LEENA (selittääkseen ja puolustaakseen tuloansa): Minulla oli vaan
isällesi tärkeätä asiaa.
UUNO: Tiedän, ettet muuten olisi tullut.
LEENA: Aijoit matkustaa tietämättäni...!
UUNO: Samasta syystä kuin sinä läksit näkemättäni.
LEENA: Luulin silloin, että niin olisi sinun helpompi.
UUNO: Ja minä luulin, että sinun olisi näin helpompi.
LEENA: Se oli silloin se. Minä olin erehtynyt. Tiedätkö, koko tämä aika
on ollut niin kovasti vaikeata... En aavistanutkaan, että se olisi
ollut tämmöistä.
UUNO: Se on minun syyni: miksi en lähtenyt ennen.
LEENA: Mitä sinä--?
UUNO: Olemme ehkä olleet vieläkin liian lähellä toisiamme.
LEENA: Liian lähellä?!--Liian kaukana!--Jospa olisi joskus saanut edes
puhua kanssasi, mutta sinä olet kaikin tavoin välttänyt näkemistäkin.
UUNO: Minä pelkäsin »koskettamista»--.
LEENA: Tarvitseeko sitä nyt olla niin perin voimakas!
UUNO: Se on minun puoleltani vaan heikkoutta, Leena.
LEENA: En ymmärrä.
UUNO: Kun sain nähdä sinut, alkoi aina koko työ aivankuin uudestaan. En
saanut ääntäsi korvistani, en näköäsi silmistäni, valvoin nukkuessani
ja nukuin valvoessani--olin kuin mielipuoli--ah, se on onnea, se on
onnettomuutta, mutta helppoa se ei ole milloinkaan.
LEENA: Ihmeellistä kuinka samallaista!--Sen vaan tiedän, etten minäkään
voi enää näin olla. Ja sentähden...
UUNO: Ja sentähden minä matkustan.
LEENA: Ei, ei, ei yhtään sitä. Ja sentähden olen ajatellut, että koko
meidän tapamme on ollut erehdys. Miksi ei nähdä toisiamme, kun tulee
liian vaikeaksi--ja puhella, ja vaikka koskettaakin! Kunhan se vaan
pysyy aivan, aivan salassa. Se ei milloinkaan tule ilmi, ei
milloinkaan. Mutta ajattele kuinka ihanaa olla niinkuin ei mitään ja
kuitenkin sydämessään odottaa noita salaisia hetkiä! »Miksi tuo ihminen
on niin iloinen?» kysyvät kaikki. Eikä kukaan aavista miksi tuntuu niin
iloiselta.
UUNO: Ensin nähdä pari kertaa vuodessa, sitten joka kuukausi, sitten
joka viikko, sitten joka päivä...
LEENA: Joka päivä? Jos vaan voi pitää salassa...
UUNO: Ensin puhella kaukaa, sitten lähempänä, sitten koskettaa kättäsi,
sitten hyväillä sinun tukkaasi, sitten...
LEENA: No ja mitä sitten? Suudella sinua ja puristaa rintaani
vasten?... Sitähän minäkin tahdon.
UUNO: Sitäkö sinäkin tahdot? Sinä puhut nyt vähän toisin kuin viimeksi.
LEENA: Taidan puhua. Ja niin puhunkin. En tiedä miksen sitä sinulle
tunnustaisi.
UUNO (sisäisessä taistelussa, äkkiä päättävästi oikealle
puhelutorveen): Isä, pyysitte ilmoittamaan--Leena on täällä.
(Leenalle): Järjestää välimme niinkuin sinä olet ajatellut on
mahdotonta. Ainoa mahdollinen on, että matkustan.
LEENA: Eroaisimme--? Ja hyvästittä!--Kun saisin ottaa sinua kaulasta ja
hyväillä vähäsen, tulisit kohta järkiisi.--Uuno! Täällä ei ole ketään!
(Kuunneltuaan vasemmalla ovella.) Viereisissä huoneissa ei myöskään ole
ketään--Uuno!--Uuno!
UUNO (rajussa mielenliikutuksessa): Mutta etkö siis ymmärrä, että jos
nyt puristan sinut syliini, en voi enää matkustaa, en ikinä enää päästä
sinua, en ikinä!--ja salaisuutemme tulee ilmi!
LEENA (neuvotonna, asemaansa tuskastuneena takoo nyrkkiä toisen käden
kämmentä vasten).
UUNO: Niin, Leena, semmoinen on luontoni: joko--tahi!--Mistään
välitiestä en tahdo tietää, se on minulle ilmaa!
VALTANEN (oikealta, kuivasti): Hyvää päivää, tyttöseni,--hauska nähdä.
--Oletko oikein juoksemalla tullut, kun noin läähätät?--(Uunolle):
Herra van der Vaer ei ole vielä saapunut?
UUNO: Ei. Eikä saavukaan. Hän olisi toki voinut ilmoittaa,--vaikkapa
vaan puhelimitse.
VALTANEN: Ja kuulumisesi? (Leenalle).
LEENA: Niin, älkää pahastuko, setä,--voihan olla, että aivan turhaan
vaivaan teitä ja sekaannun luvattomasti asioihin, jotka eivät minuun
kuulu...
VALTANEN: Sano vaan, lapseni.
UUNO (pahaa aavistaen työntää nojatuolia lähemmäs isäänsä).
LEENA: Pankissa puhutaan yleisesti, että tirehtööri tulee tarkastuksen
johdosta toimestaan pidätettäväksi. Toiset sanovat että hänet on jo
määrätty vangittavaksi,--en minä sitten tiedä.
VALTANEN (mielenmalttinsa säilyttäen): Sangen ikävä, lapseni, minä
vilpittömästi surkuttelen prinsipaaliasi, mutta auttaa en häntä enää
halua.
UUNO (hillittömästi): Mainiota!
VALTANEN: Mitä »mainiota»? Pyydän olemaan sekaantumatta keskusteluun.
LEENA: Ei tirehtööri ole minua tänne lähettänyt.
VALTANEN: Älä pelästy, lapseni, tuolle minä vaan. Vieläkö sinulla on
muuta ilmoitettavaa?
LEENA: Tarkastuksen aikana minulle näytettiin useita vekseleitä, jotka
olin vekselikonttoon merkinnyt vaillinaisesti, mutta se oli tapahtunut
tirehtöörin käskystä.
VALTANEN: Katsos vaan!
UUNO (ymmärtäen kaiken, antaa Leenalle merkin, että hän vaan
pelkäämättä jatkaisi).
LEENA: Ja minua tällöin hämmästyttää, että näiden vekselien mukaan,
jotka nyt näin täytettyinä, te, setä, vastaatte--niin suuresta
summasta.
VALTANEN (yhä säilyttäen mielenmalttinsa): Tähän tarkastukseen en ole
antanut hänelle ainoatakaan tunnustetta. Tässä täytyy siis olla joku
erehdys.
UUNO: Tunnusteet ovat ilmeisesti, kuten sanoin, nuo vanhat jotka
todistettavasti olette hänelle kirjoittanut.
VALTANEN (hermostuneesti): »Todistettavasti»!--Sinulta ei kysytty
mitään. (Leenalle): Ja huomasitko ehkä laskea yhteen mikä vastattavani
summa vekselien mukaan kaikkiaan oli?
LEENA (katsahtaa epävarmana Uunoon).
UUNO (antaa kiukkuisen merkin sanomaan summan ja työntää nojatuolin
aivan Valtasen taakse).
LEENA: Kyllä, setä. Se oli--kaksi miljoonaa.
VALTANEN (harvaan): Vai niin.
(Vajoo hiljaa nojatuoliin.)
LEENA (hätääntyy): Setä, setä, ehkä näin väärin!
UUNO (hyvin kiukkuisesti): Pysy totuudessa! (Hiljemmin): Hän kestää jo
hyvin.
VALTANEN: No, nyt lapseni, olemme keppikerjäläiset.
UUNO: Emme toki läheskään. Miljoonien omistajiksi jäämme vieläkin.
Mutta myönnän, että tässä tarkastuksessa olisi tirehtöörin pelastaminen
teidän kannaltanne katsoen ollut tärkeämpi kuin koskaan ennen. Ja kun
minä nyt matkustan, niin se olisi kai vieläkin tehtävissä.
VALTANEN: Siksikö sinä matkustat?
UUNO: Matkustan heti. Toimikaa niinkuin minua ei olisi olemassa. Ja
pian, pian!--Tässä puhelin!--No!--No!
VALTANEN: Minä en aijo auttaa häntä.
UUNO (hykertää tyytyväisenä kämmeniään, itsekseen): Oivallista!
Oivallista!
(Mäiskäyttää äkkiarvaamatta isäänsä voimakkaasti olalle.)
VALTANEN: Mitä tapoja ne ovat?!
(Hieroo olkaansa.)
LEENA (juoksee kauhistuneena peräovelta Valtasen luo): Tirehtööri,
tirehtööri itse.
VALTANEN (Uunolle): Aja hänet ulos.
PANKINJOHTAJA (perältä, tukka hajalla, äärimmilleen hermostuneena,
horjuen, ojentaa kättänsä ikäänkuin anovasti, mutta saa vaivoin sanoja
suustaan): Ne hullut etsivät minua vangitaksensa--kirjoita, Valtanen--
puuttuu vain mitätön summa, joku kolmesataa tuhatta--veli--veli--
kirjoita.
VAIHTANEN (on jälleen noussut seisaallensa): En.
UUNO: (pankinjohtajalle): Hän sanoi: en.
PANKINJOHTAJA (uhmaten Uunolle): No, no, herra prokuristi, saamme vielä
nähdä! (Valtaselle): Ei ole aikaa selittelyihin--tunnusteesi!--apuasi
pyydän viimeisen kerran!--Kas niin... (Menee pulpetin luo, avaa sen,
ottaa tyhjän vekselipaperin esille) tule--tule Valtanen--kirjoita pian
--he ovat kintereilläni!
VALTANEN: En. Kuulitko: en, en!
UUNO: Meneppäs sinne!
PANKINJOHTAJA: Valtanen, tule järkiisi! Jos kirjoitat, minä pelastun ja
sinä saat rahasi korkoinensa. Valtanen, olosuhteet muuttuvat, kireät
ajat päättyvät. Minä nousen vielä! Saamme yhdessä pankin uuteen
kukoistukseen, tai annan sen kokonaan käsiisi, sinä tulet
rahamarkkinain yksinvaltiaaksi!... (Synkästi): Mutta ellet kirjoita...
VALTANEN Mi-nä en kir-joi-ta.
UUNO: Hän sanoi: minä en kirjoita.
PANKINJOHTAJA (kooten viimeiset voimansa, uhkaavasti): Silloin
Valtanen, tiedä, olette kaikki hukassa.
VALTANEN: Minä tiedän, että olet omin luvin asettanut vastattavakseni
kaksi miljoonaa.
PANKINJOHTAJA (ivallisesti naurahtaen): Sinä tiedät!
VALTANEN: Ja kiellän sittenkin.
UUNO (katsoo jännittyneellä kauhulla pankinjohtajaan).
PANKINJOHTAJA: Minun täytyy siis lisätä tietojasi. Kaksi miljoonaa on
ainoastaan omassa pankissasi. Muissa vastaat yhteensä viidestä.
UUNO: Oh! pettäjä!
LEENA (yhtaikaa): Seitsemän miljoonaa!
VALTANEN (hetken äänettömyyden perästä): No niin, se oli Valtasten
loppu.
PANKINJOHTAJA: Siis kirjoita!
VALTANEN: En.
UUNO (yleisen hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen kapsahtaa
äkkiä syleilemään isäänsä): Sinä olet--sinä olet suurenmoinen, isä!
(JOUKKO SALA- ja VIRKAPUKUISIA POLISIA ilmestyy äänettömästi eteiseen).
VALTANEN (Uunolle): Heitä ulos tuo mies!
UUNO (huomauttaen poliseista): Se on jo tarpeetonta, isä.
VALTANEN: No, Uuno, nyt olemme keppikerjäläiset.
UUNO (sydämellisesti vastaten isän kädenpuristukseen): Nyt olemme.
(He ravistavat pitkään toistensa käsiä).
PANKINJOHTAJA (Valtaselle, murtuneena): No niin, Valtanen, et
kirjoittanut. Mutta viimeistä pyyntöäni et toki kieltäne: anna minulle
revolverisi...
UUNO (menee pulpettinsa ääreen, ottaa esille revolverin, tarjoo sen
pankinjohtajalle): Olkaa niin hyvä.
PANKINJOHTAJA (säikähtäen perääntyy): Aah!
UUNO: Niin, tämä keino tekee todella kipeätä, mutta on toinen.
PANKINJOHTAJA: Mikä toinen?
UUNO: Jäädä elämään.
PANKINJOHTAJA: Pakenisin?!
UUNO: Kyllä muuten, mutta ulkomailla on suuri huoli toimeentulosta.
Ei,--jäädä erääseen paikkaan, jossa ei ole mitään huolia, ei edes
leipähuolia, jossa teitä ei kukaan näe ettekä te ketään. Ei missään
koko tämän maan pinnalla ole tarjona sen täydellisempää lepoa, ja
lepoahan te tarvitsette hirmuisesta taakastanne, jota olette
vuosikymmeniä kantanut!--Ainoa vika, että ihmiset ovat antaneet sille
paikalle ruman nimen...
PANKINJOHTAJA: He sanovat sitä vankilaksi.
UUNO: Vaikka se on mitä täydellisin vapahdus!
PANKINJOHTAJA: Olette oikeassa, mitäpä nimestä!--Hyvästi, ystävä...
(Kääntyy perälle)--Todellakin! Todellakin!
(Kevennyksestä syvään huokaisten menee).
POLISIT (parveutuvat pankinjohtajan ympärille ja seuraavat häntä).
VALTANEN (sortuu nojatuoliin vaikeroimaan).
UUNO (kävelee vihaisesti edestakaisin): Mikä paholainen se saattaa
ihmiset noin raatelemaan itseänsä! Siinä meni yksi ja tuossa istuu
toinen. Koko elämän, niin pitkä kuin se on, istuu ja miettii, kuinka
paraiten saisi sen pilatuksi! Ettei vaan menisi yksikään tunti,
yksikään minuutti pilaamatta hukkaan! Olette todella yhtä hyvät
molemmat!
LEENA (moittivasti): Uuno, tuo on suorastaan sydämetöntä!
(Menee Valtasen luo ja alkaa lohduttaen silitellä
hänen tukkaansa.)
VALTANEN (heltyy siitä vielä haikeampaan vaikeroimiseen).
UUNO: Älä anna hänen päästä alkuun, silloin ei tule loppua
milloinkaan!--(Käveltyään jonkun aikaa tyytymättömänä, lähestyy äkkiä
Leenaa ja tempaa hänet kiukkuisesti Valtasen luota): Älä itketä häntä,
sanon minä!
VALTANEN: Mitä minusta! Mutta kuinka uskallan ilmaista tämän iskun
äidillesi, Uuno? Ja Martta-raukalle! Voi minua, voi minua!
UUNO: Jättäkää se seikka minun huolekseni, minä ilmoitan.
VALTANEN: Voi minua! He kadottavat järkensä! Olen syössyt heidät
onnettomuuteen, nälkään, maantielle! Voi minua, voi minua!
UUNO (Leenalle): Näet sen nyt.
LEENA (hädissään Valtasen tähden): Uuno, jotain tässä pitää tehdä!
UUNO: Kyllä minä tiedän, älä sinä sekaannu. (Valtasen voihkimista
äänekkäämmin.) Iloita sitä pitää eikä surra! Vihdoinkin on tästä
painajaisesta päästy! Mitä näillä kirjoillakaan enää tekee. (Viskelee
konttorikirjat hujan-hajan permannolle.) Siinä kontot, siinä kassat,
siinä itse pääkirja!
LEENA: Uuno, mitä sinä teet!
(Juoksee neuvotonna Valtasen luo.)
VALTANEN (joka on vähitellen laannut vaikeroimasta ja uteliaasti katsoo
Uunon toimia): Antaa hänen olla, hänen täytyy saada aikansa raivota,
niin se on aina ollut.
UUNO: No nyt tästä tulee toinen elämä taloon! Mutta vielä minulla on
suurin nautinto jäljellä! Haa!
(Sieppaa tuolin ja lennättää sen ovenpäälliseen kylttiruutuun,
joka kilahtaen särkyy palasiksi).
LEENA: Uuno! Mitä sinä teet!
UUNO: Koko ikänsä ajan on isä tahtonut lyödä rikki oman rakennuksensa,
mutta on ollut liian heikko,--jonkunhan se hänen puolestaan pitää
tehdä!
VALTANEN (nyykyttää myöntäen harvaan ja merkitsevästi päätä).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (päivälliseksi pukeutuneina rientävät
ihmeissään vasemmalta, mutta eri ovista): Mitä täällä kilahti? Mitä on
tapahtunut?
VALTANEN: Varovasti Uuno!
ROUVA VALTANEN (katsoo ihmeissään ympärilleen): Ja herra van der Vaer?
MUUT (myöskin Valtanen, ehdottomasti naurahtavat).
LEENA (menee säälien rouva Valtasen luo): Täti kulta.
ROUVA VALTANEN (tervehdykseksi sydämellisesti syleilee Leenaa): Sinäkö,
rakas Leenani!--Mutta sano minulle mitä täällä on oikeastaan
tapahtunut.
UUNO: Martta, isä suostuu kaikkiin pyyntöihisi: van der Vaer ei tule.
Ei koskaan.
MARTTA: Todellakin! Putosi kuin kivi sydämeltäni. (Osottaen kylttiin):
Mutta mitä tämä on?
UUNO: No, no, se meni rikki ... mutta kuulehan, isä suostuu myöskin
siihen, että saat ruveta sairaanhoitajattareksi tai hakea mitä paikkoja
ikinä haluat.
MARTTA (ihastuksissaan): Onko se mahdollista! Isä?! Isä?!
VALTANEN (nyykäyttää tuolistaan myöntävästi päätä Martalle).
MARTTA (menee onnellisena äidilleen sanomaan): Äiti! Leena!
VALTANEN (itsekseen): Hyvin viisaasti, Uunoseni!
UUNO: Ja mitä äiti sanoo siihen, että...
VALTANEN: Varovasti, Uuno!
UUNO: ... siihen että isä nyt aikoo supistaa talouden vähimpiinsä...
ROUVA VALTANEN (loistavana): Mitäkö minä siihen sanon...!
UUNO: Aivan kuin kaikkein vaatimattomimmat ihmiset elävät...
ROUVA VALTANEN (Valtaselle yhä loistavampana): Onko totta mitä tuo Uuno
puhuu?
VALTANEN (nyykyttää myöntävästi päätään).
ROUVA VALTANEN: Martta, Leena, te todistatte ... olenko minä koskaan
mitään hartaammin toivonut ... saan aikaa ... voin puhua ... seurata
kaikkea mitä tapahtuu...
VALTANEN (itsekseen): Että minulla pitääkin oleman niin viisas poika!
UUNO (lähestyy äitiään ja Marttaa): Ja sitten--tuota noin...
VALTANEN (nousee jännittyneenä seisaalleen, kuin olisi kysymys elämästä
tai kuolemasta): Varovasti, varovasti, Uuno!
UUNO (puoliääneen äidille ja Martalle): Isä on kadottanut kaiken
omaisuutensa,--kaiken!
MARTTA (myös puoliääneen): Mitä sanotkaan!--kaiken omaisuutensa! Isä
raukka!
ROUVA VALTANEN (samoin puoliääneen, kauhuissaan Valtasen puolesta):
Herra jumala! Tietääkö hän sen? Hän ei kestä! Käskekää lääkäri ...
lääkäri...
LEENA (menee Valtasen luo, häntä tarpeen tullen tukeakseen).
UUNO (yhä puoliääneen): Hän tietää. Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko
olla vetistämättä ja näyttää rauhallisilta. Hymyilkää,--Martta
hyräilköön.
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (koettavat kiireesti rauhoittua ja saada
kasvoihinsa sellaisen huolettomuuden ilmeen, jonka Uuno hyväksyisi).
VALTANEN (poispäin kääntyneenä, suurimmassa jännityksessä Leenalle):
Mitä siellä tapahtuu?
LEENA: Se on sanottu.
VALTANEN (kovasti vavisten): Mitä he sanoivat?
LEENA: He sanoivat: isä-raukka.
VALTANEN (loukkaantuneena, reippaasti): Minä en ole mikään raukka!
UUNO (ääneen): Isä ei pelkää muuta kuin että te ette saisi halvausta.
ROUVA VALTANEN: Mekö halvausta?! Mutta miksi, Aleksander? tämähän on--
tämähän on päinvastoin meille onni...
MARTTA (koskettaa kädellään äitiin, hillitäkseen häntä): No, no,
äiti ... älkää nyt sentään!
UUNO: Niin, äiti tarkoittaa: mikä suuri onni, ettei Valdemarin
tarvinnut tätä liikehuoneemme häviötä nähdä.
ROUVA ja herra VALTANEN (tullen ojennetuin käsin, liikutettuina
toisiansa vastaan): Todella--mikä onni, ettei Valdemar!...
(Syleilevät ja taputtelevat toisiaan selkään).
VALTANEN: Istu, kultaseni--puheliaanpa vähäsen!
(Istuu Leenan tarjoomaan tuoliin, ottaa kiitokseksi
Leenan kädestä.)
ROUVA VALTANEN (istuu onnellisena nojatuoliin): Puhellaan!
UUNO (tekee kiukkuisia merkkejä Leenalle, että tämä tulisi pois).
LEENA (osottaa liikkeillä, ettei hän voi sitä tehdä, koska Valtanen,
puhellessaan vaimonsa kanssa, on jäänyt pitelemään häntä kädestä).
MARTTA (laskeutuen maahan isän polvien varaan): Ja kiitos, kiitos, isä,
että lupasit minulle mitä olen aina toivonut?
VALTANEN: No, no, lapseni... Nyt ei sydämelläni ole mitään muuta kuin
vaan se paha, että poikamme Uuno aikoo lähteä.
ROUVA VALTANEN: Uunoko lähteä?! Minäpäs kysyn. Kuules Uuno, oletko
ajatellut, millä vanha isämme tästä lähin elättää itseänsä?
UUNO: Enköhän minä jaksane häntä elättää, eihän tuo tarvitse muuta kuin
lämmintä maitoa ja vesikorppuja.
VALTANEN (nauraa).
ROUVA VALTANEN: Ajatelkaa, ensikerran kahteenkymmeneen vuoteen näen
sinun nauravan!
MARTTA: Mutta minä olen kuullut sanottavan, että konkursseissa myydään
tavarat ja koko talokin. Kuinka sitten?
UUNO: No rakennetaan uusi, eikä mistään Hollannin propsista, vaan
rehellisistä Suomen hirsistä.
ROUVA VALTANEN (Valtaselle): No nyt kuulit, ettei hän lähde.
VALTANEN (alakuloisena): Meidänkö kahden kanssa hän viihtyisi,
yksinäinen, nuori mies! (Antautuen jälleen äskeisiin vaikerruksiin):
Kaikki on mennyt sinultakin, onneton Uunomme, onneton Uunomme!
UUNO: Vai onneton Uunomme! Kaikki te siinä loistatte onnesta, ja minä
olen yksin »onneton Uunomme»! (Tekee taas kiukkuisia merkkejä Leenalle,
että tämä vihdoinkin tulisi hänen luoksensa.) Sehän nähdään! (Kun Leena
viipyy, hän aukasee sylinsä ja huutaa kovalla äänellä.) Leena!
LEENA (juoksee hänen syliinsä).
(He jäävät liikkumattomiksi esiripun sulkeutumiseen asti).
MARTTA (äänettömällä kosketuksella huomauttaa isäänsä Uunosta ja
Leenasta).
ROUVA VALTANEN (jää kokoomaan hajalle meneviä ajatuksiaan, painaa käsiä
ohimoihinsa ja hymyilee onnesta).
VALTANEN (kääntyy hiljaa päin Uunoa ja Leenaa): Vai niin.--Nyt uskon,
ettei Uuno lähde.