MARTTA: No jos se oli vaan leikkiä, mitäs siitä sitten...
LEENA: Ja heti sen jälkeen Valdemarkin tuli tänne ja näki--etkö sinä
sitä nähnyt?--ja hänkin ymmärsi heti, että se oli leikkiä ja me
naurettiin kaikki... Kuinka hyvä, että kysyit, Martta rakas, emme ole
vielä yhdessä itkeneet!
MARTTA ja LEENA (syleilevät toisiaan, mutta eivät itke).
MARTTA: Ah, en minä voi sinun kanssasi itkeä, en voi...
(Itkien vasemmalle.)
UUNO ja LEENA (kauan äänettöminä, masentuneina).
LEENA: Tämän jälkeen ymmärrän hyvin, että meidän on eroominen.
UUNO: Ja jos on, niin pitää erota heti,--muutenhan se tulee hetki
hetkeltä vaikeammaksi.
LEENA: Niinkö että heti--ettäkö ihan nyt tuosta--tuosta noin menisin
ohitsesi?
UUNO: Niin no, täytyy tietysti sanoa hyvästi. Hyvästi.
LEENA: Oletko sinä hullu, me nyt rupeisimme sanomaan toisillemme vielä
hyvästi! Aijotko sinä todella lakata siis ajattelemastakin minua?
UUNO: Emme sanokaan hyvästi--emme anna toisillemme edes kättä, niinhän
onkin helpompi erota.
LEENA: Olet sinä sentään aika kummallinen. Kuinka helppoa sinusta on
kaikki! Ehkä vielä aijot matkustaa iäksi pois?!
UUNO: Eikö se olisi helpointa meille kummallekin?
LEENA: Tosiaankin!
UUNO: Sinä menisit naimisiin...
LEENA: Niin,--tosiaankin!
UUNO: Voisit vähitellen unohtaakin...
LEENA: Minä alan luulla, että tämä hirveä tapaus on saanut sinut
järjiltäsi, niin sinä ainakin puhut kuin olisit hullu. Luuletko sinä,
että minä ikinä voin unohtaa! Ja vaikka menisinkin naimisiin, niin
johan sanoin, etten voi elää, ellen saa usein nähdä sinua ja joskus
puhua sinun kanssasi ... ja vaikka sinäkin menisit naimisiin...
UUNO: Semmoinen suhde ei käy laatuun.
LEENA: Miksi?
UUNO: Sitä et sinä voi ymmärtää.
LEENA: Ei, no sano nyt sentään miksi.
UUNO (hillittömästi): Siksi, että minä en voi vaan nähdä sinua ja vaan
puhutella sinua!
LEENA: Taas sama asia. Ihme kuinka erilaista! Teillä pitää aina olla
niin, että jos rakastaa, niin pitää koskettaakin.
UUNO (puoleksi itsekseen): Mikä onni, ettet tuollaisena lapsena ehtinyt
tulla kuulutetuksi kolmatta kertaa!
LEENA: Sanoitko sinä jotain onnesta?
UUNO: Jollei koskettaa, niin miksi edes nähdä tai puhua? Voisihan vaan
ajatella toista ja olla onnellinen.
LEENA: Ja oikeastaan ei tarvitsekaan muuta kuin vaan ajatella. Kunhan
vaan aina tietää ... tietää!
UUNO: Jos on niin, niin mitäs sitten muuta kuin nyt heti ... hyvästiä
sanomatta ... ennenkuin on liian vaikea...
LEENA: Kunhan vaan tietäisin, että ajattelet... Kirjoittaisit.
UUNO: Sehän on samaa kuin puhuminen.
LEENA: Taas olet oikeassa. Mutta kuinka minä sitten sen voin tietää?
UUNO: Nyt on minun vuoroni sanoa: oletko hullu, kun sitä epäilet!
LEENA: No niin, niin, nyt et tarvitse muuta sanoa ... et tarvitse ...
kiitos kaikesta... Älä edes katso minuun ... käänny pois Uuno.
UUNO (kääntyy poispäin).
LEENA (hiipii kuulumattomasti pois).
UUNO: Ei, Leena, minä en voi... (Kääntyy päin, huomaa Leenan olevan
poissa.) Leena!--Leena! (Aikoo juosta hänen jälkeensä, pysähtyy, sortuu
pulpettiansa vasten).