(Menee konstaapeleineen.)
ROUVA VALTANEN (Martalle): Onko hän siis nyt...
PALVELUSTYTTÖ (vasemmalta, lähestyy rouva Valtasta, kuiskaa hänelle,
pyytäen keittiöön).
ROUVA VALTANEN: Voi, anna minun olla! (Martalle): Onko hän siis
pelastunut?
MARTTA: Isäkö?
ROUVA VALTANEN: Uuno.
MARTTA: Ah, on, on.
ROUVA VALTANEN: Jumalan kiitos! (Palvelustytölle): No mikä sinulla on?
(Lähtee palvelustytön kanssa.) Ei siunaaman hetkeä, että edes rauhassa
kyyneleen vuodattaisi!
(Vasemmalle palvelustytön edellä.)
VALTANEN (Uunolle): Olen vallassasi, myönnän. Antaudun. Olemmeko
kuitit?
UUNO: Ei aivan.
VALTANEN: Vaatimuksesi?
UUNO: Tuolla testamentilla ei tosin ole enää paljon merkitystä, mutta
se käy kuitenkin ikäänkuin kunnialleni. Repikää se palasiksi.
VALTANEN (menee hitaasti työpöytänsä luo, ottaa esille testamentin,
repii sen palasiksi): Mitä muuta?
UUNO: Tulkaa lähemmäksi.
VALTANEN (lähestyy Uunoa).
UUNO: Kätenne, isä.
VALTANEN (ojentaa Uunolle kätensä, kuitenkin kääntymättä häneen päin).
UUNO (tyytymättömästi): Pidätte kättänne niin velttona...
VALTANEN (kipakasti): Et suinkaan vaadi, että minä kiitollisuudesta
kapsahdan kaulaasi!
UUNO: En. Olisin vaan tahtonut... Mutta te ette voi vieläkään itkeä
minun kanssani.
VALTANEN: Valdemar, niin Valdemar!
(Hyrskähtää hillittömästi itkuun ja ylenmääräistä
liikutustaan peittääkseen kiirehtii oikealle.)
UUNO (sormeansa heristäen): Niin, niin, opetus on joskus katkera, ja
paljon, paljon vielä puuttuu!
LEENA: Sinä olit minusta säälimätön.
UUNO: Älä sekaannu tähän. (Martan puoleen kääntyen): Että isä saattaa
minusta jotain sellaista ajatella, sen voin vielä ymmärtää, hän on
sairas, mutta että sinä, Martta...!
MARTTA: En ole hetkeäkään epäillyt sinua, että muka tuon testamentin
tähden ... mutta...
UUNO: Mitä »mutta»? Aina sinulla on »mutta» ja »mutta». Sano kerrankin
selvään.
MARTTA: Miksi...
UUNO: No? Mitä »miksi»?
MARTTA: Miksi te suutelitte toisianne?
UUNO ja LEENA (säpsähtävät).
LEENA: Se ei ole totta.
UUNO: Se on totta, Leena.--(Martalle): Kuinka--tiedät?
MARTTA: Näin ovesta.
LEENA: Mutta, Martta kulta, sehän oli leikkiä!
MARTTA: Oliko se leikkiä?