydämeen', näkee hän siellä kuonan alla
kultaakin, oikeamielisyyttä ja kuntoa. Ja hän keksii myös
'vaaralaisissaan' inhimilliset taipumukset ilkeyteen ja
itsekylläisyyteen.
Siten ajan todellisuustajuinen henki vakautti hänetkin omalle alalleen,
uskolliseksi omalle kodilleen ja sen tarpeille, lahjomatta häntä silti
pois tasapuolisuudesta propagandan-tekijäksi aatteilleen; ja se kehoitti
häntäkin sepittämään laatukuvataidetta omasta kokemuspiiristään,
estämättä häntä silti kohoamasta psykoloogiseen, useinpa suorastaan
vertauskuvalliseen runouteen.