PALVELUSVÄKI (lopettelee suursiivousta).
ROUVA VALTANEN (johtaa palvelusväen työtä, ollen itse kaikessa mukana,
osotellen mahdollisia tomupaikkoja, neuvoen verhojen ripustuksessa,
milloin nousten pöydälle, milloin kumartuen lattian rajaan. Hän on
kiireissään, kokonaan uppouneena työhön eikä senvuoksi voi muuta
ajatella): Ylemmäs, Mari, vasen puoli ylemmäs!--ei niin paljon,
liiaksi, noin.--Sofi hakee pitempivartisen lattiaharjan, kas tuolla
ylhäällä on vielä tomua.--Ovatko nämä verhot puistellut?--Ei, ei, pane
märkä vaate harjan ympäri...
UUNO (pulpettinsa ääressä, konttorikirjat levällään edessään): Mutta
äiti hoi, tässä laskeutuu tuuman paksu tomukerros paperieni päälle. Ei
se ole hyvä asia.
ROUVA VALTANEN: Voi, Uuno, etkö saata asettua muuanne siksi aikaa,
minun pitää olla valmis viideksi.--Kiirehtikää. Vieras on kohta
täällä.--Kello viideksi pitää olla kaikki siivottuna ja päivällispöytä
katettuna.
UUNO: Minun pitää myös olla valmis viideksi.
ROUVA VALTANEN (kesken hommaansa hetkeksi pysähtyen): Sinun--valmis
viideksi?
UUNO: Niin, tahdon olla lähtenyt, kun vävy saapuu.
ROUVA VALTANEN: Vävy! Ei hän sentään vielä vävy ole.--Älkää tuoko
sohvaa sisälle, se tomuttuu. Pyyhkikää tomut ensin huonekaluista.--Ja
lähtöön? Mihin lähtöön?
UUNO: Amerikaan.
ROUVA VALTANEN: Mi ... mi...
UUNO: Kun toinen on selvä tulemaan, pitää toisen olla selvä menemään.
ROUVA VALTANEN (hetkeksi toimeliaisuudestaan väsähtyen, istahtaa): No
todellako sinä Uuno!--Lasteni läksiäisiäkö minä olen luotu viettämään!
Mitä on minun elämäni!--(Taas pystyssä.) Ei, ei, nuo verhot eivät ole
vielä tuulotetut, viekää ulos, johan sanoin, kuinka monta kertaa pitää
samaa asiaa!...
MARTTA (vasemmalta): Äiti, pyytävät keittiöön.
ROUVA VALTANEN: Katso sinä sillaikaa, etteivät ripusta tuulottamattomia
verhoja... Juuri kun pitää lopettaa, kutsutaan pois! (Menee
vasemmalle.) Uuno, minä tulen kohta, odota.
PALVELUSTYTTÖ: Eikö näitä saa jo ripustaa?
MARTTA (haluttomasti): No ripustakaa, ripustakaa ja tehkää mitä
tahdotte.
PALVELUSVÄKI (järjestää seuraavan kuluessa huoneen nopeasti ja
melutta).
MARTTA: Uuno!
UUNO: Täällä ollaan.
MARTTA: Sano suoraan ajatuksesi tästä kaikesta. Hän kosii rahojani. Se
on sinunkin ajatuksesi.
UUNO: Koetan olla ajattelematta.
MARTTA: Sinä kuitenkin voisit, jos vaan tahtoisit, saada kaiken
käännetyksi ihan toisin päin.
UUNO: Tarkoitat, että isä on vallassani ja voisin siis pakottaa?
MARTTA: Jokseenkin niin tarkoitan.
UUNO: Eikö ole paha pakottaa isäänsä?
MARTTA: Sinä et voi mitään unohtaa.
UUNO: Hm.
MARTTA: Olethan pakottanut omissa asioissasi.
UUNO: En milloinkaan. Kasvatustapani on aina tarkoittanut yksinomaan
hänen parastansa.--Vai omissa asioissani! Minäkö, joka nöyrästi jätän
paikkani vävylle...
MARTTA: Ash, »vävylle»!
UUNO: ... ja matkustan tieheni! Viimeistelen tässä vaan näitä
tilityksiä.
MARTTA: Ja kuvailet todella muka isää kasvattavasi!
UUNO: Isä on kovasti muuttunut.
MARTTA: Muuttunut vielä kitisevämmäksi ja marisevammaksi.
UUNO: Paise on aina pahimmoillaan juuri ennen kuin se puhkaistaan.
MARTTA: Ja sinua hän vihaa nyt enemmän kuin koskaan.
UUNO: Se vaan näyttää päältä katsoen niin. Ei hän ole kehenkään niin
kiintynyt kuin minuun.--Martta, kasvatustoimeni on nyt päättymässä. Hän
on melkein valmis. Saat nähdä kuinka miehekkään tyynenä hän on seisova
myrskyssä, joka kohta nousee tämän vanhan liikehuoneemme ylitse.
MARTTA: Taas myrskyjä!
UUNO: Kun ei vähemmällä selvitä.
MARTTA: Kadottaako hän paljonkin?
UUNO: Huikeita summia.
MARTTA: Katso vaan ettet kokonaan särje häntä.
UUNO: Kun ette vaan te muut häiritse. Kyllä minä näyttelen osani
loppuun asti...
MARTTA: (huomaa Valtasen tulevan): Ssh...
VALTANEN (kiireessä kaupungilta, perältä, näkee palvelijain vielä
jotain järjestävän): Ei vieläkään järjestyksessä!--
PALVELIJAT (kiirehtivät pois).
VALTANEN: Ja sinä, Martta,--mielestäni siitä on jo kyllin pitkä aika
kulunut. Voit hyvin esiintyä värillisessä puvussa. Ainakaan tämän
päivän tilaisuudessa musta ei sovi.
MARTTA: Mutta...
VALTANEN: Tahdon nähdä sinut päivällisillä värillisessä puvussa. Van
der Vaer on täällä säntilleen kello viisi.--No, no, ei mitään
huokailemisia!--Hän sanoi rakentavansa sinulle niemelle asuinpalatsin,
johon saat sitten tästä hökkelistä muuttaa, ja ehkä muutamme sinne me
kaikkikin, kun annan liikkeen käsistäni. No, eikö kelpaa?--
Sairaanhoitajattareksi sittenkin?!
MARTTA: En ole koskaan pyrkinyt muuhun onneen kuin saada tahtoa itse ja
toimia itse...
VALTANEN (malttinsa menettäen): Mutta niinkauan kuin olet talossani,
menettelet minun tahtoni mukaisesti!
MARTTA: No niin, niin, isä--minä menen, minä pukeudun mihin väreihin
vaan suvaitsette!
UUNO: Älä mene Martta.
VALTANEN (hämmästyksen lyömänä): Mitä?
UUNO: Esiinny mustissa, anna rukkaset hollantilaiselle ja auta
kerrankin itse itseäsi.
VALTANEN (ei voi puhua hämmästyksen tähden).
MARTTA: Uuno, sinä tapat isän!
UUNO: Näetkö kuinka rauhallinen hän on?
ROUVA VALTANEN (vasemmalta): Mitä he ovat täällä saaneet aikaan?
MARTTA: Äiti rakas, puhu sinä puolestani isälle!
(Menee huolissaan vasemmalle)
ROUVA VALTANEN: Ah, Aleksander, sinä olet kotona! Onko sinulla nyt
aikaa puhella hetkisen kanssani?
VALTANEN (yhä saman hämmästyksen vallassa): On, kultaseni.
UUNO: Heh,--mainiota!
ROUVA VALTANEN (hyvin hämmästyneenä, levottomana, hajalle menevänä
odottamattoman vastauksen johdosta): Todella--sinulla on aikaa... Minä
pistäydyn vaan hetkiseksi sanomaan... Ei! (Istuutuu.)--Ajatteles,
Aleksander, siitä on lähemmäs kaksikymmentä vuotta kuin viimeksi
keskustelimme. Martan vuoksi--muistatko--ensin ja siitä johtui puhe
kaikkeen muuhun ... sinä kävelit edestakaisin ja me puhuimme ja
puhuimme useita tunteja kaikesta, kaikesta... Nyt on sama Martta jo
naimaijässä...
VALTANEN (alkaa hermostua): Jaha, aijot puhua Martan puolesta.
Ei, kiitoksia!
ROUVA VALTANEN: Oi, kuinka paljon minulla on muutakin puhumista ... en
vaan tiedä mistä alkaa ... kun näin äkkiä--kaikki menee päässäni
sekasin. Mikä se nyt taas oli tärkeintä...?
VALTANEN: Äsh!
ROUVA VALTANEN: Aijoin muun muassa sanoa, että miksikähän meidän
perheemme oikeastaan on niin ... niin peräti ilotonta?
VALTANEN (puhaltelee hermostuneesti): Asiaan!
ROUVA VALTANEN: Meillä ei ole ketään ystäviä, Aleksander.
VALTANEN: Jumalan kiitos.
ROUVA VALTANEN: Pitääkö sellaisesta kiittää jumalaa?--Mutta se tulee
siitä, että ihmiset lähestyvät meitä oikeastaan vaan varojemme vuoksi
eikä meidän itsemme tähden.
VALTANEN: (kiivastuu): Taas pyrit Martan asiaan! Herra van der Vaer on
siksi rikas--sanon minä sinulle--ettei hän välitä viittäkään meidän
miljooneistamme, jos niitä nyt olisikin, mutta niitä sitäpaitsi ei ole.
ROUVA VALTANEN: Enhän minä vaan Martasta aikonut... Martta kyllä pyysi,
että puhuisin hänen puolestaan, mutta on minulla muutakin... Sinusta
minä tahdoin puhua, Aleksander.
VALTANEN: Pian sitten.
PALVELUSTYTTÖ (vasemmalla ovessa): Rouva.
ROUVA VALTANEN (epätoivoisena): Ah, pankaa herrannimessä ovi kiinni.
Kerrankin sattuu tilaisuus ja he eivät voi pysyä poissa!
UUNO (poistuu vasemmalle, lykäten edellään palvelustyttöä ja sulkien
oven jälkeensä).
ROUVA VALTANEN (pakottaa itsensä tyyntymään, kunnes voi sanoa
tarpeellisen hellästi): Niin, sinusta, Aleksander... Ajatuksesi ovat
aina liikeasioissa, et voi syventyä mihinkään inhimillisempään, ethän
sinä osaa enää edes levähtääkään. Mutta onkohan se tarkoitus? Elämässä
on niin paljon muuta,--on kaunista, on luontoa ja on--(varovasti) myös
toisten ihmisten elämä...
VALTANEN: Mitä se minuun kuuluu!
ROUVA VALTANEN: Niin »mitä se sinuun kuuluu», mutta pitäisi kuulua
Aleksander. Sinä olet niin yksin. Mitä on ihminen yksin? Sinä kidut ja
kuihdut, Aleksander.--Ei niin ollut alussa, vaan sinullakin oli
ajatuksia ja sinulla oli toisten ihmisten elämä...
VALTANEN: »Elämä ja elämä», enkö minä ajattele heidän elämäänsä? Minä
elän ja puuhaan vaan heidän tähtensä, antaakseni heille horjumattoman
taloudellisen pohjan...
ROUVA VALTANEN: Ah, en tarkoittanut sillä tavalla...
VALTANEN: Tehdäkseni heidät riippumattomiksi kenestäkään--niin,
kenestäkään!
ROUVA VALTANEN: Ihminen on aina riippuvainen toisista, ja on hyvä että
hän on riippuvainen, se on juuri onni, saa sekä auttaa että toisinaan
pyytääkin apua...
VALTANEN: Naislogiikkaa! Pitäisi kai olla köyhä ollakseen onnellinen!
Mutta niinhän Martta sanookin! Idiootti!
ROUVA VALTANEN (hiljaa, mutta painavasti): Tiedätkö sinä mitään
Martasta, Aleksander?!
VALTANEN: No, sensijaan Uuno loistaa onnesta.
ROUVA VALTANEN: Uuno on onnellisempi, mutta ehkä vaan siksi, että--
aikoo pian jättää meidät...
VALTANEN: Uuno sanoo, että minä olen rikkauteni hankkinut toisten
nälällä--hän tietää aina kaikki--mutta sen minä sanon sinulle, ettei
mikään nälkä maailmassa vastaa niitä tuskia, joita minulle on tuottanut
juuri tuo samainen sinun Uunosi!
ROUVA VALTANEN: Aleksander, sanoppas minulle, kuinka oikeastaan
rikkauksiemme laita onkaan?
VALTANEN: Te saatatte minut hulluksi! Tähän asti ovat vaan vieraat
ihmiset uskaltaneet sanomiin kirjoittaa, että viinatehtaallani turmelen
tätä kaupunkia ja »isänmaata», mutta nyt kuulen, että olen turmioksi
omalle perheelleni! (Yhä raivokkaammin): Hyvä, hyvä! Hävittäkää
viinatehdas, polttakaa kaikki, kaikki! Sehän on pian tehty! Hulluksi te
minut saatatte!
UUNO (vasemmalta, heristää varottavasti sormeaan).
VALTANEN (vaikenee heti).
ROUVA VALTANEN (Uunolle): Isän kanssa ei voi puhua.
UUNO: Älkää välittäkö, äiti. Isällä on kyllä paljon syytä olla tänään
hermostunut.
VALTANEN: Mitä syytä minulla on? Ei mitään. Ehkä sinun lähtösi vuoksi?
Erehdyt. Ole niin hyvä.
ROUVA VALTANEN (Uunolle): Näet itset--Saanko milloinkaan sanotuksi
kunnolleen edes tärkeimmät asiat?!--Onko Martta keittiössä, Uuno?
UUNO (nyykäyttää myöntävästi päätään).
VALTANEN (vaimolleen): Sinun on aika pukeutua, kello on kohta viisi.
ROUVA VALTANEN (säikähtäen): Onko kello niin paljon! Voih! Minun
keitokseni!
(Katoaa nopeasti vasemmalle).
UUNO (menee pulpettinsa ääreen, sulkee merkitsevästi konttorikirjat):
No, isä,--olen pyyntönne täyttänyt, olen ollut matkustamatta, kunnes
sain nämä kirjat järjestykseen. Nyt ne ovat järjestyksessä.
VALTANEN (kuivasti): Minä kiitän sinua.
UUNO: Nyt aijon lähteä.
VALTANEN: Olkoon kernaasti myönnetty, että--sinun kaltaisesi mies
kenties on luotu jotain suurempaa ja laajempaa varten kuin--tämä
viinatehdas. Mutta miksi juuri tänään?
UUNO: Noh--tänään on siihen sopivin päivä. Hollantilainen jääköön
istumaan tämän minun pulpettini ääreen, hänellä on valonarat silmät,
tuonne paistaa aurinko, mutta tänne ei milloinkaan.
VALTANEN: Sinun kanssasi on turha puhua. Sinä teet kuitenkin aina
niinkuin itse tahdot.
UUNO: Ei siis muuta kuin tuohon käteen.
VALTANEN (tulee Uunon luo, hillittömästi): Mitä te vaaditte minulta?!
UUNO: No,--ehkä voin joksikin aikaa vielä jäädäkin paikoilleni, jos ...
tai niinkauan kun...
(Telefooni soi Valtasen työpöydällä).
VALTANEN: Niinkauan kun mitä?
UUNO: Antakaa Martan olla, isä.
VALTANEN: En.
UUNO (ojentaa kätensä hänelle): Hyvästi.
VALTANEN (puhelimessa, kiukkuisesti): Kauppaneuvos Valtanen. (Äkkiä
kuin päivänpaisteessa.) Lee-Leenako se on?!--No, tyttöseni, hauska kun
vihdoin saan edes ääntäsi kuulla.--Tärkeätä asiaa minulle?--Ja ikävää?
Oho!--Ei sovi telefonissa sanoa?--Tulet itse? No sitä parempi, saan
vihdoinkin nähdä sinut.--On, on ollut hyvin ikävä.--Kaikki tahtovat
jättää minut, nyt rupeaa Uunokin...
UUNO (hätääntyen tekee merkkejä, ettei Valtanen puhuisi enempää).
VALTANEN (laskien hetkeksi kuulotorven alas, Uunolle): Mitä?
UUNO: Ei saa sanoa mitään lähdöstäni.
VALTANEN (jälleen puhelimeen): Ei, ei Uuno lähde, ei, ei.--Voit tulla
milloin hyvänsä, tyttöseni.--Ei, ei hän lähde.--Paras kun tulet heti,
ennen päivällistä.--Terve tuloa, terve tuloa! (Jättää puhelimen.
Uunolle): Ilmoita minulle, kun Leena saapuu. Hänellä on jotain pahoja
uutisia pankista.
UUNO (raskaasti): Ah, isä... (Itsekseen): Nyt se alkaa.
VALTANEN (pysähtyy menostaan vasemmalle): Tiedätkö ehkä mitä se on?
UUNO: Huomauttaisin vaan siitä omituisesta seikasta, että herra van der
Vaer ei ole täällä, vaikka kello on jo viisi.
VALTANEN: Niin, todellakin, kello on jo viisi.
UUNO: Ajattelin vaan, että kenties on siihen syynä--muutamat huhut.
VALTANEN: Mitkä huhut?
UUNO: Taidatte olla koko kaupungissa ainoa, joka ette niistä tiedä.
Pankissa on jälleen odottamaton tarkastus.
VALTANEN: En ymmärrä mitä se minuun koskee ja vielä vähemmän mitä se
koskee herra van der Vaeriin.
UUNO: Huhuillaan teidän olevan sekaantuneena pankin asioihin.
VALTANEN: En ole sinne penniäkään velkaa.
UUNO: Mutta ne tunnusteet, jotka tirehtöörin pelastamiseksi olette aina
jättänyt tarkastuksiin,--oletteko koskaan saanut niitä häneltä
takaisin?
VALTANEN (hämmästyneenä, käsi vaistomaisesti povitaskua tavoitellen):
Olenko saanut takaisin? Hän on aina sanonut repineensä ne.
UUNO: Hän »sanoo»--niin.
VALTANEN (moittivasti): Uuno, mistä sinä häntä epäiletkään!--Ilmoita
minulle heti kun Leena tulee. (Oikealla ovella): Se on rumaa, Uuno.
(Aikoo mennä.)
UUNO: Vihdoinkin myönnätte, että toisen epäileminen on rumaa.
VALTANEN (kiukkuisesti): Olenhan pyytänyt anteeksi! Mutta sinä vaadit
että minun on polvillani ryömiminen edessäsi!
(Paiskaa oven jälkeensä.)
UUNO (katsoo hyväksyvästi hänen jälkeensä, sitten tekee päätöksensä,
vilkaisee kelloonsa ja kiirehtii vasemmalle ovelle): Äiti! Äiti! ettekö
joutaisi hetkeksi tänne?--No, ei muuta kuin silmänräpäyksen verran.
ROUVA VALTANEN (vasemmalta, toisessa kädessä pitkä paistiveitsi,
toisessa pyyhinliina): No jos ihan vaan silmänräpäykseksi, ystäväni--
minun on juuri nyt oltava siellä porsaanpaistia leikkaamassa...
UUNO (kiertää kätensä äidin kaulan ympäri, päästämättä häntä paikaltaan
hievahtamaan): Äiti, rakas, sinun silmäsi ovat itkettyneet.
ROUVA VALTANEN (silmät onnettoman rypyissä, mutta samalla
anteeksianovasti nauraen ikuisia keittiöpuuhiaan): Paisti ei
onnistunut.
UUNO: »Paisti ei onnistunut»... (Suutelee moneen kertaan häntä minne
sattuu kasvoihin.) Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa.
Äiti, ehkä Martankin käy vielä hyvin.
ROUVA VALTANEN (voimatta veitsen ja pyyhkimen vuoksi vastata Uunon
hyväilyyn, liikkumattomana levähtäen hymyilee onnellisena): Uuno
poikani...
UUNO: Nyt, äiti, lupaa minulle, tee niinkuin minä tahdon, älä kysy
mitään ... teethän? Ei, ei, älä liiku, teethän?
ROUVA VALTANEN: No teenhän minä...
UUNO: Älä siis koko päivänä, äläkä vielä huomennakaan sano kellekään,
että minä matkustin.
ROUVA VAIHTANEN: Uuno! Et suinkaan sinä aijo tänään...!
UUNO (päästää hänet): No, en, en, jos noin pelästyt... (Suutelee kuin
hyvästiksi): Äiti kulta ... äiti kulta...
ROUVA VALTANEN: Syöthän toki yhdessä päivällisen!
UUNO: Niin, niin, nyt en enää viivytä sinua... Se paisti, äiti.
ROUVA VALTANEN (kavahtaa): Ah, todellakin!... (Kiirehtii vasemmalle.)
Minä tulen heti, Uunoseni.
UUNO (nyykäyttelee hänelle hyvästiksi päätään, sitten ottaa
seurusteluhuoneen verhojen takaa valmiin matkalaukkunsa, aikoo lähteä,
kääntyy viimeisen kerran katsomaan vasemmalle).
LEENA (perältä, pysähtyy ihmeissään katsomaan Uunoa).